Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole

 

Näet urheilussa, enemmän kuin millään muulla elämän alalla, maailma vavisuttaa, nöyryyttää, mutta lopulta opettaa. Edellisen päivän valtias pötköttää seuraavana päivänä pitkällään palestran hiekassa, eikä kukaan muista hänen aikaansaannoksiaan, mutta jos oikein mainiosti käy, on hänellä viiniamfora ja kaunis muisto menneestä.

Innostuin kovasti, kun viime vuoden loppupuolella osui silmään juttu Suomen yhdistetyn maajoukkueen päävalmentaja Petter Kukkosesta, jolta oli ilmestymässä esikoisromaani. Eikä ihan mikä tahansa romaani, vaan yli 750-sivuinen antiikin Kreikkaan sijoittuva historiallinen romaani Oliivipuut eivät koskaan kuole. Kertomansa mukaan Kukkonen oli kirjottanut teostaan vuosia, ja nyt se julkaistaisiin.

Oliivipuut eivät koskaan kuole kertoo Alekos Ateenalaisesta, jonka suurimpana haaveena poikavuosista asti on jonakin päivänä olla painin olympiavoittaja. Sama haave ja tavoite on myös hänen hentorakenteisemmalla ja kaunosieluisemmalla pikkuveljellään Dionysioksella. Lyhyesti tiivistettynä romaani kertoo noin parin kymmenen vuoden mittaisesta ajanjaksosta Alekoksen syntymästä vuonna 386 eaa. vuoden 364 eaa Olympian kisoihin. Alekos kertoo tarinaansa lukijalle muistelmamuodossa ja kuvailee monipolvisia ja värikkäitä vaiheitaan kotiopettajan hoivista aikuisuuteen asti.

Romaani on järkälemäinen, ja minulla meni sen lukemiseen melko tarkasti kuukausi. Se tarkoittaa sitä, että luin samaan aikaan ja välissä myös muita kirjoja. Valitettavasti tähän matelevaan lukuvauhtiin oli keskeisenä syynä silkka väsyminen. En vain ollut jaksaa tarpoa eteenpäin. Ensimmäiset pari sataa sivua menivät mukavasti. Alekoksen lapsuus- ja poikavuodet ja ateenalaiseen elämäntapaan tutustuminen lapsen silmien kautta olivat kiinnostavia ja tarina tuntui etenevän.

Mutta mitä vanhemmaksi Alekos kasvoi, sitä syvemmäksi tuntui palestran eli painikentän pehmeän upottava hiekka muuttuvan. Alekos sotkeutuu mukaan Kreikan kaupunkivaltioiden välisiin poliittisiin juonittelukuvioihin ja jopa sotiin sekä ulkopolitiikkaan. Nuori urheilija joutuu huomaamaan, että moni taho haluaa hyötyä hänestä tavalla tai toisella. Paljon sivuja käytetään politikoinnin käsittämättömien käänteiden selostamiseen. Mielenkiintoinen ja yllättävä matka Persian hallitsijan hoviin taas pikakelataan ja sen parhaimmaksi anniksi tuntuu jäävän Alekoksen sekavan houreunen kuvaus.

Kukkosta tuntuu kiinnostavan antiikin ajan Kreikassa kaikki mahdollinen. Alekos on ateenalaisena vannoutunut demokratian kannattaja, mutta hänkään ei voi sulkea silmiään järjestelmän räikeille epäkohdille, joista orjuus on huutavin vääryys. Hän saa harmikseen huomata, että demokratia on Kreikassa vähitellen katoava valtiomuoto.

Oman vakaumuksensa takana seisominenkaan ei aina osoittaudu helpoksi tai edes mahdolliseksi. Kotivaltio ei myöskään suhtaudu aina myötämielisesti uskollisen kansalaisensa ponnisteluihin. Silti Alekos tuntee suunnatonta ylpeyttä ateenalaisten urheilijoiden menestyksestä ja haluaa kiihkeästi kerran olla heidän joukossaan tuomassa kunniaa Ateenalle.

Ajankohdan uskonnollisen elämän kuvaamiseen käytetään paljon aikaa ja tilaa. Virallisena uskontona Ateenassa ja muissakin kaupunkivaltioissa on kreikkalaisten jumalien palvonta. Alekoksen hyväntekijä Hyperion harjoittaa puolisalaa Orfeus-uskoa ja saa Alekoksenkin taipumaan kannalleen. Mukaan saadaan myös juutalaisten uskonelämä erään juonenkäänteen kautta.

Suomessa massiivinen historiallinen romaani joutuu miltei väistämättä mitatuksi Mika Waltarin historiallisten järkäleitä vasten. Kukkonen tiennee tämän hyvin itsekin vilkuttaessaan moneen otteeseen silmää suuren kertojan suuntaan. Jo Oliivipuiden rakenne on suora viittaus niin Sinuhen kuin Mikael Karvajalka-Hakimin suuntiin. Vanha ja elämän melskeissä viisastunut kertoja kertoo oman tarinansa aina sopivin välein muistuttaen lukijaa olemassaolostaan.

Waltarin sankareiden tavoin Alekos on nuori, innokas ja naiivi ja joutuu siksi monien pelureiden pelinappulaksi. Kaunis ja kohtalokas nainenkin tarinassa vilahtelee, joskin rakkauden polte jää Alekoksen tapauksessa vähäiseksi ja oikeastaan aika irralliseksi sivujuonteeksi. Pääasiassa meno on hyvin miehistä, sillä urheilu, asepalvelus, sotiminen ja politikointi ovat kaikki vahvasti miesten asioita.

Myös kielen poljennossa on tiettyä waltarimaisuutta. Virkkeet ovat pitkiä ja koukeroisia, dialogissa viljellään kaunopuheisuutta ja vertauskuvia tiheästi. Huumorikin pilkahtelee siellä täällä, mutta myös syvälliset filosofiset kysymykset kaiken tarkoituksesta kiertelevät Alekoksen kallossa ja illanviettojen keskusteluissa, kunnes viiniamforat ovat jälleen kerran tyhjenneet.

Oliivipuut eivät koskaan kuole oli Vuoden urheilukirja -ehdokkaana vuonna 2020 ja ihan syystä. Romaanissa on runsaasti urheiluun liittyvää kuvausta ja pohdintaa, jonka lukeminen on herkullista, kun tietää kirjailijan omat taustat. Melkeinpä kaikesta kerrotusta ja kuvatusta voi vetää suorahkot yhtäläisyysmerkit nykyurheilumaailmaan. Jotkut huomiot ovat hämmentävänkin ajankohtaisia.

Kukapa tyhjille katsomoille haluaisi esiintyä? Ei enempää urheilija kuin näyttelijä. Sillä siellä missä ei löydy tarkkaavaisia silmiä ja uteliaita korvia, ei löydy kerrassaan mitään, pelkkää tyhjyyttä ja turhuutta ja hautaan heitettyä unelmaa.

Sisukkaasti ja vähän sisuuntuneenakin palasin yhä uudelleen Oliivipuiden pariin. Olin päättänyt, että otan kirjasta selkävoiton. Olihan Alekoksen tarinaankin vielä tultava jonkinlainen ratkaisu. Viimeiset kymmenet sivut tuovat yllätyksen. Kerrontaan saadaan vauhtia ja jännitystäkin, mutta ratkeaako Alekoksen kohtalo?

Loppuun päästyäni onnittelin itseäni. Tein sen! Onnittelen myös Petter Kukkosta kirjasta. Se on uskomaton! En mitenkään pysty kuvittelemaan kaikkea sitä uteliaisuutta, mielikuvitusta, päättäväisyyttä, sitkeyttä ja ennen kaikkea työtä, jonka sen kirjoittaminen on vaatinut. Vaikka en itse ollutkaan teokselle paras mahdollinen lukija, uskon, että heitä on. Toivottavasti historiaa ja ihmismielen syvyyksiä mielellään luotailevat lukijat tämän teoksen löytävät.

Oliivipuut eivät koskaan kuole. Versosta kasvaa vähitellen tuore oksa, josta tulee vuosien saatossa puulle uusi latva. Elämän hienouteen vastaavasti kuuluu se, ettemme ainakaan vielä osaa ennustaa, miten meitä aikojen saatossa heittelevät tapahtumaketjut näyttäytyvät polkumme varrella.

Petter Kukkonen: Oliivipuut eivät koskaan kuole
Docendo 2020. 759 s.

Ostettu.

Ulkoasu Päivi Veijalainen. Kirja on upea esine!

Kukkonen on tehnyt kirjaa kirjoittaessaan yhteistyötä historiantutkija Mika Rissasen kanssa, joka on toinen Nemo Rossi -kirjailijanimen taakse kätkeytyvistä kirjailijoista.