Mustanpuhuva kovakantinen kirja oli siirtynyt jo
lukupisteelleni olohuoneen sohvannurkkaan. Kääntelin sitä käsissäni vähän
pelonsekaisin tuntein. ”Kriisi johtaa sotaan Suomen maaperällä”, kirkuu
takakansi. ”Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani”,
kirjoittaa Kai Hirvasnoro Kansan Uutisten arviossaan. Savon Sanomien AstaTenhunen julistaa: ”Operaatio Punainen kettu on syksyn merkkitapaus.”
Ennakkopaineet Helena Immosen Operaatio Punaisen
ketun suhteen ainakin olivat kovat. Immonen on reserviupseeri, joten hän
tiennee, mistä kirjoittaa. Siinäpä se ehkä olikin. Pystynkö lukemaan tämän
kirjan, jonka päähenkilöitä ovat 26-vuotias reserviluutnantti Riina Koivu,
tämän pikkuveli Joni, joka on palvellut Maavoimien valmiusyksikössä, sekä
pääesikunnassa työskentelevä Riinan aviomies Mikael? Koko kolmikko on oman
perheeni nuorison ikäluokkaa. Meneekö tämä nyt liikaa ihon alle?
Alku on räväkkä. Suomessa hieraistaan silmiä, kun
uutisotsikoihin singahtaa tieto, että tunnuksettomat joukot ovat nousseet
maihin ja valloittaneet Gotlannin. Taustalla on Ruotsin yllättävä päätös hakea
Naton jäsenyyttä. Se on tietysti kuin punainen vaate Venäjälle, joka ei tosiaankaan
aio jäädä vain odottelemaan ja katselemaan Itämeren alueen tilanteen
kehittymistä omalta kannaltaan huonompaan suuntaan.
Ruotsi ja Gotlanti yllätetään siis lähestulkoon housut
kintuissa. Ruotsi pyytää vieraiden joukkojen häätämiseen sotilaallista apua
Suomelta. Joni ja hänen paras ystävänsä Musti saavat kutsun astua palvelukseen.
Nuoret miehet joutuvat tulikasteeseen Gotlannin takaisinvaltauksessa. Millaista
on ampua ihmistä? Millaista on joutua itse tulituksen kohteeksi? Haavoittuminen
ja kuolema eivät enää olekaan vain teoreettisia ajatuskuvioita.
Immonen käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee välillä
kurkistamaan myös pahisten ajatusmaailmaan. Operaatio Punaisessa ketussa
tätä tehtävää hoitaa Dimitri, jonka johdolla tunnuksettomat joukot valtaavat
Gotlannin ja vetäytyvät sieltä hallitusti sumuverhon suojissa toteuttamaan varsinaista
tehtäväänsä. Venäläisin silmin katsottuna ruotsalaisten ja suomalaisten toiminta
on sinisilmäistä, omahyväistä ja typerää. He ovat totisesti ansainneet kaiken,
mitä Dimitrin edustamalla valtiolla tai ainakin palkan maksavalla taholla on
heidän varalleen suunniteltuna.
Gotlanti-episodi on vasta Operaatio Punaisen ketun alkunäytös,
joka lohkaisee romaanista ensimmäisen viidenneksen. Minuun se puri vähän
liiankin hyvin. Olin jo ehtinyt tutustua Joniin ja Riinaan sen verran läheisesti,
että halusin tietää heidän tulevista vaiheistaan lisää. Mitään hyvää ei
todellakaan olisi luvassa, se oli jo käynyt täysin selväksi. Huomasin, että
kirjaan tarttuminen alkoi ahdistaa yhä enemmän. Pystyisinkö lukemaan eteenpäin?
Kuin varkain lukupisteeseeni ujuttautui toinenkin kirja. Jospa lukisin sen
ensin?
Särmikäs punainen kettulogo kuitenkin tuijotti minua
edelleen tiukasti sohvannurkasta. Jossain vaiheessa siihen olisi tartuttava,
eihän tätä nyt voinut keskenkään jättää!
En tiedä, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken tuossa
vaiheessa. Ainakin verenpaineen ja yöunien kannalta se olisi ollut viisasta!
Kun Dimitri kumppaneineen saapastelee Suomen kamaralla, alkaa kylmä möykky
paisua pallean tienoilla. Kuinka helppoa on saada Suomi polvilleen ilman, että
yhtäkään laukausta ammutaan? Todella helppoa. Oikeastaan lastenleikkiä.
Mutta ei Venäjä ole lähtenyt pelkästään näytösmielessä
liikekannalle. Sillä on hyytävän selkeä ja tehokas suunnitelma, tietysti. Sillä
on paitsi huikea ylivoima, myös ajallinen etumatka. Miten ihmeessä Suomi pystyy
mobilisoimaan puolustuksensa, kun vihollinen on jo rajojen tällä puolen ja
rajan takana arsenaalit suorastaan pullistelevat ja huippuunsa trimmatut joukot
odottavat kärsimättöminä lähtökuopissaan?!
Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan
viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt
lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti
ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma,
että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta
pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä
yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun
kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!
"Vapiskaa Ilkka Remes, Taavi Soininvaara
ja kumppanit! Tulokas Immonen haastaa kokeneet konkarit ja ottaa heti ensi
yrittämällä paikkansa sotakirjailijoiden eturivissä”, julistaa Jorma Melleri blogissaan. Olen samaa mieltä. Mutta miten Immonen sen sitten oikein
tekee?
Konkaritkin käyttävät osin samoja menetelmiä kuin Immonen.
Tapahtumat sijoittuvat tiiviisti nykyhetkeen, vaikka varsinaista ajoitusta kirjassa
ei olekaan. Sauli Niinistö on Suomen presidentti ja Sanna Marin pääministerinä,
Trump johtaa Yhdysvaltoja ja Putin Venäjää. Muitakin linkkejä reaaliaikaan
tekstistä voi halutessaan poimia. Tämä lisää jo heti kättelyssä tarinan
todentuntuisuutta melkoisesti. Oikeastaan mikä tahansa kirjassa tapahtuva voisi
tapahtua myös oikeasti milloin tahansa.
Immonen vaihtelee näkökulmia sujuvasti, ja päähenkilöiden
lisäksi hypätään aina välillä myös muiden matkaan. Pääkolmikko on kuitenkin
valikoitunut oivallisesti. Riina Koivu on paitsi reserviluutnantti myös pienen
Topias-pojan äiti, ammattiupseerin vaimo ja uranainen, joka elää aivan
tavallista arkea. Joni on myös kovaa vauhtia perheellistymässä, eikä lähtö
sotimaan ole mikään kevyt seikkailu. Mikaelin mukana päästään seuraamaan
operaation johtokeskusta Pääesikunnassa.
Kukaan kirjan henkilöistä ei ole ylivoimainen supersankari
(ehkä yhtä tiettyä lukuun ottamatta!). Kaikki kolme päähenkilöä ovat
moniulotteisia ja siten mielenkiintoisia. Jokainen kamppailee tahoillaan omien
demoniensa kanssa. Uhkaavaan ja hengenvaaralliseen tilanteeseen reagoidaan eri
tavoin. Pelko, epävarmuus, syyllisyys ja suru ovat tunteita, joiden käsittelyä
niin Riina, Joni ja Mikael kuin moni muukin kirjan henkilöistä joutuu
tapahtumien vyöryessä eteenpäin opettelemaan.
Immonen pystyy suurimmaksi osaksi välttämään patetian. Isänmaallisuutta
ja maanpuolustustahtoakin käsitellään, mutta lopulta kyse on kuitenkin ihan
tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat äärimmäisiin tilanteisiin. Osa heistä osaa
toimia koulutuksen ja harjoittelun ansiosta hieman paremmin kuin muut, mutta
eivät kaikki. Ylimmät sotilasviranomaiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä
valtavan paineen alaisina, mutta Immonen ei ole kirjoittanut heistäkään mitään täydellisiä
esikuvia.
Raikkaan Operaatio Punaisesta ketusta tekee Riinan
osuus, vaikka myös keskeiset miehet voivat osoittaa haavoittuvuutensa toisella
tavalla kuin edellä mainittujen trilleristikonkarien teoksissa on ollut tapana.
Riinan kautta Immonen tuo tarinaan jotain sellaista, mitä ei ole totuttu sota-
ja toimintatrillereistä lukemaan. Loppuhäivytyksessä tosin kaivellaan ehkä hieman
turhankin syvältä psykologisia perusteita hänen käytökselleen.
Toimintakohtausten rytmiikka toimii monin paikoin
loistavasti. Juoni on lopulta sekä sopivan yllätyksellinen että lajityypin konventioita
noudatteleva. Vain muutamassa kohtauksessa kirjoittajan mielikuvitus on lähtenyt
sellaisille kierroksille, että lopputulos olisi ollut ilman niitä koherentimpi.
Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen
esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan
haastajan. Aivan loistavaa!
Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
CrimeTime 2020. 464 s.
Arvostelukappale.
Pakko sanoa, ettei tämän uutisen huomaaminen aamun uutisvirrassa juttuani kirjoittaessani tuntunut mitenkään mukavalta! |
Tulipa hengästynyt olo tätä lukiessa! :D En tiedä, uskallanko tarttua teokseen, mutta mielenkiintoiselta vaikuttaa.
VastaaPoistaKiitos palautteesta! Kiva kuulla, että oma hengästymiseni kirjan ääressä välittyi jutustani. Kannattaa tämä kyllä ehdottomasti lukea. Aion antaa sen huomenna omalle tyttärelleni luettavaksi.
PoistaEn erityisemmin tykännyt. Juoni ei ollut kovin kekseliäs ja kerronta oli turhan paatoksellista ja kliseistä. Kuuntelin kuitenkin äänikirjan loppuun asti parilla hiihtolenkillä
VastaaPoistaKiitos kirjasta Helena. Luin ensimmäisen sotaan liittyvän teoksen, Operaatio Barbarossan 11 vuotiaana vuonna1962. Sen lukemattoman määrän sekä sotahistoriaa että sotaromaaneja. Arvioin itseäni jonkinmoiseksi asiantuntijaksi tällä alalla, lukijana.
VastaaPoistaKirjasi on ajankohtainen ja hyvin kirjoitettu ja juonitettu. Olin näkevinäni hieman naisnäkökulmaa, joka on uutta sotaromaaneissa, paitsi silloin kun naiset ovat uhreja. Tässä kirjassa ei näin ole.
Toivottavasti saamme lisää aihealueelta!