Tina Frennstedt: Epäilys

 

Yritän parhaani mukaan teilata (siis vain määrän suhteen!) vuoden mittaan korkeaksi kohonnutta dekkaripinoani, joten tulin napanneeksi sen kummemmin asiaan perehtymättä kuunneltavaksi ruotsalaisen Tina Frennstedtin kirjan Epäilys. Koko ajan kuvittelin mielessäni, että kyseessä on uuden Cold Case -sarjan aloitusosa. Luulin niin siihen asti, kun etsin kirjan kansikuvaa Twitteriä varten Liken sivuilta ja huomasin, että siellä oli jo kuva aiemmasta teoksesta nimeltä Lupaus.

Lupaus siis aloittaa Cold Case -sarjan. Siitä kerrotaan kustantajan esittelyssä vain, että naisiin kohdistuvien raiskausten ja murhien sarja saa Malmön ja Kööpenhaminan hälytystilaan. Pian hyökkäykset yhdistetään kuusitoista vuotta sitten kadonneen lukiolaistytön tapaukseen, jota ei koskaan ratkaistu. Lupaus palkittiin viime syksynä Göteborgin kirjamessuilla Crimetime Awards for Best Debut 2019 -palkinnolla, ja se oli ilmestyttyään Ruotsissa myyntimenestys.

Nyt kun jälkikäteen mietin, niin kyllä tähän aiempaan tapaukseen Epäilyksessä viitataan pariinkin otteeseen. Sen yhteydessä päähenkilö Tess Hjalmarsson, Malmön poliisin cold case -ryhmää vetävä rikoskomisario, on tutustunut omaperäiseen mutta nerokkaaseen tanskalaisprofiloija Carsten Morrisiin, joka auttaa häntä myös tämän uuden rikoksen ratkaisemisessa.

Epäilyksen juonirunko muistuttaa Lupauksen peruskuviota. Nykyhetkessä eli vuonna 2019 tapahtuu poikkeuksellinen raaka murha, joka yhdistyy viidentoista vuoden takaiseen Ystadin liepeillä tapahtuneeseen selvittämättömään murhaan. Tämä yhdistävä johtolanka antaa Tessin ryhmälle syyn avata taas vanha tapaus.

Vuonna 2004 murhattiin parikymppinen Max syrjäisellä tiellä. Poikaa oli isketty kaikkiaan yli kaksikymmentä kertaa veitsellä selkään ja vatsaan ja jopa silmään. Poikkeuksellisen raaka ja raivoisa murha herätti paljon huomiota, mutta se jäi siis aikanaan ratkaisematta.

Nyt ilmeisesti sama murhaaja on valinnut uhrikseen melkein kuusikymmentävuotiaan naisen. Ruumis löytyy aikoja sitten hylätyn majakan edustalta. Murhaaja on sytyttänyt valon majakkaan, jotta uhri varmasti löytyisi.

Tutkinta etenee tuttujen kaavojen mukaan, kuten poliisityöllä on tapana. Tekninen tutkinta panee parastaan saadakseen vielä uusia todisteita Maxin yllä olleesta paidasta. Tess kollegoineen jäljittää kiivaasti Maxin asuin- ja opiskelutovereita ja puhuttaa heitä. Vanhoja tapauskansioita pöyhitään ja asioita kysellään ja pohditaan, ja profiloija Carstenkin tahollaan osallistuu ponnistuksiin. 

Lukijalle näytetään myös toista näkökulmaa, kun nimeämättömän vaimon näkökulmasta kerrotaan, miten aviomies alkaa käyttäytyä yhä kummallisemmin. Kuka Tessin kuulustelemista miehistä vaimon aviomies on? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Mitä tapahtuu, jos ja kun vaimo tajuaa miehensä olevan murhaaja? Tänä poikkeaa hieman tutusta tavasta päästää lukija aina toviksi kurkistamaan nimeämättömän murhaajan pimeisiin ajatuksiin.

Tessin kannalta tilannetta tukaloittavat uusi esimies Sandra Edding, josta Tess ei oikein pääse jyvälle, sekä ennen kaikkea poliisipäällikkö, joka on päättänyt sulkea cold case -ryhmän. Malmön poliisin voimavarat ovat venyneet äärimmilleen jengiväkivallan riistäydyttyä hallitsemattomaksi katusodaksi, joten vanhojen tapausten parissa työskentelyyn ei ole varaa. Tess onnistuu kuitenkin tinkimään ryhmälleen vielä kolme viikkoa aikaa. Siinä olemattomassa hetkessä pitäisi ratkaista Maxin murha, jotta päällikkö pyörtäisi päätöksensä.

Murhatutkimusten lomassa seurataan jonkin verran myös Tessin ja muiden poliisien yksityiselämää. Tess on hiljattain eronnut kumppanistaan. Nyt hän on tehnyt merkittävän päätöksen ja hakeutunut tanskalaiselle hedelmöitysklinikalle. Ajatus raskaudesta ja lapsesta kiertävät kehää hänen päässään. Hetkittäin hän tuntee iloa, sitten taas kauhua. Miten muka voisi selviytyä lapsen (ja koiran) yksinhuoltajana poliisin työstä?

Kustantajan sivuilta selviää, että viisiosaiseksi suunniteltu kirjasarja perustuu tositapahtumiin, joita myös Tina Frennstedt itse on tutkinut. Frennstedt on yksi Ruotsin tunnustetuimmista rikostoimittajista ja on työskennellyt muun muassa Svenska Dagbladetissa ja Expressenissä sekä tv:n puolella Crime Centralenissa. Kirjoissa päähenkilö on siis kuitenkin poliisi, mutta Tess tekee kyllä yhteistyötä toimittajienkin kanssa, vaikka välillä hyvin vastahakoisesti. Poliisin ja median välinen jännite ei ole mitään uutta tässä genressä.

Frennstedt on kietonut tarinaan runsaasti aineksia vanhemmuuden teemasta. Eri puolilta nousee esiin kysymyksiä vanhemman ja lapsen suhteesta, lapsettomuudesta, lasten laiminlyönnistä, rakkaudesta, menettämisestä, toivosta ja pelosta, joka vanhemmuuteen liittyy.

Vaikka Epäilyksessä tapahtuu useita raakoja murhia, ei Frennstedt mässäile väkivallalla. Murhia ei varsinaisesti kuvailla, ja jälkikäteenkin lukija pääsee melko helpolla väkivallan fyysisten jälkien suhteen. Sen sijaan Frennstedt kuvaa ajoittain jopa herkästi sitä, miten oman aikuisenkin lapsen menettäminen tuntuu.

Tunnustan, että en välttämättä olisi edes halunnut tietää Frennstedtin teosten rikosten olevan oikeita. Tosin tästä on Liken sivuillakin vähän kahdenlaista tulkintaa, eli perustuvatko tarinat tositapahtumiin vai hyödyntääkö Frennstedt vain yleisesti rikostoimittajana keräämäänsä tietoa ja kokemusta.

Itse en tosiaankaan tunnistanut mitään kirjan tapahtumista, vaan luin sen puhtaasti fiktiivisenä dekkarina, joka ei mitenkään poikkeuksellisesti säväyttänyt, mutta viihdytti kyllä dekkariharrastajaa ihan mukavasti. Ehkä tapaukset sitten ovat ruotsalaislukijoille tutumpia? Ainakin kirjailija on siellä yleisölle entuudestaan tuttu. Vaikuttanevatko nämä seikat kirjojen suosioon, en tiedä. Yhden teoksen perusteella Cold Case -sarja on dekkarisarjaksi hyvää keskitasoa, mutta ei aiheuttanut mitään poikkeuksellista hurmiota minussa. 

Mukava säväys innokkaalle Wallander-fanille ovat ’tutut’ tienoot Ystadissa ja Malmössa.

Tina Frennstedt: Epäilys (Cold Case: Väg 9)
Suom. Petri Stenman.
Like 2020. 453 s.
Äänikirjan lukija Janna Räsänen, kesto 12 h 13 min.

Painettu kirja arviokappale, äänikirja BookBeat (itse maksettu).

Ann Cleeves: Kylmä maa

 

Olen vuonna 2012 lukenut kaikki silloiset suomennokset Ann Cleevesin komisario Jimmy Perezistä kertovasta Shetlanti-dekkarisarjasta. Tätä neljän teoksen kokonaisuutta kutsutaan näemmä nimellä The Four Seasons Quartet. Sen osat on aikanaan suomennettu ja julkaistu meillä seuraavana tai samana vuonna kuin alkuperäisetkin ovat ilmestyneet.

Sinisen sarastuksen jälkeen Cleeves piti sarjan kirjoittamisessa muutaman vuoden tauon, ja uuden The Four Elements Quartet -sarjan aloitusosa Mykkä vesi ilmestyi alkukielellä vuonna 2013 mutta suomeksi vasta vuonna 2018. Itse olen pudonnut kyydistä tuossa, ja jälkimmäisen kvartetin kirjoista ensimmäiset eli Mykkä vesi ja Kuin tuhka tuuleen ovat toistaiseksi jääneet lukematta.

Nyt kuitenkin sain kustantajalta arviokappaleen Kylmästä maasta, ja ajattelin palata Jimmy Perezin pariin suoraan siitä. Paluu sujuikin kohtalaisen helposti, mutta on myönnettävä, että Cleevesin dekkarisarjaan hyvin löyhästi perustuva mutta ihan kohtalaisen hyvä tv-sarja Shetlandsaarten murhat sekoitti pakkaa jonkin verran.

Ongelmat liittyvät lähinnä itse Pereziin ja hänen perhekuvioihinsa. Kirjoissa Perez kuvataan häkellyttävän komeaksi tummaksi mieheksi, jonka ulkonäössä espanjalaispiirteet ovat putkahtaneet parin sukupolven takaa esille. Tv-sarjassa Pereziä näyttelee oivallisesti Douglas Henshall, jonka ulkomuoto on kaikkea muuta kuin espanjalainen, mutta toki komea on hänkin.

Tv-sarjassa Perez elelee lähinnä yksin, kun Cassie-tytär on jo lähtenyt Skotlantiin opiskelemaan. Satunnaisesti Cassien biologinen isä Duncan Hunter saattaa majailla hänen luonaan. Kylmässä maassa Cassie käy alakoulua ja Duncan on menestyvä rakennusliikeyrittäjä, jonka kanssa Perez jakaa vastuun Cassien hoidosta. Fran Hunter on kuollut joskus aiemmin traagisesti.

Mutta jos näiden seikkojen ei anna itseään häiritä, Kylmä maa on viihdyttävä perinteinen arvoitus- ja poliisidekkarin risteytys, joiden kirjoittamisessa briteillä on pitkät traditiot.

Alku on dramaattinen. Jimmy on naapurinsa Magnus Taitin hautajaisissa, kun tapahtuu tuhoisa maanvyörymä. Se pyyhkäisee yli hautausmaan ja syöksee maata ja mutaa myös rinteessä sijaitsevaan Tain-nimiseen ikivanhaan torppaan. Kun Perez kurkistaa rakennuksen ikkunasta sisään, hän huomaa mudan ja ryönän seassa jotain punaista, joka osoittautuu punaiseen iltapukuun pukeutuneen naisen ruumiiksi. Poliisi alkaa selvittää tuntemattoman tumman kaunottaren henkilöyttä. Pian todetaan myös, että nainen oli tapettu jo ennen maanvyörymää.

Murha on siis tapahtunut aivan Perezin naapurissa. Lukija tutustutetaan myös toiseen Perezin naapuriin, Jane Hayhin, joka pitää miehensä Kevinin kanssa maatilaa. Tainin mökki on heidän naapuritontillaan, mutta kukaan perheestä ei tunnu tietävän, että mökki oli ollut jälleen käytössä. Sen omistanut vanha nainen oli testamentannut sen Yhdysvalloissa asuvalle sukulaisnaiselleen, joka oli vuokrannut mökkiä joillekin paikallisille.

Jimmy Perezin esimies rikosylikomisario Willow Reeves rientää energisenä johtamaan tutkimuksia paikan päälle. Tutkimukset etenevät tahmeahkosti ja pääosin perinteisesti. Poliisi haastattelee kaikkia mahdollisia tahoja ja vertailee kertomuksia keskenään. Tueksi saadaan todisteita teknisestä tutkinnasta.

Ruumiin henkilöyden selvittely vie aikaa, samoin naisen liikkeitten kartoitus ennen murhaa. Keitä hän on saarella tavannut ja miksi? Miksi hän ylipäätään on tullut saarelle? Edes toinen murha ei tunnu saavan tutkimuksiin kaivattua vauhtia. Kun syyllinen sitten lopulta paljastuu, osoittautuu, että Cleeves on turvautunut vanhaan kikkaan eli tekijä on ollut mukana alusta asti, mutta häntä on lukija epäillyt kaikkein vähiten.

Poliisien yksityiselämään palattakoon vielä sen verran, että Willow Reeves on toivottoman rakastunut Pereziin, joka ei tunnu älyävän millään mitään. Asetelmassa on jotain kutkuttavaa. Miten esimiesasemassa oleva nainen voi vietellä alaisensa? Miten saada suhde toimimaan, jos toinen asuu Shetlannissa ja toinen Skotlannissa? Niihin kysymyksiin ehkä vielä ehditään seuraavassa kirjassa saada ratkaisuja.

Ann Cleeves: Kylmä maa (Cold Earth)
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2020. 352 s.
Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen, kesto 10 h 15 min.

Painettu kirja arviokappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.

Shetlanti-sarja:

Neljä vuodenaikaa -sarja:

Musta kuin yö, 2007 (Raven Black)
Valoisat illat, 2008 (White Nights)
Punaista tomua, 2009 (Red Bones)
Sininen sarastus, 2010 (Blue Lightning)

Neljä elementtiä -sarja:

Mykkä vesi, 2018 (Dead Water)
Kuin tuhka tuuleen, 2019 (Thin Air).
Kylmä maa, 2020 (Cold Earth)
Wild Fire

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Rikoskomisario Karen Eiken Hornbylle ei kuulu hyvää, vaikka kevät on Doggerlandissa poikkeuksellisen kaunis ja lämmin, suorastaan kuuma. Karenin TTA eli vuotuinen terveystarkastus, kuntotesti ja ampumakoe lähenee, ja Karen on rapakunnossa. Taannoisen jalkavamman takia treenaaminen on jäänyt liian vähälle ja olut on maistunut liian hyvälle. Viimekertaisen ampukokeenkin Karen on läpäissyt vain niukin naukin, eikä harjoittelu ole sittemmin napannut. Kaiken huipuksi Karen löytää rinnastaan kyhmyn ja joutuu varaamaan itselleen ajan mammografiaan.

Karenin mieltä mataloittaa myös Doggerlandin oma superpoptähti Luna Johns, joka on vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen päättänyt palata musiikkibisnekseen ja on kaikessa hiljaisuudessa levyttämässä uutta albumiaan Karenin ystävän ja vuokralaisen Leon yrityksen suojissa. Leo tuntuu olevan epäilyttävän hyväntuulinen ja poissaoleva, mikä saa Karenin kuohuksiinsa, vaikkei haluaisi sitä myöntää. Kun levytys on viimeistä kappaletta vaille valmis, Luna katoaa. Leo pyytää Karenia tutkimaan katoamista vaivihkaa.

Samaa mieltä on Karenin pomo. Diiva on todennäköisesti tehnyt vain mainostarkoituksessa katoamistempun ja ilmaantuu omia aikojaan, kunhan aika on kypsä. Silti Karenin on syytä puolittain salaa selvittää tapausta, ihan varmuuden vuoksi. Tehtävä turhauttaa Karenia suunnattomasti.

Ketutus saa uusia kierroksia, kun paljastuu, että kammottava Moerbeckin hirviö on jälleen aktivoitunut. Raiskaaja vaanii öisin yksin liikkuvia naisia ja raiskaa heidät rikotulla olutpullolla. Yksi uhreista on menehtynyt, muut kaksi ja nyt uusi kolmas nainen ovat jääneet henkiin. Uhrit vaikuttavat satunnaisilta, eikä poliisilla ole juurikaan johtolankoja. Vähitellen sitkeä selvitystyö alkaa kuitenkin tuottaa tuloksia.

Maria Adolfssonin kolmannessa Doggerland-dekkarissa Meren ja pirun välissä kaksi rikostutkintaa on käynnissä samaan aikaan, joten Doggerlandin poliisi on täystyöllistetty. Dekkarikonventioihin kuuluu, että tutkittavat tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta Adolfsson viittaa tälle säännölle kintaalla. Sen sijaan juoneen liittyy tuttu kuvio, jonka lukija aavistaa jo varhaisessa vaiheessa: ennen pitkää Moerbeckin hirviö alkaa jahdata myös rikoskomisario Karen Eiken Hornbya. Miten hänen silloin käy, jos hän on joutunut jättämään virka-aseensakin työpaikalle epäonnistuneen ampukokeen takia?

Dekkarin alku lähtee turhan laiskasti alkuun, kun Lunan katoamiseen ei näytä liittyvän mitään rikosta. Kun katoaminen sitten lopulta kuitenkin varmistuu rikokseksi, on poliisi jo kaulaansa myöden raiskaajajahdissa, joten toiminta painottuu loppupuolelle.

Näistä narinoista huolimatta Meren ja pirun välissä on paras kolmesta suomennetusta Doggerland-dekkarista. Karen lähipiireineen on tullut jo sen verran tutuksi, että heidän kuulumisiaan on mukava kuulla ja jännittää, millaisia ratkaisuja he elämässään tekevät. Doggerlandiinkin olen jo kotiutunut, vaikka en sitä ehkä vieläkään varsinaisesti rakasta. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden hurmata minut. Ehkä jo seuraavassa osassa?

Etsiskelin uutta Doggerland-dekkaria jo Tammen kevään 2021 katalogista, mutta turhaan. Huomasinkin sitten, että Meren ja pirun välissä on ilmestynyt Ruotsissa vasta tänä vuonna, joten ilmeisesti seuraava osa on edelleen kirjailijalla tai ainakin kustantamolla työn alla. Käännösnopeus on tosiaankin kiitettävä!

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä (Mellan djävulen och havet)
Suom. Terhi Vartia. Kansi ? 426 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 11 h 24 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -tutustumisjakso.

Doggerland-sarja:

Harha-askel
Myrskyvaroitus
Meren ja pirun välissä

Kirsin kirjanurkka on kymmenvuotias!

Kirsin kirjanurkka - blogini täyttää tänään kymmenen vuotta! Juhlajuttu on joukkoistettu, eli pyysin Twitter-tilini seuraajia esittämään itselleni kysymyksiä, joiden pohjalta kokosin haastattelun.

Mitä olet aina halunnut tietää kirjabloggaamisesta, mutta et ole viitsinyt kysyä?

Miten innostuit lukemisesta?

Olen rakastanut lukemista ja kirjoja niin kauan kuin muistan. Alle kouluikäisenä saadut kirjat ovat minulla vieläkin tallessa, ja muistan, miten minulle rakkaat ihmiset lukivat niitä minulle ääneen. Kun aikanaan opin itse lukemaan, vain taivas ja koulumme yhteydessä sijainneen kunnan pääkirjaston lasten- ja nuortenkirjahylly olivat rajoina. Rakkaus on vuosikymmenten mittaan vain syventynyt! Olenkin sanonut, että lukeminen ei ole minulle vain harrastus vaan elämäntapa.

Kuinka päädyit kirjabloggariksi? Miten päädyit aikanaan kirjoittamaan kirjoista?

Kirjablogin perustamisidea tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ainakin melkein. Aivan sattumalta luin marraskuussa 2010 Kodin Kuvalehteä, jossa oli muistaakseni yhden sivun mittainen juttu kirjabloggaaja Salla Brunousta ja hänen suositusta Sallan lukupäiväkirja -blogistaan. Tuntui, että minua lyötiin lekalla päähän: Juuri tuollaista minäkin haluan tehdä! Minäkin voin tehdä tuollaista!

Sen kummemmin harkitsematta istahdin koneen ääreen ja niin Kirsin kirjanurkka syntyi. Sittemmin olemme Sallankin kanssa tutustuneet ja ystävystyneet. Salla ja Sallan lukupäiväkirja ovat blogini kummeja.

Kirjoista kirjoittamisen idea on paljon vanhempi. 2000-luvun alussa paikallinen sanomalehtemme Salon Seudun Sanomat haki lehti-ilmoituksella avustajia kulttuuri- ja urheilutoimituksiinsa (tämä on ihan totta, vaikka harva enää uskoo!), ja koska olin pitkään haaveillut, että saisin kirjoittaa kirja-arvosteluja, päätin rohkaista mieleni. Lähetin juttunäytteen toimitukseen, ja jo ennen määräajan umpeutumista kulttuuritoimittaja Veli-Matti Henttonen soitti ja pyysi minua käymään toimituksessa sopimassa avustajan tehtävään liittyvistä käytännön asioista.

Lehteä avustan edelleen, vaikka kirjajuttuja julkaistaankin aiempaa paljon harvemmin. Mutta vaikka alkuun sain kirjoittaa oikeastaan kuinka paljon vain halusin, luin silti paljon sellaista, mistä en kirjoittanut lehteen. Blogi tavallaan täydensi tämän puutteen, koska sinne saan kirjoittaa ihan mitä ja mistä itse haluan.

Millä kielillä luet kirjoja? Millainen merkitys mielestäsi on kirjan kääntäjällä?

Luen suomeksi. Voisin lukea myös englanniksi ja ehkä ruotsiksikin, mutta todella harvoin niin teen. Siksi kääntäjät ovatkin kullanarvoisia ammattilaisia, jotka antavat mahdollisuuden lukea muutakin kuin suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta omalla äidinkielelläni. Olen alusta asti merkinnyt blogiini kirjan tietoihin kääntäjän näkyviin ja blogin sivupalkissa on tunnisteluettelo myös kääntäjistä.

Minkälaisia huomioita teet kirjojen ulkoasusta ja kansista?

Pidän itseäni hyvin epävisuaalisena ihmisenä, mutta kyllä kirjan ulkoasulla on merkitystä. Kannen kuvituksen, taiton, värien ja esimerkiksi kirjasintyypin pitäisi mielestäni antaa vähän vinkkiä siitä, mitä lukijalla on odotettavissa. Ulkoasu virittää oikeaan tunnelmaan. Mutta kuten sanottu, en ole esteetikko, ja välillä käy niin, että tutkin kannen yksityiskohtia vasta kirjan jo luettuani ja huomaan, että minulle on ollut tarjolla vinkkejä mutta en vain ole niitä tajunnut. 

Joskus harmittaa, kun tuntuu, että kirjan ulkoasuun ei ole panostettu tarpeeksi. Jokainen kirja joutuu kamppailemaan elintilastaan, joten sille soisi hyvät eväät.

Kuinka monta kirjaa luet ja kuuntelet vuodessa?

Luen ja kuuntelen yhteensä noin 150 kirjaa vuodessa. Olen merkinnyt lukemani kirjat muistiin vuodesta 1985 lähtien, ja nykyään lukemistani voi halutessaan seurata blogini välilehdeltä ja tänä vuonna myös Twitteriin tekemästäni vuoden 2020 aikana lukemieni kirjojen ketjusta. Merkitsen luetut kirjat ylös ajantasaisesti ja laitan eteen järjestysnumeron, joten määrää on helppo seurata. Olen toiminut näin jo pitkään, mutta valitettavasti en ihan blogin alkuajoista lähtien.

Määrä ei ole itseisarvo, mutta pidän kaikenlaisesta listaamisesta ja on mukavaa, kun voin itse tarkistaa luettujen listasta erilaisia asioita jälkikäteen. Olen välillä kummastellut, kuinka vihamielisesti jotkut suhtautuvat luettujen kirjojen lukumäärän seuraamiseen. En oikein käsitä, mitä merkitystä sillä on muiden kannalta, että tiedän lukemieni kirjojen määrän.

Vuonna 2015 kuuluin Suomen dekkariseuran Johtolanka-raatiin 
ja luin muun muassa kaikki kuvan uudet kotimaiset dekkarit!

Onko sulla joku erityinen lukutekniikka? Siis semmoinen, joka nopeuttaa lukemista ja antaa mahdollisuuden lukea useampia kirjoja kuin tällainen ns. tavis. Miten ehdit lukea niin paljon? Onko sinulla jokin lukutekniikka, jonka avulla pystyt lukemaan nopeasti? Mä en muuten käsitä tuota vuosisaalista.

Kunpa olisikin! Olen armottoman hidas lukija, eikä edes kohtuullisen runsas harjoittelu ole sitä juurikaan muuttanut. Sen sijaan pidän huolta, että minulla on aina jokin kirja kesken, usein moniakin. Kirja on aina käsillä muodossa tai toisessa. Lukeminen on oikeastaan ainoa harrastukseni, joten panostan siihen priorisoimalla ajankäyttöäni.

Hitauteni liittyy myös äänikirjojen kuunteluun. Haluan kuunnella kirjat normaalinopeudella, koska haluan, että kirjat nimenomaan luetaan minulle, ei sanella.

Miten äänikirjojen yleistyminen on vaikuttanut kirjabloggaajan elämään?

Kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-muodossa, rakastuin niihin oitis. Pitkään rutiineihini kuului käydä säännöllisesti läpi kirjaston äänikirjahyllyt. Lainasin kaupunkimme pääkirjastosta valehtelematta lähes kaikki sinne hankitut äänikirjat. Myös ostin itselleni tärkeitä kirjoja äänikirja-cd-versioina, vaikka ne olivatkin kalliita (ja nyt arvottomia jäänteitä). Kuuntelin kirjoja autossa työmatkoillani ja olin niistä miltei riippuvainen.

Myönnän suhtautuneeni epäluuloisesti uusiin äänikirjapalveluihin. Taivuin kuitenkin Elisa Kirjan asiakkaaksi, ja pitkään ostin sieltä itselleni kirjoja kuunneltavaksi. Lopulta havahduin tilanteeseen, että olin hankkinut yli kahdenkymmenen äänikirjan varaston pahan päivän varalle, ja olinkin antanut jo pikkusormeni uudemman tyylisille kuunteluaikapalveluille. Niillekin olin nyrpistellyt nenääni. Muistan, että Storyteliä markkinoitiin kirjabloggaajille kirjamessuilla ja tarjottiin kolmen kuukauden ilmaista kokeilujaksoa, mutta en sitä ottanut käyttööni (mikä ääliö!).

Keväällä 2020 sain kirjoittaa Ruumiin kulttuuri -lehteen
(2/2020) jutun vain äänikirjoina ilmestyvistä jännityskirjoista.
Yksi juttua varten kuuntelemistani kirjoista oli 
JP Koskisen hyytävä Hautakello Storytel Original -sarjasta.

Nyt käytän jatkuvasti jotakin lukuisista markkinoilla olevista kuunteluaikapalveluista. Minulla on aina myös jokin äänikirja kesken. Kuuntelen ja luen myös kirjoja hybridinä, eli saatan kuunnella kirjaa, joka minulla on painettuna. Jos tilanne ei ole sopiva kuunteluun, jatkan painetun kirjan lukemista.

Bloggaatko jokaisen lukemasi kirjan? Jos et, miten valikoit blogattavat? Bloggaatko teoksista, jotka eivät vaikuttaneet sinuun tai joista et pidä? Missä vaiheessa teet päätöksen bloggaatko kirjasta? Aloittaessasi lukemisen vaiko vasta luettuasi kirjan loppuun?

En bloggaa kaikista lukemistani kirjoista. Blogin alkuaikoina, kun innostus oli tulenpalava, ajatukseni oli kyllä blogata kaikesta lukemastani ja vähän muustakin aiheeseen liittyvästä (jossain vaiheessa kirjoitin esimerkiksi teatterista). Tällä hetkellä noin kaksi kolmesta lukemastani kirjasta päätyy blogiin. Lisäksi pois jäävät ne kirjat, joista on tilattu lehtiarvostelu.

Vuosien varrella käytännöt blogattavaksi valikoituvien kirjojen suhteen ovat jonkin verran vaihdelleet. Kun olin mukana Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, päätin, että kirjoitan kaikista kahden vuoden aikana kilpailuun lähetetyistä kirjoista. Samaten, kun pari vuotta sitten päätin lukea kaikki vuoden mittaan ilmestyneet kotimaiset nuortenkirjat, kirjoitin kaikista saamistani teoksista blogijutun, jotka löytyvät blogistani tunnisteella #nuortenkirjatorstai.

Botnia-palkintoehdokkaat vuonna 2017.
Minulla oli suuri kunnia ja ilo päästä mukaan
Botnia-raatiin v. 2017 ja 2018. 

Normaalitilanteessa nykyään, kun en ole mukana missään lukuprojektissa, luen pääsääntöisesti vain kirjoja, jotka kiinnostavat, vaikuttavat ja ovat mielestäni hyviä. Lopulliseen bloggaamispäätökseen vaikuttaa kyllä moni seikka. Joskus olen hyvän kirjan luettuani huomannut, että siitä on jo julkaistu kymmenen lehtiarviota ja kolmekymmentä blogijuttua. Silloin voi tuntua, että mitään omaa lisättävää ei enää ole, ja juttu jää kirjoittamatta alkuperäisestä ajatuksesta huolimatta.

Kymmenen vuoden mittaan olen kirjoittanut sellaisistakin kirjoista, joista en ole pitänyt.

Bloggausetusija on kirjoilla, joista olen saanut arvostelukappaleen. Niistä taas etusijalla ovat ne, joista olen pyytänyt arvostelukappaleen. Jos olen pyytänyt arvostelukappaleen pienen kustantamon teoksesta, pidän velvollisuutenani myös kirjoittaa kirjasta jutun. Isompien talojen kirjoista saatan joskus jättää blogijutun kirjoittamatta, mutta laitan niistä kuitenkin esimerkiksi Twitteriin ja Instagramiin kuvia ja luonnehdintoja.

Saatko kirjoja lahjaksi kirjailijoilta tai kustantajilta bloggaamista vastaan? Onko kukaan lukija ikinä niin innostunut jostain kirjasta, että lähettäisi bloggaajalle kappaleen arvosteltavaksi omaan laskuunsa?

Kirjabloggaajat saavat halutessaan kirjoja kustantamoilta ja kirjailijoilta arvostelukappaleina aivan samoin kuin esimerkiksi sanomalehtien kriitikot. Ne eivät ole varsinaisia lahjoja, koska niistä toivotaan vastapalvelusta eli näkyvyyttä saajan blogissa ja somekanavilla. Tästä aiheesta olen kirjoittanut enemmän jutussani Kirjablogin kulut ja tulot.

Kukaan ei ole vielä äitynyt niin kiihkeäksi faniksi, että olisi lähettänyt jonkun toisen kirjoittaman kirjan luettavakseni. Ihan hauska ajatus! Muutamassa tapauksessa joku on kyllä lievästi painostanut minua lukemaan jonkun tietyn kirjan, josta on itse pitänyt, mutta tilanne ei ole ainakaan toistaiseksi eskaloitunut suoraksi toiminnaksi.

Välillä kirjabloggaajan elämään mahtuu myös glamouria!
On ollut hienoa päästä muutamia kertoja
paikan päälle seuraamaan Finlandia-palkintoseremoniaa.
Virallisen osuuden jälkeen on ollut tarjolla seurustelua ja pieniä virvokkeita.

Jätätkö kirjaa koskaan kesken? Jos jätät, millä perusteella? Luetko kaikki kannesta kanteen?

Kyllä jätän kirjoja kesken. Aika on rajallista, joten olen opetellut valikoimaan luettavani. Jos kirja ei saa houkuteltua minua maailmaansa riittävän nopeasti, jätän sen suosiolla kesken. Joskus päätös syntyy jo ensimmäisellä sivulla, tosinaan vasta kymmenien luettujen sivujen jälkeen. Eniten tämä tietysti harmittaa, jos olen ostanut kirjan uutena, tai jos kyse on kirjasta, josta olen varta vasten pyytänyt arvostelukappaletta.

Joskus tökkii kieli. Kuluneet kielikuvat ovat oikeastaan pienempi synti kuin kovin koristeelliset tai teennäisiltä haiskahtavat taiteellisuushakuiset koukeroinnit. Kielivirheet, joita ei ole oikolukuvaiheessa siivottu, saattavat alkaa ärsyttää. Siedän kliseitä vaihtelevasti. Jos alkusivuilla aletaan kertoa henkilöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta ilman sen kummempaa perustetta, saattavat kannet sulkeutua lopullisesti. Aika paljon vaikuttavat myös kirjasta riippumattomat syyt, kuten oma vireystila tai vaikkapa se, mitä on lukenut juuri viimeksi.

Mitkä kirjat ovat jääneet erityisesti kymmenen vuoden aikana mieleen?

Varovasti arvioiden olen kymmenen vuoden aikana lukenut 1400 kirjaa ja kirjoittanut jutun reippaasti yli tuhannesta kirjasta. Muutamia lukukokemuksia on kyllä syöpynyt mieleen.

Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä oli unohtumaton lukukokemus. Pääsin kirjan parissa sellaisiin tunnelmiin, joita kokee vain harvoin ja ehkä todennäköisimmin nuorena lukijana. Kirjasta on jäänyt mielikuva täydellisyydestä. En ehkä uskalla lukea sitä enää koskaan uudelleen, mutta olen hankkinut siitä itselleni oman kappaleen hyllyyni.

Vähän vastaava tunnemuisto on syntynyt Anni Kytömäen esikoisromaanista Kultarinta. Muistan ajatelleeni sitä ahmiessani, voiko tällaistakin olla olemassa. Teos tuntui stimuloivan kaikkia aistejani, viihdyttävän, lohduttavan ja liikuttavan minua. Täydellinen lukuelämys.

Täräyttävä lukukokemus oli myös Maria Turtschaninoffin fantasiaromaani Anaché. Turtschaninoff on rakentanut tarinaan niin uskomattoman yllättävän käänteen, että muistan vieläkin, miten pääkopassani kävi ennen kokematon myllerrys. Mitenköhän sekin on niin harvojen tuntema aarre? Lukekaa ihmeessä!

Vuonna 2019 sain kutsun osallistua ensimmäiseen Ruka Nordic Noir -dekkarifestivaaliin.
Illat olivat täynnä tiivistä dekkariohjelmaa, muuten nautittiin huikeista maisemista!
Yläkuvassa Ronja Salmi haastattelee Yrsa Sigurðardóttiria ja Jens Lapidusta. 

Mikä blogikirjoitus on saanut eniten lukijoita? Mitä se käsittelee?

Eniten lukijoita on kiinnostanut Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta kirjoittamani koontipostaus. Sarjan kirjat olen lukenut jo ennen blogiaikaa, mutta vanhoista muistiinpanoistani kokosin jutun. Matkantekijä-sarja on saanut uutta tuulta purjeisiinsa suositun Outlander-tv-sarjan myötä, ja se näkyy myös blogijutun tasaisena jatkuvana suosiona. Juttu on jo ikivanha, sillä se on julkaistu vuonna 2012. Se on saanut haastajan päivittyvästä jutustani, jossa käsittelen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Tämä pari vuotta sitten julkaisemani juttu ohittanee Matkantekijä-jutun viimeistään ensi vuonna.

Tähän juttujen lukijamääräkysymykseen liittyy muuten yksi keskeinen bloggaamisen ristiriita. Koskaan ei voi kirjoittaessaan tietää, mikä juttu tulee kiinnostamaan ylipäätään ketään. Voin kirjoittaa innoittuneen tekstin kirjasta, joka on lumonnut minut, ja haluaisin, että kaikki saisivat tietää kyseisen kirjan upeudesta. Mutta harmikseni saan usein huomata, että netin syövereihin on ennen kaikkea helppo unohtua, eli juuri ketään ei kiinnosta. Matkantekijä- ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjat ovat olleet kyllä itsellenikin mieluisia, mutta eivät mitään tajunnanräjäyttäjiä. Lisäksi ne ovat saaneet huomiota muutenkin ihan kyllin, ei siihen ole omilla kirjoituksillani ollut mitään mainittavaa vaikutusta.

Miten ihan käytännössä yksi teksti syntyy jostain kirjasta? Otatko jonkun tietyn näkökulman, josta aloitat vai onko ehkä tietty "kaava", jonka mukaan teet? Kuinka paljon aikaa käytät yhden bloggauksen tekemiseen? Tuleeko kymmenessä vuodessa kirja-arviointeihin maneereja ja jos niin miten torjut niitä? Vai onko se osa brändiä?

Kieltämättä kaavoihin on enemmän kuin helppoa kangistua. Blogitekstin rungoksi tuntuu olevan pääsääntöisesti muutama vaihtoehto. Voin aloittaa suoraan kirjan sisällön esittelystä tai kertoa jotain kirjailijasta. Jos olen lukenut jo aiempia teoksia samalta kirjailijalta, voin aloittaa myös kertomalla niistä. Blogiteksti on kuitenkin kiitollisempi vaihtelun suhteen kuin lehtiarvio, jossa muoto on aika perinteinen. Blogiin voi kirjoittaa tarinaa siitä, miten on kirjan pariin päätynyt, millaisia lukutunnelmia on ollut sen parissa, millainen vastaanotto on ollut muualla kirjamaailmassa ja niin edelleen. Blogissa ei myöskään ole mitään deadlineja, joten juttua voi välillä sulatella mielessään pidempäänkin.

Jos hyvin käy, juttu alkaa muotoutua jo kirjaa lukiessa. Sitten taas voi jonkin kirjan kanssa kestää pitkäänkin, ennen kuin lukukokemus alkaa muuttua tekstiksi. Ehkä hankalimpia ovat pitkien dekkarisarjojen osat. Jos kirja on periaatteessa kovin samantyyppinen kuin sarjan kymmenen edellistäkin osaa ovat olleet, on välillä työlästä keksiä mitään tuoretta tulokulmaa juttuunsa. Enkä läheskään aina keksikään.

Maneereista en osaa oikein itse sanoa mitään. Todennäköisesti niitä on, mutta ne huomannee paremmin joku muu kuin minä! En ole koskaan ajatellut, että blogillani tai minulla kirjabloggaajana olisi brändi. Ilmeisesti sellainenkin on jo päässyt syntymään, mutta kovin tietoista brändäystä en ole harjoittanut. Ehkä pitäisi?

En ole kovin kunnianhimoinen tai päämäärätietoinen bloggaaja, joten en käytä suhteettoman paljoa aikaa juttujen hiomiseen. Jos alitajunnan työstöaikaa ei lasketa, jutun kirjoittamiseen ja julkaisukuntoon viilaamiseen menee keskimäärin pari tuntia. Poikkeuksia toki on puoleen ja toiseen.

Miten olet säilyttänyt vireystasosi? Innoittaako muut kirjabloggarit?

Ai minkä vireystason?😂 Hieno juttu, jos ulospäin näyttää, että vireystaso on vakaa. Todellisuudessa se ei sitä tosiaankaan ole. Viime ja tänä vuonna olen pariin otteeseen vakavasti harkinnut koko kirjabloggaamisen lopettamista. Harrastus nielee paljon aikaa, ja välillä turhauttaa rankasti. Mutta sitten taas luen jotain päräyttävää tai kirjamaailmassa tapahtuu jotain muuta kiinnostavaa, joka saa sormet kiitämään näppäimillä (en osaa kirjoittaa kuin perinteisellä kaksisormijärjestelmällä, joten tämäkin on ironiaa).

Muita kirjablogeja seuraan syrjäsilmällä ja melko satunnaisesti monestakin syystä. Yksi on aikapula. En vain ehdi lukea blogeja tai kuunnella kirjapodcasteja, koska pitää ehtiä lukea kirjoja ja kirjoittaa niistä. Muuten muut kirjabloggaajat ja kirja-alan ihmiset kyllä innoittavat omalla olemassaolollaan esimerkiksi somessa. Vältän myös toisten bloggausten lukemista kirjoista, jotka jo ovat aktiivisella lukulistallani. Yleensä kiertelen lukemassa juttuja vasta, kun olen omani jo julkaissut.

Viime syksynä olin niin lähellä Linnan juhlia kuin voi olematta Linnan juhlissa!
Sain kutsun osallistua Ruotsin suurlähetystön kirjallisuusvastaanotolle.
Ilta oli unohtumaton, tack så mycket, Anders Ahnlid!

Miten maltat kirjoittaa lukemastasi sen sijaan että lukisit vaan?

Kyllä minullakin välillä on niin sanottua bloggausjonoa, eli useampia kirjoja odottamassa, että ehtisin niistä kirjoittaa. Joskus joku kirja jää tämän takia lopulta myös blogin ulkopuolelle, koska en vain pitkän ajan jälkeen enää saakaan sen ideasta tarpeeksi hyvin kiinni ja haluankin kirjoittaa jo tuoreemmista lukukokemuksistani.

Mutta blogin idea on nimenomaan ollut, että voin näin tehdä hyvin sisäänpäin suuntautuvasta harrastuksesta sosiaalista ja jakaa ajatuksiani toisten kanssa. Se on kuitenkin lopulta niin palkitsevaa ja hauskaa, että välillä on vain maltettava jättää lukeminen hetkeksi sivuun.

Kun lukee valtavasti niin huomaatko koskaan turtuvasi kirjoihin? Eli että mikään ei enää tunnu missään vaikka kyseessä olisi kehuttu teos? Tai tuntuuko että kaikki toistaa itseään - mitään uutta ja erilaista ei osu kohdalle?

Oikeastaan kyllä ja ei. Kieltämättä välillä tuntuu esimerkiksi dekkareita lukiessa, että taasko on kirjoittaja keksinyt raikkaan idean ja sijoittanut tarinan lomaan murhaajan tajunnanvirtaa. Tai että joko taas on aloituksena kappale, joka on siirretty tarinan lopusta virittämään lukijan mieleen pahaenteisiä aavistuksia siitä mitä tuleman pitää. Mutta sitten nämä kaikki voi antaa anteeksi, kun huomaa, että on taas tullut jollakin tavalla yllätetyksi. Niin käy kuitenkin edelleen todella usein!

Itselläni aika tarkka seula minkälaiset kirjat ovat mieleeni. Miten pysty lukemaan niin monenlaista eri genreä?

En ihan oikeasti tiedä! Aika monenlaiset kirjat ja genret tosiaan kiinnostavat minua. Se on ehkä toisaalta syy siihen, että en kovin usein pode mitään lukujumeja tai vastaavia. Mutta vaikka luenkin monenlaista kirjallisuutta, silti ulkopuolellekin vielä jää paljon. Kyllä minäkin olen välillä ennakkoluuloinen ja nirso.

Dekkareista puhuminen on totista hommaa, ainakin tästä Turun kirjamessuilla
vuonna 2019 Jouko Pukin nappaamasta kuvasta päätellen.
Haastateltavana Matti Remes, Arttu Tuominen ja Timo Sandberg.

Tuntuuko lukeminen joskus velvollisuudelta ja miten ylläpidät intoa? Itselläni oli muinoin välillä se olo, että suurin huvini tuntui työltä, kun lukiessa mietti että mitähän tästä sanoisi ja toisaalta joskus teki mieli lukea jotain ihan muuta kuin mistä oli luvannut kirjoittaa.

Kyllä tuntuu! Onneksi harvoin ja lyhytaikaisesti, mutta kyllä. Olen yrittänyt ihan tietoisesti vapauttaa itseäni kaikenlaisesta pakosta ja velvollisuudesta. Blogin suhteenhan ne ovat pääsääntöisesti ihan itse tekemiänikin. Mikään pakko ei ole julkaista blogissa mitään, jos siltä tuntuu. Kaikista kirjoista ei tarvitse kirjoittaa. Olen yrittänyt esimerkiksi hillitä itseäni arvostelukappaleiden pyytämisen suhteen. Jos joku haluaa kirjan lähettää, sen saa tehdä, mutta omalla riskillä. Pitää siis olla valmis hyväksymään, että kirjasta ei ehkä koskaan tule juttua blogiini. Annan myös itselleni täydet valtuudet päättää, mitä milloinkin luen!

Parhaita juttuja kirjabloggaamisessa ovat toiset kirjabloggaajat, 
joista monesta on tullut hyvä ystäväni. Kuvassa Niina, Anna, Taika,
Aino-Maria, Katja, Tiina, Tuulevi ja Maija.💕
Myös eläviä kirjailijoita on mukava tavata. 
Helsingin kirjamessuilla 2016 tapasimme
Salla Simukan, Tommi Kinnusen ja Siri Kolun.

Onko jostain kirjasta kirjoittaminen ollut erityisen haastavaa tai työlästä? Esimerkiksi jos olet jo ennalta tiennyt tai arvannut vaikkapa kirjan aiheen jakavan jyrkästi mielipiteitä, onko se vaikuttanut omaan kirjoittamiseesi?

Kyllä näitäkin tapauksia välillä tulee. Ehkä parhaiten mieleen jäänyt esimerkki oli Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu, josta sain kustantajan ennakkokappaleen ja pääsin julkaisemaan kirjoitukseni heti kirjan ilmestyttyä. Kirja herätti minussa voimakkaita tunteita. Rakastin Rauhalan kirjoitustapaa, mutta kirjassa kuvattu uskonnollisen yhteisön elämäntapa sai minut välillä raivoihini.

Miten kirjoittaa tällaisesta lukukokemuksesta niin, ettei tahtomattaan loukkaisi kenenkään vakaumusta, vaikka se olisi täysin omien arvojeni vastainen? Vai onko pakko olla korrekti, jos ei siihen mielestään näe muita syitä kuin hyvät tavat ja oma pelkuruus? Myönnän, että pidättelin itseäni, ettei tekstini riistäytyisi hallinnastani liian räikeästi.

Etukäteen vähän pelotti sekin, millaisia kommentteja tekstiini tulisi. Siihen aikaan vielä blogeihin tuli kommentteja. Aavistin osittain oikein, sillä Taivaslaulu taitaa edelleen olla kaikkien aikojen kommentoiduin tekstini, eivätkä kaikki kommentit suinkaan liity Rauhalan kaunokirjalliseen teokseen ja sen fiktiiviseen tarinaan.

Saatko paljon palautetta kirjailijoilta heidän kirjojensa arvosteluista?

Somemaailma on kymmenessä vuodessa muuttunut hurjasti. Nykyään monilla kirjailijoilla on aktiivisia sometilejä, joilla he jakavat niin omien kirjojensa lehtiarvioita kuin blogijuttujakin. Jos siis tällainen toiminta lasketaan palautteeksi, niin kyllä, melko paljon. Mutta ihan suoraa henkilökohtaista palautetta tulee hyvin harvoin. Pikkiriikkisen on tullut todella murskaavaa palautetta, vähän enemmän asiallisen rakentavaa kritiikkiä ja joskus kiitostakin. Palaute on toki tervetullutta ja pääosin yritän ottaa rakentavasta kritiikistä opikseni. Positiivinen palaute lämmittää myös bloggaajan sydäntä, vaikka miksikään keskinäisen kehuskelun kerhoksi en kirjasomen toivoisi muuttuvan.

Mutta etikettiin tuntuu kuuluvan, että vaikka monet bloggaajat, kuten minäkin, ovat kirjailijoiden kanssa Facebook-kavereita, kuuluvat samoihin kirjallisuuskeskusteluryhmiin ja seuraavat toisiaan Twitterissä ja Instagramissa ja niin edelleen, pidetään kuitenkin tiettyä välimatkaa. Se sopii ainakin minulle oikein hyvin. Mutta en kyllä olisi voinut kuvitellakaan kymmenen vuotta sitten, että vuosia ihailemani kirjailijat voisivat olla Facebook-kavereitani tai että monet heistä myös iloisesti tervehtivät vaikkapa messuhulinassa, vaikka en olisi juuri heidän kirjoistaan hurmioitunutta bloggausta kirjoittanutkaan.

Mikä on vaikeaa kirjabloggaamisessa?

Mikään ei ole erityisen vaikeaa, mutta on tietysti hankaliakin tilanteita tullut eteen. Ei ole yllätys kenellekään, että kustantamon kynnys on korkea. Sekään ei enää kovin monille ole uutinen, että oikeastaan vielä korkeampi kynnys on saada julkaistusta kirjastaan lehtikritiikki ja näkyvyyttä painetussa mediassa, Helsingin Sanomista nyt puhumattakaan. Niinpä monet kirjailijat ja pienet kustantajat tarjoavat aktiivisesti kirjojaan bloggaajille luettaviksi ja arvioitaviksi. 

Vuoden 2019 Turun kirjamessut olivat jonkinlainen huipentuma
kirjabloggaajamessu-urallani. Olin mukana haastattelemassa
kirjailijoita mutta myös itse mukana paneelikeskustelussa
Somelukutaito kansalaisvelvollisuudeksi?
Kuvassa vasemmalla haastattelija Minna Malja, sitten panelistit
Pekka Sauri, minä, Janne Matikainen ja Mmiisas.
Kuvasta puuttuu toinen haastattelija Ulla Järvi.
Kuvan otti Jouko Pukki.

Tämä on aivan oikein ja hieno juttu. Mutta todella kurjalta tuntuu joka kerta, kun joutuu muotoilemaan kiitos ei -vastauksen näihin tarjouksiin. Tuntuu falskilta sanoa tuntemattomalle ihmiselle, että valitettavasti lukuruuhkaa pukkaa enkä voi siksi kirjaasi ottaa. Vaikka se siis on ihan aito ja rehellinen totuus! Niin mielelläni lukisin kaikki tarjotut kirjat ja kirjoittaisin niistä syväanalyysit (jos osaisin sellaisia tehdä), mutta realismi on sitten jotain muuta. Pahoittelut siis vielä tätäkin kautta kaikille, jotka olette saaneet kirjabloggaajaltakin hylsyn. Lohduttakoon se tieto, että ainakaan minun blogissani julkaistu juttu tuskin vaikuttaa minkään teoksen menekkiin tai menestykseen.

Mikä kirjabloggaamisessa on muuttunut eniten näiden kymmenen vuoden aikana?

Kun kymmenen vuotta sitten heittäydyin tuntemattomaan, huomasin putoavani kirjablogosfäärin turvallisille käsivarsille. Kotimaisia kirjablogeja oli jo runsaasti ja lisää putkahteli kuin sieniä sateella. Uusille tulokkaille oltiin ystävällisiä ja kannustettiin alkuun.

Pian blogi ei enää riittänyt, vaan blogilla piti olla muitakin kanavia (jos siis halusi blogilleen edelleen lukijoita). Ensin aktivoiduttiin Facebookissa, mikä nyt alkaa olla jo vähän vanhanaikaista. Nyt aktiivisimmat ’vanhoista’ bloggaajista ovat siirtyneet vlogeihin ja podcasteihin, joita tuotetaan blogin rinnalla. Uudet tulokkaat jättävät koko blogin perustamatta ja aloittavat vaikka podcastilla ja Instagramin #kirjagramissa. Monikanavaisuus siis jyrää melkoisella voimalla. Tämä on yksi syy, miksi olen viime vuosina ihan vakavissani harkinnut bloggaamisen lopettamista. Kirjablogin idea tuntuu hämärtyneen ja haipuneen tavoittamattomiin, ainakin se idea, jonka innoittamana itse alkuaan aloitin.

Mikä on ollut upein hetki kirjabloggaajana olemisessa?

On aika mahdotonta sanoa, mikä yksittäinen hetki olisi ollut upein. Olen muutamista kohokohdista laittanut kuvamuistoja tämän jutun kuvitukseksi. Parhaita hetkiä ovat kuitenkin sellaiset, joissa joku kertoo saaneensa blogistani tai sen somekanavista itselleen mieluisan lukuvinkin. Sellaisessa tilanteessa tiivistyy oikeastaan koko kirjabloggaamisen idea.  

Kirjabloggaajan tähtihetki!
Kuvassa fanittamani dekkaristit Marko Kilpi ja Antti Tuomainen
juuri ennen kuin astelimme Helsingin kirjamessujen
lavalle Dekkarilauantaina 2018.
Kuvan otti Tammen Outi Mäkinen.

Hans Rosenfeldt: Surman susi

 

En ole lukenut ainuttakaan Michael Hjorthin ja Hans Rosenfeldtin yhdessä kirjoittaman Sebastian Bergman -sarjan dekkaria, vaikka mitä ilmeisimmin olisi kannattanut. Esimerkiksi Dekkarinetin Terttu Uusimaa ylistää sarjaa väsymättä. En myöskään tiennyt, että kaksikon sormet ovat olleet mukana lukuisissa tv-sarjakäsikirjoituksissa. Hans Rosenfeldt on esimerkiksi Silta-sarjan pääkäsikirjoittaja!

Rosenfeldt on nyt julkaissut ensimmäisen yksinään kirjoittamansa dekkarin Surman susi, joka aloittaa uuden sarjan. Sen päähenkilö on haaparantalainen poliisi Hannah Wester. Haaparanta dekkarimiljöönä on suomalaisittain erittäin kiinnostava, rajan pinnassa kun ollaan. Suomalaisia on mukana tarinassakin, ja tapahtumat itse asiassa käynnistyvät Suomen puolelta.

Hannah on vähän päälle viisikymppinen ankarista vaihdevuosioireista kärsivä poliisi, vaimo ja äiti. Avioliitto Thomaksen kanssa tuntuu omituisesti väljähtyneen, vaikka ainakin Hannah on olettanut, että se saisi uutta virtaa nyt kun lapset ovat muuttaneet pois. Tosin Hannahilla itsellään on sivusuhde, jonka tarkoitus on tyydyttää hänen fyysiset tarpeensa. Pariskunnan menneisyyteen kätkeytyy vakava trauma, joka paljastuu vähitellen lukijallekin.

Haaparannan poliisin unelias rauha rikkoutuu, kun riistahoitajat löytävät myrkytykseen kuolleen suden. Tutkimuksissa huomataan, että se on viimeiseksi syönyt ihmislihaa. Johtopäätös on, että jossakin metsässä on raadeltu ruumis. Kun se löydetään, havaitaan, että uhria on ammuttu ja se on mitä ilmeisimmin ollut mukana kolarissa ennen metsään joutumistaan. Kuka uhri on ja miten hän on päätynyt susien ateriaksi?

Lukija tietää reilusti poliisia enemmän, sillä tarinaa seurataan eri näkökulmista. Metsästä löytynyt raadeltu ruumis on Vadim, venäläisen Valeri Zakornyin johtaman rikollisliigan jäsen, joka päätti vetää välistä oikein kunnolla. Rovaniemen liepeille jäi vain läjä ruumiita, kun Vadim häipyi paikalta mukanaan kymmenen kilon huume-erä ja 300 000 euroa käteistä rahaa. Vähemmästäkin saa paitsi poliisit myös venäläisen rikollispomon lähettämät tappajat peräänsä.

Zakornyi lähettää Haaparantaan Katjan, nuoren naisen, joka on lapsena otettu Akatemiaan ja koulutettu häikäilemättömäksi tappokoneeksi. Katjan tehtävä on selkeä: etsi rahat ja huumeet sekä tapa ne, jotka ovat ne vieneet. Kymmenvuotisella aktiiviurallaan Katja ei ole vielä kertaakaan epäonnistunut, joten hän saapuu apeanoloiseen ruotsalaiseen pikkukaupunkiin itsevarmuutta uhkuen. Pian alkaakin ruumiita kertyä, mutta rahat ja huumeet eivät ota löytyäkseen.

Rosenfeldt kieputtaa juonta herkullisesti ja hyödyntää oivaltaen niitä mahdollisuuksia, joita pienellä paikkakunnalla tapahtuvien vakavien rikosten selvittämisessä on. Poliisi on tottumaton massiivisiin operaatioihin, mutta toisaalta ulkopuolelta tulevat rikolliset eivät osaa tulkita paikallisia olosuhteita ja ihmissuhdeverkostoja riittävästi. Sattumalla on myös oma osuutensa, jota kukaan ei osaa ammattitaidosta ja kaikesta teknisestä osaamisesta huolimatta ennakoida.

Surman susi on tiukkatahtinen trilleri, jossa on paikoin silmitöntä väkivaltaa. Ruumiita kertyy lopulta melkoinen pino. Silti Rosenfeldt onnistuu syventämään jonkin verran henkilöitäkin niin, että lukija kiinnostuu heidän kohtaloistaan. Eikä kokenut käsikirjoittajakaan tietenkään pääse pilkuistaan, vaan tarina etenee luistavasti kohtauksittain koukuttaen lukijan tehokkaasti. Tämä ei siis suinkaan ole moite, vaan ehdottomasti kehu.

Tarinassa saadaan useita juonilinjoja päätökseen, mutta tärkeimmät jäävät kutkuttavasti auki. Kyseessä onkin siis mitä ilmeisimmin jatkuvajuonisen sarjan aloitusosa. Suosittelen tarttumaan siihen pikaisesti, ainakin ennen seuraavan osan ilmestymistä!

Hans Rosenfeldt: Surman susi (Vargasommar)
Suom. Jaana Nikula.
Otava 2020. 413 s.

Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen, kesto 12 h 37 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.


Sebastian Bergman -sarja

Mies joka ei ollut murhaaja, 2011
Oppipoika, ilm. syksyllä 2012
Tunturihauta, 2013
Mykkä tyttö, 2015
Hylätyt, 2016
Korkeampi oikeus, 2018

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu

 

Ruotsissa dekkarikuningattaria riittää. Yksi heistä on Mari Jungstedt, jonka komisario Anders Knutasin tutkimuksista kertova Gotlanti-sarja on tällä hetkellä viisitoistaosainen. Innostuin aikanaan sarjasta, koska Gotlanti tuntui raikkaalta ja vähän eksoottiseltakin dekkarimiljööltä. Jaksoin seurata sarjaa kuuden osan verran, eli Kevään kalpeudessa on toistaiseksi viimeinen Gotlanti-sarjasta lukemani dekkari. Tuossa linkittämässäni jutussa avaan silloisia tunnelmiani, joista jo näkyy, että päätös sarjan seuraamisen lopettamisesta on syntynyt.

Kun kustantajalta jokin aika sitten tupsahti Mari Jungstedtin uusin dekkari Kun taivas tummuu, siirsin sen kummemmin miettimättä sivuun. Se ei aiheuttaisi toimenpiteitä, mutta sille varmasti löytyisi ottaja esimerkiksi kirja-arvonnassa. Jostain huomasin kuitenkin maininnan, että kyse on uuden Andalusia-sarjan aloitusosasta. Kun sitten otin käyttöön messutarjouksena olleen Suomalainen Plus -palvelun kuukauden kokeilujakson, päätin ottaa kirjan sittenkin kokeiluun. Palaan äänikirjakokemukseen vielä juttuni lopussa.

Kun taivas tummuu ja oletettavasti tulevatkin Andalusia-sarjan osat sijoittuvat Málagaan ja sen lähiympäristöön. Prologissa ollaan jossain päin Ruotsia ja nimeämätön henkilö löytää vanhan komean rakennuksen uumenista kirjeen, jonka lukeminen muuttaa hänen elämänsä: ”Sillä hetkellä hänestä tuli joku toinen.”

Sitten hypätään nykyhetkeen ja Andalusian Rondan kaupungin liepeille. Syyttäjä Florian Vega ruotsalaisen Marianne-vaimonsa kanssa vierailee kaupungissa esitelläkseen sitä hiljakkoin Espanjaan muuttaneille ruotsalaisille ystävilleen Evalle ja Peterille. Hyvin alkanut viikonloppureissu muuttuu kuitenkin painajaiseksi, kun Florian ensin katoaa ja löytyy sitten Guadalevínjoesta kuolleena. Onko kyseessä onnettomuus, itsemurha vai murha?

Syyttäjän kuolema herättää tietysti huomiota ja huolta, ja niinpä sitä ryhtyy tutkimaan rikostutkija Hector Correa, komeasti harmaantunut vaimonsa kuolemaa edelleen sureva leskimies.

Lukija tutustuu myös ruotsalaiseen äidinkielen ja espanjanopettaja Lisaan, jonka aviomies on yllättäen ilmoittanut rakastuneensa heidän tyttärensä ikäiseen naiseen. Lisa on raunioina, mutta sisuuntuneena hän päättää sijoittaa omakotitalon myynnistä saamansa rahat unelmaansa eli pieneen taloon Andalusian vuoristossa.

Toisessa aikatasossa seurataan 1970-luvun alussa raskaana olevan Rafaela Molinan vaiheita. Rafaelan sulhanen kuuluu Francoa kannattavaan perheeseen ja on parhaillaan suorittamassa asepalvelustaan. Työläisperheen tytär Rafaela odottaa kaksosia, joista toinen valitettavasti kuolee synnytyksessä.

Lukija tietysti tietää, että kaikkien näiden juonilinjojen on liityttävä jossain vaiheessa yhteen, ja niin myös tapahtuu. Lisan ja Hectorin polut risteävät onnekkaasti, ja Lisa palkataan tulkiksi, kun poliisi kuulustelee Evaa ja Peteriä. Murhatapaus alkaa kutkuttaa hänen uteliaisuuttaan, ja avuksi Lisan omissa tutkimuksissa on ripeäotteinen ystävätär Annie, joka työskentelee espanjanruotsalaisten paikallislehdessä toimittajana.

Kun taivas tummuu on hyvin tyypillinen kepeähkö dekkari, jossa yhdistyvät esimerkiksi matkakirjan ja ihmissuhderomaanin ainekset jännityselementteihin. Syyttäjä Florian Vegan murha liittyy inhottavaan Espanjan historian vaiheeseen, josta lukisi mielellään enemmänkin kuin Jungstedt on halunnut kertoa. Sen sijaan lukija saa nauttia esimerkiksi Lisan remontoinnin sekä loistavien aterioiden tarkasta kuvailusta.

Rikoksia tapahtuu nykypäivässä vielä lisääkin ennen kuin poliisit odotetusti nappaavat syyllisen. Rikosjuoni on jälleen oivallinen, mutta se ei oikein pääse kunnolla oikeuksiinsa Jungstedtin harmillisen pinnallisessa käsittelyssä. Siksi Kun taivas tummuu jää jälleen ihan kivan välipaladekkarin tasolle.

Lupasin vielä palata teoksen äänikirjaversioon. Kuuntelin kirjan siis äänikirjana, kuten monet dekkarit nykyään. Kun taivas tummuu -dekkarin lukija on näyttelijä Jonna Järnefelt. Minulla ei ole pahaa sanottavaa näkemästäni Järnefeltin näyttelijäntyöstä, päinvastoin, mutta äänikirjalukijana hän ei tämän kokemuksen perusteella ole tosiaankaan parhaasta päästä.

En oikein ymmärrä, miksi. Luulisi, että ammattilainen ei sortuisi jatkuvaan sanojen ja lauseiden kummalliseen painottamiseen. Yleensä totun melko nopeasti lukijoiden persoonallisiin lukutapoihin, mutta tähän en niin millään. Lisäksi tuntui, että aina välillä Järnefelt oli unohtanut, että nyt pitää lukea äänikirjaa, ja lukikin ihan luonnollisesti, mutta sitten tuli taas kummallisia loppukiekaisuja. Lisäksi luenta on välillä korostetun hi-das-tet-tu-a. Aargh!

Mari Jungstedt: Kun taivas tummuu (Innan molnen kommer)
Suom. Terhi Vartia.
Otava 2020. 286 s.
Äänikirjan lukija Jonna Järnefelt, kesto 8 h 30 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.

Terhi Kokkonen: Rajamaa

 

Iltalehti otsikoi 11.3.2020: ”Superyllätys! Terhi Kokkonen kirjoitti kirjan – ex-rakas suunnitteli kannen.” Tosin huomasin tämän sokeeraavan uutisotsikon vasta nyt, kun ryhdyin kirjoittamaan omaa juttuani Terhi Kokkosen esikoisromaanista Rajamaa. Tilanne paljastaa aika paljon oman yleissivistykseni suuntautumisesta. En nimittäin tunnistanut Terhi Kokkosen nimeä enkä osannut yhdistää häntä Ultra Bra -yhtyeeseen ja Scandinavian Music Groupiin. Ex-rakkaan henkilöydenkin kurkkasin kirjan takaliepeestä (Joel Melasniemi). Mutta millään tällä ei ole lopulta merkitys. Kirja on tärkein juttu minulle. 

Kustantaja Otava kuvailee Rajamaata trillerimäiseksi teokseksi, jossa ”Twin Peaks kohtaa Nukkekodin.” ”Rajamaa on vahvatunnelmainen, psykologinen romaani ihmisistä poikkeusolosuhteissa. Se pitää lukijan pihtiotteessaan ja lähettää kylmiä väreitä sivu toisensa jälkeen.”

Tällä evästyksellä lähdin Rajamaata lukemaan, ja melko pian olin jokseenkin hämmentynyt. Loppuun päästyäni tulin siihen tulokseen, että Rajamaa on oikein hyvä psykologinen romaani, jossa (ehkä) on kyse rikoksesta, jopa useammasta, mutta trillerimäisenä rikosromaanina sitä ei välttämättä kannata lähteä lukemaan, ei edes psykologisena trillerinä. Viittauksen Nukkekotiinkin ymmärrän, sillä ennen kaikkea Rajamaa on romaani eräästä avioliitosta.

Karo ja Risto ovat palaamassa Lapin-lomaltaan, kun heidän autonsa suistuu tieltä. Pariskunta selviää vähäisin fyysisin vammoin, mutta sokki on tietysti kova. Auto romuttuu, ja he joutuvat hakeutumaan tilapäismajoitukseen läheiseen luksushiihtokeskus Arctic Mirageen (yhden yön hinta mökkimajoituksessa on 700 euroa!). Karo alkaa pian muistaa, että onnettomuuspaikalta ajoi pois tummansininen lava-auto, mutta Riston ja poliisin mielestä tiellä ei tapahtumahetkellä ollut muita autoja.

Yksi yö muuttuu vähitellen melkein viikoksi. Risto ei ole halukas lähtemään eikä riisumaan niskatukeaan. Karolla olisi Helsingissä töitä, mutta hiihtokeskuksen lääkäri määrää mielellään nenänsä murtaneelle naiselle sairauslomaa. Miksipä ei voisi jäädäkin pariksi päiväksi hiihtämään? Samalla Karo voisi yrittää selvittää lava-auton omistajan nimeä ja tivata tältä selitystä onnettomuuspaikalta poistumiseen.

Kokkonen avaa tapahtumia myös hiihtokeskuksen henkilökuntaan kuuluvan vastaanottovirkailija Sinikan ja lääkäri Martin kautta. Kumpikin on päivien kuluessa tekemisissä niin Karon kuin Ristonkin kanssa, mutta heidän omien elämiensä solmuja sivutaan oikeastaan enemmän. Karon ja Riston avioliiton kipukohtia ja dynamiikkaa Kokkonen avaa vähitellen ja palan kerrallaan. Niistä paloista lukija saa koota palapelin, jonka viimeisten palojen loksahdettua kohdilleen vasta paljastuu, mitä kuva itse asiassa esittää.

Terhi Kokkonen: Rajamaa
Otava 2020. 191 s.
Äänikirjan lukija Terhi Kokkonen, kesto 4 h 24 min.

Arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.

Terhi Kokkosen Rajamaa on yksi kymmenestä teoksesta, jotka ovat  Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaina v. 2020. 

Lucy Fricke: Tyttäret

 

Miten vietiin joku kuolemaan? Mitä matkalla pitäisi puhua? Mitä syötäisiin? Pystyisikö hän ylipäätään vielä syömään? Saisimmeko kuunnella musiikkia? Pitää kaunista maisemaa kauniina? Mitä helvettiä sai haluta viimeisinä päivinä ja tunteina?

Berliinissä asuvat nelikymppiset Betty ja Martha ovat olleet ystävykset jo parikymmentä vuotta. Kummallakin on ollut omat kuvionsa ja pettymyksensä matkan varrella. Martha yrittää epätoivoisesti vielä tulla raskaaksi ennen nelikymmenvuotispäiväänsä, sillä sen jälkeen ei enää saa hedelmöityshoitoja ainakaan julkisella puolella. Betty on julkaissut urallaan yhden kirjan ja sairastanut pahan masennusjakson.

Suurimmat ongelmat tuntuvat kuitenkin liittyvän vanhempiin. Bettyn äidillä on ollut eri mittaisia miessuhteita koko Bettyn lapsuus- ja nuoruusajan. Betty on ehtinyt tai suostunut kiintymään vain heistä yhteen, italialaiseen Pasunistiin, joka viivähti perheessä viitisen vuotta ja katosi sitten jäljettömiin, kun Betty oli kaksitoistavuotias.

Marthan isä Kurt on ollut kelvoton isä ensimmäiset kolmekymmentä vuotta. Isä on alkanut pitää yhteyttä tyttäreensä vasta jäätyään leskeksi ja tultuaan vanhaksi. Nyt Kurt on myös vakavasti sairas. Syöpä on edennyt siihen pisteeseen, että Kurt on kaapinut kasaan kaiken vaatimattoman omaisuutensa ja varannut itselleen ajan sveitsiläiseltä eutanasiaklinikalta.

Enää puuttuu vain kyyti. Kurt vaatii, että nimenomaan Marthan on vietävä hänet klinikalle Kurtin vanhalla uskollisella Golfilla. Martha taas ei ole taannoisen vakavan kolarin jälkeen suostunut tarttumaan rattiin. Niinpä Bettyn on lähdettävä kuskiksi kummalliselle reissulle.

Sveitsiläisen klinikan sijaan kolmikko päätyy kuitenkin Italiaan, jossa Kurtilla on ollut nuorena ensimmäinen romanssinsa ja jonne Pasunisti on haudattu. Sekä Bettyä että Kurtia riivaa halu selvittää vanhat asiat ennen kuin on myöhäistä. Tosin Bettyn kohdalla on jo itseasiassa myöhäistä, koska hän tietää Pasunisti-Erneston kuolleen kymmenisen vuotta sitten. Mutta kuitenkin. Voisihan hän käydä edes miehen haudalla.

Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani Tyttäret on palkittu Baijerin kirjallisuuspalkinnolla. Ei mikään ihme, sillä Tyttäret on monella tapaa hieno romaani. Fyysinen matka on tietysti jo kulunutkin vertaus matkalle omaan sisimpään. Mutta koska Bettyn ja Marthan sisimmät tuntuvat olevan vähintäänkin sekasortoisia, on heidän matkansa läpi Etelä-Euroopankin vähintään kaoottinen. Suunnitelmat vaihtuvat lennossa ja absurdeja kommelluksia sattuu tiheään tahtiin.

Tyttärien päähenkilö on minäkertoja Betty, joka välillä puhuttelee tarinaa kertoessaan Ernestoa sinäksi, välillä käyttää hänestä kolmatta persoonaa. Pasunisti-Ernesto on hänelle isähahmo ja etärakkaus, joihin hän on peilannut kaikkia omia epäonnisia miessuhteitaan. Italiassa Bettylle kuitenkin vähitellen kirkastuu, että pikkutyttö ei kenties ole sittenkään ymmärtänyt kaikkea, mitä ympärillä on tapahtunut. Erneston salaisuus ei aukene aivan helpolla, ja miehen kotikylässä naiskaksikko saa jokseenkin nuivan vastaanoton.

Fricken kertoma tarina on kiehtovasti samaan aikaan hauska ja koskettava. Vaikka naisten matkanteko sujuu lähinnä absurdeissa merkeissä, ei ole kyse mistään hulvattomasta komediasta. Ihan pinnan alla on traagisia sävyjä, jotka pitävät tunnelman omintakeisen kaksijakoisena. Kun loppukohtauksessa kaksi sairasta vanhusta jakaa yhteisen happipullon ja seurue laulaa kreikkalaisessa yössä yhdessä kappaleen L’italiano, on romaanissa tavoitettu jotain ainutlaatuista.

Fricke kuvaa riemastuttavasti eri kulttuurien törmäyksistä. Saksalaisnaisten matka havainnollistaa, miten pieni Eurooppa onkaan. Kaikki on lähellä, vain lyhyen automatkan päässä.

Lucy Fricke: Tyttäret (Töchter)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 272 s.

Arvostelukappale.