Kirsin kirjanurkka - blogini täyttää tänään kymmenen vuotta! Juhlajuttu on joukkoistettu, eli pyysin
Twitter-tilini seuraajia esittämään itselleni kysymyksiä, joiden pohjalta kokosin haastattelun.
Mitä olet aina halunnut tietää kirjabloggaamisesta, mutta et ole viitsinyt kysyä?Miten innostuit lukemisesta?
Olen rakastanut lukemista ja kirjoja niin kauan kuin muistan. Alle
kouluikäisenä saadut kirjat ovat minulla vieläkin tallessa, ja muistan, miten
minulle rakkaat ihmiset lukivat niitä minulle ääneen. Kun aikanaan opin itse
lukemaan, vain taivas ja koulumme yhteydessä sijainneen kunnan pääkirjaston
lasten- ja nuortenkirjahylly olivat rajoina. Rakkaus on vuosikymmenten mittaan
vain syventynyt! Olenkin sanonut, että lukeminen ei ole minulle vain harrastus
vaan elämäntapa.
Kuinka päädyit kirjabloggariksi? Miten päädyit aikanaan
kirjoittamaan kirjoista?
Kirjablogin perustamisidea tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ainakin
melkein. Aivan sattumalta luin marraskuussa 2010 Kodin Kuvalehteä, jossa oli muistaakseni yhden sivun mittainen juttu kirjabloggaaja Salla Brunousta ja hänen
suositusta Sallan lukupäiväkirja -blogistaan. Tuntui, että minua lyötiin
lekalla päähän: Juuri tuollaista minäkin haluan tehdä! Minäkin voin tehdä
tuollaista!
Sen kummemmin harkitsematta istahdin koneen ääreen ja niin
Kirsin kirjanurkka syntyi. Sittemmin olemme Sallankin kanssa tutustuneet ja
ystävystyneet. Salla ja Sallan lukupäiväkirja ovat blogini kummeja.
Kirjoista kirjoittamisen idea on paljon vanhempi. 2000-luvun
alussa paikallinen sanomalehtemme Salon Seudun Sanomat haki
lehti-ilmoituksella avustajia kulttuuri- ja urheilutoimituksiinsa (tämä on ihan
totta, vaikka harva enää uskoo!), ja koska olin pitkään haaveillut, että saisin
kirjoittaa kirja-arvosteluja, päätin rohkaista mieleni. Lähetin juttunäytteen
toimitukseen, ja jo ennen määräajan umpeutumista kulttuuritoimittaja Veli-Matti
Henttonen soitti ja pyysi minua käymään toimituksessa sopimassa avustajan
tehtävään liittyvistä käytännön asioista.
Lehteä avustan edelleen, vaikka kirjajuttuja julkaistaankin
aiempaa paljon harvemmin. Mutta vaikka alkuun sain kirjoittaa oikeastaan kuinka
paljon vain halusin, luin silti paljon sellaista, mistä en kirjoittanut
lehteen. Blogi tavallaan täydensi tämän puutteen, koska sinne saan kirjoittaa
ihan mitä ja mistä itse haluan.
Millä kielillä luet kirjoja? Millainen merkitys
mielestäsi on kirjan kääntäjällä?
Luen suomeksi. Voisin lukea myös englanniksi ja ehkä ruotsiksikin,
mutta todella harvoin niin teen. Siksi kääntäjät ovatkin kullanarvoisia
ammattilaisia, jotka antavat mahdollisuuden lukea muutakin kuin suomeksi
kirjoitettua kirjallisuutta omalla äidinkielelläni. Olen alusta asti merkinnyt
blogiini kirjan tietoihin kääntäjän näkyviin ja blogin sivupalkissa on tunnisteluettelo
myös kääntäjistä.
Minkälaisia huomioita teet kirjojen ulkoasusta ja kansista?
Pidän itseäni hyvin epävisuaalisena ihmisenä, mutta kyllä kirjan ulkoasulla
on merkitystä. Kannen kuvituksen, taiton, värien ja esimerkiksi kirjasintyypin pitäisi mielestäni
antaa vähän vinkkiä siitä, mitä lukijalla on odotettavissa. Ulkoasu virittää
oikeaan tunnelmaan. Mutta kuten sanottu, en ole esteetikko, ja välillä käy
niin, että tutkin kannen yksityiskohtia vasta kirjan jo luettuani ja huomaan,
että minulle on ollut tarjolla vinkkejä mutta en vain ole niitä tajunnut.
Joskus harmittaa, kun tuntuu, että kirjan ulkoasuun ei ole panostettu
tarpeeksi. Jokainen kirja joutuu kamppailemaan elintilastaan, joten sille soisi hyvät
eväät.
Kuinka monta kirjaa luet ja kuuntelet vuodessa?
Luen ja kuuntelen yhteensä noin 150 kirjaa vuodessa. Olen merkinnyt
lukemani kirjat muistiin vuodesta 1985 lähtien, ja nykyään lukemistani voi
halutessaan seurata blogini välilehdeltä ja tänä vuonna myös Twitteriin
tekemästäni vuoden 2020 aikana lukemieni kirjojen ketjusta. Merkitsen luetut
kirjat ylös ajantasaisesti ja laitan eteen järjestysnumeron, joten määrää on
helppo seurata. Olen toiminut näin jo pitkään, mutta valitettavasti en ihan
blogin alkuajoista lähtien.
Määrä ei ole itseisarvo, mutta pidän kaikenlaisesta
listaamisesta ja on mukavaa, kun voin itse tarkistaa luettujen listasta
erilaisia asioita jälkikäteen. Olen välillä kummastellut, kuinka vihamielisesti
jotkut suhtautuvat luettujen kirjojen lukumäärän seuraamiseen. En oikein
käsitä, mitä merkitystä sillä on muiden kannalta, että tiedän lukemieni
kirjojen määrän.
|
Vuonna 2015 kuuluin Suomen dekkariseuran Johtolanka-raatiin ja luin muun muassa kaikki kuvan uudet kotimaiset dekkarit! |
Onko sulla joku erityinen lukutekniikka? Siis semmoinen,
joka nopeuttaa lukemista ja antaa mahdollisuuden lukea useampia kirjoja kuin
tällainen ns. tavis. Miten ehdit lukea niin paljon? Onko sinulla jokin
lukutekniikka, jonka avulla pystyt lukemaan nopeasti? Mä en muuten käsitä tuota
vuosisaalista.
Kunpa olisikin! Olen armottoman hidas lukija, eikä edes kohtuullisen runsas
harjoittelu ole sitä juurikaan muuttanut. Sen sijaan pidän huolta, että minulla
on aina jokin kirja kesken, usein moniakin. Kirja on aina käsillä muodossa tai
toisessa. Lukeminen on oikeastaan ainoa harrastukseni, joten panostan siihen
priorisoimalla ajankäyttöäni.
Hitauteni liittyy myös äänikirjojen kuunteluun. Haluan
kuunnella kirjat normaalinopeudella, koska haluan, että kirjat nimenomaan
luetaan minulle, ei sanella.
Miten äänikirjojen yleistyminen on vaikuttanut
kirjabloggaajan elämään?
Kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-muodossa, rakastuin niihin oitis.
Pitkään rutiineihini kuului käydä säännöllisesti läpi kirjaston
äänikirjahyllyt. Lainasin kaupunkimme pääkirjastosta valehtelematta lähes
kaikki sinne hankitut äänikirjat. Myös ostin itselleni tärkeitä kirjoja
äänikirja-cd-versioina, vaikka ne olivatkin kalliita (ja nyt arvottomia
jäänteitä). Kuuntelin kirjoja autossa työmatkoillani ja olin niistä miltei
riippuvainen.
Myönnän suhtautuneeni epäluuloisesti uusiin
äänikirjapalveluihin. Taivuin kuitenkin Elisa Kirjan asiakkaaksi, ja
pitkään ostin sieltä itselleni kirjoja kuunneltavaksi. Lopulta havahduin
tilanteeseen, että olin hankkinut yli kahdenkymmenen äänikirjan varaston pahan
päivän varalle, ja olinkin antanut jo pikkusormeni uudemman tyylisille
kuunteluaikapalveluille. Niillekin olin nyrpistellyt nenääni. Muistan, että Storyteliä
markkinoitiin kirjabloggaajille kirjamessuilla ja tarjottiin kolmen kuukauden
ilmaista kokeilujaksoa, mutta en sitä ottanut käyttööni (mikä ääliö!).
|
Keväällä 2020 sain kirjoittaa Ruumiin kulttuuri -lehteen (2/2020) jutun vain äänikirjoina ilmestyvistä jännityskirjoista. Yksi juttua varten kuuntelemistani kirjoista oli JP Koskisen hyytävä Hautakello Storytel Original -sarjasta. |
Nyt käytän jatkuvasti jotakin lukuisista markkinoilla
olevista kuunteluaikapalveluista. Minulla on aina myös jokin äänikirja kesken.
Kuuntelen ja luen myös kirjoja hybridinä, eli saatan kuunnella kirjaa, joka
minulla on painettuna. Jos tilanne ei ole sopiva kuunteluun, jatkan painetun
kirjan lukemista.
Bloggaatko jokaisen lukemasi kirjan? Jos et, miten
valikoit blogattavat? Bloggaatko teoksista, jotka eivät vaikuttaneet sinuun tai
joista et pidä? Missä vaiheessa teet päätöksen bloggaatko kirjasta?
Aloittaessasi lukemisen vaiko vasta luettuasi kirjan loppuun?
En bloggaa kaikista lukemistani kirjoista. Blogin alkuaikoina, kun innostus
oli tulenpalava, ajatukseni oli kyllä blogata kaikesta lukemastani ja vähän
muustakin aiheeseen liittyvästä (jossain vaiheessa kirjoitin esimerkiksi
teatterista). Tällä hetkellä noin kaksi kolmesta lukemastani kirjasta päätyy
blogiin. Lisäksi pois jäävät ne kirjat, joista on tilattu lehtiarvostelu.
Vuosien varrella käytännöt blogattavaksi valikoituvien
kirjojen suhteen ovat jonkin verran vaihdelleet. Kun olin mukana Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, päätin, että kirjoitan kaikista kahden
vuoden aikana kilpailuun lähetetyistä kirjoista. Samaten, kun pari vuotta
sitten päätin lukea kaikki vuoden mittaan ilmestyneet kotimaiset nuortenkirjat,
kirjoitin kaikista saamistani teoksista blogijutun, jotka löytyvät blogistani
tunnisteella #nuortenkirjatorstai.
|
Botnia-palkintoehdokkaat vuonna 2017. Minulla oli suuri kunnia ja ilo päästä mukaan Botnia-raatiin v. 2017 ja 2018. |
Normaalitilanteessa nykyään, kun en ole mukana missään
lukuprojektissa, luen pääsääntöisesti vain kirjoja, jotka kiinnostavat, vaikuttavat
ja ovat mielestäni hyviä. Lopulliseen bloggaamispäätökseen vaikuttaa kyllä moni
seikka. Joskus olen hyvän kirjan luettuani huomannut, että siitä on jo
julkaistu kymmenen lehtiarviota ja kolmekymmentä blogijuttua. Silloin voi
tuntua, että mitään omaa lisättävää ei enää ole, ja juttu jää kirjoittamatta
alkuperäisestä ajatuksesta huolimatta.
Kymmenen vuoden mittaan olen kirjoittanut sellaisistakin
kirjoista, joista en ole pitänyt.
Bloggausetusija on kirjoilla, joista olen saanut
arvostelukappaleen. Niistä taas etusijalla ovat ne, joista olen pyytänyt
arvostelukappaleen. Jos olen pyytänyt arvostelukappaleen pienen kustantamon
teoksesta, pidän velvollisuutenani myös kirjoittaa kirjasta jutun. Isompien
talojen kirjoista saatan joskus jättää blogijutun kirjoittamatta, mutta laitan
niistä kuitenkin esimerkiksi Twitteriin ja Instagramiin kuvia ja
luonnehdintoja.
Saatko kirjoja lahjaksi kirjailijoilta tai kustantajilta
bloggaamista vastaan? Onko kukaan lukija ikinä niin innostunut jostain
kirjasta, että lähettäisi bloggaajalle kappaleen arvosteltavaksi omaan
laskuunsa?
Kirjabloggaajat saavat halutessaan kirjoja kustantamoilta ja
kirjailijoilta arvostelukappaleina aivan samoin kuin esimerkiksi sanomalehtien kriitikot.
Ne eivät ole varsinaisia lahjoja, koska niistä toivotaan vastapalvelusta eli
näkyvyyttä saajan blogissa ja somekanavilla. Tästä aiheesta olen kirjoittanut
enemmän jutussani Kirjablogin kulut ja tulot.
Kukaan ei ole vielä äitynyt niin kiihkeäksi faniksi, että
olisi lähettänyt jonkun toisen kirjoittaman kirjan luettavakseni. Ihan hauska
ajatus! Muutamassa tapauksessa joku on kyllä lievästi painostanut minua
lukemaan jonkun tietyn kirjan, josta on itse pitänyt, mutta tilanne ei ole ainakaan
toistaiseksi eskaloitunut suoraksi toiminnaksi.
|
Välillä kirjabloggaajan elämään mahtuu myös glamouria! On ollut hienoa päästä muutamia kertoja paikan päälle seuraamaan Finlandia-palkintoseremoniaa. Virallisen osuuden jälkeen on ollut tarjolla seurustelua ja pieniä virvokkeita.
|
Jätätkö kirjaa koskaan kesken? Jos jätät, millä
perusteella? Luetko kaikki kannesta kanteen?
Kyllä jätän kirjoja kesken. Aika on rajallista, joten olen opetellut
valikoimaan luettavani. Jos kirja ei saa houkuteltua minua maailmaansa
riittävän nopeasti, jätän sen suosiolla kesken. Joskus päätös syntyy jo
ensimmäisellä sivulla, tosinaan vasta kymmenien luettujen sivujen jälkeen. Eniten
tämä tietysti harmittaa, jos olen ostanut kirjan uutena, tai jos kyse on
kirjasta, josta olen varta vasten pyytänyt arvostelukappaletta.
Joskus tökkii kieli. Kuluneet kielikuvat ovat oikeastaan
pienempi synti kuin kovin koristeelliset tai teennäisiltä haiskahtavat taiteellisuushakuiset
koukeroinnit. Kielivirheet, joita ei ole oikolukuvaiheessa siivottu, saattavat
alkaa ärsyttää. Siedän kliseitä vaihtelevasti. Jos alkusivuilla aletaan kertoa
henkilöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta ilman sen kummempaa perustetta,
saattavat kannet sulkeutua lopullisesti. Aika paljon vaikuttavat myös kirjasta
riippumattomat syyt, kuten oma vireystila tai vaikkapa se, mitä on lukenut
juuri viimeksi.
Mitkä kirjat ovat jääneet erityisesti kymmenen vuoden aikana mieleen?
Varovasti arvioiden olen kymmenen vuoden aikana lukenut 1400
kirjaa ja kirjoittanut jutun reippaasti yli tuhannesta kirjasta. Muutamia
lukukokemuksia on kyllä syöpynyt mieleen.
Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä
oli unohtumaton lukukokemus. Pääsin kirjan parissa sellaisiin tunnelmiin, joita
kokee vain harvoin ja ehkä todennäköisimmin nuorena lukijana. Kirjasta on jäänyt
mielikuva täydellisyydestä. En ehkä uskalla lukea sitä enää koskaan uudelleen,
mutta olen hankkinut siitä itselleni oman kappaleen hyllyyni.
Vähän vastaava tunnemuisto on syntynyt Anni Kytömäen
esikoisromaanista Kultarinta. Muistan ajatelleeni sitä
ahmiessani, voiko tällaistakin olla olemassa. Teos tuntui stimuloivan
kaikkia aistejani, viihdyttävän, lohduttavan ja liikuttavan minua. Täydellinen
lukuelämys.
Täräyttävä lukukokemus oli myös Maria Turtschaninoffin
fantasiaromaani Anaché. Turtschaninoff on rakentanut tarinaan
niin uskomattoman yllättävän käänteen, että muistan vieläkin, miten
pääkopassani kävi ennen kokematon myllerrys. Mitenköhän sekin on niin harvojen
tuntema aarre? Lukekaa ihmeessä!
|
Vuonna 2019 sain kutsun osallistua ensimmäiseen Ruka Nordic Noir -dekkarifestivaaliin. Illat olivat täynnä tiivistä dekkariohjelmaa, muuten nautittiin huikeista maisemista! Yläkuvassa Ronja Salmi haastattelee Yrsa Sigurðardóttiria ja Jens Lapidusta. |
Mikä blogikirjoitus on saanut eniten lukijoita? Mitä se
käsittelee?
Eniten lukijoita on kiinnostanut Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta
kirjoittamani koontipostaus. Sarjan kirjat olen lukenut jo ennen blogiaikaa,
mutta vanhoista muistiinpanoistani kokosin jutun. Matkantekijä-sarja on
saanut uutta tuulta purjeisiinsa suositun Outlander-tv-sarjan myötä, ja se
näkyy myös blogijutun tasaisena jatkuvana suosiona. Juttu on jo ikivanha, sillä
se on julkaistu vuonna 2012. Se on saanut haastajan päivittyvästä jutustani,
jossa käsittelen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita
-sarjaa. Tämä pari vuotta sitten julkaisemani juttu ohittanee Matkantekijä-jutun
viimeistään ensi vuonna.
Tähän juttujen lukijamääräkysymykseen liittyy muuten yksi
keskeinen bloggaamisen ristiriita. Koskaan ei voi kirjoittaessaan tietää, mikä
juttu tulee kiinnostamaan ylipäätään ketään. Voin kirjoittaa innoittuneen
tekstin kirjasta, joka on lumonnut minut, ja haluaisin, että kaikki saisivat
tietää kyseisen kirjan upeudesta. Mutta harmikseni saan usein huomata, että
netin syövereihin on ennen kaikkea helppo unohtua, eli juuri ketään ei
kiinnosta. Matkantekijä- ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjat ovat olleet
kyllä itsellenikin mieluisia, mutta eivät mitään tajunnanräjäyttäjiä. Lisäksi
ne ovat saaneet huomiota muutenkin ihan kyllin, ei siihen ole omilla
kirjoituksillani ollut mitään mainittavaa vaikutusta.
Miten ihan käytännössä yksi teksti syntyy jostain
kirjasta? Otatko jonkun tietyn näkökulman, josta aloitat vai onko ehkä tietty
"kaava", jonka mukaan teet? Kuinka paljon aikaa käytät yhden
bloggauksen tekemiseen? Tuleeko kymmenessä vuodessa kirja-arviointeihin
maneereja ja jos niin miten torjut niitä? Vai onko se osa brändiä?
Kieltämättä kaavoihin on enemmän kuin helppoa kangistua. Blogitekstin
rungoksi tuntuu olevan pääsääntöisesti muutama vaihtoehto. Voin aloittaa
suoraan kirjan sisällön esittelystä tai kertoa jotain kirjailijasta. Jos olen
lukenut jo aiempia teoksia samalta kirjailijalta, voin aloittaa myös kertomalla
niistä. Blogiteksti on kuitenkin kiitollisempi vaihtelun suhteen kuin
lehtiarvio, jossa muoto on aika perinteinen. Blogiin voi kirjoittaa tarinaa
siitä, miten on kirjan pariin päätynyt, millaisia lukutunnelmia on ollut sen
parissa, millainen vastaanotto on ollut muualla kirjamaailmassa ja niin edelleen.
Blogissa ei myöskään ole mitään deadlineja, joten juttua voi välillä sulatella
mielessään pidempäänkin.
Jos hyvin käy, juttu alkaa muotoutua jo kirjaa lukiessa. Sitten
taas voi jonkin kirjan kanssa kestää pitkäänkin, ennen kuin lukukokemus alkaa
muuttua tekstiksi. Ehkä hankalimpia ovat pitkien dekkarisarjojen osat. Jos
kirja on periaatteessa kovin samantyyppinen kuin sarjan kymmenen edellistäkin
osaa ovat olleet, on välillä työlästä keksiä mitään tuoretta tulokulmaa
juttuunsa. Enkä läheskään aina keksikään.
Maneereista en osaa oikein itse sanoa mitään.
Todennäköisesti niitä on, mutta ne huomannee paremmin joku muu kuin minä! En
ole koskaan ajatellut, että blogillani tai minulla kirjabloggaajana olisi
brändi. Ilmeisesti sellainenkin on jo päässyt syntymään, mutta kovin tietoista
brändäystä en ole harjoittanut. Ehkä pitäisi?
En ole kovin kunnianhimoinen tai päämäärätietoinen
bloggaaja, joten en käytä suhteettoman paljoa aikaa juttujen hiomiseen. Jos
alitajunnan työstöaikaa ei lasketa, jutun kirjoittamiseen ja julkaisukuntoon viilaamiseen
menee keskimäärin pari tuntia. Poikkeuksia toki on puoleen ja toiseen.
Miten olet säilyttänyt vireystasosi? Innoittaako muut
kirjabloggarit?
Ai minkä vireystason?😂 Hieno juttu, jos ulospäin näyttää,
että vireystaso on vakaa. Todellisuudessa se ei sitä tosiaankaan ole. Viime ja
tänä vuonna olen pariin otteeseen vakavasti harkinnut koko kirjabloggaamisen
lopettamista. Harrastus nielee paljon aikaa, ja välillä turhauttaa rankasti.
Mutta sitten taas luen jotain päräyttävää tai kirjamaailmassa tapahtuu jotain
muuta kiinnostavaa, joka saa sormet kiitämään näppäimillä (en osaa kirjoittaa
kuin perinteisellä kaksisormijärjestelmällä, joten tämäkin on ironiaa).
Muita kirjablogeja seuraan syrjäsilmällä ja melko
satunnaisesti monestakin syystä. Yksi on aikapula. En vain ehdi lukea blogeja
tai kuunnella kirjapodcasteja, koska pitää ehtiä lukea kirjoja ja kirjoittaa
niistä. Muuten muut kirjabloggaajat ja kirja-alan ihmiset kyllä innoittavat
omalla olemassaolollaan esimerkiksi somessa. Vältän myös toisten bloggausten
lukemista kirjoista, jotka jo ovat aktiivisella lukulistallani. Yleensä
kiertelen lukemassa juttuja vasta, kun olen omani jo julkaissut.
|
Viime syksynä olin niin lähellä Linnan juhlia kuin voi olematta Linnan juhlissa! Sain kutsun osallistua Ruotsin suurlähetystön kirjallisuusvastaanotolle. Ilta oli unohtumaton, tack så mycket, Anders Ahnlid! |
Miten maltat kirjoittaa lukemastasi sen sijaan että
lukisit vaan?
Kyllä minullakin välillä on niin sanottua bloggausjonoa, eli
useampia kirjoja odottamassa, että ehtisin niistä kirjoittaa. Joskus joku kirja
jää tämän takia lopulta myös blogin ulkopuolelle, koska en vain pitkän ajan
jälkeen enää saakaan sen ideasta tarpeeksi hyvin kiinni ja haluankin kirjoittaa
jo tuoreemmista lukukokemuksistani.
Mutta blogin idea on nimenomaan ollut, että voin näin tehdä
hyvin sisäänpäin suuntautuvasta harrastuksesta sosiaalista ja jakaa ajatuksiani
toisten kanssa. Se on kuitenkin lopulta niin palkitsevaa ja hauskaa, että
välillä on vain maltettava jättää lukeminen hetkeksi sivuun.
Kun lukee valtavasti niin huomaatko koskaan turtuvasi
kirjoihin? Eli että mikään ei enää tunnu missään vaikka kyseessä olisi kehuttu
teos? Tai tuntuuko että kaikki toistaa itseään - mitään uutta ja erilaista ei
osu kohdalle?
Oikeastaan kyllä ja ei. Kieltämättä välillä tuntuu
esimerkiksi dekkareita lukiessa, että taasko on kirjoittaja keksinyt raikkaan
idean ja sijoittanut tarinan lomaan murhaajan tajunnanvirtaa. Tai että joko
taas on aloituksena kappale, joka on siirretty tarinan lopusta virittämään
lukijan mieleen pahaenteisiä aavistuksia siitä mitä tuleman pitää. Mutta sitten
nämä kaikki voi antaa anteeksi, kun huomaa, että on taas tullut jollakin
tavalla yllätetyksi. Niin käy kuitenkin edelleen todella usein!
Itselläni aika tarkka seula minkälaiset kirjat ovat
mieleeni. Miten pysty lukemaan niin monenlaista eri genreä?
En ihan oikeasti tiedä! Aika monenlaiset kirjat ja genret tosiaan
kiinnostavat minua. Se on ehkä toisaalta syy siihen, että en kovin usein pode
mitään lukujumeja tai vastaavia. Mutta vaikka luenkin monenlaista
kirjallisuutta, silti ulkopuolellekin vielä jää paljon. Kyllä minäkin olen
välillä ennakkoluuloinen ja nirso.
|
Dekkareista puhuminen on totista hommaa, ainakin tästä Turun kirjamessuilla vuonna 2019 Jouko Pukin nappaamasta kuvasta päätellen. Haastateltavana Matti Remes, Arttu Tuominen ja Timo Sandberg. |
Tuntuuko lukeminen joskus velvollisuudelta ja miten
ylläpidät intoa? Itselläni oli muinoin välillä se olo, että suurin huvini
tuntui työltä, kun lukiessa mietti että mitähän tästä sanoisi ja toisaalta
joskus teki mieli lukea jotain ihan muuta kuin mistä oli luvannut kirjoittaa.
Kyllä tuntuu! Onneksi harvoin ja lyhytaikaisesti, mutta kyllä. Olen
yrittänyt ihan tietoisesti vapauttaa itseäni kaikenlaisesta pakosta ja
velvollisuudesta. Blogin suhteenhan ne ovat pääsääntöisesti ihan itse
tekemiänikin. Mikään pakko ei ole julkaista blogissa mitään, jos siltä tuntuu.
Kaikista kirjoista ei tarvitse kirjoittaa. Olen yrittänyt esimerkiksi hillitä
itseäni arvostelukappaleiden pyytämisen suhteen. Jos joku haluaa kirjan
lähettää, sen saa tehdä, mutta omalla riskillä. Pitää siis olla valmis hyväksymään,
että kirjasta ei ehkä koskaan tule juttua blogiini. Annan myös itselleni täydet
valtuudet päättää, mitä milloinkin luen!
|
Parhaita juttuja kirjabloggaamisessa ovat toiset kirjabloggaajat, joista monesta on tullut hyvä ystäväni. Kuvassa Niina, Anna, Taika, Aino-Maria, Katja, Tiina, Tuulevi ja Maija.💕 Myös eläviä kirjailijoita on mukava tavata. Helsingin kirjamessuilla 2016 tapasimme Salla Simukan, Tommi Kinnusen ja Siri Kolun. |
Onko jostain kirjasta kirjoittaminen ollut erityisen
haastavaa tai työlästä? Esimerkiksi jos olet jo ennalta tiennyt tai arvannut
vaikkapa kirjan aiheen jakavan jyrkästi mielipiteitä, onko se vaikuttanut omaan
kirjoittamiseesi?
Kyllä näitäkin tapauksia välillä tulee. Ehkä parhaiten mieleen jäänyt esimerkki
oli Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu, josta sain
kustantajan ennakkokappaleen ja pääsin julkaisemaan kirjoitukseni heti kirjan
ilmestyttyä. Kirja herätti minussa voimakkaita tunteita. Rakastin Rauhalan
kirjoitustapaa, mutta kirjassa kuvattu uskonnollisen yhteisön elämäntapa sai
minut välillä raivoihini.
Miten kirjoittaa tällaisesta lukukokemuksesta niin, ettei
tahtomattaan loukkaisi kenenkään vakaumusta, vaikka se olisi täysin omien
arvojeni vastainen? Vai onko pakko olla korrekti, jos ei siihen mielestään näe
muita syitä kuin hyvät tavat ja oma pelkuruus? Myönnän, että pidättelin
itseäni, ettei tekstini riistäytyisi hallinnastani liian räikeästi.
Etukäteen vähän pelotti sekin, millaisia kommentteja
tekstiini tulisi. Siihen aikaan vielä blogeihin tuli kommentteja. Aavistin
osittain oikein, sillä Taivaslaulu taitaa edelleen olla kaikkien aikojen
kommentoiduin tekstini, eivätkä kaikki kommentit suinkaan liity Rauhalan
kaunokirjalliseen teokseen ja sen fiktiiviseen tarinaan.
Saatko paljon palautetta kirjailijoilta heidän kirjojensa
arvosteluista?
Somemaailma on kymmenessä vuodessa muuttunut hurjasti. Nykyään monilla
kirjailijoilla on aktiivisia sometilejä, joilla he jakavat niin omien
kirjojensa lehtiarvioita kuin blogijuttujakin. Jos siis tällainen toiminta
lasketaan palautteeksi, niin kyllä, melko paljon. Mutta ihan suoraa
henkilökohtaista palautetta tulee hyvin harvoin. Pikkiriikkisen on tullut
todella murskaavaa palautetta, vähän enemmän asiallisen rakentavaa kritiikkiä
ja joskus kiitostakin. Palaute on toki tervetullutta ja pääosin yritän ottaa
rakentavasta kritiikistä opikseni. Positiivinen palaute lämmittää myös
bloggaajan sydäntä, vaikka miksikään keskinäisen kehuskelun kerhoksi en
kirjasomen toivoisi muuttuvan.
Mutta etikettiin tuntuu kuuluvan, että vaikka monet
bloggaajat, kuten minäkin, ovat kirjailijoiden kanssa Facebook-kavereita,
kuuluvat samoihin kirjallisuuskeskusteluryhmiin ja seuraavat toisiaan
Twitterissä ja Instagramissa ja niin edelleen, pidetään kuitenkin tiettyä
välimatkaa. Se sopii ainakin minulle oikein hyvin. Mutta en kyllä olisi voinut
kuvitellakaan kymmenen vuotta sitten, että vuosia ihailemani kirjailijat
voisivat olla Facebook-kavereitani tai että monet heistä myös iloisesti
tervehtivät vaikkapa messuhulinassa, vaikka en olisi juuri heidän kirjoistaan hurmioitunutta bloggausta kirjoittanutkaan.
Mikä on vaikeaa kirjabloggaamisessa?
Mikään ei ole erityisen vaikeaa, mutta on tietysti hankaliakin tilanteita
tullut eteen. Ei ole yllätys kenellekään, että kustantamon kynnys on korkea.
Sekään ei enää kovin monille ole uutinen, että oikeastaan vielä korkeampi
kynnys on saada julkaistusta kirjastaan lehtikritiikki ja näkyvyyttä painetussa
mediassa, Helsingin Sanomista nyt puhumattakaan. Niinpä monet kirjailijat ja
pienet kustantajat tarjoavat aktiivisesti kirjojaan bloggaajille luettaviksi ja
arvioitaviksi.
|
Vuoden 2019 Turun kirjamessut olivat jonkinlainen huipentuma kirjabloggaajamessu-urallani. Olin mukana haastattelemassa kirjailijoita mutta myös itse mukana paneelikeskustelussa Somelukutaito kansalaisvelvollisuudeksi? Kuvassa vasemmalla haastattelija Minna Malja, sitten panelistit Pekka Sauri, minä, Janne Matikainen ja Mmiisas. Kuvasta puuttuu toinen haastattelija Ulla Järvi. Kuvan otti Jouko Pukki.
|
Tämä on aivan oikein ja hieno juttu. Mutta todella kurjalta
tuntuu joka kerta, kun joutuu muotoilemaan kiitos ei -vastauksen näihin
tarjouksiin. Tuntuu falskilta sanoa tuntemattomalle ihmiselle, että
valitettavasti lukuruuhkaa pukkaa enkä voi siksi kirjaasi ottaa. Vaikka se siis
on ihan aito ja rehellinen totuus! Niin mielelläni lukisin kaikki tarjotut
kirjat ja kirjoittaisin niistä syväanalyysit (jos osaisin sellaisia tehdä),
mutta realismi on sitten jotain muuta. Pahoittelut siis vielä tätäkin kautta
kaikille, jotka olette saaneet kirjabloggaajaltakin hylsyn. Lohduttakoon se
tieto, että ainakaan minun blogissani julkaistu juttu tuskin vaikuttaa minkään
teoksen menekkiin tai menestykseen.
Mikä kirjabloggaamisessa on muuttunut
eniten näiden kymmenen vuoden aikana?
Kun kymmenen vuotta sitten heittäydyin tuntemattomaan,
huomasin putoavani kirjablogosfäärin turvallisille käsivarsille. Kotimaisia
kirjablogeja oli jo runsaasti ja lisää putkahteli kuin sieniä sateella. Uusille
tulokkaille oltiin ystävällisiä ja kannustettiin alkuun.
Pian blogi ei enää riittänyt, vaan
blogilla piti olla muitakin kanavia (jos siis halusi blogilleen edelleen
lukijoita). Ensin aktivoiduttiin Facebookissa, mikä nyt alkaa olla jo vähän
vanhanaikaista. Nyt aktiivisimmat ’vanhoista’ bloggaajista ovat siirtyneet
vlogeihin ja podcasteihin, joita tuotetaan blogin rinnalla. Uudet tulokkaat
jättävät koko blogin perustamatta ja aloittavat vaikka podcastilla ja
Instagramin #kirjagramissa. Monikanavaisuus siis jyrää melkoisella voimalla. Tämä
on yksi syy, miksi olen viime vuosina ihan vakavissani harkinnut bloggaamisen
lopettamista. Kirjablogin idea tuntuu hämärtyneen ja haipuneen
tavoittamattomiin, ainakin se idea, jonka innoittamana itse alkuaan aloitin.
Mikä on ollut upein hetki kirjabloggaajana olemisessa?
On aika mahdotonta sanoa, mikä yksittäinen hetki olisi ollut upein. Olen
muutamista kohokohdista laittanut kuvamuistoja tämän jutun kuvitukseksi.
Parhaita hetkiä ovat kuitenkin sellaiset, joissa joku kertoo saaneensa blogistani tai sen
somekanavista itselleen mieluisan lukuvinkin. Sellaisessa tilanteessa tiivistyy
oikeastaan koko kirjabloggaamisen idea.
|
Kirjabloggaajan tähtihetki! Kuvassa fanittamani dekkaristit Marko Kilpi ja Antti Tuomainen juuri ennen kuin astelimme Helsingin kirjamessujen lavalle Dekkarilauantaina 2018. Kuvan otti Tammen Outi Mäkinen. |