Camilla Grebe: Varjokuvat

Camilla Grebe sai himoitun Pohjoismaiden parhaalle dekkarille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2017 ilmestyneestä dekkaristaan Lemmikki. Kylmän rauhallisesti Grebe kirjoitti sarjansa neljännestä osasta Varjokuvat vielä Lemmikkiäkin paremman rikosromaanin, ja palkintona oli jälleen Lasiavain tänä vuonna. Melkoinen suoritus, sanoisin!

Olen lukenut kaikki kolme Greben aiempaa dekkaria (Kun jää pettää alta, Lemmikki, Horros), ja luonnollisesti myös Varjokuvat oli lukulistallani. Kesän mittaan silmiini osui useita hyvin kiittäviä arvioita kirjasta, ja lopulta sain aikaiseksi pyytää arvostelukappaleen. Sain sen luettua juuri ennen tämänvuotisen Lasiavain-palkinnon jakoa, enkä voi muuta kuin todeta, että Varjokuvat on totisesti palkinnon ansainnut. Se on mielettömän kovatasoinen romaani, jossa on vahva persoonallinen ote, hyytävä juoni oveline koukkuineen ja kaiken huippuna yhteiskunnallinen taso, joka nivoutuu tarinaan saumattomasti.

Vuonna 1944 Tukholmassa tapahtuu raaka murha. Prostituutiolla itsensä ja lapsikatraansa elättänyt Märta Karlsson pahoinpidellään kuoliaaksi asunnossaan. Murhaaja naulaa Märtan kädet lattiaan ja tunkee kauhan hänen kurkkuunsa. Poliisin tullessa paikalle tapahtuu toinen väkivallanteko, ja poliisisisar Elsie Svenss saa surmansa. Sekä Märtan murhasta että Elsien taposta tuomitaan aikanaan Märtan väkivaltainen juoppo aviomies, mutta lukija tietää, että tuomion meni väärälle miehelle.

Märtan murha ja Elsien surullinen kohtalo ovat tarinan esinäytös. Ennen varsinaisen tarinan alkua kertoja ottaa puheenvuoron ja selostaa Elsien elämäntarinan. Sulhasensa kuoltua Elsie on synnyttänyt tyttären ja antanut tämän adoptoitavaksi. Tytär Britt-Marie saa kuulla biologisesta äidistään vasta täytettyään 18 vuotta. Äidin surullinen tarina saa Britt-Marien tekemään päätöksensä: hänestä tulee poliisi.

1970-luvun alkuvuosina ei ole helppoa olla nainen ja poliisi. Kaiken lisäksi Britt-Marie on vielä pienen Erik-pojan äiti. Joka tapauksessa Britt-Marie päätyy konstaapeliksi rikospoliisiin. Valitettavasti tutkintaryhmää vetävä komisario on vakaasti sitä mieltä, että on kammottava virhe päästää naisia poliiseiksi. He sopivat korkeintaan arkistoimaan ja kirjoittamaan muistioita puhtaaksi. Niitä töitä kiukun ja harmin kyyneleitä salaa nieleskelevä Britt-Marie joutuu totisesti tekemäänkin, vaikka Östertunan asuinalueella alkaa riehua Hornan murhaajaksi nimetty sarjamurhaaja.

Hornan murhaaja valikoi uhreikseen nuoria yksinhuoltajaäitejä, jotka asuvat saman Berlinparkenin lähistöllä kuin Britt-Mariekin miehensä ja poikansa kanssa. Kammottavinta on, että murhaaja tuntuu toistavan teoissaan Märta Karlssonin murhan yksityiskohtia. Naiset on raiskattu ja pahoinpidelty raa’asti, mutta sen lisäksi heidät on naulattu kämmenistään lattiaan ja heidän suuhunsa on tungettu esineitä. Voiko tekijä olla Märta Karlssonin ja Britt-Marien äidin tappaja?

Tarina jatkuu 1980-luvulle, ja keskiöön nousee nuori Hanne Lagerlind-Schön, joka aloittaa profiloijan uransa Tukholman poliisissa. Hänet kutsutaan apuun, kun yli kymmenen vuoden tauon jälkeen näyttää siltä, että Hornan murhaaja on aloittanut jälleen kammottavat murhansa. Voiko kyseessä olla sama tekijä kuin vuonna 1944 ja 1970-luvun alussa? Vai onko kyseessä matkija? Nuori ja kaunis Hanne saa katkeran osansa työelämän nurjasta puolesta sen lisäksi, että murhaaja niittää eloa.

Lopulta tarina loikkaa vuoteen 2019, kun Östertunasta löytyvät naisen jäännökset puretun rakennuksen perustusten alta. Tapaus päätyy Manfred Olssonin ja Malin Brundinin ryhmän tutkittavaksi, ja taas kysymys Hornan murhaajan henkilöydestä nousee esille. Malin on juuri palannut äitiysvapaalta töihin ja törmää yllätyksekseen samankaltaisiin ongelmiin kuin Britt-Marie lähes neljäkymmentä vuotta aikaisemminkin. Pomo ei tunnu hyväksyvän Britt-Marieta eikä siedä mitään viittauksia siihen, että pienen lapsen olemassaolo voisi vaikuttaa alaisen työhön. Malinin esimies on nainen.

Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.

Kuka murhaaja sitten on? Ainakin minä tulin yllätetyksi.

Camilla Grebe: Varjokuvat (Skuggjägaren)
Suom. Sari Kumpulainen
Gummerus 2020. 461 s.

Arvostelukappale.