Lumooja

Vuoden alussa päätin kirjoittaa kerran kuussa jutun jostakin minulle tulevista kirjallisuuslehdistä. Tammikuussa esittelin Särön, ja tällä kertaa on vuorossa Lumooja. Huomasin tosin esitelleeni Lumoojan jo aiemminkin eli vuonna 2011. Olen siis ollut uskollinen ja tyytyväinen tilaaja jo melko tarkkaan kymmenen vuotta!

Lumooja-kirjallisuuslehteä julkaisee turkulainen Kirjoittajayhdistys Kapustarinta ry. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, ja tilaushinta on tällä hetkellä 25 euroa/vuosi. Lehden mitat ovat 21 cm x 26,5 cm. Numerossa 4/2020 on 51 sivua. Lehti on painettu kiiltäväpintaiselle aikakauslehtipaperille, ja siinä on nelivärikuvitus.

Sisältönsä puolesta Lumooja ei ole ainakaan minun (osaturkulais)silmilleni mitenkään erityisen turkulainen vaan pikemminkin hyvätasoinen valtakunnallinen kirjallisuuslehti. Sisältö noudattelee pääpiirteissään samaa linjaa kuin kymmenen vuotta sitten, eli lehdessä on laajoja artikkeleja, esseitä sekä kaunokirjallisia tekstejä. Lopussa on vielä kohtalaisen laaja  arviointiosio.

Numeron 4/2020 päätoimittajat ovat Emmi Ketonen ja Mikko Lamberg. Heidän pääkirjoituksensa Uskon monet ulottuvuudet voi vapaasti lukea lehden verkkosivuilta. Viime vuoden viimeisen numeron teemana on usko ja sen monet ulottuvuudet, kuten pääkirjoituksen otsikkokin kertoo. Teema ei ole minusta aivan kaikkein kiinnostavimmasta päästä, mutta lehdessä sitä on käsitelty monipuolisesti ja luin kokonaan useita tekstejä.

Aukeaman kokoisessa Toimitus suosittelee -osiossa on 14 uskoon liittyvää kulttuurivinkkiä tietokirjoista kirkkorakennuksiin ja äänilevyistä YouTube-videoihin. Hyviä vinkkejä, joista muutaman kirjasin itsellenikin talteen.

Heti ensimmäinen teema-artikkeli eli Maria Björklundin Esoteerista kirjallisuushistoriaa osuu. Olen viime vuosina lukenut koko joukon suomalaisia taiteilijaelämäkertoja ja törmännyt kerta toisensa jälkeen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkuvuosikymmenten hengenelämän muoti-ilmiöihin. Björklund avaa aihetta juuri tästä näkökulmasta. Sen sijaan vain silmäilin Laura Rostenin artikkelin Esoteria, mystiikka ja salatieteet, joka keskittyy nykyhetkeen ja esoterian vaikutteisiin suomalaisella kirjallisella kentällä. Tähän voisin kyllä vielä palata.

Kiintoisa on kieltämättä myös Rosa Aphalon artikkeli, joka käsittelee Kalevalan ja muinaisen kansanperinteen vaikutuksia Sanna Hukkasen ja Mari Ahokoivun sarjakuvissa. Oma Kalevala-kiintiöni vain tuntuu nyt olevan aika tapissa, joten senkin vain silmäilin tällä kertaa läpi. Tekstissä on kuitenkin muutama oivallinen sarjakuvavinkki, jotka kirjasin muistiin.

Varsinaiseksi numeron helmeksi osoittautuivat esseet dystopioista ja utopioista. Kun usko murenee – dystooppinen kirjallisuus on Teemu Korpijärven käsialaa. Esseessään Korpijärvi määrittelee dystopian, pohdiskelee sen viehätystä ja käy läpi esimerkkien kera sen alalajeja. Koska luen mielelläni dystopioita, löysin kirjoituksesta monia tuttuja teoksia ja sain myös lukuvinkkejä.

Irina Niinivaara antaa saman käsittelyn utopioille, joita näppituntumalla olisi huomattavasti vähemmän tarjolla kuin dystopioita. Mutta Niinivaara löytää utopioita kyllä riittävästi oivallisen esseen materiaaliksi. Onneksi, sillä tarvitsemme myös utopioita. Jo näiden Korpijärven ja Niinivaaran esseiden takia kannatti Lumoojan viimevuotinen tilausmaksu maksaa.

Sydän tulvii käännöstä -otsikko liittyy Suvi Seikkulan artikkeliin uskonnollisten tekstien kääntämisestä ja kääntäjistä. Artikkelissa haastatellaan neljää suomalaista kääntäjää tulokulmana heidän viimeaikaiset uskonnolliset käännöksensä ja miten uskonnollisten tekstien kääntäminen eroaa muista teksteistä. Mielenkiintoinen juttu tämäkin!

Myös runouden ystäviä hemmotellaan. Mikko Lambergin artikkelissa Pohjoinen zen – suomalaista tanka- ja haikurunoutta avataan aihetta perusteellisesti. Arto Lapin haikuja on ohessa sivun verran, samoin Tero Tähtisen kääntämiä zenrunoja. Toisaalla lehdessä on aukeaman mittainen runo Elementti, jonka on kirjoittanut Rauni Lahdelma.

Mikko Lambergin essee Mitä tärkeä tarkoittaa? on myös mielenkiintoinen. Lamberg pyörittelee tärkeän määritelmää lähinnä kirjallisuuden kannalta pohtiessaan, mitkä teokset ovat oikeasti tärkeitä ja kenen mielestä ne ovat tärkeitä ja miksi. Kuten arvata saattaa, varsinaiseen lopputulemaan ei oikein päästä, mutta Lamberg herättelee kyllä hyvin miettimään lukijan omiakin arvotuksia.

Kritiikki-osiossa arvioidaan alla luetellut teokset:

Kaisu Tervonen (toim.): 13 katseluasentoa. Miltä televisio tuntuu? (Kosmos, 2020)
Jani Saxell (toim.): Parasta katseluaikaa (WSOY, 2020)

Maria Mäkelä & al. (toim.): Kertomuksen vaarat – Kriittisiä ääniä tarinataloudesta (Vastapaino, 2020)

Markku Soikkeli: Maailmoja rakentamassa: tyyliopas kauhun, scifin ja fantasian kirjoittamiseen (Oppian, 2020)

Elina Jokinen: Päivä, jona Stella Julmala tuli hulluksi (Tuuma-kustannus, 2020)

Kaisa Peltola: Häpeän alkemia (Viisas elämä, 2020)

 

Kaiken kaikkiaan siis varsin tuhti, kunnianhimoisesti toteutettu ja kovatasoinen kirjallisuuslehti, joka tilaajan näkökulmasta on vähintäänkin hintansa arvoinen. Luettavaa riittää useammaksikin tuokioksi. Jos jotain kaipaisin lisää, niin ehkä jotain vähän kepeämpää sisältöä johonkin väleihin. Ei kirjallisuuden, kirjoittamisen ja lukemisen aina tarvitse ihan niin totista hommaa olla. 

Taina Parikka: Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa 1-3

 

Olen ollut vankasti sitä mieltä, että ainakin yksi ruumis on välttämätön osa kunnon dekkaria. Lisäksi olen ollut sitäkin mieltä, että omakustanteet eivät ole varsinaisesti sellaista kirjallisuutta, jota mieluiten lukisin.

On ihan virkistävää huomata aina välillä, että omat mielipiteensä joutuu pyörtämään. Taina Parikan historiallisissa pehmodekkareissa ei tule ruumiita, mutta ne ovat siitä huolimatta (ellei juuri siksi?) aivan loistavia! Lisäksi Parikka on julkaissut kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjan osaa omakustanteina.

Parikka työskentelee Haminassa Kauppiaantalomuseon museonhoitajana. Kyseinen rakennus on mukana kaikissa kolmessa hänen dekkarissaan, mutta eniten sarjan avausosassa Varkaus vaskitehtaassa. Tämä nimenomainen vaski- eli kuparitehdas on nimittäin aikanaan sijainnut Kauppiaantalomuseon kiinteistössä, joka museon nettisivujen mukaan on rakennettu vuonna 1841 ja sijaitsee edelleen osoitteessa Kasarminkatu 6 Haminassa.

Suuri osa Parikan dekkareiden henkilöistä on ihan oikeita historiallisia henkilöitä. Myös fiktiivisissä henkilöissä on monissa mukana ainakin siteeksi faktaa. Sankaritar eli sarjan minäkertoja-päähenkilö on neiti Julia Sundman, jonka tausta on mielenkiintoinen. Parikka kertoo jo suunnitteluvaiheessa päättäneensä, että päähenkilö tulee olemaan Elfvingin kirjakaupassa työskentelevä neiti-ihminen. Sattuman kautta tälle kuvitteelliselle henkilölle löytyi käyttökelpoinen historiallinen tausta.

Oikea Julia Sundman syntyi Loviisassa varakkaaseen porvarisperheeseen vuonna 1846 ja muutti Haminaan vuonna 1867. Haminassa hän tutustui neiti Aleksandra Elfvingiin, josta tuli Suomen ensimmäinen naispuolinen kirjakauppias, kun hän perusti kirjakaupan Haminaan. Juliasta tuli Elfvingin neitien pitkäaikainen asuinkumppani ja seuraneiti.

Parikka on kirjoittanut tälle historian Julialle teoksiinsa uran kirjakaupan osakkaana ja myyjättärenä. Isältään perimien varojen ansiosta Julia on suhteellisen varakas itsellinen nainen, joka ei vielä kolmikymmenvuotiaanakaan ole löytänyt itselleen sopivaa aviomiestä. Asia vaivaa Juliaa jonkin verran, ja hän punnitsee vaihtoehtojaan välillä hyvinkin analyyttisesti, jopa kyynisesti. Toisaalta hän kaipaa perhettäkin, mutta itse asiassa sittenkin ennemmin miehistä kosketusta…Ajatus on täysin sopimaton siveelliselle ja säädylliselle säätyläisnaiselle!

Varkaus vaskitehtaassa -dekkarissa Julian tilanteen tekee tukalaksi innokas kosija, joka sattuu olemaan neitien vuokraemännän poika. Julia tietää, että avioliitto olisi ratkaisu moniin hänen ongelmiinsa, mutta se ei silti tule kyseeseen missään tapauksessa. Julia on nimittäin auttamattoman rakastunut kuparitehtailija Johan Lindforsiin, joka taas on naimisissa. Tilanne on kiusallinen, eikä siitä ole kunniallista ulospääsyä.

Julian sydämenasiat ja avioitumiskuviot ovat keskeisinä mukana seuraavissakin teoksissa. Kolmannessa osassa Karsserissa kadettikoulussa Julian pään pistää täysin pyörälle kadettikoulun johtajan yksityissihteeri Aleksander Sigglund, komea ja hienokäytöksinen herrasmies, joka Julian järkytykseksi ja kuumotukseksi on häntä itseään miltei kymmenen vuotta nuorempi mutta joka silti osoittaa selvää kiinnostusta kirjakaupan neitiä kohtaan.

Neiti Julia Sundman on mitä onnistunein päähenkilö tähän kepeään historialliseen dekkarisarjaan. Hän on säätyläinen, kohtalaisen varakas ja siedettävän näköinen, vaikka ei mikään häikäisevä kaunotar. Hän on myös fiksu mutta ei ärsyttävän älykäs tai ylivertainen. Kirjakaupassa ja Elfvingin neitien kanssa asuessaan hän tuntee paljon kaupunkilaisia ja on aktiivisesti mukana kaupungin seuraelämässä. Aloin kolmen pienen dekkarin mittaan pitää kovasti Juliasta, joka kärvistelee rakkauselämänsä niukkuuden ja ajan ankarien sopivaisuussääntöjen puristuksessa. Hän on juuri sopivan emansipoitunut ja kipakka toiminnan ihminen minun makuuni.

Neiti Sundmanin seikkailuja Fredrikshamnissa -sarjassa on siis tähän mennessä ilmestynyt kolme teosta: Varkaus vaskitehtaassa (2017), Kalkki kadoksissa (2018) ja Karsserissa kadettikoulussa (2020). Ensimmäisen teoksen tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1875, keskimmäisen kuusi vuotta myöhemmäksi 1880-luvun alkuun ja kolmannen vuoteen 1884.

Varkaus vaskitehtaassa alkaa, kun Julia törmää iltahämärissä Haminan keskustan liepeillä tilanteeseen, jossa piika on jonkinlaisessa pulassa venäläiseltä upseerilta vaikuttavan miehen kanssa. Kun Julia lähestyy paria, mies häipyy nopeasti paikalta ja hätääntynyt piika kiittelee vuolaasti Juliaa. Käy ilmi, että nuori nainen on odottelemassa kadunkulmassa sulhastaan, joka ei ole saapunut sovittuun tapaamiseen. Tomera Julia ryhtyy selvittämään kadonneen sulhasen tapausta, ja nopeasti käykin ilmi, että tämä on päätynyt putkaan jäätyään kiinni tehtailija Lindforsin kassan varastamisesta. Kassa on edelleen kateissa ja pieniin päin olevan piikatytön sulhanen putkassa, joten neiti Julia Sundmanilla on pätevä syy pistäytyä tapaamassa komeaa tehtailijaa.

Kakkososassa Kalkki kadoksissa Julia saa yllättäen apurin rikosten ratkontaan, sillä rovasti Enckellin kymmenvuotias poika Manne eli Magnus osoittautuu varsin teräväpäiseksi ja tarkkasilmäiseksi miehenaluksi, joka haluaa auttaa Juliaa selvittämään pappilaan ja kirkon sakaristoon tehdyt omituiset murrot. Rikossarja tuntuu liittyvän Haminan esikaupungissa kulkevaan huhuun, jonka mukaan keskiaikainen ehtoollisviiniastia eli kalkki olisi ihmeitä tekevä parantava esine. Kun kalkki sitten katoaa, seuraa sarja omituisia tapahtumia.

Karsserissa kadettikoulussa saa vauhtia, kun säätyläisrouva pyytää Julialta apua kummityttönsä kiusalliseen ongelmaan. Aikuinen nuori nainen toimii opettajana tyttökoulussa, mutta nyt hänen maineensa ja tulevaisuutensa on uhattuna, sillä hän on jo toista vuotta saanut kummallisia nimettömiä kirjeitä sen jälkeen, kun osallistui kadettikoulun tanssiaisiin. Alkupään kirjeet ovat lemmekkäitä, mutta ne ovat vähitellen muuttuneet uhkaaviksi ja synkeiksi. Neito ei rohkene kertoa kirjeistä vanhemmilleen, koska pelkää menettävänsä lupansa työskennellä koulussa.

Julia ryhtyy selvittämään kirjeiden alkuperää, joka näyttäisi olevan yhteydessä Keisarilliseen Suomalaiseen Kadettikouluun, Haminan ylpeyteen. Avukseen hän saa innokkaan kirjuri Sigglundin mutta yllättäen myös huonokäytöksinen ja töykeä kadetti Mannerheim osoittaa olevansa kiinnostunut auttamaan viehättävää ikäneitoa tämän epäsovinnaisissa puuhissa. Epäsovinnaiset puuhat herättävät epäluuloja myös Julian asuinkumppaneissa Elfvingin neideissä, ja naisten pieni yhteisö kärsii eripurasta. Koko Julian tulevaisuus tuntuu olevan vaakalaudalla.

Taina Parikka on perehtynyt historiallisiin pukuihin, mikä näkyy mainiosti myös hänen romaaneissaan. Hankalat naisten asut saavat paljon huomiota, mutta esimerkiksi ruokiin ei juurikaan näissä kirjoissa paneuduta. Sen sijaan vanhan Haminan arkkitehtuuri tulee esille hienosti, ja huomaavaisesti jokaisessa kirjassa on myös Haminan ympyräkeskustan kartta avuksi lukijalle.

Vaikka tarinat ovat kepeitä ja rikosjuonen sekä romanssin sävyttämiä, niiden lomaan mahtuu terävääkin yhteiskunnallista havainnointia. Ajan räikeä kaksinaismoraali saa käsittelynsä, samoin jyrkkä jakautuminen säätyläisiin ja rahvaaseen, joiden elinolot poikkeavat toisistaan suorastaan pöyristyttävästi. Kirjojen lopusta löytyvät historiallisten henkilöiden esittelyt sekä lähdeluettelot lisäluettavaa kaipaaville.

Ihastuin myös Parikan kerrontatyyliin. Tietoa viihdyttävän tarinan taustalla on rutkasti, mutta se on tuotu kerrontaan kuin salavihkaa, ei kuivakasti lukijaa pitkästyttäen. Dialogi on luontevaa, ja tekstiin on siroteltu juuri sopivasti vanhahtavia sanoja ja termejä, joista osa selitetään alaviitteissä. Teoksista tuntuu huokuvan tekijän rakkaus aiheeseensa, ja mukana on myös lämmintä huumoria.

Kiitän lämpimästi Taina Parikkaa yhteydenotosta, sillä muuten en olisi koskaan näihin helmiin törmännyt! Hamina on nyt myös merkitty tulevien aikojen vierailukohdelistalle, sillä olen käynyt Haminassa pikaisesti vain kerran. Nähtävää ja koettavaa siis riittää. Jos olen oikein ymmärtänyt, sarjaan olisi vielä tulossa ainakin yksi osa. Sitä jään odottelemaan!

Taina Parikka: Varkaus vaskitehtaassa
BoD-omakustanne, 2017. 129 s.

Taina Parikka: Kalkki kadoksissa
BoD-omakustanne, 2018. 156 s.

Taina Parikka: Karsserissa kadettikoulussa
BoD-omakustanne, 2020. 201 s.

Lainattu kirjastosta.

Sarjaan on ilmeisesti tulossa vuoden 2024 lopulla uusi osa. Sitä odotellessa voi katsoa vaikka tämän Ylen jutun kirjailijasta: Prinsessaleikki.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen

 

”Koulussa pitäisi opettaa saamelaiskulttuurista ja saamelaisten historiasta paljon enemmän kuin nykyisin tapahtuu.” Lainaus ei ole sanatarkka, enkä muista myöskään, kuka näin kirjoitti saamelaisten kansallispäivänä 6.2.2021 Twitterissä. Seuraan siellä useitakin aktiivisia saamelaistwiittaajia ja olen ollut tyrmistynyt, miten jyrkkiä ja vihamielisiä mielipiteitä ihmisillä on saamelaisista, heidän kulttuuristaan ja oikeuksistaan.

Havahduin kuitenkin tuohon opetusvaateeseen. Tuttua huttuahan on, että kun milloin mikäkin ongelma yhteiskunnassa pullahtaa julkiseen keskusteluun, vaaditaan aihetta lisättäväksi perusopetuksen opetussuunnitelmaan eli kansanomaisesti sitä pitäisi opettaa koulussa ja mielellään vielä omana oppiaineenaan. Siihen sitten keskustelu yleensä tyssääkin.

Mutta tästä saamelaisuusasiasta olen samaa mieltä vaatijan kanssa. Totta vieköön Suomessakin asuvista ja elävistä saamelaisista pitäisi jokaisen suomalaisen tietää kosolti enemmän kuin on asian laita. Olen ollut poissa aktiiviopetustehtävistä jo kahdeksan vuotta, joten ihan ajantasaista tietoa minulla ei opetuksen sisällöistä ole. Kun viimeksi opetin yläkoulussa äidinkieltä ja kirjallisuutta, saamelaiset tulivat esille yhdeksännellä luokalla jaksossa, jossa käsitellään suomen kielen etä- ja lähisukukieliä ja niitä puhuvia kansoja. Ei muuten.

Historian puolella en muista saamelaisista olleen puhetta sen paremmin yläkoulun kuin lukionkaan puolella. Aktiiviurastani historian opettajana on tosin kulunut jo pian parikymmentä vuotta.

Kun muistelen 1980-luvulle sijoittuvia opettajaopintojani, en niistäkään saa mieleeni mitään saamelaiskulttuuriin viittaavaa yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Olen nimittäin osallistunut syventävissä opinnoissani lapin kielen historiaa käsittelevään kurssiin, jossa keskityttiin kielen kehityksen nyansseihin äänne- ja muototasolla ja oheistehtävänä suomennettiin sanaston avulla saamenkielisiä kansansatuja. Eipä siitä mainittavaa iloa ollut peruskoulun oppitunneilla… Vinkiksi siis kaikille opettajien täydennyskoulutuksia suunnitteleville, että tarvetta olisi! Omat nykytietoni aiheesta pohjautuvat lähinnä lukemaani kaunokirjallisuuteen.

 

Yllä olevat mietteet putkahtivat päähäni, kun luin dekkaria! Törmäsin jossakin nettikeskustelussa kirjaan, johon olin aiemminkin kiinnittänyt huomiota mutta sitten taas unohtanut, eli ranskalaisen Olivier Trucin kirjoittamaan dekkariin Viimeinen saamelainen. Jo lähtöasetelma herätti runsaasti kysymyksiä. Miten ranskalainen tulee kirjoittaneeksi jännitysromaanin, joka sijoittuu Norjan ja Ruotsin Lappiin ja joka käsittelee saamelaiskulttuuria?

Mitä pitemmälle kirjaa luin, sitä enemmän mietin tuota kysymystä, koska romaanista saa vaikutelman, että Truc tosiaankin tietää mistä kirjoittaa ja tuntee niin saamelaiskulttuuria, saamelaisten historiaa ja nykytilaa moninkertaisesti paremmin kuin esimerkiksi minä. Kirjan kansilieve paljastaa vain, että Olivier Truc (s. 1964) on kirjailija, journalisti ja tv-dokumentaristi, joka on asunut vuodesta 1994 alkaen Tukholmassa ja työskennellyt ranskalaislehtien kirjeenvaihtajana. Mutta eihän Tukholmassa voi perehtyä näin perusteellisesti saamelaisuuteen, vai voiko muka?

Pintapuolinen Googlen kaivelu nosti esiin Ylen jutun, jossa kerrotaan asian taustasta:
”Kirjoittaja on syventynyt aiheeseensa ja tehnyt laajaa tutkimusta poropoliisin työstä, Lapin olosuhteista ja geologiasta, joka on askarruttanut onnenonkijoita jo vuosisatoja. Olivier Truc teki Ranskan televisiolle pitkän dokumentin poropoliiseista ja vietti sitä varten kaksi kuukautta tunturissa ja Lapin taajamissa.” Aloin suhtautua dekkarin sisältöön aiempaakin kunnioittavammin.

Viimeisen saamelaisen päähenkilöt ovat poropoliisin partio P9 eli ruotsalaissaamelainen Klemet Nango ja etelänorjalainen Nina Nansen. Poropoliisi on siis ihan oikeasti olemassa, vaikka en luonnollisesti ollut siitä koskaan mitään kuullutkaan. Se on ylikansallinen poliisiviranomainen, jossa on työntekijöitä Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. Sen työmaana on Lapin poronhoitoalue ja tehtävänä ennaltaehkäistä ja ratkoa poronhoitajien välisiä erimielisyyksiä.

Poropoliisin päämaja on Kiirunassa Ruotsissa, mutta P9:n tukikohta on Norjan Koutokeinossa paikallisella poliisiasemalla. Komennus poropoliisiin ei ole kovin suosittua, mutta koska sinne kaivataan kovasti naisia ja etelässä työpaikat ovat kortilla, on nuori Nina Nansen päätynyt kokeneen konkarin Klemet Nangon työpariksi. Klemet on paikkakuntalaisia, mutta hän on kouluttautunut poliisiksi Ruotsissa ja työskennellyt pitkään Tukholmassa Palme-tutkinnassa.

Tapahtumat käynnistyvät, kun saamelaiskulttuurikeskus Juhl’sista varastetaan harvinainen perinteinen saamelaisrumpu. Rumpuja on vuosisatojen kuluessa tuhottu järjestelmällisesti, eikä niitä ole tiettävästi jäljellä enää kuin 71 kappaletta. Kulttuurikeskus oli saanut oman rumpunsa lahjoituksena vain viikkoa ennen varkautta ranskalaiselta tutkijalta ja keräilijältä, joka oli saanut sen haltuunsa juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista tehdyllä tutkimusretkellä. Kukaan ei ollut vielä ehtinyt tutkia tai dokumentoida rumpua ennen sen katoamista.

Pian poliittisesti kuohuttavan rumpuvarkauden jälkeen erämaassa murhataan poronhoitaja Mattis. Rettelöitsijän maineessa ollut Mattis on ansainnut sivutuloja valmistamalla rumpuja turisteille myytäväksi. Hänen isänsä on ollut tunnettu shamaani, mutta pojalla ei suureksi pettymyksekseen ollut isänsä tavoin taipumusta tietäjän ammattiin. Mattis löydetään asumuksensa edestä puukotettuna ja kuoliaaksi paleltuneena. Kammottava yksityiskohta ovat hänen irti leikatut korvalehtensä, jotka murhaaja on ilmeisesti vienyt mennessään.

Klemet ja Nina päätyvät tutkimaan Mattiksen murhaa, vaikka se ei varsinaisesti poropoliisin tehtävä olekaan. He kuitenkin tuntevat poronhoitajat ja maaston parhaiten. Klemet uskoo alusta asti, että rumpuvarkaus ja Mattiksen murha liittyvät yhteen, mutta poliisit eivät ole samaa mieltä.

Tutkimukset etenevät useaan suuntaan mutta yhtä kaikki hitaasti. Rummun alkuperän selvittäminen ottaa aikansa. Mattis on ollut hyvissä väleissä Aslak-nimisen vain perinteisiä työmenetelmiä käyttävän poronhoitajan kanssa. Onko Aslak sekaantunut jotenkin murhaan? Seudulla liikkuu myös ranskalainen malminetsijä Racagnal, jonka yksityiselämän puuhat eivät kestä päivänvaloa. Kuvioon liittyy myös salaperäinen vanha kartta, jossa paljastetaan legendaarisen kultakaivoksen sijainti, mutta ratkaisevat tiedot kuitenkin puuttuvat.

Truc on rakentanut rikosjuonen taidokkaan monipolviseksi ja rönsyileväksi. Lukija joutuu pitkään tarpomaan samassa harhautusten ja valheiden suossa kuin Klemet ja Ninakin. Menneisyyden rikosten pitkät varjot ja nykyhetken häikäilemätön juonittelu, jota pohjaton ahneus ruokkii, kietoutuvat toisiinsa. Erilaisia langanpäitä löytyy, kääntyvätpä poropoliisit mihin suuntaan tahansa, mutta on vaikea tietää, mihin tarttua. Ihmiset ovat vastahakoisia puhumaan, eikä läheskään kaikki sanottu ole totta.

Viimeinen saamelainen on kiehtova ja koukuttava dekkari. Lopulta kiehtovinta ei kuitenkaan ole itse rikosvyyhti eri lankoineen, vaan tapa, jolla Truc kuvaa pohjoisen armotonta karua luontoa ja sen ihmisiä. Saamelaisten syrjintä on edelleen arkipäivää. Norjan puolella Edistyspuolue voimistuu ja samalla äänenpainot muuttuvat yhä rumemmiksi. Monet poliisit ovat avoimen rasistisia. Pohjoisen kylien ihmisten elämä ei ole helppoa nyt, mutta ei se ole ollut sitä ennenkään.

Truc avaa historian kipupisteitä armotta. Lapin rikkaudet ovat vuosisatojen ajan houkutelleet milloin ketäkin tekemään valloituksia ja valtauksia alueella, eikä loppua näy. Perinteisen poronhoidon edellytykset on tuhottu ja nykyaikaiset tavat hankkia elanto ovat tuhoisia ympäristölle. Kierre tuntuu olevan katkaisemattomissa.

Truc on rakentanut päähenkilönsä oivallisesti. Koska Klemet Nangon äiti on ollut saamelainen ja isä ruotsalainen, hän on jo lähtökohtaisesti kahden kulttuurin välissä, osa kumpaakin mutta silti ulkopuolinen. Saamen kielen taito on korvaamaton apu poronhoitajien kanssa työskenneltäessä mutta myös rumpuvarkautta ja murhaa selvitettäessä. Viisikymppisellä Klemetillä on takanaan vain katkeria pettymyksiä naisasioissaan, ja nuoren ja raikkaan Ninan ja hänen välillään on tiettyä jännitettä. Ninan täydellinen ulkopuolisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden esittää pohjoisen oloja aidosti ällistellen oudolta vaikuttavia tapoja.

Linkittämässäni Ylen jutussa kerrotaan, että Truc on kirjoittanut Viimeiselle saamelaiselle myös jatkoa eli Hammerfestiin sijoittuvan Le détroit du loup -nimisen teoksen. Sitä ei tietääkseni ole ainakaan toistaiseksi suomennettu. Harmi, sillä Klemet Nangon ja Nina Nansenin tapaisin mielelläni uudelleenkin. Viimeinen saamelainen teki vaikutuksen.

Olivier Truc: Viimeinen saamelainen (Le dernier lapon)
Suom. Lotta Toivanen.
Siltala 2013. 500 s.

Lainattu kirjastosta.

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä

 

Savonlinnalaisessa talvimetsässä riippuu puussa kuollut enkeli. Siltä se ainakin paikalle osuneen pikkupojan silmissä näyttää. Poliisin silmin katsottuna puussa roikkuu hirttoköyteen ripustettuna nuoren naisen ruumis, joka on puettu morsiameksi. Miten 20-vuotias Verna Vesterinen on päätynyt metsään morsiuspukuun puettuna? Kuka hänet on ripustanut puuhun ja miksi?

Vernan kohtalo askarruttaa erityisesti Savonlinnan poliisin rikostutkija Isa Karosta, joka valmistautuu vastahakoisesti kesäksi sovittuihin häihinsä. Sulhanen, työkaveri Niiles, on kyllä Isalle mieluisa, mutta avioituminen ja erityisesti hääjuhlan vietto tuntuvat haraavan vastaan Isan mielessä. Edes käynti pienen Edith-tyttären haudalla tai Niileksen Aida-tyttären kanssa touhuaminen eivät rauhoita Isan mieltä. Tuntuu, että mustat syöverit ovat taas liikkeellä hänen sisimmässään, eikä murhatutkinta ainakaan tilannetta paranna.

Pian metsästä löytyy toinenkin hirtetty ja morsiameksi puettu nuori tyttö. Onko liikkeellä sarjamurhaaja? Mikä yhdistää kuolleet tytöt toisiinsa? Tarvitaan vielä ainakin pari ruumista lisää, ennen kuin kimurantti rikosvyyhti alkaa aueta.

Enkelimetsä on kolmas Tuire Malmstedtin Isa Karoksesta kertova dekkari. Aiemmista osista tuttuun tapaan kerronnassa vuorottelee muitakin tasoja. Yksi niistä on Marinmaalle 1600-luvulle sijoittuva synkkä rakkaustarina Laulu lumesta, toinen taas on otsikoitu Lapsuuteni, ja sen lukija pian arvaa kertovan murhaajan tarinaa hänen omien muistojensa kautta. Jälleen pitkään kummastelin, miten kirjailija aikoo nivoa kaikki nämä tasot yhteen, mutta kyllä hän oli jälleen keinon keksinyt. Turhaan siis murehdin.

Malmstedtilla on omanlaisensa tapa kirjoittaa supisuomalaista poliisidekkaria. Persoonallisen mausteensa kerrontaan tuo Isan häilyvä mielenterveys. Nainen on joutunut kokemaan niin kovia, että hänen mielensä on ottanut melkoisesti osumaa. Oireilu on pääosin hallinnassa terapian avulla, mutta stressaavat tilanteet järkyttävät herkkää tasapainoa. Kun Isalle alkaa tapahtua kummallisia ja pelottavia asioita, hän sen paremmin kuin lukijakaan ei voi tietää, mikä oikeasti tapahtuu ja mikä on Isan järkkyneen mielen aiheuttamaa harhaa.

Pelottavan tunnelman rakentamisessa Malmstedt on taitava. Tosin protestoin kyllä melkein ääneen, kun Isa menee epäilemäänsä rikollisten pesäpaikkaan – ilman asetta! Miten muka poliisi voi unohtaa aseensa?!

Rikosvyyhti siis lopulta ratkeaa ja langanpäät saadaan siististi solmittua. Samaten Isan yksityiselämän kuviot saavat tässä kolmannessa osassa ratkaisuja siihen malliin, että jatkoa joko tulee tai sitten ei. Sen verran kirjailija on paljastanut, että syksyllä 2021 ilmestyvä uusi kirja ei ole Isa Karos -sarjaa. Mutta kenties joskus myöhemmin?

Tuire Malmstedt: Enkelimetsä
Myllylahti 2020. 310 s.
Äänikirjan lukija Mervi Takatalo, kesto 10 h 5 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari

 

Kun aikanaan vainajia tuotiin Näsijärven pohjoispuolisista pitäjistä haudattaviksi Pirkkalan hautausmaalle, piti sekä vainajat että vene kantaa miesvoimin Epilänharjua myöden Pyhäjärven rantaan. Polku, jota pitkin vainajat kannettiin, sai nimen Ruumiinpuntari, tulihan ruumiin paino siinä kantajille samalla selväksi.

Ruumiinpuntari on myös tamperelaisen Pekka Hyytin kolmannen konstaapeli Voitto Karhusta ja reportteri Ina Djurlingista kertovan dekkarin nimi. Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1930 helteiseen heinäkuuhun suurin piirtein lapualaisten talonpoikaismarssin ja tamperelaisen eduskunnan varapuhemiehen Väinö Hakkilan muilutuksen väliseen ajanjaksoon.

Tarinat Ruumiinpuntarista kiehtovat parin lähistöllä asuvan pikkupojan mieltä, ja yhtenä heinäkuisena yönä he päättävät lähteä tutkimaan, millaisia henkiolentoja siellä kuljeskelee. Pojat kuitenkin säikähtävät perinpohjaisesti, kun pimeässä metsässä kuuluu outoja ääniä ja häilyy valoja. Samoin säikähtää kaksi raavasta miestä, jotka sattuvat paikalle pirtun salakauppatoimiensa takia. Miehet kuulevat kaivamisen ääniä, ja sitten paikalta poistuu auto.

Seuraavan päivän iltana Paavo ja Ville kertovat yöllisistä kauhukokemuksistaan Paavon enolle Oskarille. Seitsemäntoistavuotiaan Oskarin päivä on ollut poikkeuksellisen huono jo siihenkin asti, mutta mikään ei valmista häntä järkytykseen, joka häntä iltahämärissä Ruumiinpuntarilla odottaa.

Heinäkuinen päivä on ollut Tampereen poliisillekin hikinen. Aamupäivällä on tapahtunut omituinen onnettomuus, kun teollisuusneuvos Urho Havukaisen päällystakki on leimahtanut tuleen miehen omistaman konepajan pihalla ja mies on menehtynyt tapahtumapaikalle. Onko kyseessä pelkkä traaginen onnettomuus vai onko teollisuusneuvos sittenkin murhattu? Mutta miten teko olisi voitu toteuttaa?

Iltamyöhällä poliisit hälytetään Ruumiinpuntarilta löytyneelle metsähaudalle, josta on löytynyt teollisuusneuvoksen tyttären Alina Havukaisen ruumis. Mitä oikein on meneillään? Motiivi sekä Alinan että teollisuusneuvoksen tappamiseen tuntuisi olevan ainakin Oskarilla, mutta muitakin tarjokkaita on. Ilmapiiri Tampereella ja koko Suomessa tuntuu kiristyneen äärimmilleen, ja se vaikeuttaa myös poliisin työskentelyä. Kehen voi luottaa, kun poliittiset jännitteet vaikuttavat kaikkein arkisimpiinkin tehtäviin?

Pekka Hyyti nappasi kirjallaan Tummat pilvet eilisen Suomen dekkariseuran esikoisdekkaripalkinnon vuonna 2020, vain noin kuukautta ennen kuin sarjan kakkososa Musta talvi ilmestyi. Olen pitänyt kovasti sarjan kahdesta aiemmastakin osasta, vaikka ainakin esikoisessa on vielä tiettyä kerronnan kömpelyyttä. Ruumiinpuntari on mielestäni jälleen edeltäjiään parempi, joten Hyyti vain petraa kirjoittamistaan.

Itse murhajuoni on sopivan kimurantti ja poliisin tutkimusmenetelmien kuvaus tekee siitä omalta osaltaan kiinnostavan. Sormenjäljet ovat jo hyväksytty todistusaineistoksi, mutta tekniikka niiden talteen saamiseksi ja tunnistamiseksi on vielä alkeellista. DNA-tutkimuksista ei osata edes haaveilla. On turvauduttava toisenlaisiin menetelmiin.

Voitto Karhun ja Ina Djurlingin yksityiselämää seuraillaan juuri sopivasti niin, että se keventää dekkaria mutta ei vesitä sitä tai ole liian imelää. Inan ammatti paikallisesti tunnettuna Aamulehden toimittajana on hyvää vastapainoa muuten poliisityöhön painottuvassa kerronnassa. Se avaa myös kirjoittajalle sopivasti pelitilaa. Henkilöt ovat myös sympaattisia ja heidän seurassaan viihtyy. Mukavasti sarjaan on tullut muitakin pidempään mukana kulkevia hahmoja, kuten työväenlehteen juttuja kirjoittava Nieminen, joka vilahtelee tässäkin tarinassa.

Ajankuva on rakennettu kirjoissa yksityiskohtia myöden tarkasti, ja ajan poliittiset kipupisteet saavat oivallista valaistusta. Ajassa on hyytävän ajankohtaisia piirteitä, joita Hyyti nostaa lukijan mietittäväksi kuitenkaan liikaa osoittelematta. Poliittiset jännitteet näkyvät niin rikoskonstaapelin kuin toimittajankin arjessa, ja niin Ina kuin Voittokin joutuvat punnitsemaan moraalisia kysymyksiä ja miettimään omia kantojaan.

Olen Tummien pilvien äärellä vähän nyrpistellyt nenääni insinöörimäisille selittelykohdille. Niistä Hyyti on sittemmin pääosin luopunut tai pikemminkin onnistunut aiempaa paremmin upottamaan selitykset sujuvasti kerrontaan. Ruumiinpuntarissa on oikeastaan vain pari kohtaa, joissa luistellaan vähän tässä mielessä vaarallisilla vesillä. Toinen on kohtaus, jossa Voitto Karhu pyytää Inalta selitystä VRL:n ja Lapuan liikkeen eroista. Ina vyöryttää kokonaisen poliittisen luennon Voiton ja lukijan niskaan.

Toinen melkoisen informatiivinen osuus liittyy nappiin, josta tulee lopulta ratkaiseva todiste murhatutkinnassa. Nappi on valmistettu Sarviksen tehtaalla ja sen materiaali on muovi. Muovin valmistusperiaatteesta kerrotaan jonkin verran tämän napin takia.

Minun fennisti- ja historiaharrastajan detaljitutkaani tarttui materiaalista käytetty sana eli muovi. Se kun tuli suomen kieleen Lauri Hakulisen keksimänä vasta 1947. Vuonna 1930 Tampereella materiaalista siis puhuttiin vielä vierasperäistä plastikkia käyttäen. Kirjailija on kenties tehnyt sanavalinnan ihan tietoisesti haluten käyttää lukijoille tuttua termiä vanhan ja kömpelöltä kuulostavan vieraan sijasta. Tiedä häntä, ja muita tuskin tämä edes kiinnostaa.

Tutkaani tarttui myös toinen yksityiskohta, joka on mitä ilmeisimmin pelkkä lipsahdus. Jätän sen muiden lukijoiden oman tarkkaavaisuuden huomaan. Yksityiskohdat ovat siis tärkeitä, mutta lukijaa voi ilahduttaa huolella valituilla anakronismeilla, koska niistä valittaminen on mitä nautinnollisinta hupia!

Pekka Hyyti: Ruumiinpuntari
Myllylahti 2020. 372 s.
Äänikirjan lukija Jari Nissinen, kesto 9 h 59 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä

 

Jokin aika sitten osallistuin nettikeskusteluun, jossa kaivattiin nuortenkirjoihin amisnäkökulmaa. Näppituntuma kun kertoo, että suurimmassa osassa nuortenkirjoja käydään joko perusopetuksen yläkoulua tai sitten (erikois)lukiota. Valistuneesti arveltiin, että syynä on kirjoittajien oma tausta. Pääosa kirjailijoista taitaa olla lukion käyneitä. Keskustelu laajeni sitten myös aikuistenkirjallisuuteen, jossa sama ilmiö jyllää joskin laimeampana. Mutta runsaasti kirjallisuudessa puhutaan kirjailijoista ja vaikkapa toimittajista. Miksi päähenkilö ei voisi olla duunari?

Keskustelu putkahti mieleeni, kun luin kirjastoreissulta mukaan tarttunutta Eppu Nuotion romaania Maggie ja minä. Sen päähenkilö on ammatiltaan ompelija Hanna. Tosin hänelläkin on takanaan useampi vuosi korkeakouluopintoja, mutta ammatti ja ura löytyivät sitten kuitenkin käsityöläispuolelta. Työpaikka tosin onkin sitten varsin komealta kuulostava, sillä Hanna työskentelee Kansallisteatterin puvustamossa. Hannan mies Pauli on ammatiltaan verhoilija, ja Ulrika, jonka kanssa Hanna ystävystyy, on lähihoitaja.

Hannan arki on tuttua monelle keski-iän kynnyksellä elävälle työssäkäyvälle naiselle. Parisuhde on kuivahtanut ja jäänyt perhe- ja työelämän jalkoihin. Aika valuu sormien välistä kodinhoidon, työpäivien ja rahahuolien rytmittämänä. Työ on ihanaa, Pessi-poika parasta mitä Hannalle on tapahtunut, mutta silti elämän yleissävy tuntuu olevan tasaisen harmaa.

Sitten työkaveri pyytää Hanna mukaan lukupiirin tapaamiseen ja Hanna tutustuu Ulrikaan, viisikymppiseen Karjaalla asuvaan lähihoitajaan, joka pukeutuu näyttävästi ja tuntuu olevan aivan toisella tavalla läsnä kuin kukaan muu.

Lukupiirin ensimmäinen luettava teos on Venny Soldan-Brofeldtin Merimajamme ja me (WSOY, 1930), jossa Soldan-Brofeldt kertoo Tvärminneen rakentamastaan kesäpaikasta sekö ystävyydestään Maggie Gripenbergin kanssa. Kahden taiteilijan suhde oli poikkeuksellisen läheinen ja lämmin, ja sen tuloksena syntyi muun muassa joukko tunnettuja maalauksia. Hanna lumoutuu Maggie Gripenbergistä ja huomaa vertaavansa tätä mielessään Ulrikaan. Näin Ulrika saa Hannan mielessä lempinimekseen Maggie.

Nuotio on nivonut tarinan lomaan myös välähdyksiä Venny Soldan-Brofeldtin elämästä parinkymmenen vuoden ajalta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Kolmantena elementtinä mukana kulkevat lukupiirinaisten WhatsApp-ryhmän keskustelut, jotka rytmittävät kerrontaa ja myös kuljettavat tarinaa eteenpäin.

Maggie ja minä on kohtalaisen kevyt, sujuvalukuinen ja leppoisa viihderomaani, jota ei ole varta vasten venytetty tai lihotettu. Napakkuus on teokselle ehdottomasti eduksi. Hannan tarina kulkee hypähdellen eteenpäin noin puolen vuoden matkan, jonka aikana ystävyys- ja parisuhdekuviot vähitellen selkenevät. Ulrikan myötä Hannan elämään tulee lisää värejä, mutta ystävyys ei ole aivan ongelmatonta.  

Itseäni romaanissa viehättää sen jonkinlainen kiehtova vaivattomuus. Vaikka Hannan elämäntilanne ei olekaan (tai ehkä juuri siksi?) yksi yhteen omani kanssa, oli häneen mukava tutustua. Romaani on myös hyvin ajassa kiinni. Koronaa siinä ei näy, mutta Kansallisteatterin alkamassa oleva remontti on kuitenkin kiinnostavasti mukana. Oikeastaan eniten pidin niistä kohdista, joissa kuvataan teatterin kulissien takaista elämää.

Myös Vennyn elämän välähdykset saivat taas aikaan lisälukusuunnitelmia. Päätin viimeinkin ottaa lukuun Riitta Konttisen teoksen Boheemielämä, jota olen pidellyt käsissäni vuosien varrella useaan otteeseen.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä
Gummerus, 2020. 233 s.

Lainattu kirjastosta.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa

Turussa Aurajoen länsirannalla sijaitsee Barkerinpuisto, johon en ole aikaisemmin sen kummemmin kiinnittänyt huomiota. Tontilla seisoi kuitenkin vuodesta 1846 alkaen ja 1960-luvulle asti englantilaisen John Barkerin (1791-1854) perustama puuvillatehdas, jossa kehrättiin ja värjättiin lankaa sekä kudottiin kangasta. Parhaimmillaan koko tontti oli täynnä uudenaikaisin konein täytettyjä komeita tehdasrakennuksia ja niissä työskenteli 1910-luvulla enimmillään 1250 työntekijää.

Kadonneista rakennuksista voi kurkata kuvia täältä, täältä ja täältä ja tehtaan historiasta lukea tarkemmin täältä ja täältä.

Jonkin matkan päässä Tuomaansillasta yläjuoksulle päin Aurajoen ja Vähäjoen yhtymäkohdassa ennen Halistenkoskea on Koroistenniemi, jolla on vuosien 1229-1300 välisenä aikana sijainnut Suomen hiippakunnan piispanistuin eli piispanlinna sekä kirkko hautausmaineen. Maarian seurakunnan kirkkoherran puoliso Jenny Maria Tallgren löysi 1800-luvun lopulla Koroisten piispanlinnan rauniot, ja paikalla aloitettiin kaivaukset Hjalmar Appelgrenin johdolla vuonna 1898. Koroistenniemi rauhoitettiin vuonna 1905 muinaismuistoalueeksi.

Innostuin kaivelemaan netin syövereistä näitä faktoja, kun luin turkulaisen kirjastonhoitaja Ann-Christin Antellin uunituoretta esikoisteosta Puuvillatehtaan varjossa, joka on 1880-luvun Turkuun sijoittuva historiallinen romanttinen romaani. Antell on hyödyntänyt romaanissaan historiantuntemustaan ja historian faktoja, mutta käyttänyt varsin rohkeasti myös kaunokirjallisia vapauksia eli mielikuvitustaan.

Antellin sankaritar on alle kolmikymppinen Jenny Malmström, Liedon kappalaisen Matias Malmströmin leski. Puoli vuotta aviomiehensä kuoleman jälkeen Jenny on synnyttänyt kuolleen poikalapsen. Leskeksi jäätyään hän on muuttanut takaisin lapsuudenkotiinsa Kaarinan kirkon pappilaan (nykyään Pyhän Katariinan kirkko Turussa) hoitamaan leskeksi jääneen kirkkoherraisänsä taloutta.

Jenny on ehkä poikkeuksellisenkin emansipoitunut. Häntä kiukuttaa, että naiset eivät voi esimerkiksi opiskella ja harjoittaa ammatteja, kuten miehet. Oma isä on aina kannustanut tytärtään, mutta opiskelemaan hänkään ei ole yksityisen mamsellikoulun käytyään lähtenyt vaan on päätynyt naimisiin. Leskenä Jenny osallistuu aktiivisesti säätyläisrouvien rientoihin ja kuuluu muun muassa Turun Rouvasyhdistyksen kantaviin voimiin. Yhdistyksen tarkoituksena on harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja kerätä sitä varten rahaa järjestämällä erilaisia tapahtumia ja juhlia herrasväelle.

Rouvasyhdistyksen toiminnan takia Jenny myös tapaa ensimmäisen kerran Fredrik Barkerin, puuvillatehtailija John Barkerin komean ja kopean pojan. Jennyn tehtävänä on taivutella John Barker osallistumaan muiden tehtailijoiden hankkeeseen, jossa on tarkoituksena rakentaa tehdastyöläisille säällisiä asuntoja. Jenny on sopinut tapaamisen vanhan johtajan kanssa, mutta työhuoneeseen saapuukin nuorta leskeä julkeasti katseellaan mittaileva nuoriherra Barker. Tapaaminen ei pääty kovin lupaavasti ainakaan työläisten asuntoasian kannalta. Kiukusta kihisevä Jenny purjehtii näyttävästi pois paikalta.

Tohtori Pinellon Sivistyskerhon luentoillassa Jenny tapaa innokkaan maisteri Vanhasen, joka opettaa suomalaisessa lyseossa ja on mukana perustamassa suomenkielistä sanomalehteä Turkuun. Maisteri osoittaa oitis kiinnostuksensa kaunista ja selvästikin sivistynyttä papinleskeä kohtaan. Kun aikanaan alkavat Koroistenniemen kaivaukset, niillä johtaa töitä eräs miellyttävä herra Aaltonen.

Miehiä on siis kuvioissa kosolti, mutta kenelle Jennyn sydän kuuluu? Kun hän lopulta pääsee tästä seikasta selvyyteen, alkaa kohtalo heitellä hänen tielleen ikäviä sattumuksia toisensa jälkeen. Antell onnistuu mukavasti yllättämään kokeneemmankin historiallisen viihteen lukijan juonenkäänteillään. Ihan helpoimman kautta ei ratkaisuun päästä!

Juonikuviot ovat siis mukavan raikkaita, vaikka genren konventioita lähinnä kevyesti mukaillen edetäänkin. Henkilökuvaus on harmillisen ohuehkoa, ja jopa Jenny jää jotenkin etäiseksi. Välillä hänen tiukka ylpeytensä ja tinkimätön oikeudenmukaisuutensa yhdistettynä kipakkuuteen tuntuu aavistuksen turhan korostetulta. Kuitenkin pidin Jennystä lopulta ihan kohtalaisesti ja jännitinkin, miten kaikki oikein saadaan asettumaan oikeaan asentoon.

Eniten pidin kirjailijan oivaltavasta ratkaisusta Jennyn suhteen: lapsensa menettänyt nuori säätyläisleskirouva on erittäin toimiva henkilö 1800-luvun lopulle sijoittuvassa romaanissa. Hänellä on koko joukko oikeuksia ja vapauksia, joita naimattomilla tai naimisissa olevilla naisilla ei ole, mikä tekee hänestä kiinnostavan henkilön, jolla on sopivasti liikkumavaraa.

Parasta kirjassa on kuitenkin Turku! Antell osaa loihtia menneen ajan kirjan sivuille todella elävästi. Kuuvuoren köyhien löyhkäävät hatarat mökit, Rettigin hulppeat juhlasalit, tehdassalien pauhaava melu, Aurajoen rannat eri vuodenaikoina; kaiken voi nähdä, kuulla ja haistaa! Ja kuten juttuni alkuosasta käy ilmi, tämä romaani sai taas sisäisen historioitsijani suorastaan kihisemään innosta. Kesäksi on tiedossa muutamakin reissu tiettyihin maisemiin myös! Aivan loistavaa siis kaikin puolin.

7.2.2021 ilmestyneessä Turun Sanomien haastattelussa Antell paljastaa, että hän kirjoittaa Puuvillatehdas-sarjan kakkososaa ja että sarjasta on todennäköisesti tulossa kolmiosainen. Mielenkiintoista on aikanaan saada lukea, miten tarina jatkuu.

Ann-Christin Antell: Puuvillatehtaan varjossa
Gummerus 2021. 335 s.

Ennakkokappale. Kirja ilmestyy 12.2.2021.

Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole

 

Näet urheilussa, enemmän kuin millään muulla elämän alalla, maailma vavisuttaa, nöyryyttää, mutta lopulta opettaa. Edellisen päivän valtias pötköttää seuraavana päivänä pitkällään palestran hiekassa, eikä kukaan muista hänen aikaansaannoksiaan, mutta jos oikein mainiosti käy, on hänellä viiniamfora ja kaunis muisto menneestä.

Innostuin kovasti, kun viime vuoden loppupuolella osui silmään juttu Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja Petter Kukkosesta, jolta oli ilmestymässä esikoisromaani. Eikä ihan mikä tahansa romaani, vaan yli 750-sivuinen antiikin Kreikkaan sijoittuva historiallinen romaani Oliivipuut eivät koskaan kuole. Kertomansa mukaan Kukkonen oli kirjottanut teostaan vuosia, ja nyt se julkaistaisiin.

Oliivipuut eivät koskaan kuole kertoo Alekos Ateenalaisesta, jonka suurimpana haaveena poikavuosista asti on jonakin päivänä olla painin olympiavoittaja. Sama haave ja tavoite on myös hänen hentorakenteisemmalla ja kaunosieluisemmalla pikkuveljellään Dionysioksella. Lyhyesti tiivistettynä romaani kertoo noin parin kymmenen vuoden mittaisesta ajanjaksosta Alekoksen syntymästä vuonna 386 eaa. vuoden 364 eaa Olympian kisoihin. Alekos kertoo tarinaansa lukijalle muistelmamuodossa ja kuvailee monipolvisia ja värikkäitä vaiheitaan kotiopettajan hoivista aikuisuuteen asti.

Romaani on järkälemäinen, ja minulla meni sen lukemiseen melko tarkasti kuukausi. Se tarkoittaa sitä, että luin samaan aikaan ja välissä myös muita kirjoja. Valitettavasti tähän matelevaan lukuvauhtiin oli keskeisenä syynä silkka väsyminen. En vain ollut jaksaa tarpoa eteenpäin. Ensimmäiset pari sataa sivua menivät mukavasti. Alekoksen lapsuus- ja poikavuodet ja ateenalaiseen elämäntapaan tutustuminen lapsen silmien kautta olivat kiinnostavia ja tarina tuntui etenevän.

Mutta mitä vanhemmaksi Alekos kasvoi, sitä syvemmäksi tuntui palestran eli painikentän pehmeän upottava hiekka muuttuvan. Alekos sotkeutuu mukaan Kreikan kaupunkivaltioiden välisiin poliittisiin juonittelukuvioihin ja jopa sotiin sekä ulkopolitiikkaan. Nuori urheilija joutuu huomaamaan, että moni taho haluaa hyötyä hänestä tavalla tai toisella. Paljon sivuja käytetään politikoinnin käsittämättömien käänteiden selostamiseen. Mielenkiintoinen ja yllättävä matka Persian hallitsijan hoviin taas pikakelataan ja sen parhaimmaksi anniksi tuntuu jäävän Alekoksen sekavan houreunen kuvaus.

Kukkosta tuntuu kiinnostavan antiikin ajan Kreikassa kaikki mahdollinen. Alekos on ateenalaisena vannoutunut demokratian kannattaja, mutta hänkään ei voi sulkea silmiään järjestelmän räikeille epäkohdille, joista orjuus on huutavin vääryys. Hän saa harmikseen huomata, että demokratia on Kreikassa vähitellen katoava valtiomuoto.

Oman vakaumuksensa takana seisominenkaan ei aina osoittaudu helpoksi tai edes mahdolliseksi. Kotivaltio ei myöskään suhtaudu aina myötämielisesti uskollisen kansalaisensa ponnisteluihin. Silti Alekos tuntee suunnatonta ylpeyttä ateenalaisten urheilijoiden menestyksestä ja haluaa kiihkeästi kerran olla heidän joukossaan tuomassa kunniaa Ateenalle.

Ajankohdan uskonnollisen elämän kuvaamiseen käytetään paljon aikaa ja tilaa. Virallisena uskontona Ateenassa ja muissakin kaupunkivaltioissa on kreikkalaisten jumalien palvonta. Alekoksen hyväntekijä Hyperion harjoittaa puolisalaa Orfeus-uskoa ja saa Alekoksenkin taipumaan kannalleen. Mukaan saadaan myös juutalaisten uskonelämä erään juonenkäänteen kautta.

Suomessa massiivinen historiallinen romaani joutuu miltei väistämättä mitatuksi Mika Waltarin historiallisten järkäleitä vasten. Kukkonen tiennee tämän hyvin itsekin vilkuttaessaan moneen otteeseen silmää suuren kertojan suuntaan. Jo Oliivipuiden rakenne on suora viittaus niin Sinuhen kuin Mikael Karvajalka-Hakimin suuntiin. Vanha ja elämän melskeissä viisastunut kertoja kertoo oman tarinansa aina sopivin välein muistuttaen lukijaa olemassaolostaan.

Waltarin sankareiden tavoin Alekos on nuori, innokas ja naiivi ja joutuu siksi monien pelureiden pelinappulaksi. Kaunis ja kohtalokas nainenkin tarinassa vilahtelee, joskin rakkauden polte jää Alekoksen tapauksessa vähäiseksi ja oikeastaan aika irralliseksi sivujuonteeksi. Pääasiassa meno on hyvin miehistä, sillä urheilu, asepalvelus, sotiminen ja politikointi ovat kaikki vahvasti miesten asioita.

Myös kielen poljennossa on tiettyä waltarimaisuutta. Virkkeet ovat pitkiä ja koukeroisia, dialogissa viljellään kaunopuheisuutta ja vertauskuvia tiheästi. Huumorikin pilkahtelee siellä täällä, mutta myös syvälliset filosofiset kysymykset kaiken tarkoituksesta kiertelevät Alekoksen kallossa ja illanviettojen keskusteluissa, kunnes viiniamforat ovat jälleen kerran tyhjenneet.

Oliivipuut eivät koskaan kuole oli Vuoden urheilukirja -ehdokkaana vuonna 2020 ja ihan syystä. Romaanissa on runsaasti urheiluun liittyvää kuvausta ja pohdintaa, jonka lukeminen on herkullista, kun tietää kirjailijan omat taustat. Melkeinpä kaikesta kerrotusta ja kuvatusta voi vetää suorahkot yhtäläisyysmerkit nykyurheilumaailmaan. Jotkut huomiot ovat hämmentävänkin ajankohtaisia.

Kukapa tyhjille katsomoille haluaisi esiintyä? Ei enempää urheilija kuin näyttelijä. Sillä siellä missä ei löydy tarkkaavaisia silmiä ja uteliaita korvia, ei löydy kerrassaan mitään, pelkkää tyhjyyttä ja turhuutta ja hautaan heitettyä unelmaa.

Sisukkaasti ja vähän sisuuntuneenakin palasin yhä uudelleen Oliivipuiden pariin. Olin päättänyt, että otan kirjasta selkävoiton. Olihan Alekoksen tarinaankin vielä tultava jonkinlainen ratkaisu. Viimeiset kymmenet sivut tuovat yllätyksen. Kerrontaan saadaan vauhtia ja jännitystäkin, mutta ratkeaako Alekoksen kohtalo?

Loppuun päästyäni onnittelin itseäni. Tein sen! Onnittelen myös Petter Kukkosta kirjasta. Se on uskomaton! En mitenkään pysty kuvittelemaan kaikkea sitä uteliaisuutta, mielikuvitusta, päättäväisyyttä, sitkeyttä ja ennen kaikkea työtä, jonka sen kirjoittaminen on vaatinut. Vaikka en itse ollutkaan teokselle paras mahdollinen lukija, uskon, että heitä on. Toivottavasti historiaa ja ihmismielen syvyyksiä mielellään luotailevat lukijat tämän teoksen löytävät.

Oliivipuut eivät koskaan kuole. Versosta kasvaa vähitellen tuore oksa, josta tulee vuosien saatossa puulle uusi latva. Elämän hienouteen vastaavasti kuuluu se, ettemme ainakaan vielä osaa ennustaa, miten meitä aikojen saatossa heittelevät tapahtumaketjut näyttäytyvät polkumme varrella.

Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole
Docendo 2020. 759 s.

Ostettu.

Ulkoasu Päivi Veijalainen. Kirja on upea esine!

Kukkonen on tehnyt kirjaa kirjoittaessaan yhteistyötä historiantutkija Mika Rissasen kanssa, joka on toinen Nemo Rossi -kirjailijanimen taakse kätkeytyvistä kirjailijoista.

Gabriel Korpi: West Endin tytöt ja Täydellinen päivä

Olen ollut kirjailija Gabriel Korven seuraaja Twitterissä jo vuosia. Tiesin siis, että hän julkaisi viime vuonna kaksi omakustanteista dekkaria. En kuitenkaan sen kummemmin asiaan reagoinut, sillä huomaan edelleen suhtautuvani nihkeästi omakustanteisiin varsin hyvistä kokemuksistani huolimatta. Joulun tienoilla kuitenkin törmäsin Korven haastatteluun paikallisessa ilmaisjakelulehdessämme Salonjokilaaksossa (s. 8). Siinä Korpi kertoo kirjoistaan, kirjoittamisesta ja vähän taustoistaankin. Mutta minulle tärkein juttu oli kuitenkin, että Gabriel Korpi on salolainen kirjailija! Oitis West Endin tytöt ja Täydellinen päivä varaukseen!

Korven dekkarit sijoittuvat 1990-luvun lopulle, aikaan, jolloin matkapuhelimet ja internet oli jo hyvinkin keksitty, mutta tietokoneet tai älypuhelimet eivät vielä olleet alituisessa käytössä. West Endin tytöissä lähetetään jopa faksi! Ajankohtavalinnan vuoksi teokset voi siis luokitella nostalgiadekkareiksi, ja ainakin minuun tämä nostalgia uppoaa täydellisesti, olenhan ollut aikuinen dekkarien tapahtuma-aikaan.

Myös Korven luoma päähenkilö on mielenkiintoinen. Rikoksia ratkoo nimittäin entinen rikosetsivä Valo Kurki, joka on perinyt helsinkiläisen vanhan tavaran kaupan. Sivuhomminaan Valo toimii yksityisetsivänä. Yhdistelmä on aika herkullinen! Lisää väriä kissojensa Sylvin ja Urhon kanssa asustelevaan Valoon tuo hänen seksuaalinen suuntautumisensa. Hän on siis homo. On vaikea kuvitella, millaista olisi ollut olla homomies 1980-luvun poliisissa. Ei se Valonkaan mielestä herkkua ole ollut, mutta se ei liene ainoa syy siihen, että hän ainakin toistaiseksi on jättänyt poliisin työn taakseen.

Sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa Valo Kurki saa tutkittavakseen yksityishenkilöihin liittyvät rikokset. West Endin tytöissä tapaus liittyy kymmenisen vuotta sitten tapahtuneeseen yksityisen Cederin taidemuseon johtaja Ursula Tannerin murhaan, josta on epäilty museon nuorta kesäharjoittelijapoikaa Oskaria. Epäilty nuorukainen kuitenkin teki itsemurhan ennen kuin tapausta ehdittiin tarkemmin tutkia. Nyt Oskarin ystävä haluaa selvittää, mitä oikeasti tapahtui.

Täydellisessä päivässä vanha perhetuttu pyytää Valoa tutkimaan ystävänsä aikuisen pojan Anteron kuolemaa. Antero on pari vuotta aikaisemmin liukastunut juovuspäissään kalliolta baari-illan jälkeen ja kuollut. Nyt Anteron tavaroiden joukosta on löytynyt uhkauskirje. Oliko Anteron kuolema sittenkään pelkkä onnettomuus? Valo ryhtyy vähäisin toivein selvittämään tapausta saadakseen kuolleen miehen äidille mielenrauhan.

Apunaan rikosten selvittelyssä Valolla ovat hyvät suhteet. Osa kontakteista juontuu lapsuuden Vallilaan, mutta totta kai apua on myös entisistä poliisikollegoista, erityisesti Hagströmistä, Valon entisestä työparista. Korvaamaton tietolähde on myös toimittajasisko Viola, jonka leikearkistoista löytyy tietohippusia asiasta kuin asiasta.

Kummassakin kirjassa Valo ratkaisee työn alla olevan rikostutkimuksen yhdistelemällä tietoja, jututtamalla ihmisiä ja päättelemällä. Pientä toiminnanpoikastakin on mukana, mutta ei Valo mikään superkyttä ole, vaan hänen supervoimansa ovat ennemminkin ihmistuntemuksen puolella. Valo tulee kuitenkin tutkimustensa takia kummallakin kerralla sohaisseeksi jotain suurempaa kuviota, jossa liikkuvat järjestäytyneen rikollisuuden ja venäläisen huumekaupan hengenvaaralliset virtaukset. Oletan tämän kuvion jatkuvan seuraavissakin kirjoissa jossain muodossa.

Kolmas tarinataso liittyy Valon oman perheen ja suvun vaiettuihin salaisuuksiin. Valon lapsuudenperheen kuviot ovat lievästi sanoen sekavat, mutta näiden kahden ensimmäisen romaanin aikana ne vähitellen avautuvat niin lukijalle kun tarinan henkilöillekin.

Saattaa kuulostaa runsaalta ja monimutkaiselta, mutta sellaisia West Endin tytöt ja Täydellinen päivä eivät ole. Kummassakin niteessä on mittaa melko tarkalleen kaksisataa sivua, ja kirjat on taitettu ilmavasti. Korpi kirjoittaa dialogipainotteisesti, joten tarina etenee kepeän tuntuisesti, helposti. Niukahkot teokset tuntuvat hengittävän vapaasti. Itse ehdin näiden kahden kirjan parissa tykästyä Valo Kurkeen. Onneksi kirjailijalla on jo kolmas dekkari työstettävänään.

 

Salon kaupungin kirjastot kuuluvat Vaski-kirjastoihin. Koko laajan alueen kirjastoihin on tätä juttua kirjoittaessani hankittu West Endin tyttöjä 4 kpl ja Täydellistä päivää 2 kpl. Kaikki kuusi nidettä ovat tällä hetkellä lainassa, kaksi niistä minulla. Ei tämä nyt kovin rohkaisevalta kirjailijan tulokehityksen kannalta vaikuta. Parhaiten kirjailijan taloutta voi tietysti tukea ostamalla kirjat itselleen, mikä onnistuu helpoiten ja kohtuulliseen hintaan kirjailijan omien verkkosivujen kautta.

Alussa mainitsemassani Salonjokilaakso-lehden haastattelussa Korpi kertoo etsineensä kirjoilleen kustantajaa. Sopimukseen ei kuitenkaan päästy. Päättelen jutusta, että suurin kompastuskivi oli, että tekijä ei halua kirjoittaa julkisesti vaan kirjailijanimen turvin, joten häntä ei siis voisi hyödyntää kirjojen markkinoinnissa. Gabriel Korpi valitsi siis toisen tien ja julkaisee kirjansa ainakin näillä näkymin jatkossakin omakustanteina. Toivon totisesti, että nämä dekkarit löytäisivät lukijansa. Nähtäväksi jää, miten se tällä konseptilla onnistuu.

Gabriel Korpi: West Endin tytöt
BoD-omakustanne 2020. 212 s.

Gabriel Korpi: Täydellinen päivä
BoD-omakustanne 2020. 204 s.

Lainattu kirjastosta.