Miten vietiin joku
kuolemaan? Mitä matkalla pitäisi puhua? Mitä syötäisiin? Pystyisikö hän
ylipäätään vielä syömään? Saisimmeko kuunnella musiikkia? Pitää kaunista
maisemaa kauniina? Mitä helvettiä sai haluta viimeisinä päivinä ja tunteina?
Berliinissä asuvat nelikymppiset Betty ja Martha ovat olleet
ystävykset jo parikymmentä vuotta. Kummallakin on ollut omat kuvionsa ja
pettymyksensä matkan varrella. Martha yrittää epätoivoisesti vielä tulla
raskaaksi ennen nelikymmenvuotispäiväänsä, sillä sen jälkeen ei enää saa
hedelmöityshoitoja ainakaan julkisella puolella. Betty on julkaissut urallaan
yhden kirjan ja sairastanut pahan masennusjakson.
Suurimmat ongelmat tuntuvat kuitenkin liittyvän vanhempiin.
Bettyn äidillä on ollut eri mittaisia miessuhteita koko Bettyn lapsuus- ja
nuoruusajan. Betty on ehtinyt tai suostunut kiintymään vain heistä yhteen,
italialaiseen Pasunistiin, joka viivähti perheessä viitisen vuotta ja katosi
sitten jäljettömiin, kun Betty oli kaksitoistavuotias.
Marthan isä Kurt on ollut kelvoton isä ensimmäiset
kolmekymmentä vuotta. Isä on alkanut pitää yhteyttä tyttäreensä vasta jäätyään
leskeksi ja tultuaan vanhaksi. Nyt Kurt on myös vakavasti sairas. Syöpä on
edennyt siihen pisteeseen, että Kurt on kaapinut kasaan kaiken vaatimattoman
omaisuutensa ja varannut itselleen ajan sveitsiläiseltä eutanasiaklinikalta.
Enää puuttuu vain kyyti. Kurt vaatii, että nimenomaan
Marthan on vietävä hänet klinikalle Kurtin vanhalla uskollisella Golfilla.
Martha taas ei ole taannoisen vakavan kolarin jälkeen suostunut tarttumaan
rattiin. Niinpä Bettyn on lähdettävä kuskiksi kummalliselle reissulle.
Sveitsiläisen klinikan sijaan kolmikko päätyy kuitenkin
Italiaan, jossa Kurtilla on ollut nuorena ensimmäinen romanssinsa ja jonne
Pasunisti on haudattu. Sekä Bettyä että Kurtia riivaa halu selvittää vanhat
asiat ennen kuin on myöhäistä. Tosin Bettyn kohdalla on jo itseasiassa
myöhäistä, koska hän tietää Pasunisti-Erneston kuolleen kymmenisen vuotta
sitten. Mutta kuitenkin. Voisihan hän käydä edes miehen haudalla.
Saksalaisen Lucy Fricken neljäs romaani Tyttäret
on palkittu Baijerin kirjallisuuspalkinnolla. Ei mikään ihme, sillä Tyttäret
on monella tapaa hieno romaani. Fyysinen matka on tietysti jo kulunutkin
vertaus matkalle omaan sisimpään. Mutta koska Bettyn ja Marthan sisimmät
tuntuvat olevan vähintäänkin sekasortoisia, on heidän matkansa läpi
Etelä-Euroopankin vähintään kaoottinen. Suunnitelmat vaihtuvat lennossa ja absurdeja
kommelluksia sattuu tiheään tahtiin.
Tyttärien päähenkilö on minäkertoja Betty, joka
välillä puhuttelee tarinaa kertoessaan Ernestoa sinäksi, välillä käyttää
hänestä kolmatta persoonaa. Pasunisti-Ernesto on hänelle isähahmo ja
etärakkaus, joihin hän on peilannut kaikkia omia epäonnisia miessuhteitaan. Italiassa
Bettylle kuitenkin vähitellen kirkastuu, että pikkutyttö ei kenties ole
sittenkään ymmärtänyt kaikkea, mitä ympärillä on tapahtunut. Erneston salaisuus
ei aukene aivan helpolla, ja miehen kotikylässä naiskaksikko saa jokseenkin
nuivan vastaanoton.
Fricken kertoma tarina on kiehtovasti samaan aikaan hauska
ja koskettava. Vaikka naisten matkanteko sujuu lähinnä absurdeissa merkeissä, ei
ole kyse mistään hulvattomasta komediasta. Ihan pinnan alla on traagisia
sävyjä, jotka pitävät tunnelman omintakeisen kaksijakoisena. Kun
loppukohtauksessa kaksi sairasta vanhusta jakaa yhteisen happipullon ja seurue
laulaa kreikkalaisessa yössä yhdessä kappaleen L’italiano, on romaanissa
tavoitettu jotain ainutlaatuista.
Fricke kuvaa riemastuttavasti eri kulttuurien törmäyksistä.
Saksalaisnaisten matka havainnollistaa, miten pieni Eurooppa onkaan. Kaikki on
lähellä, vain lyhyen automatkan päässä.
Lucy Fricke: Tyttäret (Töchter)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 272 s.
Arvostelukappale.
Kiitos arvostelusta mutta ei saisi paljastaa loppukohtausta...!
VastaaPoista