Särö

 

Olen kymmenvuotisen kirjablogiaikani kuluessa kirjoittanut parikin juttua, joissa olen haikaillut laadukkaiden mutta samalla yleistajuisten ja viihdyttävien kirjallisuuslehtien perään. Ihan blogini alkumetreillä vuonna 2011 olen huokaillut: ”Olenkin kauan etsiskellyt laadukasta kirjallisuusaikakauslehteä. Hankalaa on ollut.”

Neljä vuotta myöhemmin kirjoitin vähän räväkämmällä otsikolla jutun Toiveitteni kirjallisuuslehti!  Vuodatin juttuun kaikki toiveeni ja ideani lehdestä, jollaista haluaisin lukea. Aihe tuntui kiinnostavan muitakin, sillä sitä klikkailtiin ahkerasti ja se keräsi muutaman kommentinkin. Se poiki myös yhden mukavan tapaamisen seuraaville Helsingin kirjamessuille, mutta muutamien ammattilaisten ja tosiharrastajien kesken ideoimamme lehti ei sitten koskaan nähnyt päivänvaloa.

Kymmenessä vuodessa kirjallisuuslehtikenttä on kokenut muutoksia. Esimerkiksi Kirjan ja Regina ovat kokeneet lyhyet tähdenlentonsa. Mutta yllättävän moni vanhoista tutuista jatkaa edelleen hyvissä voimissa, kuten kirjallisuuslehtiklassikko Parnasso. Olen kirjoittanut aiemmin erikseen jutun paitsi Reginasta myös Lumoojasta, ja Ruumiin kulttuuri on vilahdellut useammassakin yhteydessä blogissani.

Uuden kevään kunniaksi ajattelin esitellä kerran kuukaudessa yhden minulle tulevan kirjallisuuslehden. Juttusarja alkaa tänään Särö-lehden nro 42/2020 esittelyllä.

Säröä julkaisee Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö Oy, jonka toiminnasta löytyy hyvin vähän julkista tietoa lehden ja yhdistyksen Oder-residenssin lisäksi. Lehti ilmestyy kahdesti vuodessa siten, että toinen numeroista on tuplanumero (eli vuosittain ilmestyy siis virallisesti kolme lehteä). Lehden materiaalia ja muutakin sisältöä voi lukea osoitteesta vekkosaro.sarolehti.net.

Numeron 42 (ns. normaali 96-sivuinen lehti) teemana on Hyvännäkijä. Keväällä ilmestyy seuraava kaksoisnumero, jossa käsitellään Liettuan kulttuuria ja taidetta, ja syksyllä ilmestyvän lehden teemana ovat saaret. Lehti ottaa vastaan erilaista aineistoa, joten kannattaa tutusta verkkosivuihin huolella.

Numeron 42 sisällys näyttää tältä:

8–9	El Buenon paluu Pääkirjoitus • Mark Mallon
10–17	Särön kansikuvataiteilijana Kukka-Maria Rosenlund Mika Vesalahti
18–21	Runoja Ansa Kurola
22–37	Surun ja ilon kaupungissa essee 1930-luvun Helsingin kulttuuri-ilmapiiristä • Jani Saxell
38–42	Johtaja novelli • Arda Yıldırım
43–46	Hedelmiä mahdottomuuden puusta raportti Runouden rajoilla • Tuukka Sandström ja Maiju Pohjola
47–51	Nyt laulaa Eurydike runoanalyysi Pia Tafdrupin teoksesta Tarkovskin hevoset • Leena Jäppilä
52–64	Grimmin satujen kääpiöt ja yhdenvertaisuuden utopiat essee • Eila Kostamo
65–84	Kritiikkisärö arvioitavana seitsemän teosta: 66–68 • Rutger Bregman: Hyvän historia. 69–72 • Hanna Kuusela: Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa. 73–74 • Edward Snowden: Pysyvästi merkitty. 75–76 • Emanuele Coccia: Kasvien elämä. Sekoittumisen metafysiikkaa. 77–79 •D. T. Max: David Foster Wallace. 80–82 • Ville-Juhani Sutinen: Sivupolkuja – kirjoituksia kirjallisuudesta ja paikasta. 83–84 • Timo Teräsahjo: He ansaitsivatkin kuolla. Kriitikot: Vesa Rantama, Sarianna Kankkunen, Esa Mäkijärvi, Jukka Laajarinne, Herman Raivio ja Harri Linnera.
85–92	Tulevaisuuden kuivaharjoittelijat essee utopian ja dystopian merkityksistä • Johanna Sinisalo
93	Reijo Virtanen 1959–2020 muistokirjoitus • Risto Ahti
94	Pikku-Särö
95	Särö tiedottaa
96	Mukana Särössä

Olen jo oppinut, että ollakseen vaatimukseni täyttävä lehti, ei lehden jokaisen numeron tarvitse olla mieluinen eikä lehteä tarvitse lukea kannesta kanteen. Oikeastaan riittää, jos numerossa on yksikin juttu, jonka haluan lukea alusta loppuun ja joka herättää minussa jotain ajatuksia ja tunteita. Mutta lehden tilaaminen kyllä päättyy, jos numero toisensa jälkeen päätyy avaamattomana tai vain selailtuna kierrätyslaatikkoon.

Tästä Säröstä luin kokonaan pääkirjoituksen, jossa päätoimittaja Mark Mallon luonnehtii numeron teemaa ja punoo siihen omat muistonsa Oriveden Opistosta ja sen kirjoittajakoulutuksen vetäjästä Reijo Virtasesta, jonka muistokirjoitus lehdessä on. Luin myös Arda Yildirimin kirjoittaman ja Sanna Saastamoisen suomentaman novellin Johtaja.

Samaten syvennyin Jani Saxellin erittäin kiinnostavaan esseeseen Surun ja ilon kaupungissa, joka käsittelee helsinkiläistä kulttuurielämää 1930-luvulla. Vuosikymmenen alkua leimasi Lapuan liikkeen nousu ja tuho, jälkipuolella taas vallassa oli punamultahallitus. Kahdeksan aukeaman laajuisessa esseessä Saxell käsittelee muun muassa Helvi Hämäläisen, Elvi Sinervon ja Mika Waltarin tuotantoja ja toimintaa kyseisellä vuosikymmenellä.

Eila Kostamon esseetä Grimmin satujen kääpiöt ja yhdenvertaisuuden utopiat vain silmäilin ja syvennyin lähinnä jutun mielenkiintoiseen kuvitukseen. Sen sijaan Johanna Sinisalon Tulevaisuuden kuivaharjoittelijat -esseen suorastaan ahmin. Sinisalo käsittelee esseessään utopioita ja ennen kaikkea dystopioita, sekä sitä, onko kirjailijoilla kyky ennustaa tulevaisuutta.

Lehden kritiikkiosiossa on arvioitu neljä tietokirjaa, kaksi elämäkertaa ja yksi romaani. Kaikki arviot ovat ilahduttavan laajoja. Luin kokonaan Sarianna Kankkusen kritiikin Hanna Kuuselan tietoteoksesta Kollaboraatio. Yhteistekijyys nykykirjallisuudessa ja taiteessa, koska aihe on kiinnostava ja ajankohtainen. Esimerkiksi kotimaisen dekkarikirjallisuuden kentällä on monta aktiivista kirjoittajaparia. Kuuselan teos vaikuttaa tutustumisen arvioiselta. Sen sijaan Harri Linneran arvio Timo Teräsahjon pienoisromaanista He ansaitsivatkin kuolla vakuutti minut, ettei teos ole minua varten. Muita kritiikkejä silmäilin ja luin sieltä täältä.

Hyvännäkijä-teemanumero oli siis kaikin puolin mieluinen lukupaketti, jonka parissa vierähti mukava tovi ja josta jäi mielen pohjalle muutama lukuvinkkikin. Jo pelkästään tämän yhden numeron perusteella voi sanoa, että Särön tilausmaksi (22 euroa) on kohtuullinen. Olen ollut lehden tyytyväinen tilaaja nyt toista vuotta.

***

Särö
Kustantaja: Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry
Päätoimittaja: Mark Mallon (nro 42/2020)

3 nroa/vuosi (yksi normaali, yksi tuplanro).
Lehden koko: 17 * 24 cm, 96 sivua (nro42/2020).
Värikuvat. Paperi kiilloton.

Vuosikerran tilausmaksu 22 euroa (v. 2021).

Lehti tilattu itse, aiemmin saatu kaksi numeroa tutustuttavaksi. En ole Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry:n jäsen.

Tuomas Niskakangas: Roihu

Suomen pääministeri Leo Kosken aamu alkaa ristiriitaisissa tunnelmissa. Kesärannan makuuhuoneessa on oikeastaan sekä parasta että pahinta mahdollista heräämisseuraa eli Ylen uhkea kohutoimittaja Vilma Varis. Leon tärkein tukija ja Suomen rikkain mies Pontus Ebeling on tulossa keskustelemaan pääministerin kanssa kymmenen minuutin kuluttua, sillä yön aikana on tapahtunut jotain hyvin epätoivottua. Nuori nainen on tehnyt polttoitsemurhan yhden salamyhkäisen Killan keskeisen jäsenen, miljonääri Harri Holstin ikkunan edessä. Miten päästä Vilma Variksesta eroon ilman, että nainen saa vihiä skandaalista ja Pontus vihiä Vilman yöpymisestä pääministerin virka-asunnolla?

Joulukuisen aamun akuutti kriisitilanne on kuitenkin vain jäävuoren huippu pääministerin arjessa. Koronakriisin aikaan Suomi velkaantui nopeasti. Kun pari vuotta myöhemmin tapahtui Suuri Puhkeaminen, maa syöksyi ennen näkemättömään talouskriisiin. Varallisuuden kasaantuminen rikkaimmalle prosentille on kiihtynyt entisestään samaan aikaan kun köyhien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Leon oikeistokoalitiohallituksen on täytynyt tehdä leikkauksia toisensa perään, ja vielä ennen vuodenvaihdetta edessä on kaikkien aikojen kipeimmän leikkauslistan julkistaminen.

Samaan aikaan Suomessa on koettu ennen näkemätön vasemmiston nousu. Vasenliitto on viikonloppuna valitsemassa uuden puheenjohtajan, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö valituksi tulisi rakettimaisen suosion nousun kokenut nuori, älykäs ja päättäväinen Emma Erola. Puoluekokouksen kanssa samaan aikaan Senaatintorille on valmisteltu valtavaa mielenosoitusta Punaista paraatia. Edessä on sosialistien voimannäyttö. Mutta riittääkö vasemmistolle pelkkä hallituksen kaataminen? Ainakin Emman salaperäinen tukija, Järkäleeksi kutsuttu mies, tuntuu tavoittelevan jyrkempiä toimia Suomen pelastamiseksi.

Roihu on Helsingin Sanomien politiikan ja talouden toimittaja Tuomas Niskakankaan esikoisromaani, jonka luokittelen dystopiatrilleriksi. Roihun tapahtumat sijoittuvat noin viiden vuoden päähän tulevaisuuteen. Helsingin pääkatu on katkaistu mielenosoittajien valtavilla barrikadeilla, poliitikkoja seuraavat aseistetut turvamiehet, lakkautetun Korkeasaaren eläintarhan rakennukset on vallattu asunnottomien käyttöön. Suomi on tunnistettava mutta pelottava.

Niskakangas on punonut trilleriinsä vetävän ja koukuttavan juonikudelman, josta ei henkeäsalpaavia yllätyskäänteitä puutu. Lukijaa viedään paikoin kuin kuoriämpäriä, kun Niskakangas kääntää koko kuvion kerta toisensa jälkeen ylösalaisin. Kulisseissa häärivät monenlaiset salaperäiset hahmot. Kuka on Emma Erolan taustalla asioita junaileva Järkäle? Kuka on Pellegrino, joka koneäänellään ohjeistaa niin miljonääri Harri Holstia kuin Supon ylitarkastaja Metsoakin? Keitä ovat häikäilemättömän Killan jäsenet, jotka tuntuvat ohjailevan pääministeriä ja hallitusta mielensä mukaan?

Suomalaisen trillerikentän vakiintuneet kuninkaat Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara ovat todellakin saaneet varteenotettavat haastajat Tuomas Niskakankaasta ja Helena Immosesta. Mietin nimittäin Roihua ahmiessani useaan kertaan, että Immosen syksyllä ilmestynyt Operaatio Punainen kettu on sen sisarteos. Kummatkin ovat lähitulevaisuuden Suomeen sijoittuvia dystopiatrillereitä. Ne ovat paitsi todella jännittäviä myös kohtalaisen ahdistavia, koska niiden esittämät tapahtumakulut ovat lukijan mielestä liiankin mahdollisia.

Immonen ammentaa Operaatio Punaisessa ketussa omasta asiantuntemuksestaan. Hän on kustantajan tietojen mukaan turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen, sissiradisti ja reserviupseeri. Samaan tapaan Niskakankaan kokemus ja asiantuntemus taloudesta ja politiikasta näkyvät Roihussa joka tasolla. Teoksen perustana on talouden ilmiö varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta ja eräänlaisesta kapitalismin virheestä, joka vahvistaa tätä kehitystä.

Samalla kun vankka asiantuntemus on kirjoittajien ehdoton vahvuus, se on myös heidän akilleen kantapäänsä.  Viihteeksi tarkoitettua trilleriä kirjoitettaessa on maltettava pitää luennointihalut aisoissa. Niskakangas tasapainoilee paikoin huolestuttavastikin luennoinnin rajamailla. Ensimmäistä kertaa trillerissä törmäsin myös tällaiseen kuvamateriaaliin:

Olisiko sittenkin voinut saman asian tiiviisti kertoa dialogin avulla? Niskakankaan näppäimistöltä syntyy kuitenkin sujuvaa dialogia ja luistavaa toiminnan kuvausta, joten tässä mentiin ehkä vähän turhankin helpon kautta. Toisaalta kuva on kyllä tehokas.

Tietoa on siis ujutettu toiminnan lomaan runsaasti. Se kyllä toimii toivotusti vakuuttaessaan lukijaa tapahtumien uskottavuudesta, mutta on paikoin vaarassa lipsahtaa pitkästyttävyyden puolelle. Tunnustan kyllä, että Googlellekin oli taas käyttöä kirjaa lukiessani. Uskottavuutta Roihu sai ehkä vähän yllättäenkin maailman tapahtumista tämän vuoden alussa. Välillä toivoo, että maailma ei niin nopeasti alkaisi muistuttaa kirjallisuutta…

Jos siis haluat nukkua yösi huonosti, suosittelen lämpimästi Niskakankaan ja Immosen trillereitä! Jään sydän kylmänä odottamaan, mitä he seuraavaksi julkaisevat.

Tuomas Niskakangas: Roihu
Otava 2020. 525 s.

Ennakkokappale.

Kirja ilmestyy Jukka Pitkäsen lukemana äänikirjana 4.2.2021.

Anna Kortelainen: Tulirinta

 

Kun sain tietää, että Anna Kortelaiselta oli ilmestymässä elämäkerrallinen romaani Erik Edelfeltistä, tiesin Tulirinnan kuuluvan ehdottomasti lukulistalleni. Kirjan ilmestyttyä hankinkin sen oitis, mutta tuttuun tapaan lukeminen lykkääntyi muiden lukukiireiden takia. Virtuaalisilla Helsingin kirjamessuilla lokakuun lopulla Kortelaista haastateltiin Tulirinnan tiimoilta. Sen seurauksena nostin kirjaa ylemmäs luettavien pinossa. Mutta lopulta tartuin Tulirintaan vasta joulun välipäivinä.

Kuuntelin alkuvuodesta 2019 putkeen Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan kuusi ensimmäistä osaa ja hurahdin selvittämään suomalaisten taiteilijoiden, erityisesti Albert Edelfeltin, elämää ja teoksia. Suomen värikkäästä kansallismaalarista on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota. Mitä enemmän aiheeseen paneuduin, sitä kiehtovammalta 1800-luvun lopun suomalainen ja eurooppalainen taidemaailma ja Edelfelt lähipiireineen alkoi tuntua. Lisää luettavaa vaikuttaa löytyvän ja myös ilmestyvän edelleen, eli aihepiiri kiinnostaa ilahduttavasti myös kirjailijoita ja tutkijoita.

Albert Edelfeltin naissuhteista on huhuttu ja kirjoitettu paljon, ja niihin liittyy myös Enni Mustosen romaani Emännöitsijä, josta oma innostukseni aihepiiriin sai alkunsa. Mustosen päähenkilö Ida on Edelfeltin Elisabetinkadun ateljeen emännöitsijänä aikana, jolloin Edelfelt oli naimisissa Ellan de la Chapellen kanssa. Pariskunnan poika Erik vilahtelee romaanissa myös.

Vaikka luin Emännöitsijän jälkeen melkoisen pinon Edelfeltiin liittyvää kirjallisuutta, Erikistä en saanut juuri enempää irti kuin mitä Mustonen tämän pikkupoikavuosista fiktiivisessä romaanissaan väläyttää. Vähän yllätyin, kun luin ja kuulin Anna Kortelaisen haastatteluista, ettei hänkään onnistunut löytämään juuri mitään tietoa Suomen tunnetuimman taidemaalarin ja ylistetyn seurapiirikaunottaren ainoasta jälkeläisestä. Se toki oli minunkin tiedossani, että Erik Edelfelt sairasteli paljon ja kuoli hyvin nuorena, vain 21-vuotiaana, tuberkuloosiin vuonna 1910.

Erik Edelfelt on kutkuttanut niin vahvasti tutkija Kortelaisen mieltä, että tuloksena on fiktiivinen elämäkertaromaani nuoresta miehestä. Kun faktoja on saatavana äärimmäisen vähän, jää kirjailijan mielikuvitukselle tilaa. Tämän tila täyttämisessä Kortelainen onnistuukin vähintään kohtalaisesti, paikoin oikein hyvin.

Se tiedetään, että Erik opiskeli Helsingissä Aleksanterin yliopistossa, mutta erosi kesken opintojen. Vuonna 1908 hän aloitti kokeellisen sielutieteen opinnot Montpellierin yliopistossa Etelä-Ranskassa. Kortelaisen Erik Edelfelt haluaa irtautua ylisuojelevasta äidistään ja tunnetun isänsä raskaasta varjosta. Ulkomaille lähdön takana on myös jotakin, josta Kortelainen vain vihjailee. Erik on jo lyseolaisena ollut innokas osallistumaan radikaaliin poliittiseen toimintaan, joka ei kestä päivänvaloa. Mikä hänen synkkä salaisuutensa on?

Sairaus ei kuitenkaan hellitä otettaan, vaikka opinnot alkukangertelun jälkeen lähtevätkin lupaavasti etenemään. Erik tutustuu nuoreen viininviljelijäperheen poikaan Luc Vidaliin, joka opiskelee maatalouskoulussa insinööriksi tähtäimenään viininviljelyä uhkaavan viinikirvan nitistäminen. Viinikirvan aiheuttamat katastrofaaliset tuhot olivat hävittää koko eurooppalaisen viininviljelyn vuosisadan vaihteessa. Viiniköynnösten kärsimykset ja taudin torjumiseksi kehitetyt menetelmät vertautuvat romaanissa keuhkotautiin ehkä vähän osoitellen mutta kiinnostavasti.

Koska ihmisellä on vain tämä yksi todellisuus, on vaikea sanoa, miten Tulirinta avautuu lukijalle, joka ei ole kaivautunut kohtalaisen syvälle Edelfeltien tarinaan. Olettaisin kuitenkin, ettei se ole millään tavalla välttämätöntä. Itse pidin kirjasta kovasti, mutta myönnän, että keskivahvalla kiinnostuksellani aihepiiriin saattaa olla myös oma vaikutuksensa.

Kirjoitin edellisessä blogijutussani Pirkko Soinisen Valosta rakentuvat huoneet -romaanin yhteydessä elämäkerrallisten romaanien ’ongelmista’. Kortelainen on ollut Soinista kovaotteisempi ja ravistellut rikki myös kronologian. Romaani alkaa kohtauksesta, jossa Erik astuu junasta Montpellierin asemalle. Sen jälkeen palataan useaan otteeseen eri kohtiin menneisyydessä ja rakennetaan kuvaa siitä, miten Erik päätyi Ranskaan opiskelemaan.

Lukijalle romaanin loppu on tiedossa jo ennen kansien avaamista, mikä ei liene aivan helppo asetelma kirjoittajalle. Kortelainen ja Soininen ovat lähteneet hyvin erilaisista asetelmista liikkeelle, koska Wivi Lönn eli pitkän elämän ja hänen tuotantonsa on tunnettua. Kortelaisen päähenkilön elämä oli lyhyt, oletettavasti kiihkeä ja pääosin dokumentoimaton.

Soinisella lienee paikoin ollut runsaudenpulaa, kun taas Kortelaisella faktoihin perustuvia rakennusaineita on ollut todella niukasti. Siksi siis Tulirinnassa korostuu romaanius ja Valosta rakentuvissa huoneissa elämäkerrallisuus, vaikka molemmat ovat elämäkerrallisia romaaneja. Eroa edelleen korostaa Valosta rakentuvien huoneiden lopussa oleva mittava lähdeluettelo, jota ei Tulirinnan takaa löydy.

Anna Kortelainen: Tulirinta. Romaani Erik Edelfeltistä
Tammi 2020. 306 s.

Ostettu.

Romaanista on julkaistu myös e- ja äänikirjaversiot. Äänikirjan lukija Simo Häkli, kesto 9 h 48 min.

Linkki- ja kirjalista Albert Edelfeltistä kiinnostuneille:

Marina Catani: Pariisi, kevään ja elämän tuoksu - Albert Edelfeltin elämäkerta. Ajatus-kirjat, 2004.
Anna Kortelainen: Virginie! Tammi, 2002.
Pentti Savolainen: Rakkautta Pariisin taivaan alla - Aino Acktén ja Albert Edelfeltin tarina. Ajatus-kirjat,2004.
Anna Kortelainen: Puolivilli puutarha - Albert Edelfeltin Haikko. Otava, 2004.
Eija Kämäräinen: Albert Edelfelt - Kultainen häkki. WSOY, 1992.
Venla Hiidensalo: Sinun tähtesi. WSOY, 2017.
Raija Oranen: Ackté! Teos, 2016.
Glory Leppänen: Arkkipiispan perhe ja Aino Ackté Otava,1966.
Maria Vainio-Kurtakko: Sovelias liitto - Kohtauksia Ellan de la Chapellen ja Albert Edelfeltin avioliitosta. Teos, 2022.

Huhtikuussa 2021 ilmestyy Hanna-Reetta Schreckin tietoteos Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (Like), jossa yksi keskeisistä naisista on Ellan Edelfelt. Ehdottomasti lukulistallani!

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet

 

Valo muovaa tiloja. Valo tekee tilat näkyviksi, piirtää seinät esiin. Hän miettii valoa aina, kun piirtää seiniä. Miettii, miten valo tulee huoneeseen, mihin piirtäisi ikkunat, oviaukot, miten saisi valon kuljetettua rakennuksen läpi, miten saisi sen tunkeutumaan mahdollisimman syvälle rakennukseen. Sillä vasta valosta huoneet syntyvät.

Tällaiset romaanit pitäisi kieltää! Tai ainakin minulta pitäisi kieltää niiden lukeminen!

Nämä olivat spontaanit ajatukseni lukiessani Pirkko Soinisen arkkitehti Wivi Lönnistä kertovaa romaania Valosta rakentuvat huoneet. Teos herätti nimittäin aivan valtavan halun lukea lisää, etsiä tietoa ja lähteä matkoille. Täsmälleen samoja himoja herätti taannoin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja ja erityisesti sen Emännöitsijä, jossa fiktiivinen päähenkilö Ida työskentelee taiteilija Albert Edelfeltin ateljeen emännöitsijänä. Halusin lukea lisää, nähdä kuvia ja käydä erilaisissa paikoissa.

Valosta rakentuvien huoneiden parissa halusin ja sen lukemisen jälkeen haluan lukea lisää Wivi Lönnistä, Hanna Parviaisesta, Armas Lindgrenistä ja hänen liikekumppaneistaan sekä suomalaisesta arkkitehtuurista ylipäätään. Kipeästi kaipasin romaanin äärellä sen rinnalle muhkeasti kuvitettua tietoteosta Wivi Lönnin tuotannosta. Olisipa upeaa seurata hänen häikäisevän uransa etenemistä rakennus rakennukselta, katsoa kuvia eri aikakausilta ja tutustua rakennusten vaiheisiin ja nykytilaan. Haluaisin päästä opastetulle arkkitehtuurikierrokselle Lönnin suunnittelemiin rakennuksiin ja alueisiin.

Oivalluksen jälkeen kaikki herää eloon, seinät nousevat taivaita kohti, talo rakentuu tähän silmien eteen. – Mikä muu taide olisi tällaista – että sen voi kokea näin kokonaisvaltaisesti, koko olemuksellaan.

Romaanin parissa tajusin, kuinka surkean vähän tiedän mitään arkkitehtuurista. Olen vuosia ihaillut esimerkiksi Tampereen upeaa keskuspaloasemaa tietämättä tai edes miettimättä, kuka sen on suunnitellut. Aivan huikea tarina liittyy senkin syntyyn. Oli lähes hiuskarvan varassa, että Lönnin suunnittelema versio toteutettiin. Ja millainen helmi se nykyään onkaan!

Erittäin mielenkiintoinen henkilö on myös säynätsalolainen kauppaneuvos Hanna Parviainen, johon Lönn tutustui Jyväskylään muutettuaan ja josta tuli pitkäksi aikaa hänen elämänkumppaninsa. Parviaisen ja hänen johtamansa sahan ja vaneritehtaan tarinat olisivat ihan oman perusteellisen tietoteoksen väärtit ja sopisivat tämän romaanin rinnakkaisluettaviksi mitä parhaiten.

Pirkko Soininen on perehtynyt ihailtavan perusteellisesti Wivi Lönnin elämään ja tuotantoon sekä arkkitehtuuriin ylipäätään (kirja lopussa on mittava lähdeluettelo). Lönn myös herää hänen romaaninsa sivuilla eloon ja hahmottuu kiinnostavaksi henkilöksi. Soininen on päätynyt kertomaan Lönnin elämästä lyhyin, kronologisesti toisiaan seuraavin episodein. Painoa on jokseenkin tasapuolisesti yksityiselämän ja työn alueilla. Ne myös luonnollisesti lomittuvat toisiinsa.

Kerronnassa korostuvat omalla alallaan tienraivaajanaisen kohtaamat vaikeudet. Naisen ei katsottu voivan olla arkkitehdin ammatissa, koska työ vaati sellaista ajattelua ja ymmärrystä, joista naisen aivot eivät kyenneet selviytymään. Jo opiskelupaikan saaminen on hankalaa. Toisaalta Lönn joutui tekemään yksityiselämässään uhrauksia tai ainakin vaikeita päätöksiä voidakseen rakentaa uskottavaa uraa. Romaanin kaari noudattelee Lönnin elämänkulkua, mikä ei ole välttämättä draamallisesti onnistunein ratkaisu, vaikka selkeä onkin.

Kun oikea historiallinen henkilö on kaunokirjallisen teoksen päähenkilö ja hänen elämästään, ajatuksistaan ja tunteistaan kerrotaan fiktion keinon, on lukijoiden suhtautuminen usein moninaista. Osa lukijoista haluaa irtisanoutua tämänkaltaisista kirjoista kokonaan. Heidän mielestään historialliset henkilöt eivät kuulu kaunokirjallisuuteen. Itse en lähtisi kovin kevein perustein rajaamaan, mistä kaikesta ja miten kaunokirjallisuutta saa kirjoittaa.

Eniten huomaan kuitenkin pitäneeni niistä teoksista, joissa kirjailija on rohkeasti irrottautunut historian kehyksestä, kronologiasta, faktoista ja kohdehenkilön koko elämänkaaren mitasta. Loistava esimerkki tällaisesta on Johanna Venhon Ensimmäinen nainen, samoin Venla Hiidensalon Sinun tähtesi. Ahmin silti Valosta rakentuvat huoneet silmät innosta palaen ja kiivaasti muistiinpanoja tehden. Niin moneen paikkaan haluaisin mennä katsomaan, miten Wivin työ edelleen elää ja hengittää.

Kynä on taikakalu. Sen avulla voi lentää aikojen halki, palauttaa mieliin kauan sitten tapahtuneet asiat, pienet liikahdukset sydänalassa.

Pirkko Soininen: Valosta rakentuvat huoneet
Bazar 2021. 381 s.

Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 26.1.2021.

Kuunteluvinkki aiheesta kiinnostuneille!
Yle Areenasta löytyy ohjelma Kulttuuriykkönen ja ti 23.2.2021 jakso Yksinhuoltajan tytär Wivi Lönn oli Suomen ensimmäinen menestynyt naisarkkitehti miesten maailmassa, jossa juontaja Pia-Maria Lehtola haastattelee kirjailija Pirkko Soinista ja taidehistorioitsija Anna-Leena Lehtoa Wivi Lönnistä, hänen tuotannostaan ja Soinisen romaanista.

Simone Buchholz: Verikuu

 

Hampurin poliisissa St. Paulin alueella syyttäjänä työskentelevä Chastity Riley saa työparikseen osavaltion rikospoliisin yksiköstä 44 Ivo Stepanovicin, kun suuren mediakonsernin pääkonttorin edestä löytyy kummallisen rikoksen uhri. Yksi talon esimiesportaan jäsenistä on teljetty alastomana ja huumattuna suureen häkkiin. Mitä ilmeisimmin miestä on pahoinpidelty tai kidutettu raa’asti ennen paikalle kuljettamista.

Vieläkin oudommaksi tilanteen tekee, että konsernin työntekijät ovat joko vain ohittaneet häkin töihin mennessään tai pysähtyneet paikalle sen verran, että ovat ehtineet sylkäistä häkkiin suljettua miestä. Poliisi on hälytetty vasta puoli tuntia sen jälkeen, kun ensimmäiset henkilöt huomasivat häkin.

Chastityn kanssa samaan aikaan rikospaikalle saapuu hänen uusi väliaikainen työparinsa Stepanovic, joka ottaa oitis ohjakset käsiinsä. Mediatalossa tunnelma on poliisin silmin omituinen. Juuri kukaan ei tunnu olevan järkyttynyt kollegan kohtalosta, vaan pikemminkin ilmassa on huonosti salattua vahingoniloa ja pahansuopuutta. Kukaan ei osaa tai halua myöskään kertoa poliisille uhrista oikein mitään. Mies itse ei osaa kertoa tapahtuneesta mitään, mistä olisi poliisille apua.

Sitten mediakonsernin pääkonttorin edestä löytyy toinen häkki, jossa vapisee yksi talon johtajista alastomana, tokkuraisena ja kauttaaltaan väkivallan merkein kirjottuna.

Mitkä asiat uhreja yhdistävät? Mitä tekijä haluaa häkillä ja kiduttamisella kertoa? Onko joku muukin vielä vaarassa?  

Nelikymppinen, uransa sivuraiteelle ajanut viinaan ja miehiin menevä Chastity Riley on Saksan dekkarikuningatar Simone Buchholzin karheapintainen päähenkilö, jonka tutkimuksista ja sotkuisista ihmissuhdekuvioista on julkaistu Saksassa yhdeksän kirjaa. Niistä on suomennettu toistaiseksi kolme eli sarjan ensimmäinen osa Revolverisydän, kuudes osa Krokotiiliyö ja viimeisimpänä tämä seitsemäs eli Verikuu. Buchholzia suomentaa Anne Kilpi, jonka omistama kustantamo Huippu julkaisee suomennokset.

Buchholzilla on omanlaisensa kirjoitustyyli, joka sopii kuin nyrkki silmään Chas Rileyn ja kumppaneiden kuvaamiseen. Kumpi sitten on aiheuttanutkaan kumman, lienee yhdentekevää. Hampurin vähän nuhjuisen St. Paulin alueen kujat, jokirannat ja kuppilat ovat oivallinen miljöö noir-tyyppiselle dekkarikerronnalle. Paketti on siis napakasti kasassa kaikin puolin. Napakoita ovat kirjatkin, alle 300-sivuisia ja väljästi taitettuja. Niissä ei ole mitään turhaa.

Juoni on kutkuttava yhdistelmä tuttuja dekkarikuvioita ja vähemmän tuttuja, yllättäviäkin vetoja. Buchholz ei vaivaudu selittelemään mitään. Eikä selittely kyllä sovi Chastityllekaan.

Simone Buchholz: Verikuu (Beton Rouge)
Suom. Anne Kilpi.
Kustantamo Huippu 2020. 272 s.

Arvostelukappale.

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema

 

Pienten alakoululaisten luontopolkuretki päättyy karusti. Sumu estää siirtolohkareiden kuvaamisen, mutta sen sijaan kännykkäkameroihin ja tabletteihin tallentuu kammottava näky. Merenrannan ja lenkkipolun välisessä painanteessa makaa puolialaston ja verinen naisen ruumis, jonka joku lapsista tunnistaa yläkoulun englanninopettajaksi.

Laaksalan pikkukaupungissa Merihaan yläkoulun opettajakunta on lamaantunut. Maaret Jokihaara oli koulun opettajista uusimpia tulokkaita. Hän ei ollut jättänyt kylmäksi ketään, etenkään koulun ja paikkakunnan miehiä. Maaret oli uskomattoman kaunis, fiksu ja ennen kaikkea sinkku. Hänen läheisin ystävänsä oli koulun toinen uusi opettaja, äidinkielen opettaja Sonja Koskinen. Uudelle paikkakunnalle samaan aikaan muuttaneet naiset olivat ystävystyneet ja viettivät jonkin verran myös vapaa-aikaansa yhdessä, vaikka olivatkin kovin erilaisia.

Tuula Rannan esikoisdekkari Totuus on vaihtuva maisema siis lähtee räväkästi alkuun painajaismaisesta tilanteesta. Nuoren ja kohtalokkaan kaunottaren maineessa olleen opettajan tapon selvittely jää kuitenkin polkemaan paikallaan. Tutkintaa johtava rikoskomisario Tapani Mikkonen on jo alkuvaiheissa vahvasti sitä mieltä, että poliisi tarvitsee tekijän paljastamisessa apua kriminaalipsykologi Aira Karhulta.

Kuusikymppinen Aira ei tiedä, ilahtuako vai ei, kun Mikkonen ottaa yhteyttä. Aira on juuri käymässä läpi kipeää avioeroa ja totuttelee yksin asumiseen. Kiinnostava työtehtävä voisi kuitenkin tuoda ankeaan arkeen tervetullutta uutta ajateltavaa, mutta yhteistyö Airaa parikymmentä vuotta nuoremman mutta kieltämättä erittäin kiinnostavan rikoskomisarion kanssa sekä kutkuttaa että arveluttaa. Airan ja Mikkosen menneisyydessä on mitä ilmeisimmin tapahtunut jotakin, joka hiertää heidän ammatillisia välejään oudosti.

Laaksalassa tuntuu olevan koko joukko henkilöitä, joilla voisi olla motiivi Maaretin tappamiseen. Hän on leikitellyt useamman miehen tunteilla ja haluilla. Onko joku mustasukkainen rakastaja tai toiveissaan pettynyt mies iskenyt puukon naisen vatsaan? Vai onko teon takana joku petetty vaimo tai naisystävä? Maaretin menneisyydestäkin tuntuu olevan kovin vaikea saada selkoa. Miksi upea nainen on päätynyt Laaksalan kaltaiseen pussinperään töihin?

Juoni tihenee, kun yksi Merihaan opettajista katoaa. Onko tappaja iskenyt uudelleen? Koulun henkilöstöstä moni käyttäytyy vähintään epäilyttävästi.

Tuula Ranta on eläköitynyt äidinkielen opettaja, mikä kyllä näkyy teoksessa positiivisesti monin tavoin. Rannan kieli on huoliteltua ja sujuvaa, joten tuhdin teoksen lukeminen on helppoa. Tyylin puolesta ainoa kritiikkini liittyy ehkä liiallisenkin yksityiskohtaiseen kuvaukseen, johon Ranta on ilmeisen viehtynyt. Lukijaa ei välttämättä kiinnosta, minkä värisellä tunnistepalasella joku henkilöistä on merkinnyt kotiavaimensa tai minkä valmistajan mukista koulun rehtori juo välituntikahvinsa (joka on keitetty Moccamasterilla, tietysti). Jonkin verran tiivistämistä teksti siis olisi sietänyt.

Koulumaailmaan sijoittuvia dekkareita on suhteellisen harvassa, joten ilahduin tästä miljöövalinnasta. Kirjoittaja myös tuntee koulumaailman perinpohjaisesti, joten kerrankin myös terminologia on moitteettomassa kunnossa, mistä iso kiitos. Opettajana myös nautin koulun ja opettajahuoneen tunnelman ja jännitteiden kuvauksesta, joka on varsin osuvaa ja tunnistettavaa.

Erityisesti kuitenkin ilahduin dekkarin päähenkilön valinnasta. Henkilöitä ja näkökulmiakin on runsaasti, mutta minusta päähenkilö kuitenkin lopulta selvästi on Aira Karhu. Häneen Ranta on panostanut mukavasti. Alkuun pidin Airaa vähän ärsyttävänä tyyppinä, mutta kun paremmin tutustuimme, aloin pitää hänestä kovasti. Aira on monessa mielessä aikuinen ja kypsä nainen. Miesasiat ovat vähän sotkussa, mutta Aira pitää oivallisesti tilanteen hallinnassaan.

Räväkästä alustaan (ja siis erinomaisesta dekkarialoituksesta!) huolimatta Totuus on vaihtuva maisema ei ole toiminta- tai väkivaltadekkari, vaan painotus on erittäin vahvasti psykologisella puolella. Jopa siinä määrin, että Maaret Jokihaaran kohtalon lopulta selvitessä ratkaisu tuntuu jotenkin epäuskottavalta, liian rankalta siihen nähden, miten vaisun suoraviivaisesti sitä tekstissä kerrotaan.

Juoni on sommiteltu taiten, ja matkan varrella tulin yllätetyksikin, vaikka jälkikäteen tajusin, että olihan minulle annettu koko joukko vihjeitä. Oivallista siis! Aira Karhun tapaisin mieluusti toisenkin kerran.

Tuula Ranta: Totuus on vaihtuva maisema
Myllylahti 2020. 350 s.

Arvostelukappale

Kale Puonti: Milo

Rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen palaa pitkältä kesälomaltaan takaisin työpaikalleen eli Helsingin poliisin huumeyksikköön Pasilan Myrkkyyn. Tunnelmat eivät ole kovin kaksiset, sillä Pesonen tietää päätyvänsä pikapuoliin keskustelemaan sisäisen tutkinnan kuulustelijan kanssa. Keskustelu oli sovittu käytäväksi jo ennen lomaa, mutta Pesonen ei ollut mennyt. Miksi pilata hyvä loman aloitus mokomalla? 

Pesosella on takanaan jo kolmenkymmenen vuoden ura poliisissa. Huumepoliisiksi pääseminen on ollut aikoinaan hänen unelmansa täyttymys. Nyt työ on kuitenkin muuttunut täysin käsittämättömäksi. Lähiesimiestä rikosylikonstaapeli Kaartamoa lukuun ottamatta kaikki päälliköt ja johtajat tuntuvat kuluttavan päivänsä miettimällä, miten voisivat saada omat alaisensa syytteeseen jostakin ja mieluiten telkien taakse. Samaan aikaan rivipoliisien olisi kuitenkin tehtävä yhä parempaa tulosta yhä kovenevan rikollisuuden torjunnassa.

Kalle Pesosen työtavat ovat piintyneen vanhakantaisia, eikä hän aio niistä hevillä luopua. Pesonen on johtoportaan näkökulmasta hieman kiusallinen, sillä niskuroivaa ja purnaavaa, mieltään osoittavaa poliisia on hankala saada kuriin, koska tämä samaan aikaan on työssään omalla tavallaan erinomainen.

Rikosylikonstaapeli Pesoseen ja Kaartamon huumerikoksia tutkivan ryhmän muihinkin poliiseihin on tutustuttu jo Kale Puontin Pasilan Myrkky -dekkarisarjan ykkösosassa Manni. Sarjan osat ovat kuitenkin niin selvästi itsenäisiä, ettei juurikaan haittaa, vaikka lukisi ensin tämän kakkososan Milo. Siinä kyllä parilla sanalla viitataan Mannin tapahtumiin, mutta juonenkäänteistä ei paljasteta mitään olennaista. Poliisien yksityiselämää Puonti kuvailee hyvin niukasti ylipäätään, ja seuratut rikolliset vaihtuvat kirjasta toiseen.

Milon kovapintainen ja kylmäsydäminen rosvopäähenkilö on noin kolmikymppinen albaani Fatjon Milo, jonka rikollisjärjestöä johtava setä on muutama vuosi sitten lähettänyt Helsinkiin hoitamaan järjestön huumebisnestä. Kaikki sujui alkuun mainiosti, mutta sitten Milo tyri. Kaksi vuotta vankilassa sujuivat nopeasti ja helpohkosti. Niiden jälkeen Milo karkotettiin Suomesta, mutta se ei miestä huolettanut. Kotoa saisi helposti uuden henkilöyden, kun setä lähettäisi hänet pikavauhtia takaisin Helsinkiin korjaamaan pilalle menneitä bisneskuvioita.

Milon paluu Helsinkiin näkyy pian poliisin suunnassakin. Useita ihmisiä menehtyy lyhyen ajan sisällä heroiinin yliannostukseen, mikä herättää Pasilan huumeyksikön päällikönkin kiinnostuksen. Sitten eräässä helsinkiläishotellissa menehtyy kaksi tyttöä. Paikalta on ennen ensihoitajien tuloa livahtanut kaksi selvästi ulkomaalaistaustaista miestä. Keitä miehet ovat, ja mistä tyttöjen kuoleman aiheuttanut heroiini on peräisin?

Lukija tietää koko ajan enemmän kuin poliisit ja rikolliset tahoillaan. Milo on pulassa. Alaiset ovat sössineet bisnekset todella pahasti. Jostain olisi saatava nopeasti irtonaista rahaa. Mutta mikä avuksi? Sitten eräs onneton velkaantunut pikkurikollinen tulee syöttäneeksi Milolle idean, joka saa tapahtumat vyörymään yhä kiihtyvämmällä vauhdilla.

Puonti ei turhia kikkaile sen enempää kielellä kuin rakenteellakaan, vaan tarina etenee suoraviivaisesti eri näkökulmia vaihdellen. Mannia aloitellessani tuskailin henkilömäärän runsautta, mutta Milossa tätä ongelmaa ei enää ole. Tietysti helpottaa, että poliiseista suurin osa on jo tuttuja, mutta Puonti myös keskittyy eniten Pesoseen ja Miloon. Luvut ovat lyhyitä ja napakoita, ja mukavasti rullaavaa dialogia on kohtalaisen paljon. Tarina etenee livakasti, mutta kääntöpuolena on henkilöiden jääminen etäisiksi. Mörrikkämäisestä Pesosestakaan ei paljoa lisäsävyjä tässä osassa vielä irtoa. Hieman enemmän lihaa tarinan luiden ympärillä en panisi pahakseni.

Melko niukoilla aineksilla Puonti onnistuu kertomaan kylmäävän tarinan ja näyttämään, miten helppoa kansainvälisen rikollisjärjestön on huseerata Suomessa niin halutessaan. Virkavallan käsistä ainakin toinen on sidottu tukevasti selän taakse, joten toiminta on lähinnä pahimpien rovioiden hätäistä ja umpimähkäistäkin sammuttelua.

Tälläkin kertaa rikosvyyhti lähtee purkautumaan lähinnä onnekkaiden sattumusten takia. Ammattimaisetkaan rikolliset eivät pysty hallitsemaan kuitenkaan kaikkia toimijoita, ja terävävainuinen poliisi saattaa haistaa palaneen käryä oikealla (tai näkökulmasta riippuen väärällä) hetkellä.

Kale Puonti: Milo
Bazar 2021. 269 s.

Arvostelukappale.

Pasilan Myrkky:

Manni (Bazar, 2020)
Milo (Bazar, 2021)
Saarni (Bazar, syyskuu 2021)
Aribo (Bazar, tammikuu 2022)