Nicci French: Tiistai taakse jäänyt

 

Luin kesällä kirjailijapari Nicci Frenchin Viikonpäivä-dekkarisarjan aloitusosan Murheellinen maanantai. Tunnelmani olivat vähän kahtalaiset. Tarina tuntui käynnistyvän verkkaisehkosti ja juonikin jäi osittain kesken. Päähenkilökaksikko eli psykoterapeutti Frieda Klein ja rikosylikomisario Malcolm Karlsson sen sijaan vaikuttivat jo aivan sympaattisilta ja kiinnostavilta henkilöiltä, joiden seuraan palaisin kyllä mielelläni uudelleenkin.

Tilaisuus tarjoutuikin pian, sillä sarjan kakkososa Tiistai taakse jäänyt ilmestyi tänä syksynä suomeksi. Nyt ei enää jäänyt sijaa epäröinnille, vaan vetäisin koko nelisatasivuisen kirjan yhdessä sunnuntaipäivässä!

Verkkaisesta alusta ei ole tietoakaan. Sosiaalityöntekijä törmää rutiinikäynnillään kammottavaan näkyyn. Mielenterveysongelmista kärsineen mutta hoitojaksolta kotiutetun keski-ikäisen Michelle Doycen olohuoneen sohvalla istuu erittäin kuollut alaston mies. Michelle puhuu miehestä kuin elävästä vieraasta, mutta ei tiedä, kuka hän on tai mistä hän on tullut. Sekavan naisen puheista ei muutenkaan oikein saada tolkkua, joten rikosylikomisario Malcolm Karlsson päättää pyytää apua tutkimuksissa aiemminkin hyödylliseksi osoittautuneelta Frieda Kleinilta.

Klein on vuosi sitten auttanut poliisia viisivuotiaan Matthew’n mutkikkaan sieppauksen selvittelyssä. Tapaus päättyi osittain onnellisesti, mutta Frieda Klein potee syyllisyyttä nuoren tutkijaopiskelijan katoamisesta, joka on yhä selvittämättä ja joka liittyi kyseiseen rikosvyyhtiin. Frieda ilahtuu kuitenkin Karlssonin yhteydenotosta. Onko Michelle Doyce tosiaan tappanut olohuoneessaan istuvan miehen? Entä kuka mies oikein on?

Ruumiin henkilöyden selvittäminen osoittautuu kimurantiksi tehtäväksi. Kun miehen jäljille lopulta päästään, poliisi huomaa, että tapaus ei suinkaan ratkea vaan mutkistuu entisestään. Kovin monella olisi ollut oivallinen motiivi tappaa mies, mutta harmillisesti niistä useimmat paljastuvat vasta jälkikäteen.

Lukija saa seurata myös jokiveneessä piileskelevän epävakaan naisen mielenliikkeitä. Kuka hän on ja miten hän liittyy tapaukseen?

Kovin uutta ei ole asetelma, jossa tutkintaa vetävä poliisi, tässä tapauksessa Malcolm Karlsson, joutuu puolustelemaan tutkimusten jatkamista esimiehilleen, jotka haluaisivat nopeita ja selkeitä ratkaisuja. Resursseista on poliisissa jatkuvaa niukkuutta, eikä Frieda Kleinin käyttämistä konsulttina katsota Karlssonin alaistenkaan suunnasta pelkästään hyvällä. Harmina on myös alati kärkkyvä media, jolle joku poliisin sisäpiiristä mitä ilmeisimmin vuotaa tutkintaa koskevia yksityiskohtia. Medialle Friedan mukana olo on herkkua, koska hän on aikaisemminkin ollut julkisuuden valokeilassa ikävissä merkeissä.

Yksityiselämässään Frieda potee edelleen kroonista unettomuutta ja hoitaa sitä pitkillä öisillä kävelyretkillä Lontoon kaduilla. Kävelyä kirjassa harrastetaan myös päivänvalossa sekä mielikuvituksessa. Friedan kävelyaddiktion kautta kirjasta avautuu lumoava, synkkä ja kaunis Lontoo ja sen monet piilossa olevat mielenkiintoiset yksityiskohdat. Eräässä kohtauksessa Frieda esimerkiksi kertoo Lontoon alle kätketyistä joista, joiden entiset uomat tarkkasilmäinen kulkija voi vielä jostain kohdin huomata myös maan pinnalla.

Tiistai taakse jäänyt teki minusta vannoutuneen Viikonpäivä-sarjan fanin, ja seuraavaa suomennosta odotan jo malttamattomana. Vakava varoituksen sana kuitenkin on annettava: tämä sarja kannattaa ehdottomasti lukea alusta asti järjestyksessä, sillä ainakin tässä kakkososassa paljastetaan kaikki Murheellisen maanantain keskeiset juonenkäänteet. Sarja on siis osittain jatkuvajuoninen myös rikosjuonien osalta.

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt (Tuesday’s Gone)
Suom. Raimo Salokangas.
BlueMoon 2020. 399 s.

Arvostelukappale.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)

 

”Olen näennäisavoin. Kerron vuolain mitoin tarinoita elämästäni, varsinkin ikäviä sellaisia, koska jaettu kauhu tarjoaa inhimillistä kaikupohjaa yleisöni kokemuksille: kun minä jaan tuskallisen kokemuksen pääsykokeista, pääsykokeiden kanssa painiva voi ajatella, ettei ole kokemuksineen yksin. --- Koska tavoitteeni ei ole olla jotakin tiettyä, hallittua ja hyvää, voin aika lailla tehdä, mitä haluan. Olen huomannut, ettei minun tarvitse valehdella tai erityisesti värittää juttujani, tavallisen elämän tavalliset ongelmat napakasti kerrottuina ovat lopulta niitä, joihin yleisöni reagoi. --- Henkilö, josta usein kerron itsenäni, on pikkumainen, laiska ja ilkeä eikä hyveellinen ja reipas. Se ei tarkoita, että olisin sellainen ihminen, mutta olen huomannut, että tyly henkilö toimii kannaltani paremmin kuin yleinen tekovilpitön sormenheristely.”

Näin kirjoittaa Antti Holma teoksessa Kertomuksen vaarat (toim. Mäkelä & al., Vastapaino 2020) otsikolla Kertomus ja identiteetti. Ylle poimimani sitaatti on itse asiassa mainio avain Holman syksyllä julkaistuun autofiktiiviseen romaaniin Kaikki elämästä(ni). Siinä Antti Holma -niminen mies kertoo elämänsä noin vuoden mittaisesta jaksosta, jonka aikana hänen pitäisi kirjoittaa romaani, josta hän on solminut kustannussopimuksen. Kirjoittamisesta ei kuitenkaan tule mitään, joten Holma matkustaa Suomeen tapaamaan vanhempiaan, perhettään sekä ystäviään ja käy myös lapsuudenkotinsa maisemissa etsimässä kirjoittamisinspiraatiota tai aihetta tai edes jotain.

Matkalla Muuruvedelle Holma kehittelee romaanilleen kertojapäähenkilöä nimeltä Seija Takaniemi.

”Seija saa kirjoittaa hyvän ja kokonaisen lukuromaanin, jollaisen haluaisin kirjoittaa. Seija tulee turvaamaan sen, että ne ihmiset, jotka tuntevat minut hupaisana tv-koomikkona, eivät tungeksi ostamaan kirjaani vain pettyäkseen ja syyttääkseen minua sitten Facebookin kommenttiketjuissa siitä, ettei kirja ollutkaan yhtä hilpeä kuin videot, joissa pukeudun naiseksi. Seijalla ei ole yleisöä, joka odottaa hupaisia videoita, Seija voi kirjoittaa kuolemasta, seksistä ja verenvuodatuksesta ilman, että ydinyleisöni – aggressiivisten mutta huumorinnälkäisten naisihmisten – tarvitsisi tuohtua ja palata huutamaan kirjakaupan myyjälle, että he luulivat ostavansa hupimiehen vitsejä mutta saivatkin kusta ja paskaa.” (S. 35-36.)

Kymmenen prosenttia kirjasta luettuani olen siis tullut asemoiduksi ja määritellyksi. Olen juuri tuollainen ”aggressiivinen mutta huumorinnälkäinen naisihminen”, jollaisiksi Holma lukijansa luonnehtii. Vähän määritelmä kakisteluttaa, mutta onhan se nieltävä. Seija Takaniemi ei kuitenkaan Holman toivomaa lukuromaania kirjoita, eikä kirjoita Holmakaan. Sen sijaan Antti Holma kirjoittaa kirjaa siitä, miten kirjailija Antti Holma rämpii epätoivon suossa pitkään, kunnes vaikeuksista vähitellen aletaan kivuta kohti valoa ja kirja lopulta lähtee syntymään.

Siinä kirjassa on kyllä huumoriakin, mutta aika paljon kusta ja paskaa myös. Holma ei päästä aggressiivista ja huumorinnälkäistä naislukijaansa helpolla. Tuntuu, että hän kerta toisensa jälkeen testaa lukijaansa ja tämän sietokykyä kertomalla asioista suoraan ja kaunistelematta, kenties aavistuksen siellä ja täällä kärjistäen. Holma käy läpi elämänsä kipupisteitä, kokemiaan pettymyksiä ja tuntemaansa häpeää, itseinhoa ja alituisia riittämättömyyden ja kelpaamattomuuden tunteita. Usein liikkeelle lähdetään hupaisaan tyyliin kerrotusta anekdootista, muistosta tai kohtaamisesta, josta päädytään paikoin syviinkin vesiin sukeltaviin analyyseihin ja filosofointeihin. Tyyli muistuttaa Antti Holman suosittua Auta Antti! -podcastsarjaa.

Rakenteeltaankin Kaikki elämästä(ni) muistuttaa podcast-sarjaa. Teksti on jaoteltu tapahtumapaikkojen mukaan nimettyihin osiin. Lapualta lähdetään ja Los Angelesiin päädytään. Alkupuoli on jonkinlaista nostalgiaturismikuvausta, jossa muistellaan lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja myöhemmin Helsingissä. Viimeiset osiot Holma on kirjoittanut avoimeksi tunnustukseksi rakastetulleen, jota hän toistuvasti puhuttelee tekstissä sinäksi.

En voinut lukiessani tätä kirjaa olla ajattelematta Hannu Linnun kommentteja jutussa, joka julkaistiin Suomen Kuvalehdessä pian sen jälkeen, kun Lintu oli valinnut tämänvuotisen kaunokirjallisuuden Finlandia-voittajan. Jutussa seurataan puolen vuoden ajan Linnun valmistautumista valintaprosessiin koronapandemian hiljentämässä Suomessa. Lintu kertoo lukeneensa poikkeuksellisen paljon uutta kotimaista kaunokirjallisuutta.

”Autofiktiota tuntuu olevan paljon. Kerrontaa, jossa yhdistellään omaelämäkerrallisuutta ja fiktiota, eikä eroteta, mikä on mitäkin.

Linnun mielestä se on vaarallinen sävellaji.

”Melkein kaikki, mikä on tuntunut freesiltä, ei ole ollut autofiktiota.”
---
”Kamalinta on, kun tuntematon henkilö jakaa avioerokokemuksensa ja ajattelee, että se tekee meistä kaikista parempia ihmisiä.” ”

Onko Lintu lukenut Holman Kaikki elämästä(ni) ja viittaako hän näillä melko myrkyllisillä luonnehdinnoillaan myös siihen? En voi tietää. Toivottavasti Lintu kuitenkin on käyttänyt Holman yleisavaimeksikin kelpaavaa lukuohjetta autofiktiota lukiessaan.

Antti Holma: Kaikki elämästä(ni)
Otava 2020. 304 s.
Äänikirjan lukija Antti Holma, kesto 8 t 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja ostettu.

Kymmenen parasta dekkaria vuonna 2020

 

Viikon mittaan olen kiinnostuneena silmäillyt niin Kansan Uutisten kuin Helsingin Sanomienkin listauksia vuoden 2020 parhaista tai kiinnostavimmista dekkareista. Ensimmäisestä löysin monta lukemaani ja itsellenikin mieluista (Kai Hirvasnoron ja minun dekkarimaut osuvat osittain hienosti yhteen, vaikka kaikesta emme olekaan samaa mieltä). Jälkimmäisen kanssa ei mennyt aivan samoin.

Ajattelin ensin, että en voisi vielä pitkään aikaan tehdä vastaavaa listausta, koska lukuaikaa on vielä ainakin teoriassa hyvin jäljellä ja kirjapinot korkeita, mutta sitten muutin mieleni. Jospa listauksestani olisi jollekulle lahjavinkkiä etsivälle vielä iloa? Päätin täydentää loppuun osion nimeltä ’Nämä ovat vielä lukulistallani’, joten sillä selvittäisin tuon lukemattomien ongelman.

Päätin, että vinkkaan listalleni vain niitä dekkareita, jotka olen vuoden mittaan lukenut tai kuunnellut ja joista olen kirjoittanut jutun joko blogiini tai lehteen eli Salon Seudun Sanomiin. Lisäksi päätin tehdä kymmenen alaryhmää, jotta en joutuisi luettelemaan niitä kaikkia ilmeisimpiä suosikkejani, vaan listalta löytyisi myös vähän yllätyksiä tai ainakin nostoja vuoden varrelta.

Olen tähän mennessä lukenut tai kuunnellut 79 dekkariksi tai jännityskirjaksi laskemaani kirjaa, mikä on aavistuksen enemmän kuin puolet kaikista vuoden mittaan lukemistani tai kuuntelemistani kirjoista. Se on vähän tavanomaista reilumpi dekkariosuus, mutta se on ainakin osin tarkoituksellista. Olen vähitellen profiloitunut dekkaribloggaajaksi, joten olen päättänyt ollakin sitä, ainakin jossain määrin.

Välillä ihmiset tuntuvat kauhistelevan, että luen niin paljon dekkareita. Eikö se ole puuduttavaa? Ei tosiaankaan ole! Jännityskirjallisuuden ja dekkarien kirjo on valtava! Joka makuun löytyy vaikka mitä, niin koti- kuin ulkomaistakin kirjallisuutta.

Oma makuni on kohtalaisen laaja. Pidän tiukkatahtisista trillereistä ja kunnon sarjamurhaajajahdistakin, mutta myös perinteinen englantilaiskartanon murha-arvoitus maistuu siinä missä taide- tai ekodekkarikin. Maaginen ripauskaan ei tee haittaa, jos sitä on taiten käytetty. Monenlainen siis uppoaa, eikä kyllästymään ole vielä ehtinyt.

Kun kävin läpi luettujen listaa, jouduin muutaman kirjan kohdalla miettimään pidempäänkin, otanko sen laskuihin mukaan vai en. Ulos jäivät esimerkiksi Terhi Kokkosen Rajamaa ja Delia Owensin Suon villi laulu, mutta Raimo Pesosen Vesi ja Harri V. Hietikon Eversti Zetan jälkeenjääneet paperit otin mukaan. Joku toinen olisi voinut tehdä toisenlaisen valinnan ainakin näiden kohdalla.

Kirsin kirjanurkan kymmenen parasta dekkaria vuodelta 2020:

Vuoden 2020 arvoitusdekkari on Keigo Higashinon Uskollinen naapuri (Punainen silakka 2020).

Japanilaisen Higashinon ensimmäisessä suomennetussa teoksessa keikautetaan perinteinen arvoitusdekkarikuvio nurinniskoin. Lukija tietää heti alusta asti, kuka murhasi kenet ja miksi. Mutta jännitettäväksi jää, saadaanko murhaaja lopulta kiinni.

”Higashinon tyyli on ehkä aavistuksen turhankin älyllinen, sillä henkilöt jäävät melko etäisiksi, kylmiksi. Toisaalta kai kuuluu asiaankin, että murhan tehnyttä ja sitä piilottelevaa ihmistä kohtaan ei tunne valtavaa myötätuntoa, tai miestä, joka tarjoaa tässä kuviossa apuaan. Mutta tästä huolimatta halusin kovasti tietää, miten lopussa käy.”
 

Vuoden 2020 esikoisdekkari on Kale Puontin Manni (Bazar 2020)

”Puonti kirjoittaa sujuvasti ja elävästi samalla napakan lyhyitä lukuja ja nopeita leikkauksia suosien. Alun hienoisen tahmeuden (liikaa väkeä!) jälkeen tarina pääsee vauhtiin, ja lopulta minulle kävi klassisesti. Oli jo myöhä, mutta kirja oli edelleen kesken. Lopettaa en kuitenkaan voinut, ennen kuin saisin tietää, miten kaikki päättyy! Loppuhuipennus sai kääntämään sivuja melkoiseen tahtiin. Puontin tyyliin ei kuulu nokkela sanailu, vaan tarinaan kätkeytyvä huumori on ennemminkin ironiaa, mutta onneksi ei kovin katkeraa sitten kuitenkaan.”

Vuoden 2020 hulvattomin dekkari on Antti Tuomaisen Jäniskerroin (Otava 2020).

”Tuomaisen rikosromaanien maailma on jollain kummallisella tavalla vähän vinossa. Huumori syntyy ristiriidasta, joka on päähenkilöiden vilpittömän oikeamielisten pyrkimysten ja heidän kiusakseen ilmaantuvien rikollisten toiminnan välillä. Päähenkilöt kokevat vääryyttä ja pyrkivät oikaisemaan tätä tavoilla, jotka yllättävät niin lukijan kuin tarinoiden konnatkin, ja välillä ehkä päähenkilöt itsensä.”

Kun vakuutusmatemaatikko Henri Koskinen perii veljeltään seikkailupuisto SunMunFunin työntekijöineen ja velanperijöineen päivineen, hänen elämänsä totisesti muuttuu! Aivan hulvatonta menoa taas kerran!

Vuoden 2020 joukkomurhaaja on Kai Ekholmin Minä olen myrsky -dekkarin pahis. (CrimeTime 2020)

”Juoni on punottu pirulliseksi. Osa käänteistä on kuin parhaista (tai pahimmista, miten vain) pohjoismaisista dekkareista, ja otteet ovat kovat puolin ja toisin. Murhaaja ei tunne sääliä, mutta turha sitä on toisaalta odottaa Reinikaltakaan. Loppuhuipennus hipoo absurdin rajoja ollen samalla jännittävä ja hulvattoman komediallinen. Kokonaisuus on hiottu ja napakka. Minä olen myrsky on nopeasti luettu mutta pitkän jälkimaun jättävä nautinto.”

Vuoden 2020 kotimainen dekkari on Arttu Tuomisen Hyvitys (WSOY 2020).

”Hyvityksessä Tuominen pureutuu lämpimästi ja tarkkanäköisesti kuvattujen henkilöiden kautta yhteiskunnan päivänpolttaviin ongelmakohtiin, netin vihapuhetta tulviviin pimeisiin syövereihin, kansallissosialististen aatteiden kanssa avoimesti flirttaileviin järjestöihin, työpaikkojen arkisiin syrjiviin asenteisiin ja tarkoin peiteltyihin perhetragedioihin. Kenestä tahansa voi tulla vihan ja väkivallan myrkyttämänä rikollinen.” SSS 25.7.2020

Vuoden 2020 kustantaja on Kustantamo Huippu.

Huippu on yhden naisen pieni mutta pippurinen kustantamo, jonka omistaja Anne Kilpi kääntää ja kustantaa saksankielistä kirjallisuutta. Alkuun Huippu lähti julkaisemalla palkitun saksalaisen dekkaristi Simone Buchholzin Chastity Riley -dekkareita (suomeksi ilmestynyt tähän mennessä Revolverisydän, Krokotiiliyö ja Verikuu). Pian mukaan tulivat myös Veit Heinichenin Proteo Laurenti -dekkarit (Kullekin suo kuolemansa ja Karstin kuolleet).

Vuoden 2020 käännösdekkari on Camilla Greben Varjokuvat (Gummerus 2020).

”Varjokuvat on rakenteeltaan omintakeinen ja taidokkaan koukuttava. Jo rakenne on kiinnostavasti toteutettu. Tarina etenee kronologisesti neljällä eli vuosikymmenellä, ja kertoja paikkaa väliin jäävät vuodet lyhyillä yhteenvedoilla. Lopussa paljastuu, kuka tarinaa kertoo. 

Rikosjuoni tasoineen on niin hyytävä, että teoksen nimeksi sopisi erinomaisesti ’Miehet jotka vihaavat naisia’. Nuori Hanne toteaakin murhia analysoidessaan, että murhaaja tai murhaajat ilmaisevat teoillaan äärimmäistä vihaa. Mutta murhien takana oleva henkilö tai henkilöt eivät ole ainoita, jotka vihaavat naisia. Heitä tuntuu olevan niin kodeissa kuin työpaikoillakin, kaikkialla. Tätä Grebe kuvaa erinomaisesti herätellen lukijaa huomaamaan yhteiskunnan muutoksen – tai muuttumattomuuden.”

Vuoden 2020 sarjakonkari on Matti Laine.

Matti Laineen mainio Elias Vitikka -sarja on jäänyt mielestäni harmillisen vähälle huomiolle, vaikka sarjan taso kovenee osa osalta. Uusin osa Pelon liekit (Bazar 2020) herätti muun muassa tällaisia ajatuksia:

”Rikosromaanigenren konventioiden mukaisesti lopulta kaikki irrallisiltakin tuntuvat juonet kietoutuvat yhteen siistiksi nipuksi. Sitä ennen Elias joutuu kuitenkin sukeltamaan hyvinkin syviin vesiin ja luotaamaan elämänsä perustuksia monessa mielessä, eikä hengenlähtökään ole kaukana. Kehen Elias voi lopulta tiukan paikan tullen luottaa?”

Vuoden 2020 trilleri on Helena Immosen Operaatio Punainen kettu (CrimeTime 2020).

”Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma, että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!”

Vuoden 2020 yllättäjä on Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen Joki (omakustanne 2020).

Kevytjännitykseen ei siis kuulu väkivallalla ja inhottavuuksilla mässäily, mutta Kiviniemi ja Pietikäinen onnistuvat lataamaan dekkariinsa samaan aikaan sekä leppoisan että hyytävän tunnelman. Murhat ovat pirullisia ja murhaaja pimennossa vaaniva kasvoton uhka. Kuka uskoisi, että aurinkoisen kaupungin upeassa jokimaisemassa vaanii vaara? Kati ja Millakin ovat välillä epäilevällä kannalla.

Nämä ovat vielä lukulistallani:

Max Seeck: Pahan verkko (Tammi 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Seeckin teokset (Hammurabin enkelit, Mefiston kosketus, Haadeksen kutsu,  ja Uskollinen lukija), ja odotukset ovat kovat mutta tullevat täytetyiksi. 

Robert Galbraith: Levoton veri (Otava 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Galbraithin Cormoran Strike -dekkarit (Käen kutsu, Silkkiäistoukka, Pahan polku ja Valkoinen kuolema), joten on tämäkin järkäle vielä otettava työn alle.

Elly Griffiths: Siniviittainen nainen (Tammi 2020)

Kirja on jo ostettunakin, mutta odottelee vielä lukuvuoroaan. Olen ahminut kaikki aiemmat Griffithsin Ruth Galloway -dekkarit (Risteyskohdat, Januksen kivi, Jyrkänteen reunalla, Käärmeen kirous, Korppikuningas, Kadonneet ja kuolleet ja Aavekentät), joten varmasti viihdyn tämänkin parissa. Uuttakin on tulossa suomeksi taas pikapuoliin.

JP Koskinen: Kesäkuun kalmantanssi (CrimeTime 2020)

Kirja odottelee tuossa arviokappalepinossani. Olen kaikki Murhan vuosi -sarjan osat lukenut aiemmin (Tammikuun pimeä syli, Helmikuun kylmä kosketus, Maaliskuun mustat varjot, Huhtikuun hiipuva rakkaus ja Toukokuun tuonen kukat). Sarja on puolimatkan krouvissa, ja on kyllä mielenkiintoista ja viihdyttävää seurata tätä projektia.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä (Myllylahti 2020)

Malmstedtin kaksi aiempaa Isa Karos -dekkaria Pimeä jää ja Mykkä taivas ovat olleet melkoisen hyytäviä, joten tämä on ihan pakko ehtiä lukea pikapuoliin.

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari (Myllylahti 2020)

Myös Hyytin historialliseen Tampereelle sijoittuvaan sarjaan olen kovin tykästynyt (aiemmat osat Tummat pilvet eilisen ja Musta talvi).

Nicci French: Tiistai taakse jäänyt (BlueMoon 2020)

Ensikosketukseni Frenchin tuotantoon oli viime vuonna ilmestynyt Murheellinen maanantai, joka sai minut koukkuun tähän Viikonpäivät-sarjaan.

Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja (Mäkelä 2020)

Heino kuuluu siihen suomalaisdekkaristien joukkoon, jonka kohtalo harmittaa minua eniten. Tarkoitan niitä aivan loistavia teoksia kirjoittavia pitkän linjan dekkaristeja, jotka jäävät lukevalta yleisöltä pääosin huomaamatta. Lukekaa Heinoa! Itse olen lukenut häneltä hienot dekkarit Älä tähti putoa ja Puhu silmilleni.

Simone Buchholz: Verikuu (Huippu 2020)

Kuten jo vuoden 2020 parhaiden listauksessa totesin, olen kovasti tykästynyt saksalaisen Buchholzin Hamburg Noir -sarjaan, josta olen lukenut aiemmin ilmestyneet osat Revolverisydän ja Krokotiiliyö.

 

Löytyykö listoiltani mitään tuttua? Mitkä ovat olleet Sinun vuoden 2020 parhaita dekkarilukukokemuksiasi tai mitkä pitäisi vielä tämän vuoden sadosta ehtiä lukea?

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Mustanpuhuva kovakantinen kirja oli siirtynyt jo lukupisteelleni olohuoneen sohvannurkkaan. Kääntelin sitä käsissäni vähän pelonsekaisin tuntein. ”Kriisi johtaa sotaan Suomen maaperällä”, kirkuu takakansi. ”Esikoiskirjailijalta ilmestyy pelottava ja vavahduttava sotaromaani”, kirjoittaa Kai Hirvasnoro Kansan Uutisten arviossaan. Savon Sanomien AstaTenhunen julistaa: ”Operaatio Punainen kettu on syksyn merkkitapaus.”

Ennakkopaineet Helena Immosen Operaatio Punaisen ketun suhteen ainakin olivat kovat. Immonen on reserviupseeri, joten hän tiennee, mistä kirjoittaa. Siinäpä se ehkä olikin. Pystynkö lukemaan tämän kirjan, jonka päähenkilöitä ovat 26-vuotias reserviluutnantti Riina Koivu, tämän pikkuveli Joni, joka on palvellut Maavoimien valmiusyksikössä, sekä pääesikunnassa työskentelevä Riinan aviomies Mikael? Koko kolmikko on oman perheeni nuorison ikäluokkaa. Meneekö tämä nyt liikaa ihon alle?

Alku on räväkkä. Suomessa hieraistaan silmiä, kun uutisotsikoihin singahtaa tieto, että tunnuksettomat joukot ovat nousseet maihin ja valloittaneet Gotlannin. Taustalla on Ruotsin yllättävä päätös hakea Naton jäsenyyttä. Se on tietysti kuin punainen vaate Venäjälle, joka ei tosiaankaan aio jäädä vain odottelemaan ja katselemaan Itämeren alueen tilanteen kehittymistä omalta kannaltaan huonompaan suuntaan.

Ruotsi ja Gotlanti yllätetään siis lähestulkoon housut kintuissa. Ruotsi pyytää vieraiden joukkojen häätämiseen sotilaallista apua Suomelta. Joni ja hänen paras ystävänsä Musti saavat kutsun astua palvelukseen. Nuoret miehet joutuvat tulikasteeseen Gotlannin takaisinvaltauksessa. Millaista on ampua ihmistä? Millaista on joutua itse tulituksen kohteeksi? Haavoittuminen ja kuolema eivät enää olekaan vain teoreettisia ajatuskuvioita.

Immonen käyttää tuttua tekniikkaa, jossa lukija pääsee välillä kurkistamaan myös pahisten ajatusmaailmaan. Operaatio Punaisessa ketussa tätä tehtävää hoitaa Dimitri, jonka johdolla tunnuksettomat joukot valtaavat Gotlannin ja vetäytyvät sieltä hallitusti sumuverhon suojissa toteuttamaan varsinaista tehtäväänsä. Venäläisin silmin katsottuna ruotsalaisten ja suomalaisten toiminta on sinisilmäistä, omahyväistä ja typerää. He ovat totisesti ansainneet kaiken, mitä Dimitrin edustamalla valtiolla tai ainakin palkan maksavalla taholla on heidän varalleen suunniteltuna.

Gotlanti-episodi on vasta Operaatio Punaisen ketun alkunäytös, joka lohkaisee romaanista ensimmäisen viidenneksen. Minuun se puri vähän liiankin hyvin. Olin jo ehtinyt tutustua Joniin ja Riinaan sen verran läheisesti, että halusin tietää heidän tulevista vaiheistaan lisää. Mitään hyvää ei todellakaan olisi luvassa, se oli jo käynyt täysin selväksi. Huomasin, että kirjaan tarttuminen alkoi ahdistaa yhä enemmän. Pystyisinkö lukemaan eteenpäin? Kuin varkain lukupisteeseeni ujuttautui toinenkin kirja. Jospa lukisin sen ensin?

Särmikäs punainen kettulogo kuitenkin tuijotti minua edelleen tiukasti sohvannurkasta. Jossain vaiheessa siihen olisi tartuttava, eihän tätä nyt voinut keskenkään jättää!

En tiedä, olisiko sittenkin pitänyt jättää kesken tuossa vaiheessa. Ainakin verenpaineen ja yöunien kannalta se olisi ollut viisasta! Kun Dimitri kumppaneineen saapastelee Suomen kamaralla, alkaa kylmä möykky paisua pallean tienoilla. Kuinka helppoa on saada Suomi polvilleen ilman, että yhtäkään laukausta ammutaan? Todella helppoa. Oikeastaan lastenleikkiä.

Mutta ei Venäjä ole lähtenyt pelkästään näytösmielessä liikekannalle. Sillä on hyytävän selkeä ja tehokas suunnitelma, tietysti. Sillä on paitsi huikea ylivoima, myös ajallinen etumatka. Miten ihmeessä Suomi pystyy mobilisoimaan puolustuksensa, kun vihollinen on jo rajojen tällä puolen ja rajan takana arsenaalit suorastaan pullistelevat ja huippuunsa trimmatut joukot odottavat kärsimättöminä lähtökuopissaan?!

Tilanne lähtee nopeasti eskaloitumaan, ja ennen kirjan viimeistä viidennestä minulle tuli lukemiseen taas pitkä paussi. En vain pystynyt lukemaan tätä! Ihan liian pelottavaa! Kun sivut alkoivat vähetä jo uhkaavasti ja Suomen ja kirjan henkilöiden tilanne alkoi olla yhä tukalampi, olin varma, että tämä kaikki tulee päättymään täydelliseen katastrofiin. Lopulta pakottamalla pakotin itseni lukemaan katkeraan loppuun asti. Kello läheni yhtä yöllä, kun lopulta silmät kyynelissä suljin Operaatio Punaisen ketun kannet. Olipa melkoinen tuli- ja tunnemyrsky!

"Vapiskaa Ilkka Remes, Taavi Soininvaara ja kumppanit! Tulokas Immonen haastaa kokeneet konkarit ja ottaa heti ensi yrittämällä paikkansa sotakirjailijoiden eturivissä”, julistaa Jorma Melleri blogissaan. Olen samaa mieltä. Mutta miten Immonen sen sitten oikein tekee?

Konkaritkin käyttävät osin samoja menetelmiä kuin Immonen. Tapahtumat sijoittuvat tiiviisti nykyhetkeen, vaikka varsinaista ajoitusta kirjassa ei olekaan. Sauli Niinistö on Suomen presidentti ja Sanna Marin pääministerinä, Trump johtaa Yhdysvaltoja ja Putin Venäjää. Muitakin linkkejä reaaliaikaan tekstistä voi halutessaan poimia. Tämä lisää jo heti kättelyssä tarinan todentuntuisuutta melkoisesti. Oikeastaan mikä tahansa kirjassa tapahtuva voisi tapahtua myös oikeasti milloin tahansa.

Immonen vaihtelee näkökulmia sujuvasti, ja päähenkilöiden lisäksi hypätään aina välillä myös muiden matkaan. Pääkolmikko on kuitenkin valikoitunut oivallisesti. Riina Koivu on paitsi reserviluutnantti myös pienen Topias-pojan äiti, ammattiupseerin vaimo ja uranainen, joka elää aivan tavallista arkea. Joni on myös kovaa vauhtia perheellistymässä, eikä lähtö sotimaan ole mikään kevyt seikkailu. Mikaelin mukana päästään seuraamaan operaation johtokeskusta Pääesikunnassa.

Kukaan kirjan henkilöistä ei ole ylivoimainen supersankari (ehkä yhtä tiettyä lukuun ottamatta!). Kaikki kolme päähenkilöä ovat moniulotteisia ja siten mielenkiintoisia. Jokainen kamppailee tahoillaan omien demoniensa kanssa. Uhkaavaan ja hengenvaaralliseen tilanteeseen reagoidaan eri tavoin. Pelko, epävarmuus, syyllisyys ja suru ovat tunteita, joiden käsittelyä niin Riina, Joni ja Mikael kuin moni muukin kirjan henkilöistä joutuu tapahtumien vyöryessä eteenpäin opettelemaan.

Immonen pystyy suurimmaksi osaksi välttämään patetian. Isänmaallisuutta ja maanpuolustustahtoakin käsitellään, mutta lopulta kyse on kuitenkin ihan tavallisista ihmisistä, jotka joutuvat äärimmäisiin tilanteisiin. Osa heistä osaa toimia koulutuksen ja harjoittelun ansiosta hieman paremmin kuin muut, mutta eivät kaikki. Ylimmät sotilasviranomaiset joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä valtavan paineen alaisina, mutta Immonen ei ole kirjoittanut heistäkään mitään täydellisiä esikuvia.

Raikkaan Operaatio Punaisesta ketusta tekee Riinan osuus, vaikka myös keskeiset miehet voivat osoittaa haavoittuvuutensa toisella tavalla kuin edellä mainittujen trilleristikonkarien teoksissa on ollut tapana. Riinan kautta Immonen tuo tarinaan jotain sellaista, mitä ei ole totuttu sota- ja toimintatrillereistä lukemaan. Loppuhäivytyksessä tosin kaivellaan ehkä hieman turhankin syvältä psykologisia perusteita hänen käytökselleen.

Toimintakohtausten rytmiikka toimii monin paikoin loistavasti. Juoni on lopulta sekä sopivan yllätyksellinen että lajityypin konventioita noudatteleva. Vain muutamassa kohtauksessa kirjoittajan mielikuvitus on lähtenyt sellaisille kierroksille, että lopputulos olisi ollut ilman niitä koherentimpi.

Olen valmis yhtymään ylistyskuoroon. Helena Immosen esikoisteos on syksyn kovimpia yllätyksiä! Ilkka Remes on totisesti saanut varteenotettavan haastajan. Aivan loistavaa!

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu
CrimeTime 2020. 464 s.

Arvostelukappale.

Pakko sanoa, ettei tämän uutisen huomaaminen
aamun uutisvirrassa juttuani kirjoittaessani
tuntunut mitenkään mukavalta! 

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema

 

Ylikomisario Armand Gamache on vaimonsa Reine-Marien kanssa viettämässä hääpäiväänsä syrjäisessä Bellechassen majatalossa, kuten he ovat viettäneet kaikkina aikaisempinakin hääpäivinään. Ihastuttava joskin vähän jo rapistumisvaarassa oleva valtava hirsihuvila on aikoinaan rakennettu rikkaitten liikemiesten metsästysmajaksi, mutta nyt sitä on jo vuosikymmeniä vakaasti luotsannut iättömältä vaikuttava madame Clementine Dubois.

Bellechasseen saapuvat kesäpäiviä viettämään myös iäkäs Finneyn pariskunta sekä heidän neljä aikuista lastaan ja yksi lapsenlapsi, kaksitoistavuotias Bean. Irene Finneyn ensimmäisen aviomiehen muistopatsas on tarkoitus pystyttää majatalon läheisyyteen, ja perhe on kokoontunut paikalle äidin kutsumana. Charles Morrow on aikoinaan koonnut merkittävän omaisuuden, mutta perheessä on pahoja jännitteitä.

Joukossa on myös Julia, tytär, joka ei ole vuosikymmeniin osallistunut kesäisiin kokoontumisiin. Nyt hänen liikemiesaviomiehensä on kuitenkin vankilassa, joten hän on päättänyt poikkeuksellisesti osallistua. Viimeisinä Bellechasseen Irene Finneyn lapsista saapuu poika Peter, joka osoittautuu heidän suureksi hämmästyksekseen Gamachen pariskunnan tuttavaksi.

Kesäparatiisi vaikuttaa päältä katsoen täydelliseltä, mutta ihan pinnan alla on aistittavissa jännitteitä. Kuten arvata saattaa, myrsky-yön jälkeen metsästä löytyy yhden majatalon asukkaan ruumis. Kuolema todetaan pikaisesti epäluonnolliseksi, ja niinpä Armand Gamachen loma muuttuu murhatutkimuksen vetämiseksi. Onneksi madame Dubois huolehtii, että poliisit saavat jatkuvasti syödäkseen mitä herkullisimpia ruokia.

Murhatapa on poikkeuksellisen ovela, ja Gamache joutuu miltei myöntämään, että murhaaja on vetänyt pidemmän korren. Mutta kyllä hän sentään tämänkin arvoituksen lopulta ratkaisee. Itse tosin päättelin murhatavan jo varsin varhaisessa vaiheessa, mutta murhaajaa en kyllä osannut aavistaa!

Kiveen hakattu kuolema on neljäs kanadalaisen Louise Pennyn moninkertaisesti palkittua ja hurjan suosittua Three Pines -dekkarisarjaa, jonka päähenkilö on Quebeqin Sûretén eli poliisin murharyhmän päällikkö Armand Gamache. Sarjassa seurataan paitsi Gamachen työtä ja hitusen yksityiselämääkin, myös hänen tiimiläisiään sekä ennen kaikkea postikorttimaisen idyllisen Three Pinesin pikkukylän persoonallisia asukkaita ja heidän elämäänsä ja kuolemaansakin.

Tällä kertaa tapahtumat eivät siis sijoitu Three Pinesiin, mutta tarinassa on mukana kaksi keskeistä aiemmista kirjoista tuttua threepinesilaista eli taiteilijapariskunta Peter ja Claire. Aiemmista kirjoista tuttuja teemoja sivutaan tälläkin kertaa, kuten kielikysymystä ja luokkaeroja. Gamachea huvittaa kovasti, kun Finneyt ja Morrowt päättelevät hänen ja Reine-Marien olevan kauppias ja siivooja eli käytännössä ihmisiä, joista ei tarvitse välittää, kuten hotellin henkilökuntakin.

Penny ruotii henkilöidensä avulla perusteellisesti ja monista näkökulmista muun muassa vanhemmuutta ja lapsuutta, vanhempien ja lasten välisiä siteitä sekä sisarkateutta.

Kuten olen aiemmistakin osista kirjoittaessani todennut, nämä viipyilevät ja rauhalliset dekkarit ovat täydellisen viihdyttäviä. Bellechassessa eivät toimi internet tai matkapuhelimet, joten tutkinta on tehtävä kuten ennen vanhaan, ja sehän sopii niin Gamachelle kuin minullekin. Mutta on loppukohtauksessa sentään kunnon dramatiikkaa ja ripaus hengenvaaraakin. Sen jälkeen onkin taas hyvä kokoontua vahvan teen ja takkatulen lämpöön kokoamaan langanpäät yhteen.

Louise Penny: Kiveen hakattu kuolema (The Murder Stone)
Suom. Outi Järvinen.
Bazar 2020. 432 s.
Äänikirjan lukija Kalle Chydenius, kesto 14 t 49 min.

Painettu kirja arviokappale, äänikirja ostettu.

Three Pines -sarja:

Kuolema kiitospäivänä (Bazar, 2019) (Naivistin kuolema, WSOY, Sapo-sarja, 2008) 

Kylmän kosketus (Bazar, 2019) (WSOY, Sapo-sarja, 2009)

Kuukausista julmin (Bazar, 2020)

Kiveen hakattu kuolema (Bazar, 2020)

Kuolettava kertomus (Bazar, 2021)

Tina Frennstedt: Epäilys

 

Yritän parhaani mukaan teilata (siis vain määrän suhteen!) vuoden mittaan korkeaksi kohonnutta dekkaripinoani, joten tulin napanneeksi sen kummemmin asiaan perehtymättä kuunneltavaksi ruotsalaisen Tina Frennstedtin kirjan Epäilys. Koko ajan kuvittelin mielessäni, että kyseessä on uuden Cold Case -sarjan aloitusosa. Luulin niin siihen asti, kun etsin kirjan kansikuvaa Twitteriä varten Liken sivuilta ja huomasin, että siellä oli jo kuva aiemmasta teoksesta nimeltä Lupaus.

Lupaus siis aloittaa Cold Case -sarjan. Siitä kerrotaan kustantajan esittelyssä vain, että naisiin kohdistuvien raiskausten ja murhien sarja saa Malmön ja Kööpenhaminan hälytystilaan. Pian hyökkäykset yhdistetään kuusitoista vuotta sitten kadonneen lukiolaistytön tapaukseen, jota ei koskaan ratkaistu. Lupaus palkittiin viime syksynä Göteborgin kirjamessuilla Crimetime Awards for Best Debut 2019 -palkinnolla, ja se oli ilmestyttyään Ruotsissa myyntimenestys.

Nyt kun jälkikäteen mietin, niin kyllä tähän aiempaan tapaukseen Epäilyksessä viitataan pariinkin otteeseen. Sen yhteydessä päähenkilö Tess Hjalmarsson, Malmön poliisin cold case -ryhmää vetävä rikoskomisario, on tutustunut omaperäiseen mutta nerokkaaseen tanskalaisprofiloija Carsten Morrisiin, joka auttaa häntä myös tämän uuden rikoksen ratkaisemisessa.

Epäilyksen juonirunko muistuttaa Lupauksen peruskuviota. Nykyhetkessä eli vuonna 2019 tapahtuu poikkeuksellinen raaka murha, joka yhdistyy viidentoista vuoden takaiseen Ystadin liepeillä tapahtuneeseen selvittämättömään murhaan. Tämä yhdistävä johtolanka antaa Tessin ryhmälle syyn avata taas vanha tapaus.

Vuonna 2004 murhattiin parikymppinen Max syrjäisellä tiellä. Poikaa oli isketty kaikkiaan yli kaksikymmentä kertaa veitsellä selkään ja vatsaan ja jopa silmään. Poikkeuksellisen raaka ja raivoisa murha herätti paljon huomiota, mutta se jäi siis aikanaan ratkaisematta.

Nyt ilmeisesti sama murhaaja on valinnut uhrikseen melkein kuusikymmentävuotiaan naisen. Ruumis löytyy aikoja sitten hylätyn majakan edustalta. Murhaaja on sytyttänyt valon majakkaan, jotta uhri varmasti löytyisi.

Tutkinta etenee tuttujen kaavojen mukaan, kuten poliisityöllä on tapana. Tekninen tutkinta panee parastaan saadakseen vielä uusia todisteita Maxin yllä olleesta paidasta. Tess kollegoineen jäljittää kiivaasti Maxin asuin- ja opiskelutovereita ja puhuttaa heitä. Vanhoja tapauskansioita pöyhitään ja asioita kysellään ja pohditaan, ja profiloija Carstenkin tahollaan osallistuu ponnistuksiin. 

Lukijalle näytetään myös toista näkökulmaa, kun nimeämättömän vaimon näkökulmasta kerrotaan, miten aviomies alkaa käyttäytyä yhä kummallisemmin. Kuka Tessin kuulustelemista miehistä vaimon aviomies on? Mitkä ovat hänen motiivinsa? Mitä tapahtuu, jos ja kun vaimo tajuaa miehensä olevan murhaaja? Tänä poikkeaa hieman tutusta tavasta päästää lukija aina toviksi kurkistamaan nimeämättömän murhaajan pimeisiin ajatuksiin.

Tessin kannalta tilannetta tukaloittavat uusi esimies Sandra Edding, josta Tess ei oikein pääse jyvälle, sekä ennen kaikkea poliisipäällikkö, joka on päättänyt sulkea cold case -ryhmän. Malmön poliisin voimavarat ovat venyneet äärimmilleen jengiväkivallan riistäydyttyä hallitsemattomaksi katusodaksi, joten vanhojen tapausten parissa työskentelyyn ei ole varaa. Tess onnistuu kuitenkin tinkimään ryhmälleen vielä kolme viikkoa aikaa. Siinä olemattomassa hetkessä pitäisi ratkaista Maxin murha, jotta päällikkö pyörtäisi päätöksensä.

Murhatutkimusten lomassa seurataan jonkin verran myös Tessin ja muiden poliisien yksityiselämää. Tess on hiljattain eronnut kumppanistaan. Nyt hän on tehnyt merkittävän päätöksen ja hakeutunut tanskalaiselle hedelmöitysklinikalle. Ajatus raskaudesta ja lapsesta kiertävät kehää hänen päässään. Hetkittäin hän tuntee iloa, sitten taas kauhua. Miten muka voisi selviytyä lapsen (ja koiran) yksinhuoltajana poliisin työstä?

Kustantajan sivuilta selviää, että viisiosaiseksi suunniteltu kirjasarja perustuu tositapahtumiin, joita myös Tina Frennstedt itse on tutkinut. Frennstedt on yksi Ruotsin tunnustetuimmista rikostoimittajista ja on työskennellyt muun muassa Svenska Dagbladetissa ja Expressenissä sekä tv:n puolella Crime Centralenissa. Kirjoissa päähenkilö on siis kuitenkin poliisi, mutta Tess tekee kyllä yhteistyötä toimittajienkin kanssa, vaikka välillä hyvin vastahakoisesti. Poliisin ja median välinen jännite ei ole mitään uutta tässä genressä.

Frennstedt on kietonut tarinaan runsaasti aineksia vanhemmuuden teemasta. Eri puolilta nousee esiin kysymyksiä vanhemman ja lapsen suhteesta, lapsettomuudesta, lasten laiminlyönnistä, rakkaudesta, menettämisestä, toivosta ja pelosta, joka vanhemmuuteen liittyy.

Vaikka Epäilyksessä tapahtuu useita raakoja murhia, ei Frennstedt mässäile väkivallalla. Murhia ei varsinaisesti kuvailla, ja jälkikäteenkin lukija pääsee melko helpolla väkivallan fyysisten jälkien suhteen. Sen sijaan Frennstedt kuvaa ajoittain jopa herkästi sitä, miten oman aikuisenkin lapsen menettäminen tuntuu.

Tunnustan, että en välttämättä olisi edes halunnut tietää Frennstedtin teosten rikosten olevan oikeita. Tosin tästä on Liken sivuillakin vähän kahdenlaista tulkintaa, eli perustuvatko tarinat tositapahtumiin vai hyödyntääkö Frennstedt vain yleisesti rikostoimittajana keräämäänsä tietoa ja kokemusta.

Itse en tosiaankaan tunnistanut mitään kirjan tapahtumista, vaan luin sen puhtaasti fiktiivisenä dekkarina, joka ei mitenkään poikkeuksellisesti säväyttänyt, mutta viihdytti kyllä dekkariharrastajaa ihan mukavasti. Ehkä tapaukset sitten ovat ruotsalaislukijoille tutumpia? Ainakin kirjailija on siellä yleisölle entuudestaan tuttu. Vaikuttanevatko nämä seikat kirjojen suosioon, en tiedä. Yhden teoksen perusteella Cold Case -sarja on dekkarisarjaksi hyvää keskitasoa, mutta ei aiheuttanut mitään poikkeuksellista hurmiota minussa. 

Mukava säväys innokkaalle Wallander-fanille ovat ’tutut’ tienoot Ystadissa ja Malmössa.

Tina Frennstedt: Epäilys (Cold Case: Väg 9)
Suom. Petri Stenman.
Like 2020. 453 s.
Äänikirjan lukija Janna Räsänen, kesto 12 h 13 min.

Painettu kirja arviokappale, äänikirja BookBeat (itse maksettu).

Ann Cleeves: Kylmä maa

 

Olen vuonna 2012 lukenut kaikki silloiset suomennokset Ann Cleevesin komisario Jimmy Perezistä kertovasta Shetlanti-dekkarisarjasta. Tätä neljän teoksen kokonaisuutta kutsutaan näemmä nimellä The Four Seasons Quartet. Sen osat on aikanaan suomennettu ja julkaistu meillä seuraavana tai samana vuonna kuin alkuperäisetkin ovat ilmestyneet.

Sinisen sarastuksen jälkeen Cleeves piti sarjan kirjoittamisessa muutaman vuoden tauon, ja uuden The Four Elements Quartet -sarjan aloitusosa Mykkä vesi ilmestyi alkukielellä vuonna 2013 mutta suomeksi vasta vuonna 2018. Itse olen pudonnut kyydistä tuossa, ja jälkimmäisen kvartetin kirjoista ensimmäiset eli Mykkä vesi ja Kuin tuhka tuuleen ovat toistaiseksi jääneet lukematta.

Nyt kuitenkin sain kustantajalta arviokappaleen Kylmästä maasta, ja ajattelin palata Jimmy Perezin pariin suoraan siitä. Paluu sujuikin kohtalaisen helposti, mutta on myönnettävä, että Cleevesin dekkarisarjaan hyvin löyhästi perustuva mutta ihan kohtalaisen hyvä tv-sarja Shetlandsaarten murhat sekoitti pakkaa jonkin verran.

Ongelmat liittyvät lähinnä itse Pereziin ja hänen perhekuvioihinsa. Kirjoissa Perez kuvataan häkellyttävän komeaksi tummaksi mieheksi, jonka ulkonäössä espanjalaispiirteet ovat putkahtaneet parin sukupolven takaa esille. Tv-sarjassa Pereziä näyttelee oivallisesti Douglas Henshall, jonka ulkomuoto on kaikkea muuta kuin espanjalainen, mutta toki komea on hänkin.

Tv-sarjassa Perez elelee lähinnä yksin, kun Cassie-tytär on jo lähtenyt Skotlantiin opiskelemaan. Satunnaisesti Cassien biologinen isä Duncan Hunter saattaa majailla hänen luonaan. Kylmässä maassa Cassie käy alakoulua ja Duncan on menestyvä rakennusliikeyrittäjä, jonka kanssa Perez jakaa vastuun Cassien hoidosta. Fran Hunter on kuollut joskus aiemmin traagisesti.

Mutta jos näiden seikkojen ei anna itseään häiritä, Kylmä maa on viihdyttävä perinteinen arvoitus- ja poliisidekkarin risteytys, joiden kirjoittamisessa briteillä on pitkät traditiot.

Alku on dramaattinen. Jimmy on naapurinsa Magnus Taitin hautajaisissa, kun tapahtuu tuhoisa maanvyörymä. Se pyyhkäisee yli hautausmaan ja syöksee maata ja mutaa myös rinteessä sijaitsevaan Tain-nimiseen ikivanhaan torppaan. Kun Perez kurkistaa rakennuksen ikkunasta sisään, hän huomaa mudan ja ryönän seassa jotain punaista, joka osoittautuu punaiseen iltapukuun pukeutuneen naisen ruumiiksi. Poliisi alkaa selvittää tuntemattoman tumman kaunottaren henkilöyttä. Pian todetaan myös, että nainen oli tapettu jo ennen maanvyörymää.

Murha on siis tapahtunut aivan Perezin naapurissa. Lukija tutustutetaan myös toiseen Perezin naapuriin, Jane Hayhin, joka pitää miehensä Kevinin kanssa maatilaa. Tainin mökki on heidän naapuritontillaan, mutta kukaan perheestä ei tunnu tietävän, että mökki oli ollut jälleen käytössä. Sen omistanut vanha nainen oli testamentannut sen Yhdysvalloissa asuvalle sukulaisnaiselleen, joka oli vuokrannut mökkiä joillekin paikallisille.

Jimmy Perezin esimies rikosylikomisario Willow Reeves rientää energisenä johtamaan tutkimuksia paikan päälle. Tutkimukset etenevät tahmeahkosti ja pääosin perinteisesti. Poliisi haastattelee kaikkia mahdollisia tahoja ja vertailee kertomuksia keskenään. Tueksi saadaan todisteita teknisestä tutkinnasta.

Ruumiin henkilöyden selvittely vie aikaa, samoin naisen liikkeitten kartoitus ennen murhaa. Keitä hän on saarella tavannut ja miksi? Miksi hän ylipäätään on tullut saarelle? Edes toinen murha ei tunnu saavan tutkimuksiin kaivattua vauhtia. Kun syyllinen sitten lopulta paljastuu, osoittautuu, että Cleeves on turvautunut vanhaan kikkaan eli tekijä on ollut mukana alusta asti, mutta häntä on lukija epäillyt kaikkein vähiten.

Poliisien yksityiselämään palattakoon vielä sen verran, että Willow Reeves on toivottoman rakastunut Pereziin, joka ei tunnu älyävän millään mitään. Asetelmassa on jotain kutkuttavaa. Miten esimiesasemassa oleva nainen voi vietellä alaisensa? Miten saada suhde toimimaan, jos toinen asuu Shetlannissa ja toinen Skotlannissa? Niihin kysymyksiin ehkä vielä ehditään seuraavassa kirjassa saada ratkaisuja.

Ann Cleeves: Kylmä maa (Cold Earth)
Suom. Annukka Kolehmainen.
Karisto 2020. 352 s.
Äänikirjan lukija Panu Vauhkonen, kesto 10 h 15 min.

Painettu kirja arviokappale, äänikirja Suomalainen Plus -kokeilujakso.

Shetlanti-sarja:

Neljä vuodenaikaa -sarja:

Musta kuin yö, 2007 (Raven Black)
Valoisat illat, 2008 (White Nights)
Punaista tomua, 2009 (Red Bones)
Sininen sarastus, 2010 (Blue Lightning)

Neljä elementtiä -sarja:

Mykkä vesi, 2018 (Dead Water)
Kuin tuhka tuuleen, 2019 (Thin Air).
Kylmä maa, 2020 (Cold Earth)
Wild Fire

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä

 

Rikoskomisario Karen Eiken Hornbylle ei kuulu hyvää, vaikka kevät on Doggerlandissa poikkeuksellisen kaunis ja lämmin, suorastaan kuuma. Karenin TTA eli vuotuinen terveystarkastus, kuntotesti ja ampumakoe lähenee, ja Karen on rapakunnossa. Taannoisen jalkavamman takia treenaaminen on jäänyt liian vähälle ja olut on maistunut liian hyvälle. Viimekertaisen ampukokeenkin Karen on läpäissyt vain niukin naukin, eikä harjoittelu ole sittemmin napannut. Kaiken huipuksi Karen löytää rinnastaan kyhmyn ja joutuu varaamaan itselleen ajan mammografiaan.

Karenin mieltä mataloittaa myös Doggerlandin oma superpoptähti Luna Johns, joka on vuosikymmenen hiljaiselon jälkeen päättänyt palata musiikkibisnekseen ja on kaikessa hiljaisuudessa levyttämässä uutta albumiaan Karenin ystävän ja vuokralaisen Leon yrityksen suojissa. Leo tuntuu olevan epäilyttävän hyväntuulinen ja poissaoleva, mikä saa Karenin kuohuksiinsa, vaikkei haluaisi sitä myöntää. Kun levytys on viimeistä kappaletta vaille valmis, Luna katoaa. Leo pyytää Karenia tutkimaan katoamista vaivihkaa.

Samaa mieltä on Karenin pomo. Diiva on todennäköisesti tehnyt vain mainostarkoituksessa katoamistempun ja ilmaantuu omia aikojaan, kunhan aika on kypsä. Silti Karenin on syytä puolittain salaa selvittää tapausta, ihan varmuuden vuoksi. Tehtävä turhauttaa Karenia suunnattomasti.

Ketutus saa uusia kierroksia, kun paljastuu, että kammottava Moerbeckin hirviö on jälleen aktivoitunut. Raiskaaja vaanii öisin yksin liikkuvia naisia ja raiskaa heidät rikotulla olutpullolla. Yksi uhreista on menehtynyt, muut kaksi ja nyt uusi kolmas nainen ovat jääneet henkiin. Uhrit vaikuttavat satunnaisilta, eikä poliisilla ole juurikaan johtolankoja. Vähitellen sitkeä selvitystyö alkaa kuitenkin tuottaa tuloksia.

Maria Adolfssonin kolmannessa Doggerland-dekkarissa Meren ja pirun välissä kaksi rikostutkintaa on käynnissä samaan aikaan, joten Doggerlandin poliisi on täystyöllistetty. Dekkarikonventioihin kuuluu, että tutkittavat tapaukset liittyvät toisiinsa, mutta Adolfsson viittaa tälle säännölle kintaalla. Sen sijaan juoneen liittyy tuttu kuvio, jonka lukija aavistaa jo varhaisessa vaiheessa: ennen pitkää Moerbeckin hirviö alkaa jahdata myös rikoskomisario Karen Eiken Hornbya. Miten hänen silloin käy, jos hän on joutunut jättämään virka-aseensakin työpaikalle epäonnistuneen ampukokeen takia?

Dekkarin alku lähtee turhan laiskasti alkuun, kun Lunan katoamiseen ei näytä liittyvän mitään rikosta. Kun katoaminen sitten lopulta kuitenkin varmistuu rikokseksi, on poliisi jo kaulaansa myöden raiskaajajahdissa, joten toiminta painottuu loppupuolelle.

Näistä narinoista huolimatta Meren ja pirun välissä on paras kolmesta suomennetusta Doggerland-dekkarista. Karen lähipiireineen on tullut jo sen verran tutuksi, että heidän kuulumisiaan on mukava kuulla ja jännittää, millaisia ratkaisuja he elämässään tekevät. Doggerlandiinkin olen jo kotiutunut, vaikka en sitä ehkä vieläkään varsinaisesti rakasta. Annan sille kuitenkin mahdollisuuden hurmata minut. Ehkä jo seuraavassa osassa?

Etsiskelin uutta Doggerland-dekkaria jo Tammen kevään 2021 katalogista, mutta turhaan. Huomasinkin sitten, että Meren ja pirun välissä on ilmestynyt Ruotsissa vasta tänä vuonna, joten ilmeisesti seuraava osa on edelleen kirjailijalla tai ainakin kustantamolla työn alla. Käännösnopeus on tosiaankin kiitettävä!

Maria Adolfsson: Meren ja pirun välissä (Mellan djävulen och havet)
Suom. Terhi Vartia. Kansi ? 426 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi, kesto 11 h 24 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Suomalainen Plus -tutustumisjakso.

Doggerland-sarja:

Harha-askel
Myrskyvaroitus
Meren ja pirun välissä

Kirsin kirjanurkka on kymmenvuotias!

Kirsin kirjanurkka - blogini täyttää tänään kymmenen vuotta! Juhlajuttu on joukkoistettu, eli pyysin Twitter-tilini seuraajia esittämään itselleni kysymyksiä, joiden pohjalta kokosin haastattelun.

Mitä olet aina halunnut tietää kirjabloggaamisesta, mutta et ole viitsinyt kysyä?

Miten innostuit lukemisesta?

Olen rakastanut lukemista ja kirjoja niin kauan kuin muistan. Alle kouluikäisenä saadut kirjat ovat minulla vieläkin tallessa, ja muistan, miten minulle rakkaat ihmiset lukivat niitä minulle ääneen. Kun aikanaan opin itse lukemaan, vain taivas ja koulumme yhteydessä sijainneen kunnan pääkirjaston lasten- ja nuortenkirjahylly olivat rajoina. Rakkaus on vuosikymmenten mittaan vain syventynyt! Olenkin sanonut, että lukeminen ei ole minulle vain harrastus vaan elämäntapa.

Kuinka päädyit kirjabloggariksi? Miten päädyit aikanaan kirjoittamaan kirjoista?

Kirjablogin perustamisidea tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, ainakin melkein. Aivan sattumalta luin marraskuussa 2010 Kodin Kuvalehteä, jossa oli muistaakseni yhden sivun mittainen juttu kirjabloggaaja Salla Brunousta ja hänen suositusta Sallan lukupäiväkirja -blogistaan. Tuntui, että minua lyötiin lekalla päähän: Juuri tuollaista minäkin haluan tehdä! Minäkin voin tehdä tuollaista!

Sen kummemmin harkitsematta istahdin koneen ääreen ja niin Kirsin kirjanurkka syntyi. Sittemmin olemme Sallankin kanssa tutustuneet ja ystävystyneet. Salla ja Sallan lukupäiväkirja ovat blogini kummeja.

Kirjoista kirjoittamisen idea on paljon vanhempi. 2000-luvun alussa paikallinen sanomalehtemme Salon Seudun Sanomat haki lehti-ilmoituksella avustajia kulttuuri- ja urheilutoimituksiinsa (tämä on ihan totta, vaikka harva enää uskoo!), ja koska olin pitkään haaveillut, että saisin kirjoittaa kirja-arvosteluja, päätin rohkaista mieleni. Lähetin juttunäytteen toimitukseen, ja jo ennen määräajan umpeutumista kulttuuritoimittaja Veli-Matti Henttonen soitti ja pyysi minua käymään toimituksessa sopimassa avustajan tehtävään liittyvistä käytännön asioista.

Lehteä avustan edelleen, vaikka kirjajuttuja julkaistaankin aiempaa paljon harvemmin. Mutta vaikka alkuun sain kirjoittaa oikeastaan kuinka paljon vain halusin, luin silti paljon sellaista, mistä en kirjoittanut lehteen. Blogi tavallaan täydensi tämän puutteen, koska sinne saan kirjoittaa ihan mitä ja mistä itse haluan.

Millä kielillä luet kirjoja? Millainen merkitys mielestäsi on kirjan kääntäjällä?

Luen suomeksi. Voisin lukea myös englanniksi ja ehkä ruotsiksikin, mutta todella harvoin niin teen. Siksi kääntäjät ovatkin kullanarvoisia ammattilaisia, jotka antavat mahdollisuuden lukea muutakin kuin suomeksi kirjoitettua kirjallisuutta omalla äidinkielelläni. Olen alusta asti merkinnyt blogiini kirjan tietoihin kääntäjän näkyviin ja blogin sivupalkissa on tunnisteluettelo myös kääntäjistä.

Minkälaisia huomioita teet kirjojen ulkoasusta ja kansista?

Pidän itseäni hyvin epävisuaalisena ihmisenä, mutta kyllä kirjan ulkoasulla on merkitystä. Kannen kuvituksen, taiton, värien ja esimerkiksi kirjasintyypin pitäisi mielestäni antaa vähän vinkkiä siitä, mitä lukijalla on odotettavissa. Ulkoasu virittää oikeaan tunnelmaan. Mutta kuten sanottu, en ole esteetikko, ja välillä käy niin, että tutkin kannen yksityiskohtia vasta kirjan jo luettuani ja huomaan, että minulle on ollut tarjolla vinkkejä mutta en vain ole niitä tajunnut. 

Joskus harmittaa, kun tuntuu, että kirjan ulkoasuun ei ole panostettu tarpeeksi. Jokainen kirja joutuu kamppailemaan elintilastaan, joten sille soisi hyvät eväät.

Kuinka monta kirjaa luet ja kuuntelet vuodessa?

Luen ja kuuntelen yhteensä noin 150 kirjaa vuodessa. Olen merkinnyt lukemani kirjat muistiin vuodesta 1985 lähtien, ja nykyään lukemistani voi halutessaan seurata blogini välilehdeltä ja tänä vuonna myös Twitteriin tekemästäni vuoden 2020 aikana lukemieni kirjojen ketjusta. Merkitsen luetut kirjat ylös ajantasaisesti ja laitan eteen järjestysnumeron, joten määrää on helppo seurata. Olen toiminut näin jo pitkään, mutta valitettavasti en ihan blogin alkuajoista lähtien.

Määrä ei ole itseisarvo, mutta pidän kaikenlaisesta listaamisesta ja on mukavaa, kun voin itse tarkistaa luettujen listasta erilaisia asioita jälkikäteen. Olen välillä kummastellut, kuinka vihamielisesti jotkut suhtautuvat luettujen kirjojen lukumäärän seuraamiseen. En oikein käsitä, mitä merkitystä sillä on muiden kannalta, että tiedän lukemieni kirjojen määrän.

Vuonna 2015 kuuluin Suomen dekkariseuran Johtolanka-raatiin 
ja luin muun muassa kaikki kuvan uudet kotimaiset dekkarit!

Onko sulla joku erityinen lukutekniikka? Siis semmoinen, joka nopeuttaa lukemista ja antaa mahdollisuuden lukea useampia kirjoja kuin tällainen ns. tavis. Miten ehdit lukea niin paljon? Onko sinulla jokin lukutekniikka, jonka avulla pystyt lukemaan nopeasti? Mä en muuten käsitä tuota vuosisaalista.

Kunpa olisikin! Olen armottoman hidas lukija, eikä edes kohtuullisen runsas harjoittelu ole sitä juurikaan muuttanut. Sen sijaan pidän huolta, että minulla on aina jokin kirja kesken, usein moniakin. Kirja on aina käsillä muodossa tai toisessa. Lukeminen on oikeastaan ainoa harrastukseni, joten panostan siihen priorisoimalla ajankäyttöäni.

Hitauteni liittyy myös äänikirjojen kuunteluun. Haluan kuunnella kirjat normaalinopeudella, koska haluan, että kirjat nimenomaan luetaan minulle, ei sanella.

Miten äänikirjojen yleistyminen on vaikuttanut kirjabloggaajan elämään?

Kun äänikirjoja alettiin julkaista cd-muodossa, rakastuin niihin oitis. Pitkään rutiineihini kuului käydä säännöllisesti läpi kirjaston äänikirjahyllyt. Lainasin kaupunkimme pääkirjastosta valehtelematta lähes kaikki sinne hankitut äänikirjat. Myös ostin itselleni tärkeitä kirjoja äänikirja-cd-versioina, vaikka ne olivatkin kalliita (ja nyt arvottomia jäänteitä). Kuuntelin kirjoja autossa työmatkoillani ja olin niistä miltei riippuvainen.

Myönnän suhtautuneeni epäluuloisesti uusiin äänikirjapalveluihin. Taivuin kuitenkin Elisa Kirjan asiakkaaksi, ja pitkään ostin sieltä itselleni kirjoja kuunneltavaksi. Lopulta havahduin tilanteeseen, että olin hankkinut yli kahdenkymmenen äänikirjan varaston pahan päivän varalle, ja olinkin antanut jo pikkusormeni uudemman tyylisille kuunteluaikapalveluille. Niillekin olin nyrpistellyt nenääni. Muistan, että Storyteliä markkinoitiin kirjabloggaajille kirjamessuilla ja tarjottiin kolmen kuukauden ilmaista kokeilujaksoa, mutta en sitä ottanut käyttööni (mikä ääliö!).

Keväällä 2020 sain kirjoittaa Ruumiin kulttuuri -lehteen
(2/2020) jutun vain äänikirjoina ilmestyvistä jännityskirjoista.
Yksi juttua varten kuuntelemistani kirjoista oli 
JP Koskisen hyytävä Hautakello Storytel Original -sarjasta.

Nyt käytän jatkuvasti jotakin lukuisista markkinoilla olevista kuunteluaikapalveluista. Minulla on aina myös jokin äänikirja kesken. Kuuntelen ja luen myös kirjoja hybridinä, eli saatan kuunnella kirjaa, joka minulla on painettuna. Jos tilanne ei ole sopiva kuunteluun, jatkan painetun kirjan lukemista.

Bloggaatko jokaisen lukemasi kirjan? Jos et, miten valikoit blogattavat? Bloggaatko teoksista, jotka eivät vaikuttaneet sinuun tai joista et pidä? Missä vaiheessa teet päätöksen bloggaatko kirjasta? Aloittaessasi lukemisen vaiko vasta luettuasi kirjan loppuun?

En bloggaa kaikista lukemistani kirjoista. Blogin alkuaikoina, kun innostus oli tulenpalava, ajatukseni oli kyllä blogata kaikesta lukemastani ja vähän muustakin aiheeseen liittyvästä (jossain vaiheessa kirjoitin esimerkiksi teatterista). Tällä hetkellä noin kaksi kolmesta lukemastani kirjasta päätyy blogiin. Lisäksi pois jäävät ne kirjat, joista on tilattu lehtiarvostelu.

Vuosien varrella käytännöt blogattavaksi valikoituvien kirjojen suhteen ovat jonkin verran vaihdelleet. Kun olin mukana Suomen dekkariseuran Johtolanka-raadissa, päätin, että kirjoitan kaikista kahden vuoden aikana kilpailuun lähetetyistä kirjoista. Samaten, kun pari vuotta sitten päätin lukea kaikki vuoden mittaan ilmestyneet kotimaiset nuortenkirjat, kirjoitin kaikista saamistani teoksista blogijutun, jotka löytyvät blogistani tunnisteella #nuortenkirjatorstai.

Botnia-palkintoehdokkaat vuonna 2017.
Minulla oli suuri kunnia ja ilo päästä mukaan
Botnia-raatiin v. 2017 ja 2018. 

Normaalitilanteessa nykyään, kun en ole mukana missään lukuprojektissa, luen pääsääntöisesti vain kirjoja, jotka kiinnostavat, vaikuttavat ja ovat mielestäni hyviä. Lopulliseen bloggaamispäätökseen vaikuttaa kyllä moni seikka. Joskus olen hyvän kirjan luettuani huomannut, että siitä on jo julkaistu kymmenen lehtiarviota ja kolmekymmentä blogijuttua. Silloin voi tuntua, että mitään omaa lisättävää ei enää ole, ja juttu jää kirjoittamatta alkuperäisestä ajatuksesta huolimatta.

Kymmenen vuoden mittaan olen kirjoittanut sellaisistakin kirjoista, joista en ole pitänyt.

Bloggausetusija on kirjoilla, joista olen saanut arvostelukappaleen. Niistä taas etusijalla ovat ne, joista olen pyytänyt arvostelukappaleen. Jos olen pyytänyt arvostelukappaleen pienen kustantamon teoksesta, pidän velvollisuutenani myös kirjoittaa kirjasta jutun. Isompien talojen kirjoista saatan joskus jättää blogijutun kirjoittamatta, mutta laitan niistä kuitenkin esimerkiksi Twitteriin ja Instagramiin kuvia ja luonnehdintoja.

Saatko kirjoja lahjaksi kirjailijoilta tai kustantajilta bloggaamista vastaan? Onko kukaan lukija ikinä niin innostunut jostain kirjasta, että lähettäisi bloggaajalle kappaleen arvosteltavaksi omaan laskuunsa?

Kirjabloggaajat saavat halutessaan kirjoja kustantamoilta ja kirjailijoilta arvostelukappaleina aivan samoin kuin esimerkiksi sanomalehtien kriitikot. Ne eivät ole varsinaisia lahjoja, koska niistä toivotaan vastapalvelusta eli näkyvyyttä saajan blogissa ja somekanavilla. Tästä aiheesta olen kirjoittanut enemmän jutussani Kirjablogin kulut ja tulot.

Kukaan ei ole vielä äitynyt niin kiihkeäksi faniksi, että olisi lähettänyt jonkun toisen kirjoittaman kirjan luettavakseni. Ihan hauska ajatus! Muutamassa tapauksessa joku on kyllä lievästi painostanut minua lukemaan jonkun tietyn kirjan, josta on itse pitänyt, mutta tilanne ei ole ainakaan toistaiseksi eskaloitunut suoraksi toiminnaksi.

Välillä kirjabloggaajan elämään mahtuu myös glamouria!
On ollut hienoa päästä muutamia kertoja
paikan päälle seuraamaan Finlandia-palkintoseremoniaa.
Virallisen osuuden jälkeen on ollut tarjolla seurustelua ja pieniä virvokkeita.

Jätätkö kirjaa koskaan kesken? Jos jätät, millä perusteella? Luetko kaikki kannesta kanteen?

Kyllä jätän kirjoja kesken. Aika on rajallista, joten olen opetellut valikoimaan luettavani. Jos kirja ei saa houkuteltua minua maailmaansa riittävän nopeasti, jätän sen suosiolla kesken. Joskus päätös syntyy jo ensimmäisellä sivulla, tosinaan vasta kymmenien luettujen sivujen jälkeen. Eniten tämä tietysti harmittaa, jos olen ostanut kirjan uutena, tai jos kyse on kirjasta, josta olen varta vasten pyytänyt arvostelukappaletta.

Joskus tökkii kieli. Kuluneet kielikuvat ovat oikeastaan pienempi synti kuin kovin koristeelliset tai teennäisiltä haiskahtavat taiteellisuushakuiset koukeroinnit. Kielivirheet, joita ei ole oikolukuvaiheessa siivottu, saattavat alkaa ärsyttää. Siedän kliseitä vaihtelevasti. Jos alkusivuilla aletaan kertoa henkilöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta ilman sen kummempaa perustetta, saattavat kannet sulkeutua lopullisesti. Aika paljon vaikuttavat myös kirjasta riippumattomat syyt, kuten oma vireystila tai vaikkapa se, mitä on lukenut juuri viimeksi.

Mitkä kirjat ovat jääneet erityisesti kymmenen vuoden aikana mieleen?

Varovasti arvioiden olen kymmenen vuoden aikana lukenut 1400 kirjaa ja kirjoittanut jutun reippaasti yli tuhannesta kirjasta. Muutamia lukukokemuksia on kyllä syöpynyt mieleen.

Ann-Marie MacDonaldin romaani Linnuntietä oli unohtumaton lukukokemus. Pääsin kirjan parissa sellaisiin tunnelmiin, joita kokee vain harvoin ja ehkä todennäköisimmin nuorena lukijana. Kirjasta on jäänyt mielikuva täydellisyydestä. En ehkä uskalla lukea sitä enää koskaan uudelleen, mutta olen hankkinut siitä itselleni oman kappaleen hyllyyni.

Vähän vastaava tunnemuisto on syntynyt Anni Kytömäen esikoisromaanista Kultarinta. Muistan ajatelleeni sitä ahmiessani, voiko tällaistakin olla olemassa. Teos tuntui stimuloivan kaikkia aistejani, viihdyttävän, lohduttavan ja liikuttavan minua. Täydellinen lukuelämys.

Täräyttävä lukukokemus oli myös Maria Turtschaninoffin fantasiaromaani Anaché. Turtschaninoff on rakentanut tarinaan niin uskomattoman yllättävän käänteen, että muistan vieläkin, miten pääkopassani kävi ennen kokematon myllerrys. Mitenköhän sekin on niin harvojen tuntema aarre? Lukekaa ihmeessä!

Vuonna 2019 sain kutsun osallistua ensimmäiseen Ruka Nordic Noir -dekkarifestivaaliin.
Illat olivat täynnä tiivistä dekkariohjelmaa, muuten nautittiin huikeista maisemista!
Yläkuvassa Ronja Salmi haastattelee Yrsa Sigurðardóttiria ja Jens Lapidusta. 

Mikä blogikirjoitus on saanut eniten lukijoita? Mitä se käsittelee?

Eniten lukijoita on kiinnostanut Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjasta kirjoittamani koontipostaus. Sarjan kirjat olen lukenut jo ennen blogiaikaa, mutta vanhoista muistiinpanoistani kokosin jutun. Matkantekijä-sarja on saanut uutta tuulta purjeisiinsa suositun Outlander-tv-sarjan myötä, ja se näkyy myös blogijutun tasaisena jatkuvana suosiona. Juttu on jo ikivanha, sillä se on julkaistu vuonna 2012. Se on saanut haastajan päivittyvästä jutustani, jossa käsittelen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa. Tämä pari vuotta sitten julkaisemani juttu ohittanee Matkantekijä-jutun viimeistään ensi vuonna.

Tähän juttujen lukijamääräkysymykseen liittyy muuten yksi keskeinen bloggaamisen ristiriita. Koskaan ei voi kirjoittaessaan tietää, mikä juttu tulee kiinnostamaan ylipäätään ketään. Voin kirjoittaa innoittuneen tekstin kirjasta, joka on lumonnut minut, ja haluaisin, että kaikki saisivat tietää kyseisen kirjan upeudesta. Mutta harmikseni saan usein huomata, että netin syövereihin on ennen kaikkea helppo unohtua, eli juuri ketään ei kiinnosta. Matkantekijä- ja Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjat ovat olleet kyllä itsellenikin mieluisia, mutta eivät mitään tajunnanräjäyttäjiä. Lisäksi ne ovat saaneet huomiota muutenkin ihan kyllin, ei siihen ole omilla kirjoituksillani ollut mitään mainittavaa vaikutusta.

Miten ihan käytännössä yksi teksti syntyy jostain kirjasta? Otatko jonkun tietyn näkökulman, josta aloitat vai onko ehkä tietty "kaava", jonka mukaan teet? Kuinka paljon aikaa käytät yhden bloggauksen tekemiseen? Tuleeko kymmenessä vuodessa kirja-arviointeihin maneereja ja jos niin miten torjut niitä? Vai onko se osa brändiä?

Kieltämättä kaavoihin on enemmän kuin helppoa kangistua. Blogitekstin rungoksi tuntuu olevan pääsääntöisesti muutama vaihtoehto. Voin aloittaa suoraan kirjan sisällön esittelystä tai kertoa jotain kirjailijasta. Jos olen lukenut jo aiempia teoksia samalta kirjailijalta, voin aloittaa myös kertomalla niistä. Blogiteksti on kuitenkin kiitollisempi vaihtelun suhteen kuin lehtiarvio, jossa muoto on aika perinteinen. Blogiin voi kirjoittaa tarinaa siitä, miten on kirjan pariin päätynyt, millaisia lukutunnelmia on ollut sen parissa, millainen vastaanotto on ollut muualla kirjamaailmassa ja niin edelleen. Blogissa ei myöskään ole mitään deadlineja, joten juttua voi välillä sulatella mielessään pidempäänkin.

Jos hyvin käy, juttu alkaa muotoutua jo kirjaa lukiessa. Sitten taas voi jonkin kirjan kanssa kestää pitkäänkin, ennen kuin lukukokemus alkaa muuttua tekstiksi. Ehkä hankalimpia ovat pitkien dekkarisarjojen osat. Jos kirja on periaatteessa kovin samantyyppinen kuin sarjan kymmenen edellistäkin osaa ovat olleet, on välillä työlästä keksiä mitään tuoretta tulokulmaa juttuunsa. Enkä läheskään aina keksikään.

Maneereista en osaa oikein itse sanoa mitään. Todennäköisesti niitä on, mutta ne huomannee paremmin joku muu kuin minä! En ole koskaan ajatellut, että blogillani tai minulla kirjabloggaajana olisi brändi. Ilmeisesti sellainenkin on jo päässyt syntymään, mutta kovin tietoista brändäystä en ole harjoittanut. Ehkä pitäisi?

En ole kovin kunnianhimoinen tai päämäärätietoinen bloggaaja, joten en käytä suhteettoman paljoa aikaa juttujen hiomiseen. Jos alitajunnan työstöaikaa ei lasketa, jutun kirjoittamiseen ja julkaisukuntoon viilaamiseen menee keskimäärin pari tuntia. Poikkeuksia toki on puoleen ja toiseen.

Miten olet säilyttänyt vireystasosi? Innoittaako muut kirjabloggarit?

Ai minkä vireystason?😂 Hieno juttu, jos ulospäin näyttää, että vireystaso on vakaa. Todellisuudessa se ei sitä tosiaankaan ole. Viime ja tänä vuonna olen pariin otteeseen vakavasti harkinnut koko kirjabloggaamisen lopettamista. Harrastus nielee paljon aikaa, ja välillä turhauttaa rankasti. Mutta sitten taas luen jotain päräyttävää tai kirjamaailmassa tapahtuu jotain muuta kiinnostavaa, joka saa sormet kiitämään näppäimillä (en osaa kirjoittaa kuin perinteisellä kaksisormijärjestelmällä, joten tämäkin on ironiaa).

Muita kirjablogeja seuraan syrjäsilmällä ja melko satunnaisesti monestakin syystä. Yksi on aikapula. En vain ehdi lukea blogeja tai kuunnella kirjapodcasteja, koska pitää ehtiä lukea kirjoja ja kirjoittaa niistä. Muuten muut kirjabloggaajat ja kirja-alan ihmiset kyllä innoittavat omalla olemassaolollaan esimerkiksi somessa. Vältän myös toisten bloggausten lukemista kirjoista, jotka jo ovat aktiivisella lukulistallani. Yleensä kiertelen lukemassa juttuja vasta, kun olen omani jo julkaissut.

Viime syksynä olin niin lähellä Linnan juhlia kuin voi olematta Linnan juhlissa!
Sain kutsun osallistua Ruotsin suurlähetystön kirjallisuusvastaanotolle.
Ilta oli unohtumaton, tack så mycket, Anders Ahnlid!

Miten maltat kirjoittaa lukemastasi sen sijaan että lukisit vaan?

Kyllä minullakin välillä on niin sanottua bloggausjonoa, eli useampia kirjoja odottamassa, että ehtisin niistä kirjoittaa. Joskus joku kirja jää tämän takia lopulta myös blogin ulkopuolelle, koska en vain pitkän ajan jälkeen enää saakaan sen ideasta tarpeeksi hyvin kiinni ja haluankin kirjoittaa jo tuoreemmista lukukokemuksistani.

Mutta blogin idea on nimenomaan ollut, että voin näin tehdä hyvin sisäänpäin suuntautuvasta harrastuksesta sosiaalista ja jakaa ajatuksiani toisten kanssa. Se on kuitenkin lopulta niin palkitsevaa ja hauskaa, että välillä on vain maltettava jättää lukeminen hetkeksi sivuun.

Kun lukee valtavasti niin huomaatko koskaan turtuvasi kirjoihin? Eli että mikään ei enää tunnu missään vaikka kyseessä olisi kehuttu teos? Tai tuntuuko että kaikki toistaa itseään - mitään uutta ja erilaista ei osu kohdalle?

Oikeastaan kyllä ja ei. Kieltämättä välillä tuntuu esimerkiksi dekkareita lukiessa, että taasko on kirjoittaja keksinyt raikkaan idean ja sijoittanut tarinan lomaan murhaajan tajunnanvirtaa. Tai että joko taas on aloituksena kappale, joka on siirretty tarinan lopusta virittämään lukijan mieleen pahaenteisiä aavistuksia siitä mitä tuleman pitää. Mutta sitten nämä kaikki voi antaa anteeksi, kun huomaa, että on taas tullut jollakin tavalla yllätetyksi. Niin käy kuitenkin edelleen todella usein!

Itselläni aika tarkka seula minkälaiset kirjat ovat mieleeni. Miten pysty lukemaan niin monenlaista eri genreä?

En ihan oikeasti tiedä! Aika monenlaiset kirjat ja genret tosiaan kiinnostavat minua. Se on ehkä toisaalta syy siihen, että en kovin usein pode mitään lukujumeja tai vastaavia. Mutta vaikka luenkin monenlaista kirjallisuutta, silti ulkopuolellekin vielä jää paljon. Kyllä minäkin olen välillä ennakkoluuloinen ja nirso.

Dekkareista puhuminen on totista hommaa, ainakin tästä Turun kirjamessuilla
vuonna 2019 Jouko Pukin nappaamasta kuvasta päätellen.
Haastateltavana Matti Remes, Arttu Tuominen ja Timo Sandberg.

Tuntuuko lukeminen joskus velvollisuudelta ja miten ylläpidät intoa? Itselläni oli muinoin välillä se olo, että suurin huvini tuntui työltä, kun lukiessa mietti että mitähän tästä sanoisi ja toisaalta joskus teki mieli lukea jotain ihan muuta kuin mistä oli luvannut kirjoittaa.

Kyllä tuntuu! Onneksi harvoin ja lyhytaikaisesti, mutta kyllä. Olen yrittänyt ihan tietoisesti vapauttaa itseäni kaikenlaisesta pakosta ja velvollisuudesta. Blogin suhteenhan ne ovat pääsääntöisesti ihan itse tekemiänikin. Mikään pakko ei ole julkaista blogissa mitään, jos siltä tuntuu. Kaikista kirjoista ei tarvitse kirjoittaa. Olen yrittänyt esimerkiksi hillitä itseäni arvostelukappaleiden pyytämisen suhteen. Jos joku haluaa kirjan lähettää, sen saa tehdä, mutta omalla riskillä. Pitää siis olla valmis hyväksymään, että kirjasta ei ehkä koskaan tule juttua blogiini. Annan myös itselleni täydet valtuudet päättää, mitä milloinkin luen!

Parhaita juttuja kirjabloggaamisessa ovat toiset kirjabloggaajat, 
joista monesta on tullut hyvä ystäväni. Kuvassa Niina, Anna, Taika,
Aino-Maria, Katja, Tiina, Tuulevi ja Maija.💕
Myös eläviä kirjailijoita on mukava tavata. 
Helsingin kirjamessuilla 2016 tapasimme
Salla Simukan, Tommi Kinnusen ja Siri Kolun.

Onko jostain kirjasta kirjoittaminen ollut erityisen haastavaa tai työlästä? Esimerkiksi jos olet jo ennalta tiennyt tai arvannut vaikkapa kirjan aiheen jakavan jyrkästi mielipiteitä, onko se vaikuttanut omaan kirjoittamiseesi?

Kyllä näitäkin tapauksia välillä tulee. Ehkä parhaiten mieleen jäänyt esimerkki oli Pauliina Rauhalan esikoisteos Taivaslaulu, josta sain kustantajan ennakkokappaleen ja pääsin julkaisemaan kirjoitukseni heti kirjan ilmestyttyä. Kirja herätti minussa voimakkaita tunteita. Rakastin Rauhalan kirjoitustapaa, mutta kirjassa kuvattu uskonnollisen yhteisön elämäntapa sai minut välillä raivoihini.

Miten kirjoittaa tällaisesta lukukokemuksesta niin, ettei tahtomattaan loukkaisi kenenkään vakaumusta, vaikka se olisi täysin omien arvojeni vastainen? Vai onko pakko olla korrekti, jos ei siihen mielestään näe muita syitä kuin hyvät tavat ja oma pelkuruus? Myönnän, että pidättelin itseäni, ettei tekstini riistäytyisi hallinnastani liian räikeästi.

Etukäteen vähän pelotti sekin, millaisia kommentteja tekstiini tulisi. Siihen aikaan vielä blogeihin tuli kommentteja. Aavistin osittain oikein, sillä Taivaslaulu taitaa edelleen olla kaikkien aikojen kommentoiduin tekstini, eivätkä kaikki kommentit suinkaan liity Rauhalan kaunokirjalliseen teokseen ja sen fiktiiviseen tarinaan.

Saatko paljon palautetta kirjailijoilta heidän kirjojensa arvosteluista?

Somemaailma on kymmenessä vuodessa muuttunut hurjasti. Nykyään monilla kirjailijoilla on aktiivisia sometilejä, joilla he jakavat niin omien kirjojensa lehtiarvioita kuin blogijuttujakin. Jos siis tällainen toiminta lasketaan palautteeksi, niin kyllä, melko paljon. Mutta ihan suoraa henkilökohtaista palautetta tulee hyvin harvoin. Pikkiriikkisen on tullut todella murskaavaa palautetta, vähän enemmän asiallisen rakentavaa kritiikkiä ja joskus kiitostakin. Palaute on toki tervetullutta ja pääosin yritän ottaa rakentavasta kritiikistä opikseni. Positiivinen palaute lämmittää myös bloggaajan sydäntä, vaikka miksikään keskinäisen kehuskelun kerhoksi en kirjasomen toivoisi muuttuvan.

Mutta etikettiin tuntuu kuuluvan, että vaikka monet bloggaajat, kuten minäkin, ovat kirjailijoiden kanssa Facebook-kavereita, kuuluvat samoihin kirjallisuuskeskusteluryhmiin ja seuraavat toisiaan Twitterissä ja Instagramissa ja niin edelleen, pidetään kuitenkin tiettyä välimatkaa. Se sopii ainakin minulle oikein hyvin. Mutta en kyllä olisi voinut kuvitellakaan kymmenen vuotta sitten, että vuosia ihailemani kirjailijat voisivat olla Facebook-kavereitani tai että monet heistä myös iloisesti tervehtivät vaikkapa messuhulinassa, vaikka en olisi juuri heidän kirjoistaan hurmioitunutta bloggausta kirjoittanutkaan.

Mikä on vaikeaa kirjabloggaamisessa?

Mikään ei ole erityisen vaikeaa, mutta on tietysti hankaliakin tilanteita tullut eteen. Ei ole yllätys kenellekään, että kustantamon kynnys on korkea. Sekään ei enää kovin monille ole uutinen, että oikeastaan vielä korkeampi kynnys on saada julkaistusta kirjastaan lehtikritiikki ja näkyvyyttä painetussa mediassa, Helsingin Sanomista nyt puhumattakaan. Niinpä monet kirjailijat ja pienet kustantajat tarjoavat aktiivisesti kirjojaan bloggaajille luettaviksi ja arvioitaviksi. 

Vuoden 2019 Turun kirjamessut olivat jonkinlainen huipentuma
kirjabloggaajamessu-urallani. Olin mukana haastattelemassa
kirjailijoita mutta myös itse mukana paneelikeskustelussa
Somelukutaito kansalaisvelvollisuudeksi?
Kuvassa vasemmalla haastattelija Minna Malja, sitten panelistit
Pekka Sauri, minä, Janne Matikainen ja Mmiisas.
Kuvasta puuttuu toinen haastattelija Ulla Järvi.
Kuvan otti Jouko Pukki.

Tämä on aivan oikein ja hieno juttu. Mutta todella kurjalta tuntuu joka kerta, kun joutuu muotoilemaan kiitos ei -vastauksen näihin tarjouksiin. Tuntuu falskilta sanoa tuntemattomalle ihmiselle, että valitettavasti lukuruuhkaa pukkaa enkä voi siksi kirjaasi ottaa. Vaikka se siis on ihan aito ja rehellinen totuus! Niin mielelläni lukisin kaikki tarjotut kirjat ja kirjoittaisin niistä syväanalyysit (jos osaisin sellaisia tehdä), mutta realismi on sitten jotain muuta. Pahoittelut siis vielä tätäkin kautta kaikille, jotka olette saaneet kirjabloggaajaltakin hylsyn. Lohduttakoon se tieto, että ainakaan minun blogissani julkaistu juttu tuskin vaikuttaa minkään teoksen menekkiin tai menestykseen.

Mikä kirjabloggaamisessa on muuttunut eniten näiden kymmenen vuoden aikana?

Kun kymmenen vuotta sitten heittäydyin tuntemattomaan, huomasin putoavani kirjablogosfäärin turvallisille käsivarsille. Kotimaisia kirjablogeja oli jo runsaasti ja lisää putkahteli kuin sieniä sateella. Uusille tulokkaille oltiin ystävällisiä ja kannustettiin alkuun.

Pian blogi ei enää riittänyt, vaan blogilla piti olla muitakin kanavia (jos siis halusi blogilleen edelleen lukijoita). Ensin aktivoiduttiin Facebookissa, mikä nyt alkaa olla jo vähän vanhanaikaista. Nyt aktiivisimmat ’vanhoista’ bloggaajista ovat siirtyneet vlogeihin ja podcasteihin, joita tuotetaan blogin rinnalla. Uudet tulokkaat jättävät koko blogin perustamatta ja aloittavat vaikka podcastilla ja Instagramin #kirjagramissa. Monikanavaisuus siis jyrää melkoisella voimalla. Tämä on yksi syy, miksi olen viime vuosina ihan vakavissani harkinnut bloggaamisen lopettamista. Kirjablogin idea tuntuu hämärtyneen ja haipuneen tavoittamattomiin, ainakin se idea, jonka innoittamana itse alkuaan aloitin.

Mikä on ollut upein hetki kirjabloggaajana olemisessa?

On aika mahdotonta sanoa, mikä yksittäinen hetki olisi ollut upein. Olen muutamista kohokohdista laittanut kuvamuistoja tämän jutun kuvitukseksi. Parhaita hetkiä ovat kuitenkin sellaiset, joissa joku kertoo saaneensa blogistani tai sen somekanavista itselleen mieluisan lukuvinkin. Sellaisessa tilanteessa tiivistyy oikeastaan koko kirjabloggaamisen idea.  

Kirjabloggaajan tähtihetki!
Kuvassa fanittamani dekkaristit Marko Kilpi ja Antti Tuomainen
juuri ennen kuin astelimme Helsingin kirjamessujen
lavalle Dekkarilauantaina 2018.
Kuvan otti Tammen Outi Mäkinen.