Kymmenen parasta dekkaria vuonna 2020

 

Viikon mittaan olen kiinnostuneena silmäillyt niin Kansan Uutisten kuin Helsingin Sanomienkin listauksia vuoden 2020 parhaista tai kiinnostavimmista dekkareista. Ensimmäisestä löysin monta lukemaani ja itsellenikin mieluista (Kai Hirvasnoron ja minun dekkarimaut osuvat osittain hienosti yhteen, vaikka kaikesta emme olekaan samaa mieltä). Jälkimmäisen kanssa ei mennyt aivan samoin.

Ajattelin ensin, että en voisi vielä pitkään aikaan tehdä vastaavaa listausta, koska lukuaikaa on vielä ainakin teoriassa hyvin jäljellä ja kirjapinot korkeita, mutta sitten muutin mieleni. Jospa listauksestani olisi jollekulle lahjavinkkiä etsivälle vielä iloa? Päätin täydentää loppuun osion nimeltä ’Nämä ovat vielä lukulistallani’, joten sillä selvittäisin tuon lukemattomien ongelman.

Päätin, että vinkkaan listalleni vain niitä dekkareita, jotka olen vuoden mittaan lukenut tai kuunnellut ja joista olen kirjoittanut jutun joko blogiini tai lehteen eli Salon Seudun Sanomiin. Lisäksi päätin tehdä kymmenen alaryhmää, jotta en joutuisi luettelemaan niitä kaikkia ilmeisimpiä suosikkejani, vaan listalta löytyisi myös vähän yllätyksiä tai ainakin nostoja vuoden varrelta.

Olen tähän mennessä lukenut tai kuunnellut 79 dekkariksi tai jännityskirjaksi laskemaani kirjaa, mikä on aavistuksen enemmän kuin puolet kaikista vuoden mittaan lukemistani tai kuuntelemistani kirjoista. Se on vähän tavanomaista reilumpi dekkariosuus, mutta se on ainakin osin tarkoituksellista. Olen vähitellen profiloitunut dekkaribloggaajaksi, joten olen päättänyt ollakin sitä, ainakin jossain määrin.

Välillä ihmiset tuntuvat kauhistelevan, että luen niin paljon dekkareita. Eikö se ole puuduttavaa? Ei tosiaankaan ole! Jännityskirjallisuuden ja dekkarien kirjo on valtava! Joka makuun löytyy vaikka mitä, niin koti- kuin ulkomaistakin kirjallisuutta.

Oma makuni on kohtalaisen laaja. Pidän tiukkatahtisista trillereistä ja kunnon sarjamurhaajajahdistakin, mutta myös perinteinen englantilaiskartanon murha-arvoitus maistuu siinä missä taide- tai ekodekkarikin. Maaginen ripauskaan ei tee haittaa, jos sitä on taiten käytetty. Monenlainen siis uppoaa, eikä kyllästymään ole vielä ehtinyt.

Kun kävin läpi luettujen listaa, jouduin muutaman kirjan kohdalla miettimään pidempäänkin, otanko sen laskuihin mukaan vai en. Ulos jäivät esimerkiksi Terhi Kokkosen Rajamaa ja Delia Owensin Suon villi laulu, mutta Raimo Pesosen Vesi ja Harri V. Hietikon Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit otin mukaan. Joku toinen olisi voinut tehdä toisenlaisen valinnan ainakin näiden kohdalla.

Kirsin kirjanurkan kymmenen parasta dekkaria vuodelta 2020:

Vuoden 2020 arvoitusdekkari on Keigo Higashinon Uskollinen naapuri (Punainen silakka 2020).

Japanilaisen Higashinon ensimmäisessä suomennetussa teoksessa keikautetaan perinteinen arvoitusdekkarikuvio nurinniskoin. Lukija tietää heti alusta asti, kuka murhasi kenet ja miksi. Mutta jännitettäväksi jää, saadaanko murhaaja lopulta kiinni.

”Higashinon tyyli on ehkä aavistuksen turhankin älyllinen, sillä henkilöt jäävät melko etäisiksi, kylmiksi. Toisaalta kai kuuluu asiaankin, että murhan tehnyttä ja sitä piilottelevaa ihmistä kohtaan ei tunne valtavaa myötätuntoa, tai miestä, joka tarjoaa tässä kuviossa apuaan. Mutta tästä huolimatta halusin kovasti tietää, miten lopussa käy.”
 

Vuoden 2020 esikoisdekkari on Kale Puontin Manni (Bazar 2020)

”Puonti kirjoittaa sujuvasti ja elävästi samalla napakan lyhyitä lukuja ja nopeita leikkauksia suosien. Alun hienoisen tahmeuden (liikaa väkeä!) jälkeen tarina pääsee vauhtiin, ja lopulta minulle kävi klassisesti. Oli jo myöhä, mutta kirja oli edelleen kesken. Lopettaa en kuitenkaan voinut, ennen kuin saisin tietää, miten kaikki päättyy! Loppuhuipennus sai kääntämään sivuja melkoiseen tahtiin. Puontin tyyliin ei kuulu nokkela sanailu, vaan tarinaan kätkeytyvä huumori on ennemminkin ironiaa, mutta onneksi ei kovin katkeraa sitten kuitenkaan.”

Vuoden 2020 hulvattomin dekkari on Antti Tuomaisen Jäniskerroin (Otava 2020).

”Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.”

Kun vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen perii veljeltään seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja velanperijöineen päivineen, hänen elämänsä totisesti muuttuu! Aivan hulvatonta menoa taas kerran!

Vuoden 2020 joukkomurhaaja on Kai Ekholmin Minä olen myrsky -dekkarin pahis. (CrimeTime 2020)

”Juoni on punottu pirulliseksi. Osa käänteistä on kuin parhaista (tai pahimmista, miten vain) pohjoismaisista dekkareista, ja otteet ovat kovat puolin ja toisin. Murhaaja ei tunne sääliä, mutta turha sitä on toisaalta odottaa Reinikaltakaan. Loppuhuipennus hipoo absurdin rajoja ollen samalla jännittävä ja hulvattoman komediallinen. Kokonaisuus on hiottu ja napakka. Minä olen myrsky on nopeasti luettu mutta pitkän jälkimaun jättävä nautinto.”

Vuoden 2020 kotimainen dekkari on Arttu Tuomisen Hyvitys (WSOY 2020).

”Hyvityksessä Tuominen pureutuu lämpimästi ja tarkkanäköisesti kuvattujen henkilöiden kautta yhteiskunnan päivänpolttaviin ongelmakohtiin, netin vihapuhetta tulviviin pimeisiin syövereihin, kansallissosialististen aatteiden kanssa avoimesti flirttaileviin järjestöihin, työpaikkojen arkisiin syrjiviin asenteisiin ja tarkoin peiteltyihin perhetragedioihin. Kenestä tahansa voi tulla vihan ja väkivallan myrkyttämänä rikollinen.” SSS 25.7.2020

Vuoden 2020 kustantaja on Kustantamo Huippu.

Huippu on yhden naisen pieni mutta pippurinen kustantamo, jonka omistaja Anne Kilpi kääntää ja kustantaa saksankielistä kirjallisuutta. Alkuun Huippu lähti julkaisemalla palkitun saksalaisen dekkaristi Simone Buchholzin Chastity Riley -dekkareita (suomeksi ilmestynyt tähän mennessä Revolverisydän, Krokotiiliyö ja Verikuu). Pian mukaan tulivat myös Veit Heinichenin Proteo Laurenti -dekkarit (Kullekin suo kuolemansa ja Karstin kuolleet).

Vuoden 2020 käännösdekkari on Camilla Greben Varjokuvat (Gummerus 2020).

”Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.”

Vuoden 2020 sarjakonkari on Matti Laine.

Matti Laineen mainio Elias Vitikka -sarja on jäänyt mielestäni harmillisen vähälle huomiolle, vaikka sarjan taso kovenee osa osalta. Uusin osa Pelon liekit (Bazar 2020) herätti muun muassa tällaisia ajatuksia:

”Rikosromaanigenren konventioiden mukaisesti lopulta kaikki irrallisiltakin tuntuvat juonet kietoutuvat yhteen siistiksi nipuksi. Sitä ennen Elias joutuu kuitenkin sukeltamaan hyvinkin syviin vesiin ja luotaamaan elämänsä perustuksia monessa mielessä, eikä hengenlähtökään ole kaukana. Kehen Elias voi lopulta tiukan paikan tullen luottaa?”

Vuoden 2020 trilleri on Helena Immosen Operaatio Punainen kettu (CrimeTime 2020).

”Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma, että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!”

Vuoden 2020 yllättäjä on Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen Joki (omakustanne 2020).

Kevytjännitykseen ei siis kuulu väkivallalla ja inhottavuuksilla mässäily, mutta Kiviniemi ja Pietikäinen onnistuvat lataamaan dekkariinsa samaan aikaan sekä leppoisan että hyytävän tunnelman. Murhat ovat pirullisia ja murhaaja pimennossa vaaniva kasvoton uhka. Kuka uskoisi, että aurinkoisen kaupungin upeassa jokimaisemassa vaanii vaara? Kati ja Millakin ovat välillä epäilevällä kannalla.

Nämä ovat vielä lukulistallani:

Max Seeck: Pahan verkko (Tammi 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Seeckin teokset (Hammurabin enkelit, Mefiston kosketus, Haadeksen kutsu,  ja Uskollinen lukija), ja odotukset ovat kovat mutta tullevat täytetyiksi. 

Robert Galbraith: Levoton veri (Otava 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Galbraithin Cormoran Strike -dekkarit (Käen kutsu, Silkkiäistoukka, Pahan polku ja Valkoinen kuolema), joten on tämäkin järkäle vielä otettava työn alle.

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (Tammi 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Griffithsin Ruth Galloway -dekkarit (Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla, Käärmeen kirous, Korppikuningas, Kadonneet ja kuolleet ja Aavekentät), joten varmasti viihdyn tämänkin parissa. Uuttakin on tulossa suomeksi taas pikapuoliin.

JP Koskinen: Kesäkuun kalmantanssi (CrimeTime 2020)

Kirja odottelee tuossa arviokappalepinossani. Olen kaikki Murhan vuosi -sarjan osat lukenut aiemmin (Tammikuun pimeä syli, Helmikuun kylmä kosketus, Maaliskuun mustat varjot, Huhtikuun hiipuva rakkaus ja Toukokuun tuonen kukat). Sarja on puolimatkan krouvissa, ja on kyllä mielenkiintoista ja viihdyttävää seurata tätä projektia.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä (Myllylahti 2020)

Malmstedtin kaksi aiempaa Isa Karos -dekkaria Pimeä jää ja Mykkä taivas ovat olleet melkoisen hyytäviä, joten tämä on ihan pakko ehtiä lukea pikapuoliin.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari (Myllylahti 2020)

Myös Hyytin historialliseen Tampereelle sijoittuvaan sarjaan olen kovin tykästynyt (aiemmat osat Tummat pilvet eilisen ja Musta talvi).

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt (BlueMoon 2020)

Ensikosketukseni Frenchin tuotantoon oli viime vuonna ilmestynyt Murheellinen maanantai, joka sai minut koukkuun tähän Viikonpäivät-sarjaan.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja (Mäkelä 2020)

Heino kuuluu siihen suomalaisdekkaristien joukkoon, jonka kohtalo harmittaa minua eniten. Tarkoitan niitä aivan loistavia teoksia kirjoittavia pitkän linjan dekkaristeja, jotka jäävät lukevalta yleisöltä pääosin huomaamatta. Lukekaa Heinoa! Itse olen lukenut häneltä hienot dekkarit Älä tähti putoa ja Puhu silmilleni.

Simone Buchholz: Verikuu (Huippu 2020)

Kuten jo vuoden 2020 parhaiden listauksessa totesin, olen kovasti tykästynyt saksalaisen Buchholzin Hamburg Noir -sarjaan, josta olen lukenut aiemmin ilmestyneet osat Revolverisydän ja Krokotiiliyö.

 

Löytyykö listoiltani mitään tuttua? Mitkä ovat olleet Sinun vuoden 2020 parhaita dekkarilukukokemuksiasi tai mitkä pitäisi vielä tämän vuoden sadosta ehtiä lukea?