Ihmisen suurimpia
ongelmia on uskotella itselleen, ettei hänellä ollut ongelmia.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.
En halunnut langeta ilmeisimpään ansaan, joten olin kaivanut työhuoneeni hyllystä tyhjän muistikirjan ja kirjoittanut sen etulehdelle kolme tärkeää sanaa: Päässäsi on vikaa. Alleviivasin sanat kahteen kertaan, varmuuden vuoksi.
Ilmastonmuutoksen johtava tutkija ja asiantuntija Niklas
Vaateri on alkanut turhautua. Vuosikymmenet hän kiertänyt maailmalla
lukemattomissa konferensseissa ja seminaareissa kertomassa kylmiä faktoja ilmaston
yhä pahenevasta tilasta, mutta laihoin tuloksin. Tuntuu, että kukaan ei halua
kuunnella.
Kaikki ovat joko liian tyhmiä tai laiskoja ymmärtääkseen tilastoja
ja mittaustuloksia, jotka puhuvat karua ja lahjomatonta kieltään. On mukavampaa
maksaa kompensaatiomaksuja kuin oikeasti luopua mistään. Tämän kaiken Niklas
myös avoimesti kertoo kaikille kuulijoilleen vähänkään piittaamatta siitä,
kuinka arvovaltaista väkeä yleisössä kulloinkin istuu. Räväkkä ja suorapuheinen
esiintymistapa on tehnyt Niklaksesta halutun esiintyjän mutta tuonut hänelle
myös joukon vihamiehiä.
Työasioiden oheen Niklaksen arkeen putkahtaa uusi huoli, kun
perheyrityksen huomiinsa saanut sisko Sandra pyytää Niklasta puhumaan perheen
äidin kanssa. Olisi aika julistaa viisi vuotta aiemmin jäljettömiin kadonnut
isä kuolleeksi, jota pesä saataisiin jaettua. Niklas tietää tehtävän toivottomaksi,
mutta päättää kuitenkin yrittää siskonsa mieliksi.
Perheen yllätykseksi myös keskuspoliisi kiinnostuu uudelleen
umpikujaan päättyneestä katoamistapauksen tutkinnasta. Jostain syystä
erityisesti Santeri Sorakallio -niminen poliisi on kummallisen kiinnostunut
Niklaksen tekemisistä isän katoamisen aikaan. Kansanedustajana toiminut isä
osallistui Niklaksen kanssa samaan eduskunnan tilaisuuteen juuri ennen
katoamistaan. Niklas lähti ainakin tietääkseen tilaisuudesta suoraan
lentokentälle ja sieltä ilmastokonferenssiin Amsterdamiin. Mutta valitettavasti
Niklaksella ei ole kovin varmoja muistikuvia juuri kyseisistä tunneista ja päivistä.
Niklas Vaateri on JP Koskisen uutuusromaanin Hukkuva
maa minäkertoja. Olen tiennyt jo pitkään, että Koskisella on näpeissään laaja
genrekirjo, ja tässä uutukaisessa sulautuvat hykerryttävästi yhteen dystopia, jonkinlainen
scifin ja maagisen realismin yhdistelmä ja dekkari goottimaustein. Ainakin. Ohjenuoraksi
lukijalle voisi antaa vinkin, että juuri mikään ei ole sitä, miltä
ensivilkaisulla näyttää.
Romaanin miljöönä ovat lähitulevaisuuden Helsinki ja Tulisaari,
Vaaterien kotipaikka. Ilmastonmuutos jyllää, ja merenpinta on jo noussut
peittäen alleen Tulisaaren kartanon tiluksia niin, että paikasta on hyvää
vauhtia tulossa nimensä mukaisesti saari. Itse kartanorakennuksen on suunnitellut
peräti arkkitehtitoimisto Gesellius-Lindgren-Saarinen, ja se vaikuttaa
kuvauksen perusteella Hvitträskin upealta sisarelta. Lisää goottitunnelmaa
tarinaan tuo Niklaksen sedän lähelle perustama yksityinen nyt jo parhaat
aikansa nähnyt mielisairaala.
Oman tvistinsä tarinaan tuo Niklaksen ja Sandran pikkuveli
Mikko, jolla on varpaiden väleissä ylimääräiset poimut. Miehen jalat ovat siis
itse asiassa räpylät. Vesi onkin Mikolle tärkeä elementti, ja hänen erikoiselle
mutta visusti salassa pidetylle oivalliselle kyvylleen on tarinassa tietysti
käyttöä.
Koskinen tarjoaa vetävän ja yllätyksellisen tarinan ohessa
tuhdin paketin ilmastonmuutostietoa ja pöllyttää Niklaksen suulla melkoisesti
monia näkemyksiä ja mielipiteitä. Silti sävy ei tunnu saarnaavalta, koska Niklas
on nokkelasti rakennettu henkilö järjettömine itsetuntoineen. Onko kaikki
sittenkään ihan niin kuin Niklas väittää? Aika moni asia mitä ilmeisimmin on,
mutta mitkä ja miten, se onkin sitten toinen kysymys.
Vaikka olen vannoutunut tiiliskiviromaanien ystävä, pidän myös
siitä, ettei tarinoita turhanpäin venytetä ja paisutella. Koskisen ilmaisu on
napakkaa, ja romaanin mitaksi riittää hyvin 230 sivua. Tarina laajenee
mukavasti siirtyessään kansien välistä lukijan korvien väliin.
JP Koskinen: Hukkuva maa
Like 2020. 231 s.
Arvostelukappale.
Like 2020. 231 s.
Arvostelukappale.
Kiitos Kirsi kirjan esittelystä. Tämä on ehdottomasti lukulistallani, niin mieluista luettavaa minulle oli J P Koskisen Tulisiipi.
VastaaPoista