Kjell Westö: Tritonus

Kirjavuoden huipennus on yleensä alkusyksy, sillä elokuun alun ja lokakuun loppupuolen välisenä aikana ilmestynee edelleen suuri osa kotimaisista uutuuksista. Jos kirjavuoteen osuu vielä Kjell Westön uutuusromaanin ilmestyminen, voikin jo puhua erinomaisesta kirjasadosta.

Tällainen erinomainen kirjavuosi on meneillään parhaillaan, sillä noin viikko sitten ilmestyi Westön odotettu uutuus Tritonus. Onnekkaana sain sen tuoreeltaan käsiini ja otin sen oitis luettavaksi ohi yhä pitenevän lukujonon. Lukusuunnitelmia näemmä tehdään täällä vain, jotta niitä ei sitten kuitenkaan toteuttaisi.

Tritonus osoittautuikin kovaksi palaksi. Ihan alkajaisiksi oli nimittäin guugletettava, mitä romaanin otsikko oikein tarkoittaa, koska sana vilahtaa tekstissäkin hetimiten. Wikipedia kertoo seuraavaa:

Tritonus on musiikillinen intervalli, joka on laadultaan ylinouseva kvartti tai sen enharmoninen vastine, vähennetty kvintti. Tritonus on tasavireisessä järjestelmässä kolmen kokosävelaskelen suuruinen (tri + tonus)…

Aivan. Täydellisenä musiikkimaallikkona (kuuntelen kyllä sujuvasti eri lajeja, mutta teoriasta en tiedä mitään) en tullut valaistuksi. Wikipedia-artikkelin toisessa kappaleessa mainitaan kuitenkin mielenkiintoinen yksityiskohta, joka nousee esiin romaanissakin:

Dissonoivan luonteensa vuoksi tritonusta pidettiin keskiajalla paholaisena musiikissa ("diabolus in musica"), ja sen käyttö oli pannassa.

Myös tämä tieto on mielenkiintoinen:

Huomiota herättävän ja "räikeän" luonteensa vuoksi tritonusta käytetään yleisesti myös hälytys- ja varoitussignaaleissa. Esimerkiksi paloautojen ja muiden hälytysajoneuvojen äänimerkissä vuorottelee usein kaksi tritonuksen päässä toisistaan olevaa säveltä.

Näillä eväillä lähdin sukellukselle Tritonuksen maailmaan, ja näin jälkikäteen mietittynä siinä onkin oikeastaan aika hyvä opastus. Romaanissa on massoittain musiikkipuhetta, joka meni monesti yli ymmärrykseni ja sai vähän nolostumaan, koska se paljasti oman musiikkisivistymättömyyteni jokseenkin raa’asti.

Jossain vaiheessa aloin toivoa, että teoksen lopussa olisi jonkinlainen teosluettelo, jonka avulla voisi paikata pahimmat puutteet. Myöhemmin tajusin, että kuunneltavaa ja opiskeltavaa todellakin riittää, ennen kuin voin alkaa puhua vaikkapa Mahlerin tai Sibeliuksen sinfonioista tuttavallisesti pelkkien numeroiden avulla niin, että oikeasti tietäisin, miltä ne kuulostavat ja millainen niiden rakenne tai luonne on.

Paholaisen läsnäolokin teoksen pohjavirrassa tuntuu monin tavoin. Päähenkilöt taistelevat omien demoniensa kanssa, ja sivujuonteina ovat äärioikeistolaisuuden nousu, pakolaiskysymys, terrorismi, ilmastonmuutoksen aiheuttamat epämieluisat ilmiöt elinympäristössä, tyhjenevä maaseutu ja jopa pandemiat. Toinen päähenkilö kapellimestari Thomas Brander on nimennyt hulppean (tai hirveän) talonsakin Casa Tritonukseksi. Eli ei vähä mitään!

Thomas Branderilla on absoluuttinen sävelkorva, ja hän rekisteröi automaattisesti ympäristönsä ääniä, kuten ovikellojen soiton, sävelkulkuina. Hälytysajoneuvojen ääntäkin romaanissa kuullaan niin nykyhetkessä kuin muistoissa. Niistä on Branderilla erittäin ikäviä kokemuksia muutaman vuoden takaa, eivätkä painajaiset ota hellittääkseen.

Tritonuksen päähenkilöt ovat keski-ikäisiä miehiä, joista tulee sattumalta naapureita ja sitä kautta vähitellen myös ystäviä. Kapellimestari Thomas Brander rakennuttaa ökytalon (koska mikään ei tunnu riittävän täyttämään sisäistä tyhjiötä) saaristoon kolmen lossimatkan taakse upealle merenrantatontille. Kansainvälinen ura ja vanhemmilta saatu perintö ovat tuoneet varallisuutta, joka näkyy kauas ja pistää ikävästi joidenkin silmään. Naapuri Reidar Lindellin Villa Maja on huomattavasti vaatimattomampi, mutta niin on miehen urakin lähikaupungin lukion koulukuraattorina.

Kummallekin miehelle musiikki on tärkeä osa elämää. Brander luonnollisesti elää musiikin tekemisestä, mutta Lindellille se on enemmän rakas harrastus. Mies soittaa jo aikoja sitten perustetussa Rainbow-nimisessä harrastebändissä, joka tekee satunnaisia tanssikeikkoja paikallisissa ravintoloissa.

Näiden kahden miehen maailmat tuntuvat olevan mahdollisimman kaukana toisistaan, mutta yhdistäviä tekijöitä on lopulta tarpeeksi, kunhan ennakkoasenteet saadaan karistettua. Vaikeuksitta tämä ystävyys ei kuitenkaan synny, sillä kummallakin osapuolella on taipumusta melkoiseen omien tuntemusten ja vastapuolen sanomisten ja eleiden piilomerkityksien analysointivatulointiin.

Tritonus on hyvin miehinen romaani. Branderilla on takanaan joukko traumaattisia naissuhteita, joista viimeisimmästä hän ei tahdo päästä yli millään. Sitä edellinen on koitumassa hänen uransa tuhoksi. Lindell taas on leski, jonka rakastettu Madde-vaimo on äkillisesti kuollut muutamaa vuotta aiemmin. Lindellin on ollut vaikea päästä yli vaimon kuolemasta, ja hän on nostanut tämän jonkinlaiselle jalustalle, ainakin tyttären mielestä. Uuden suhteen aloittaminen on vaikeaa.

Romaanin miljöö on pieni saaristolaispaikkakunta isomman yliopistokaupungin kupeessa. Mihin se reaalimaailman kartalla sijoittuu, jää auki. Myös ajankohta on epämääräinen, jossakin aivan lähitulevaisuudessa, kun pandemia vielä on hyvin tuoreessa muistissa mutta ei enää paljoa vaikuta ihmisten arkielämään.

Kuten alussa sanoin, Tritonus osoittautui kovaksi palaksi, joka ei suostunut helposti nieltäväksi. Paikoitellen lukeminen tuntui rämpimiseltä, kun miehet vuorollaan pyörittelevät omia pulmiaan mielissään ja kappaleet jatkuvat tautta aukeama aukeaman perään. Juonta on kovin vähänlaisesti, oikeastaan vain sivujuonet varsinaisesti etenevät. Sen sijaan aiheita tuntuu olevan runsaasti, ehkä jopa liiaksi asti. Musiikista minua enemmän ymmärtävälle romaani antanee enemmän, vaikka ei se minuakaan kylmäksi jättänyt. Vähän surumieliseksi pikemminkin.  

Kjell Westö: Tritonus (Tritonus)
Suom. Laura Beck.
Otava 2020. 445 s.

Arvostelukappale.