Nicci French: Tiistai taakse jäänyt

 

Luin kesällä kirjailijapari Nicci Frenchin Viikonpäivä-dekkarisarjan aloitusosan Murheellinen maanantai. Tunnelmani olivat vähän kahtalaiset. Tarina tuntui käynnistyvän verkkaisehkosti ja juonikin jäi osittain kesken. Päähenkilökaksikko eli psykoterapeutti Frieda Klein ja rikosylikomisario Malcolm Karlsson sen sijaan vaikuttivat jo aivan sympaattisilta ja kiinnostavilta henkilöiltä, joiden seuraan palaisin kyllä mielelläni uudelleenkin.

Tilaisuus tarjoutuikin pian, sillä sarjan kakkososa Tiistai taakse jäänyt ilmestyi tänä syksynä suomeksi. Nyt ei enää jäänyt sijaa epäröinnille, vaan vetäisin koko nelisatasivuisen kirjan yhdessä sunnuntaipäivässä!

Verkkaisesta alusta ei ole tietoakaan. Sosiaalityöntekijä törmää rutiinikäynnillään kammottavaan näkyyn. Mielenterveysongelmista kärsineen mutta hoitojaksolta kotiutetun keski-ikäisen Michelle Doycen olohuoneen sohvalla istuu erittäin kuollut alaston mies. Michelle puhuu miehestä kuin elävästä vieraasta, mutta ei tiedä, kuka hän on tai mistä hän on tullut. Sekavan naisen puheista ei muutenkaan oikein saada tolkkua, joten rikosylikomisario Malcolm Karlsson päättää pyytää apua tutkimuksissa aiemminkin hyödylliseksi osoittautuneelta Frieda Kleinilta.

Klein on vuosi sitten auttanut poliisia viisivuotiaan Matthew’n mutkikkaan sieppauksen selvittelyssä. Tapaus päättyi osittain onnellisesti, mutta Frieda Klein potee syyllisyyttä nuoren tutkijaopiskelijan katoamisesta, joka on yhä selvittämättä ja joka liittyi kyseiseen rikosvyyhtiin. Frieda ilahtuu kuitenkin Karlssonin yhteydenotosta. Onko Michelle Doyce tosiaan tappanut olohuoneessaan istuvan miehen? Entä kuka mies oikein on?

Ruumiin henkilöyden selvittäminen osoittautuu kimurantiksi tehtäväksi. Kun miehen jäljille lopulta päästään, poliisi huomaa, että tapaus ei suinkaan ratkea vaan mutkistuu entisestään. Kovin monella olisi ollut oivallinen motiivi tappaa mies, mutta harmillisesti niistä useimmat paljastuvat vasta jälkikäteen.

Lukija saa seurata myös jokiveneessä piileskelevän epävakaan naisen mielenliikkeitä. Kuka hän on ja miten hän liittyy tapaukseen?

Kovin uutta ei ole asetelma, jossa tutkintaa vetävä poliisi, tässä tapauksessa Malcolm Karlsson, joutuu puolustelemaan tutkimusten jatkamista esimiehilleen, jotka haluaisivat nopeita ja selkeitä ratkaisuja. Resursseista on poliisissa jatkuvaa niukkuutta, eikä Frieda Kleinin käyttämistä konsulttina katsota Karlssonin alaistenkaan suunnasta pelkästään hyvällä. Harmina on myös alati kärkkyvä media, jolle joku poliisin sisäpiiristä mitä ilmeisimmin vuotaa tutkintaa koskevia yksityiskohtia. Medialle Friedan mukana olo on herkkua, koska hän on aikaisemminkin ollut julkisuuden valokeilassa ikävissä merkeissä.

Yksityiselämässään Frieda potee edelleen kroonista unettomuutta ja hoitaa sitä pitkillä öisillä kävelyretkillä Lontoon kaduilla. Kävelyä kirjassa harrastetaan myös päivänvalossa sekä mielikuvituksessa. Friedan kävelyaddiktion kautta kirjasta avautuu lumoava, synkkä ja kaunis Lontoo ja sen monet piilossa olevat mielenkiintoiset yksityiskohdat. Eräässä kohtauksessa Frieda esimerkiksi kertoo Lontoon alle kätketyistä joista, joiden entiset uomat tarkkasilmäinen kulkija voi vielä jostain kohdin huomata myös maan pinnalla.

Tiistai taakse jäänyt teki minusta vannoutuneen Viikonpäivä-sarjan fanin, ja seuraavaa suomennosta odotan jo malttamattomana. Vakava varoituksen sana kuitenkin on annettava: tämä sarja kannattaa ehdottomasti lukea alusta asti järjestyksessä, sillä ainakin tässä kakkososassa paljastetaan kaikki Murheellisen maanantain keskeiset juonenkäänteet. Sarja on siis osittain jatkuvajuoninen myös rikosjuonien osalta.

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt (Tuesday’s Gone)
Suom. Raimo Salokangas.
BlueMoon 2020. 399 s.

Arvostelukappale.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

 

”Olen näennäisavoin. Kerron vuolain mitoin tarinoita elämästäni, varsinkin ikäviä sellaisia, koska jaettu kauhu tarjoaa inhimillistä kaikupohjaa yleisöni kokemuksille: kun minä jaan tuskallisen kokemuksen pääsykokeista, pääsykokeiden kanssa painiva voi ajatella, ettei ole kokemuksineen yksin. --- Koska tavoitteeni ei ole olla jotakin tiettyä, hallittua ja hyvää, voin aika lailla tehdä, mitä haluan. Olen huomannut, ettei minun tarvitse valehdella tai erityisesti värittää juttujani, tavallisen elämän tavalliset ongelmat napakasti kerrottuina ovat lopulta niitä, joihin yleisöni reagoi. --- Henkilö, josta usein kerron itsenäni, on pikkumainen, laiska ja ilkeä eikä hyveellinen ja reipas. Se ei tarkoita, että olisin sellainen ihminen, mutta olen huomannut, että tyly henkilö toimii kannaltani paremmin kuin yleinen tekovilpitön sormenheristely.”

Näin kirjoittaa Antti Holma teoksessa Kertomuksen vaarat (toim. Mäkelä & al., Vastapaino 2020) otsikolla Kertomus ja identiteetti. Ylle poimimani sitaatti on itse asiassa mainio avain Holman syksyllä julkaistuun autofiktiiviseen romaaniin Kaikki elämästä(ni). Siinä Antti Holma -niminen mies kertoo elämänsä noin vuoden mittaisesta jaksosta, jonka aikana hänen pitäisi kirjoittaa romaani, josta hän on solminut kustannussopimuksen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule mitään, joten Holma matkustaa Suomeen tapaamaan vanhempiaan, perhettään sekä ystäviään ja käy myös lapsuudenkotinsa maisemissa etsimässä kirjoittamisinspiraatiota tai aihetta tai edes jotain.

Matkalla Muuruvedelle Holma kehittelee romaanilleen kertojapäähenkilöä nimeltä Seija Takaniemi.

”Seija saa kirjoittaa hyvän ja kokonaisen lukuromaanin, jollaisen haluaisin kirjoittaa. Seija tulee turvaamaan sen, että ne ihmiset, jotka tuntevat minut hupaisana tv-koomikkona, eivät tungeksi ostamaan kirjaani vain pettyäkseen ja syyttääkseen minua sitten Facebookin kommenttiketjuissa siitä, ettei kirja ollutkaan yhtä hilpeä kuin videot, joissa pukeudun naiseksi. Seijalla ei ole yleisöä, joka odottaa hupaisia videoita, Seija voi kirjoittaa kuolemasta, seksistä ja verenvuodatuksesta ilman, että ydinyleisöni – aggressiivisten mutta huumorinnälkäisten naisihmisten – tarvitsisi tuohtua ja palata huutamaan kirjakaupan myyjälle, että he luulivat ostavansa hupimiehen vitsejä mutta saivatkin kusta ja paskaa.” (S. 35-36.)

Kymmenen prosenttia kirjasta luettuani olen siis tullut asemoiduksi ja määritellyksi. Olen juuri tuollainen ”aggressiivinen mutta huumorinnälkäinen naisihminen”, jollaisiksi Holma lukijansa luonnehtii. Vähän määritelmä kakisteluttaa, mutta onhan se nieltävä. Seija Takaniemi ei kuitenkaan Holman toivomaa lukuromaania kirjoita, eikä kirjoita Holmakaan. Sen sijaan Antti Holma kirjoittaa kirjaa siitä, miten kirjailija Antti Holma rämpii epätoivon suossa pitkään, kunnes vaikeuksista vähitellen aletaan kivuta kohti valoa ja kirja lopulta lähtee syntymään.

Siinä kirjassa on kyllä huumoriakin, mutta aika paljon kusta ja paskaa myös. Holma ei päästä aggressiivista ja huumorinnälkäistä naislukijaansa helpolla. Tuntuu, että hän kerta toisensa jälkeen testaa lukijaansa ja tämän sietokykyä kertomalla asioista suoraan ja kaunistelematta, kenties aavistuksen siellä ja täällä kärjistäen. Holma käy läpi elämänsä kipupisteitä, kokemiaan pettymyksiä ja tuntemaansa häpeää, itseinhoa ja alituisia riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. Usein liikkeelle lähdetään hupaisaan tyyliin kerrotusta anekdootista, muistosta tai kohtaamisesta, josta päädytään paikoin syviinkin vesiin sukeltaviin analyyseihin ja filosofointeihin. Tyyli muistuttaa Antti Holman suosittua Auta Antti! -podcastsarjaa.

Rakenteeltaankin Kaikki elämästä(ni) muistuttaa podcast-sarjaa. Teksti on jaoteltu tapahtumapaikkojen mukaan nimettyihin osiin. Lapualta lähdetään ja Los Angelesiin päädytään. Alkupuoli on jonkinlaista nostalgiaturismikuvausta, jossa muistellaan lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja myöhemmin Helsingissä. Viimeiset osiot Holma on kirjoittanut avoimeksi tunnustukseksi rakastetulleen, jota hän toistuvasti puhuttelee tekstissä sinäksi.

En voinut lukiessani tätä kirjaa olla ajattelematta Hannu Linnun kommentteja jutussa, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä pian sen jälkeen, kun Lintu oli valinnut tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan. Jutussa seurataan puolen vuoden ajan Linnun valmistautumista valintaprosessiin koronapandemian hiljentämässä Suomessa. Lintu kertoo lukeneensa poikkeuksellisen paljon uutta kotimaista kaunokirjallisuutta.

”Autofiktiota tuntuu olevan paljon. Kerrontaa, jossa yhdistellään omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota, eikä eroteta, mikä on mitäkin.

Linnun mielestä se on vaarallinen sävellaji.

”Melkein kaikki, mikä on tuntunut freesiltä, ei ole ollut autofiktiota.”
---
”Kamalinta on, kun tuntematon henkilö jakaa avioerokokemuksensa ja ajattelee, että se tekee meistä kaikista parempia ihmisiä.” ”

Onko Lintu lukenut Holman Kaikki elämästä(ni) ja viittaako hän näillä melko myrkyllisillä luonnehdinnoillaan myös siihen? En voi tietää. Toivottavasti Lintu kuitenkin on käyttänyt Holman yleisavaimeksikin kelpaavaa lukuohjetta autofiktiota lukiessaan.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020. 304 s.
Äänikirjan lukija Antti Holma, kesto 8 t 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja ostettu.

Kymmenen parasta dekkaria vuonna 2020

 

Viikon mittaan olen kiinnostuneena silmäillyt niin Kansan Uutisten kuin Helsingin Sanomienkin listauksia vuoden 2020 parhaista tai kiinnostavimmista dekkareista. Ensimmäisestä löysin monta lukemaani ja itsellenikin mieluista (Kai Hirvasnoron ja minun dekkarimaut osuvat osittain hienosti yhteen, vaikka kaikesta emme olekaan samaa mieltä). Jälkimmäisen kanssa ei mennyt aivan samoin.

Ajattelin ensin, että en voisi vielä pitkään aikaan tehdä vastaavaa listausta, koska lukuaikaa on vielä ainakin teoriassa hyvin jäljellä ja kirjapinot korkeita, mutta sitten muutin mieleni. Jospa listauksestani olisi jollekulle lahjavinkkiä etsivälle vielä iloa? Päätin täydentää loppuun osion nimeltä ’Nämä ovat vielä lukulistallani’, joten sillä selvittäisin tuon lukemattomien ongelman.

Päätin, että vinkkaan listalleni vain niitä dekkareita, jotka olen vuoden mittaan lukenut tai kuunnellut ja joista olen kirjoittanut jutun joko blogiini tai lehteen eli Salon Seudun Sanomiin. Lisäksi päätin tehdä kymmenen alaryhmää, jotta en joutuisi luettelemaan niitä kaikkia ilmeisimpiä suosikkejani, vaan listalta löytyisi myös vähän yllätyksiä tai ainakin nostoja vuoden varrelta.

Olen tähän mennessä lukenut tai kuunnellut 79 dekkariksi tai jännityskirjaksi laskemaani kirjaa, mikä on aavistuksen enemmän kuin puolet kaikista vuoden mittaan lukemistani tai kuuntelemistani kirjoista. Se on vähän tavanomaista reilumpi dekkariosuus, mutta se on ainakin osin tarkoituksellista. Olen vähitellen profiloitunut dekkaribloggaajaksi, joten olen päättänyt ollakin sitä, ainakin jossain määrin.

Välillä ihmiset tuntuvat kauhistelevan, että luen niin paljon dekkareita. Eikö se ole puuduttavaa? Ei tosiaankaan ole! Jännityskirjallisuuden ja dekkarien kirjo on valtava! Joka makuun löytyy vaikka mitä, niin koti- kuin ulkomaistakin kirjallisuutta.

Oma makuni on kohtalaisen laaja. Pidän tiukkatahtisista trillereistä ja kunnon sarjamurhaajajahdistakin, mutta myös perinteinen englantilaiskartanon murha-arvoitus maistuu siinä missä taide- tai ekodekkarikin. Maaginen ripauskaan ei tee haittaa, jos sitä on taiten käytetty. Monenlainen siis uppoaa, eikä kyllästymään ole vielä ehtinyt.

Kun kävin läpi luettujen listaa, jouduin muutaman kirjan kohdalla miettimään pidempäänkin, otanko sen laskuihin mukaan vai en. Ulos jäivät esimerkiksi Terhi Kokkosen Rajamaa ja Delia Owensin Suon villi laulu, mutta Raimo Pesosen Vesi ja Harri V. Hietikon Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit otin mukaan. Joku toinen olisi voinut tehdä toisenlaisen valinnan ainakin näiden kohdalla.

Kirsin kirjanurkan kymmenen parasta dekkaria vuodelta 2020:

Vuoden 2020 arvoitusdekkari on Keigo Higashinon Uskollinen naapuri (Punainen silakka 2020).

Japanilaisen Higashinon ensimmäisessä suomennetussa teoksessa keikautetaan perinteinen arvoitusdekkarikuvio nurinniskoin. Lukija tietää heti alusta asti, kuka murhasi kenet ja miksi. Mutta jännitettäväksi jää, saadaanko murhaaja lopulta kiinni.

”Higashinon tyyli on ehkä aavistuksen turhankin älyllinen, sillä henkilöt jäävät melko etäisiksi, kylmiksi. Toisaalta kai kuuluu asiaankin, että murhan tehnyttä ja sitä piilottelevaa ihmistä kohtaan ei tunne valtavaa myötätuntoa, tai miestä, joka tarjoaa tässä kuviossa apuaan. Mutta tästä huolimatta halusin kovasti tietää, miten lopussa käy.”
 

Vuoden 2020 esikoisdekkari on Kale Puontin Manni (Bazar 2020)

”Puonti kirjoittaa sujuvasti ja elävästi samalla napakan lyhyitä lukuja ja nopeita leikkauksia suosien. Alun hienoisen tahmeuden (liikaa väkeä!) jälkeen tarina pääsee vauhtiin, ja lopulta minulle kävi klassisesti. Oli jo myöhä, mutta kirja oli edelleen kesken. Lopettaa en kuitenkaan voinut, ennen kuin saisin tietää, miten kaikki päättyy! Loppuhuipennus sai kääntämään sivuja melkoiseen tahtiin. Puontin tyyliin ei kuulu nokkela sanailu, vaan tarinaan kätkeytyvä huumori on ennemminkin ironiaa, mutta onneksi ei kovin katkeraa sitten kuitenkaan.”

Vuoden 2020 hulvattomin dekkari on Antti Tuomaisen Jäniskerroin (Otava 2020).

”Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.”

Kun vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen perii veljeltään seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja velanperijöineen päivineen, hänen elämänsä totisesti muuttuu! Aivan hulvatonta menoa taas kerran!

Vuoden 2020 joukkomurhaaja on Kai Ekholmin Minä olen myrsky -dekkarin pahis. (CrimeTime 2020)

”Juoni on punottu pirulliseksi. Osa käänteistä on kuin parhaista (tai pahimmista, miten vain) pohjoismaisista dekkareista, ja otteet ovat kovat puolin ja toisin. Murhaaja ei tunne sääliä, mutta turha sitä on toisaalta odottaa Reinikaltakaan. Loppuhuipennus hipoo absurdin rajoja ollen samalla jännittävä ja hulvattoman komediallinen. Kokonaisuus on hiottu ja napakka. Minä olen myrsky on nopeasti luettu mutta pitkän jälkimaun jättävä nautinto.”

Vuoden 2020 kotimainen dekkari on Arttu Tuomisen Hyvitys (WSOY 2020).

”Hyvityksessä Tuominen pureutuu lämpimästi ja tarkkanäköisesti kuvattujen henkilöiden kautta yhteiskunnan päivänpolttaviin ongelmakohtiin, netin vihapuhetta tulviviin pimeisiin syövereihin, kansallissosialististen aatteiden kanssa avoimesti flirttaileviin järjestöihin, työpaikkojen arkisiin syrjiviin asenteisiin ja tarkoin peiteltyihin perhetragedioihin. Kenestä tahansa voi tulla vihan ja väkivallan myrkyttämänä rikollinen.” SSS 25.7.2020

Vuoden 2020 kustantaja on Kustantamo Huippu.

Huippu on yhden naisen pieni mutta pippurinen kustantamo, jonka omistaja Anne Kilpi kääntää ja kustantaa saksankielistä kirjallisuutta. Alkuun Huippu lähti julkaisemalla palkitun saksalaisen dekkaristi Simone Buchholzin Chastity Riley -dekkareita (suomeksi ilmestynyt tähän mennessä Revolverisydän, Krokotiiliyö ja Verikuu). Pian mukaan tulivat myös Veit Heinichenin Proteo Laurenti -dekkarit (Kullekin suo kuolemansa ja Karstin kuolleet).

Vuoden 2020 käännösdekkari on Camilla Greben Varjokuvat (Gummerus 2020).

”Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.”

Vuoden 2020 sarjakonkari on Matti Laine.

Matti Laineen mainio Elias Vitikka -sarja on jäänyt mielestäni harmillisen vähälle huomiolle, vaikka sarjan taso kovenee osa osalta. Uusin osa Pelon liekit (Bazar 2020) herätti muun muassa tällaisia ajatuksia:

”Rikosromaanigenren konventioiden mukaisesti lopulta kaikki irrallisiltakin tuntuvat juonet kietoutuvat yhteen siistiksi nipuksi. Sitä ennen Elias joutuu kuitenkin sukeltamaan hyvinkin syviin vesiin ja luotaamaan elämänsä perustuksia monessa mielessä, eikä hengenlähtökään ole kaukana. Kehen Elias voi lopulta tiukan paikan tullen luottaa?”

Vuoden 2020 trilleri on Helena Immosen Operaatio Punainen kettu (CrimeTime 2020).

”Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma, että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!”

Vuoden 2020 yllättäjä on Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen Joki (omakustanne 2020).

Kevytjännitykseen ei siis kuulu väkivallalla ja inhottavuuksilla mässäily, mutta Kiviniemi ja Pietikäinen onnistuvat lataamaan dekkariinsa samaan aikaan sekä leppoisan että hyytävän tunnelman. Murhat ovat pirullisia ja murhaaja pimennossa vaaniva kasvoton uhka. Kuka uskoisi, että aurinkoisen kaupungin upeassa jokimaisemassa vaanii vaara? Kati ja Millakin ovat välillä epäilevällä kannalla.

Nämä ovat vielä lukulistallani:

Max Seeck: Pahan verkko (Tammi 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Seeckin teokset (Hammurabin enkelit, Mefiston kosketus, Haadeksen kutsu,  ja Uskollinen lukija), ja odotukset ovat kovat mutta tullevat täytetyiksi. 

Robert Galbraith: Levoton veri (Otava 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Galbraithin Cormoran Strike -dekkarit (Käen kutsu, Silkkiäistoukka, Pahan polku ja Valkoinen kuolema), joten on tämäkin järkäle vielä otettava työn alle.

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (Tammi 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Griffithsin Ruth Galloway -dekkarit (Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla, Käärmeen kirous, Korppikuningas, Kadonneet ja kuolleet ja Aavekentät), joten varmasti viihdyn tämänkin parissa. Uuttakin on tulossa suomeksi taas pikapuoliin.

JP Koskinen: Kesäkuun kalmantanssi (CrimeTime 2020)

Kirja odottelee tuossa arviokappalepinossani. Olen kaikki Murhan vuosi -sarjan osat lukenut aiemmin (Tammikuun pimeä syli, Helmikuun kylmä kosketus, Maaliskuun mustat varjot, Huhtikuun hiipuva rakkaus ja Toukokuun tuonen kukat). Sarja on puolimatkan krouvissa, ja on kyllä mielenkiintoista ja viihdyttävää seurata tätä projektia.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä (Myllylahti 2020)

Malmstedtin kaksi aiempaa Isa Karos -dekkaria Pimeä jää ja Mykkä taivas ovat olleet melkoisen hyytäviä, joten tämä on ihan pakko ehtiä lukea pikapuoliin.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari (Myllylahti 2020)

Myös Hyytin historialliseen Tampereelle sijoittuvaan sarjaan olen kovin tykästynyt (aiemmat osat Tummat pilvet eilisen ja Musta talvi).

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt (BlueMoon 2020)

Ensikosketukseni Frenchin tuotantoon oli viime vuonna ilmestynyt Murheellinen maanantai, joka sai minut koukkuun tähän Viikonpäivät-sarjaan.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja (Mäkelä 2020)

Heino kuuluu siihen suomalaisdekkaristien joukkoon, jonka kohtalo harmittaa minua eniten. Tarkoitan niitä aivan loistavia teoksia kirjoittavia pitkän linjan dekkaristeja, jotka jäävät lukevalta yleisöltä pääosin huomaamatta. Lukekaa Heinoa! Itse olen lukenut häneltä hienot dekkarit Älä tähti putoa ja Puhu silmilleni.

Simone Buchholz: Verikuu (Huippu 2020)

Kuten jo vuoden 2020 parhaiden listauksessa totesin, olen kovasti tykästynyt saksalaisen Buchholzin Hamburg Noir -sarjaan, josta olen lukenut aiemmin ilmestyneet osat Revolverisydän ja Krokotiiliyö.

 

Löytyykö listoiltani mitään tuttua? Mitkä ovat olleet Sinun vuoden 2020 parhaita dekkarilukukokemuksiasi tai mitkä pitäisi vielä tämän vuoden sadosta ehtiä lukea?

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Mustanpuhuva kovakantinen kirja oli siirtynyt jo lukupisteelleni olohuoneen sohvannurkkaan. Kääntelin sitä käsissäni vähän pelonsekaisin tuntein. ”Kriisi johtaa sotaan Suomen maaperällä”, kirkuu takakansi. ”Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani”, kirjoittaa Kai Hirvasnoro Kansan Uutisten arviossaan. Savon Sanomien AstaTenhunen julistaa: ”Operaatio Punainen kettu on syksyn merkkitapaus.”

Ennakkopaineet Helena Immosen Operaatio Punaisen ketun suhteen ainakin olivat kovat. Immonen on reserviupseeri, joten hän tiennee, mistä kirjoittaa. Siinäpä se ehkä olikin. Pystynkö lukemaan tämän kirjan, jonka päähenkilöitä ovat 26-vuotias reserviluutnantti Riina Koivu, tämän pikkuveli Joni, joka on palvellut Maavoimien valmiusyksikössä, sekä pääesikunnassa työskentelevä Riinan aviomies Mikael? Koko kolmikko on oman perheeni nuorison ikäluokkaa. Meneekö tämä nyt liikaa ihon alle?

Alku on räväkkä. Suomessa hieraistaan silmiä, kun uutisotsikoihin singahtaa tieto, että tunnuksettomat joukot ovat nousseet maihin ja valloittaneet Gotlannin. Taustalla on Ruotsin yllättävä päätös hakea Naton jäsenyyttä. Se on tietysti kuin punainen vaate Venäjälle, joka ei tosiaankaan aio jäädä vain odottelemaan ja katselemaan Itämeren alueen tilanteen kehittymistä omalta kannaltaan huonompaan suuntaan.

Ruotsi ja Gotlanti yllätetään siis lähestulkoon housut kintuissa. Ruotsi pyytää vieraiden joukkojen häätämiseen sotilaallista apua Suomelta. Joni ja hänen paras ystävänsä Musti saavat kutsun astua palvelukseen. Nuoret miehet joutuvat tulikasteeseen Gotlannin takaisinvaltauksessa. Millaista on ampua ihmistä? Millaista on joutua itse tulituksen kohteeksi? Haavoittuminen ja kuolema eivät enää olekaan vain teoreettisia ajatuskuvioita.

Immonen käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee välillä kurkistamaan myös pahisten ajatusmaailmaan. Operaatio Punaisessa ketussa tätä tehtävää hoitaa Dimitri, jonka johdolla tunnuksettomat joukot valtaavat Gotlannin ja vetäytyvät sieltä hallitusti sumuverhon suojissa toteuttamaan varsinaista tehtäväänsä. Venäläisin silmin katsottuna ruotsalaisten ja suomalaisten toiminta on sinisilmäistä, omahyväistä ja typerää. He ovat totisesti ansainneet kaiken, mitä Dimitrin edustamalla valtiolla tai ainakin palkan maksavalla taholla on heidän varalleen suunniteltuna.

Gotlanti-episodi on vasta Operaatio Punaisen ketun alkunäytös, joka lohkaisee romaanista ensimmäisen viidenneksen. Minuun se puri vähän liiankin hyvin. Olin jo ehtinyt tutustua Joniin ja Riinaan sen verran läheisesti, että halusin tietää heidän tulevista vaiheistaan lisää. Mitään hyvää ei todellakaan olisi luvassa, se oli jo käynyt täysin selväksi. Huomasin, että kirjaan tarttuminen alkoi ahdistaa yhä enemmän. Pystyisinkö lukemaan eteenpäin? Kuin varkain lukupisteeseeni ujuttautui toinenkin kirja. Jospa lukisin sen ensin?

Särmikäs punainen kettulogo kuitenkin tuijotti minua edelleen tiukasti sohvannurkasta. Jossain vaiheessa siihen olisi tartuttava, eihän tätä nyt voinut keskenkään jättää!

En tiedä, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken tuossa vaiheessa. Ainakin verenpaineen ja yöunien kannalta se olisi ollut viisasta! Kun Dimitri kumppaneineen saapastelee Suomen kamaralla, alkaa kylmä möykky paisua pallean tienoilla. Kuinka helppoa on saada Suomi polvilleen ilman, että yhtäkään laukausta ammutaan? Todella helppoa. Oikeastaan lastenleikkiä.

Mutta ei Venäjä ole lähtenyt pelkästään näytösmielessä liikekannalle. Sillä on hyytävän selkeä ja tehokas suunnitelma, tietysti. Sillä on paitsi huikea ylivoima, myös ajallinen etumatka. Miten ihmeessä Suomi pystyy mobilisoimaan puolustuksensa, kun vihollinen on jo rajojen tällä puolen ja rajan takana arsenaalit suorastaan pullistelevat ja huippuunsa trimmatut joukot odottavat kärsimättöminä lähtökuopissaan?!

Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma, että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!

"Vapiskaa Ilkka Remes, Taavi Soininvaara ja kumppanit! Tulokas Immonen haastaa kokeneet konkarit ja ottaa heti ensi yrittämällä paikkansa sotakirjailijoiden eturivissä”, julistaa Jorma Melleri blogissaan. Olen samaa mieltä. Mutta miten Immonen sen sitten oikein tekee?

Konkaritkin käyttävät osin samoja menetelmiä kuin Immonen. Tapahtumat sijoittuvat tiiviisti nykyhetkeen, vaikka varsinaista ajoitusta kirjassa ei olekaan. Sauli Niinistö on Suomen presidentti ja Sanna Marin pääministerinä, Trump johtaa Yhdysvaltoja ja Putin Venäjää. Muitakin linkkejä reaaliaikaan tekstistä voi halutessaan poimia. Tämä lisää jo heti kättelyssä tarinan todentuntuisuutta melkoisesti. Oikeastaan mikä tahansa kirjassa tapahtuva voisi tapahtua myös oikeasti milloin tahansa.

Immonen vaihtelee näkökulmia sujuvasti, ja päähenkilöiden lisäksi hypätään aina välillä myös muiden matkaan. Pääkolmikko on kuitenkin valikoitunut oivallisesti. Riina Koivu on paitsi reserviluutnantti myös pienen Topias-pojan äiti, ammattiupseerin vaimo ja uranainen, joka elää aivan tavallista arkea. Joni on myös kovaa vauhtia perheellistymässä, eikä lähtö sotimaan ole mikään kevyt seikkailu. Mikaelin mukana päästään seuraamaan operaation johtokeskusta Pääesikunnassa.

Kukaan kirjan henkilöistä ei ole ylivoimainen supersankari (ehkä yhtä tiettyä lukuun ottamatta!). Kaikki kolme päähenkilöä ovat moniulotteisia ja siten mielenkiintoisia. Jokainen kamppailee tahoillaan omien demoniensa kanssa. Uhkaavaan ja hengenvaaralliseen tilanteeseen reagoidaan eri tavoin. Pelko, epävarmuus, syyllisyys ja suru ovat tunteita, joiden käsittelyä niin Riina, Joni ja Mikael kuin moni muukin kirjan henkilöistä joutuu tapahtumien vyöryessä eteenpäin opettelemaan.

Immonen pystyy suurimmaksi osaksi välttämään patetian. Isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoakin käsitellään, mutta lopulta kyse on kuitenkin ihan tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat äärimmäisiin tilanteisiin. Osa heistä osaa toimia koulutuksen ja harjoittelun ansiosta hieman paremmin kuin muut, mutta eivät kaikki. Ylimmät sotilasviranomaiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä valtavan paineen alaisina, mutta Immonen ei ole kirjoittanut heistäkään mitään täydellisiä esikuvia.

Raikkaan Operaatio Punaisesta ketusta tekee Riinan osuus, vaikka myös keskeiset miehet voivat osoittaa haavoittuvuutensa toisella tavalla kuin edellä mainittujen trilleristikonkarien teoksissa on ollut tapana. Riinan kautta Immonen tuo tarinaan jotain sellaista, mitä ei ole totuttu sota- ja toimintatrillereistä lukemaan. Loppuhäivytyksessä tosin kaivellaan ehkä hieman turhankin syvältä psykologisia perusteita hänen käytökselleen.

Toimintakohtausten rytmiikka toimii monin paikoin loistavasti. Juoni on lopulta sekä sopivan yllätyksellinen että lajityypin konventioita noudatteleva. Vain muutamassa kohtauksessa kirjoittajan mielikuvitus on lähtenyt sellaisille kierroksille, että lopputulos olisi ollut ilman niitä koherentimpi.

Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
CrimeTime 2020. 464 s.

Arvostelukappale.

Pakko sanoa, ettei tämän uutisen huomaaminen
aamun uutisvirrassa juttuani kirjoittaessani
tuntunut mitenkään mukavalta! 

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

 

Ylikomisario Armand Gamache on vaimonsa Reine-Marien kanssa viettämässä hääpäiväänsä syrjäisessä Bellechassen majatalossa, kuten he ovat viettäneet kaikkina aikaisempinakin hääpäivinään. Ihastuttava joskin vähän jo rapistumisvaarassa oleva valtava hirsihuvila on aikoinaan rakennettu rikkaitten liikemiesten metsästysmajaksi, mutta nyt sitä on jo vuosikymmeniä vakaasti luotsannut iättömältä vaikuttava madame Clementine Dubois.

Bellechasseen saapuvat kesäpäiviä viettämään myös iäkäs Finneyn pariskunta sekä heidän neljä aikuista lastaan ja yksi lapsenlapsi, kaksitoistavuotias Bean. Irene Finneyn ensimmäisen aviomiehen muistopatsas on tarkoitus pystyttää majatalon läheisyyteen, ja perhe on kokoontunut paikalle äidin kutsumana. Charles Morrow on aikoinaan koonnut merkittävän omaisuuden, mutta perheessä on pahoja jännitteitä.

Joukossa on myös Julia, tytär, joka ei ole vuosikymmeniin osallistunut kesäisiin kokoontumisiin. Nyt hänen liikemiesaviomiehensä on kuitenkin vankilassa, joten hän on päättänyt poikkeuksellisesti osallistua. Viimeisinä Bellechasseen Irene Finneyn lapsista saapuu poika Peter, joka osoittautuu heidän suureksi hämmästyksekseen Gamachen pariskunnan tuttavaksi.

Kesäparatiisi vaikuttaa päältä katsoen täydelliseltä, mutta ihan pinnan alla on aistittavissa jännitteitä. Kuten arvata saattaa, myrsky-yön jälkeen metsästä löytyy yhden majatalon asukkaan ruumis. Kuolema todetaan pikaisesti epäluonnolliseksi, ja niinpä Armand Gamachen loma muuttuu murhatutkimuksen vetämiseksi. Onneksi madame Dubois huolehtii, että poliisit saavat jatkuvasti syödäkseen mitä herkullisimpia ruokia.

Murhatapa on poikkeuksellisen ovela, ja Gamache joutuu miltei myöntämään, että murhaaja on vetänyt pidemmän korren. Mutta kyllä hän sentään tämänkin arvoituksen lopulta ratkaisee. Itse tosin päättelin murhatavan jo varsin varhaisessa vaiheessa, mutta murhaajaa en kyllä osannut aavistaa!

Kiveen hakattu kuolema on neljäs kanadalaisen Louise Pennyn moninkertaisesti palkittua ja hurjan suosittua Three Pines -dekkarisarjaa, jonka päähenkilö on Quebeqin Sûretén eli poliisin murharyhmän päällikkö Armand Gamache. Sarjassa seurataan paitsi Gamachen työtä ja hitusen yksityiselämääkin, myös hänen tiimiläisiään sekä ennen kaikkea postikorttimaisen idyllisen Three Pinesin pikkukylän persoonallisia asukkaita ja heidän elämäänsä ja kuolemaansakin.

Tällä kertaa tapahtumat eivät siis sijoitu Three Pinesiin, mutta tarinassa on mukana kaksi keskeistä aiemmista kirjoista tuttua threepinesilaista eli taiteilijapariskunta Peter ja Claire. Aiemmista kirjoista tuttuja teemoja sivutaan tälläkin kertaa, kuten kielikysymystä ja luokkaeroja. Gamachea huvittaa kovasti, kun Finneyt ja Morrowt päättelevät hänen ja Reine-Marien olevan kauppias ja siivooja eli käytännössä ihmisiä, joista ei tarvitse välittää, kuten hotellin henkilökuntakin.

Penny ruotii henkilöidensä avulla perusteellisesti ja monista näkökulmista muun muassa vanhemmuutta ja lapsuutta, vanhempien ja lasten välisiä siteitä sekä sisarkateutta.

Kuten olen aiemmistakin osista kirjoittaessani todennut, nämä viipyilevät ja rauhalliset dekkarit ovat täydellisen viihdyttäviä. Bellechassessa eivät toimi internet tai matkapuhelimet, joten tutkinta on tehtävä kuten ennen vanhaan, ja sehän sopii niin Gamachelle kuin minullekin. Mutta on loppukohtauksessa sentään kunnon dramatiikkaa ja ripaus hengenvaaraakin. Sen jälkeen onkin taas hyvä kokoontua vahvan teen ja takkatulen lämpöön kokoamaan langanpäät yhteen.

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema (The Murder Stone)
Suom. Outi Järvinen.
Bazar 2020. 432 s.
Äänikirjan lukija Kalle Chydenius, kesto 14 t 49 min.

Painettu kirja arviokappale, äänikirja ostettu.

Three Pines -sarja:

Kuolema kiitospäivänä (Bazar, 2019) (Naivistin kuolema, WSOY, Sapo-sarja, 2008) 

Kylmän kosketus (Bazar, 2019) (WSOY, Sapo-sarja, 2009)

Kuukausista julmin (Bazar, 2020)

Kiveen hakattu kuolema (Bazar, 2020)

Kuolettava kertomus (Bazar, 2021)