Lyön, ja lyön
uudelleen.
Lyön kunnes raivo ja suuttumus eivät enää nosta kättäni.
Siihen menee aikaa.
Päästän irti korvasta.
Lyön kunnes raivo ja suuttumus eivät enää nosta kättäni.
Siihen menee aikaa.
Päästän irti korvasta.
Antti Tuomaisen Jäniskerroin alkaa, kuten
vetävän ja mustan huumorin värittämän dekkarin kuuluukin: vakuutusmatemaatikko
Henri Koskinen nuijii pimeässä seikkailupuisto SunMunFunissa kimppuunsa käyneen
tuntemattoman miehen kovamuovisella jäniksenkorvalla kuoliaaksi ja kätkee
sitten ruumiin Käyrän Kakun kahvilan arkkupakastimeen.
Miten kummassa värittömin ja kuivakoin kuviteltavissa oleva
kaveri oikein päätyy moiseen absurdiin ja kammottavaan tilanteeseen? Koko
aikuiselämänsä Henri Koskinen on elänyt säntillisesti ja ehdottoman suunnitelmallisesti,
vakaasti ja harkiten. Työpaikalla vakuutusyhtiössä hänen tehtävänsä on ollut
tilastomatematiikkaa hyödyntäen arvioida vakuutusten kannattavuutta. Kotonaan
hänellä on seuranaan kissansa Schaupenhauer. Muuta hän ei elämältään kaipaa.
Mutta sitten vakuutusmatemaatikon elämän vakaa pohja alkaa
järkkyä. Ensin hän saa tyrmistyksekseen potkut työpaikastaan, koska ei sopeudu
pomonsa nykyaikaisiin johtamismenetelmiin. Sitten hänet saavuttaakin
suruviesti. Juhani, Henrin veli, on yllättäen kuollut sydänkohtaukseen ja
Henrin suureksi ällistykseksi testamentannut hänelle viimeisimmän yrityksensä
eli seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja muine velvoitteineen.
Testamentin ohessa on vielä Juhanin kirje, jossa hän erikseen alleviivaa
toivovansa, että Henri jatkaisi seikkailupuiston toimintaa eikä pistäisi sitä
myyntiin.
Mutta Henri ei voi kuvitella itseään johtamassa jotain koko
perheen huvip… ei kun seikkailupuistoa (on muuten aivan eri asia, kuten tulee
lukijalle Henrin ohella selväksi!), vaan ajatuksena on selvittää yrityksen arvo
ja päästä siitä eroon mitä pikimmin.
SunMunFunin henkilöstö tuntuu ainakin Henrin silmissä
koostuvan mitä oudoimmista yksilöistä. Vastaanotossa Venla loistaa
poissaolollaan päivästä toiseen, ja kiltti kiinteistönhoidosta vastaava
Kristian hoitaa hänenkin työnsä omiensa ohessa. Mutta oikeasti Kristianin
pitäisi olla koko firman toimitusjohtaja. Niin hänelle on kuulemma Juhani
luvannut.
Seikkailupuiston turvallisuudesta vastaa armeijaunelmiinsa vajonnut Esa, lasten virikkeistä taas lastentarhanopettaja Samppa. Markkinointivastaava Minttu K. tuoksahtaa vahvasti lonkerolta jo aamuisin. Mielenkiitoisin on kuitenkin SunMunFunin juoksevista asioista ja päiväkassasta huolehtiva Laura, entinen taidemaalari.
Henri ei ehdi kunnolla edes tutustua uuteen yritykseensä,
kun paikalle saapastelee epämieluisa vieras, Liskomies, kuten Henri tätä alkaa
mielessään nimittää. Kaapinkokoisen ja puhumattoman seuralaisensa kanssa Henrin
toimistoon pölähtänyt Liskomies kertoo Juhanin olevan hänelle velkaa
huomattavan summan. Ja että velka on nyt siirtynyt Henrin maksettavaksi. Juhani
ei olekaan ollut aivan niin varoissaan, kuin Henri on kuvitellut.
Koska Henrin sosiaaliset taidot ovat hyvin rajoittuneet,
esimiestehtävien hoitaminen ottaa koville, eikä kommelluksilta vältytä. Rikolliset,
jotka Henri on saanut niskaansa hönkäilemään, eivät ole kovin ymmärtäväisiä
hekään. Henri huomaa olevansa pian kaulaansa myöden melkoisessa sopassa, johon
hän ei olisi villeimmissä kuvitelmissaankaan ikinä uskonut joutuvansa.
Pragmaattisesta ajattelusta ja matemaattisesta logiikasta on kuitenkin
yllättävää hyötyä niin seikkailupuistoa johdettaessa kuin roistoja
kuritettaessakin. Mutta Laura saa Henrissä heräämään jotakin täysin uutta ja
odottamatonta. Todennäköisyyslaskentakaan ei auta kaikissa tilanteissa!
Henrin persoonallisuuden ja seikkailupuisto SunMunFunin
välinen ristiriita on herkullinen ja luo Jäniskertoimeen kerrassaan
riemastuttavan jännitteen. Tuomainen on kirjoittanut romaaniinsa melkoisen
henkilökaartin, jonka jäsenten ominaisuuksilla herkutellaan oivallisesti. Henri
joutuu hyvistä aikeistaan huolimatta myös melkoiseen kiipeliin, mutta lyö kyllä
vastustajilleen luun kurkkuun verrattoman yllättävillä tempauksillaan. Mutta
onnistuuko hän vetämään nenästä harmaata rikoskomisario Osmalaa, joka tuntuu
harmillisesti putkahtavan paikalle kerta toisensa jälkeen kuin paraskin Columbo?
Antti Tuomainen on Mies joka kuoli
-romaanistaan lähtien kirjoittanut sysimustan huumorin sävyttämiä dekkareita,
ja Jäniskerroin jatkaa tätä sarjaa mainiosti. Tuomaisen rikosromaanien
maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy
ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja
heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt
kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin
lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.
Kuten monesti on tullut todettua, huumori on hankala juttu.
Jos lukijan huumorimaku ei ole kirjailijan tyylin kanssa samalla
aaltopituudella, ei ole oikeastaan mitään tehtävissä. Itse pidän kovasti Tuomaisen
tavasta olla hauska. Se perustuu ennen kaikkea kerronnan lakonisen kielen ja toteavan
tyylin ristiriidasta kuvattujen tapahtumien suhteen. Allekirjoitan mielihyvin
The Timesin arvion, että Tuomainen on Euroopan hauskin kirjoittaja.
Antti Tuomainen: Jäniskerroin
Otava 2020. 343 s.
Ennakkokappale.
Otava 2020. 343 s.
Ennakkokappale.
Antti Tuomaisen kirjat blogissani:
Veljeni vartija (2009)
Parantaja (2010)
Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kaivos (2015)
Mies joka kuoli (2016)
Palm Beach Finland (2017)
Pikku Siperia (2018)
Veljeni vartija (2009)
Parantaja (2010)
Synkkä niin kuin sydämeni (2013)
Kaivos (2015)
Mies joka kuoli (2016)
Palm Beach Finland (2017)
Pikku Siperia (2018)
Juttusi loppukappaleessa niittaat osuvasti huumoriasian: makuja komiikan suhteen on monenlaisia, ja jos huumorityyli ei iske, ei iske koko kirja. Sinuun Jäniskerroin-huumori osuu, samoin minuun. Tuomaisen uutuus virkistää genreä.
VastaaPoista