Eppu Nuotio: Maggie ja minä

 

Jokin aika sitten osallistuin nettikeskusteluun, jossa kaivattiin nuortenkirjoihin amisnäkökulmaa. Näppituntuma kun kertoo, että suurimmassa osassa nuortenkirjoja käydään joko perusopetuksen yläkoulua tai sitten (erikois)lukiota. Valistuneesti arveltiin, että syynä on kirjoittajien oma tausta. Pääosa kirjailijoista taitaa olla lukion käyneitä. Keskustelu laajeni sitten myös aikuistenkirjallisuuteen, jossa sama ilmiö jyllää joskin laimeampana. Mutta runsaasti kirjallisuudessa puhutaan kirjailijoista ja vaikkapa toimittajista. Miksi päähenkilö ei voisi olla duunari?

Keskustelu putkahti mieleeni, kun luin kirjastoreissulta mukaan tarttunutta Eppu Nuotion romaania Maggie ja minä. Sen päähenkilö on ammatiltaan ompelija Hanna. Tosin hänelläkin on takanaan useampi vuosi korkeakouluopintoja, mutta ammatti ja ura löytyivät sitten kuitenkin käsityöläispuolelta. Työpaikka tosin onkin sitten varsin komealta kuulostava, sillä Hanna työskentelee Kansallisteatterin puvustamossa. Hannan mies Pauli on ammatiltaan verhoilija, ja Ulrika, jonka kanssa Hanna ystävystyy, on lähihoitaja.

Hannan arki on tuttua monelle keski-iän kynnyksellä elävälle työssäkäyvälle naiselle. Parisuhde on kuivahtanut ja jäänyt perhe- ja työelämän jalkoihin. Aika valuu sormien välistä kodinhoidon, työpäivien ja rahahuolien rytmittämänä. Työ on ihanaa, Pessi-poika parasta mitä Hannalle on tapahtunut, mutta silti elämän yleissävy tuntuu olevan tasaisen harmaa.

Sitten työkaveri pyytää Hanna mukaan lukupiirin tapaamiseen ja Hanna tutustuu Ulrikaan, viisikymppiseen Karjaalla asuvaan lähihoitajaan, joka pukeutuu näyttävästi ja tuntuu olevan aivan toisella tavalla läsnä kuin kukaan muu.

Lukupiirin ensimmäinen luettava teos on Venny Soldan-Brofeldtin Merimajamme ja me (WSOY, 1930), jossa Soldan-Brofeldt kertoo Tvärminneen rakentamastaan kesäpaikasta sekö ystävyydestään Maggie Gripenbergin kanssa. Kahden taiteilijan suhde oli poikkeuksellisen läheinen ja lämmin, ja sen tuloksena syntyi muun muassa joukko tunnettuja maalauksia. Hanna lumoutuu Maggie Gripenbergistä ja huomaa vertaavansa tätä mielessään Ulrikaan. Näin Ulrika saa Hannan mielessä lempinimekseen Maggie.

Nuotio on nivonut tarinan lomaan myös välähdyksiä Venny Soldan-Brofeldtin elämästä parinkymmenen vuoden ajalta 1900-luvun alkuvuosikymmeniltä. Kolmantena elementtinä mukana kulkevat lukupiirinaisten WhatsApp-ryhmän keskustelut, jotka rytmittävät kerrontaa ja myös kuljettavat tarinaa eteenpäin.

Maggie ja minä on kohtalaisen kevyt, sujuvalukuinen ja leppoisa viihderomaani, jota ei ole varta vasten venytetty tai lihotettu. Napakkuus on teokselle ehdottomasti eduksi. Hannan tarina kulkee hypähdellen eteenpäin noin puolen vuoden matkan, jonka aikana ystävyys- ja parisuhdekuviot vähitellen selkenevät. Ulrikan myötä Hannan elämään tulee lisää värejä, mutta ystävyys ei ole aivan ongelmatonta.  

Itseäni romaanissa viehättää sen jonkinlainen kiehtova vaivattomuus. Vaikka Hannan elämäntilanne ei olekaan (tai ehkä juuri siksi?) yksi yhteen omani kanssa, oli häneen mukava tutustua. Romaani on myös hyvin ajassa kiinni. Koronaa siinä ei näy, mutta Kansallisteatterin alkamassa oleva remontti on kuitenkin kiinnostavasti mukana. Oikeastaan eniten pidin niistä kohdista, joissa kuvataan teatterin kulissien takaista elämää.

Myös Vennyn elämän välähdykset saivat taas aikaan lisälukusuunnitelmia. Päätin viimeinkin ottaa lukuun Riitta Konttisen teoksen Boheemielämä, jota olen pidellyt käsissäni vuosien varrella useaan otteeseen.

Eppu Nuotio: Maggie ja minä
Gummerus, 2020. 233 s.

Lainattu kirjastosta.