JP Koskinen: Hukkuva maa

Ihmisen suurimpia ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.

Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua kuunnella.

Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä, kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle myös joukon vihamiehiä.

Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi, mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.

Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.

Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä ensivilkaisulla näyttää.

Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari, Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat aikansa nähnyt mielisairaala.

Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti käyttöä.

Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on, mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.

Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.

JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.

Arvostelukappale.