Harjunpää ja heimolaiset on kuudes osa Matti
Yrjänä Joensuun kirjoittamasta ansiokkaasta ja suositusta Harjunpää-dekkarisarjasta.
Se ilmestyi vuonna 1984, ja sille myönnettiin seuraavana vuonna ensimmäinen Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto.
Kolmihenkinen palkintoraati, johon kuuluivat Kristiina
Alapuro, Timo Kukkola ja Kyösti Salovaara, perusteli valintaansa
seuraavasti:
’Harjunpää ja heimolaiset’ on säälimätön ja
vavahduttava romaani. Kirjailija kuvaa siinä hyvinvoivan pääkaupunkiseudun
reuna-alueita. Tässä dokumentaarisessa romaanissa kuvatut ihmiset elävät sekä
konkreettisesti että vertauskuvallisesti yhteiskuntansa marginaalissa.
Joensuun proosa on aistivoimaista, atmosfääristä
realismia. Kirjailijan kerronta tavoittaa paikan ja tunnelman. Tuskin kukaan
toinen suomalainen nykykirjailija on käsitellyt pääkaupunkiseudun urbaania
elämänpiiriä yhtä pätevästi ja osuvasti kuin Joensuu teossarjallaan, joka alkoi
esikoisromaanista ’Väkivallan virkamies’ (1976). Joensuun romaanit
ovat merkittävää kirjallisuutta missä tahansa kirjallisessa kategoriassa.
’Harjunpää ja heimolaiset’ muistuttaa lukijalleen, että
yhteisöihmisellä on omatunto; ilman sitä elämä suistuu raiteiltaan. Joensuu
kertoo suomalaisesta rasismista; siitä, jonka olemassaoloa monet suomalaiset
eivät halua tunnustaa. Rasismin muotokuva ei käy mukavasta viihteestä, mutta
niin ei ole tarkoituskaan. Peiliin katsovan ei pidä kääntää katsettaan, ei
sittenkään, vaikka kuva olisi ruma tai vastenmielinen. Tässäkin katsannossa
Joensuun romaani on tärkeää kirjallisuutta; se ei hyssyttele eikä kerro
idyllistä satua menneestä maailmasta. Konkreettisen proosan avulla Joensuu
loihtii esille melkeinpä runollisen pahanmakuisen kuvan nykytodellisuudesta.
Palkintoraadin mielipiteeseen on helppo yhtyä vieläkin,
vaikka vuosikymmeniä on jo ehtinyt vierähtää. Ainoa korvaan särähtävä asia
perustelutekstissä on termi ’dokumentaarinen romaani’. Sellaiseksi ei
realistista poliisiromaania enää nykypäivänä kutsuta. Alagenre on nykyään
suhteellisen runsas ja elinvoimainen, mutta siitä huolimatta Joensuun kertoma
tarina kyllä koskettaa nykylukijaa vahvasti. Surullista on, että teoksen
välittämä ’runollisen pahanmakuinen kuva nykytodellisuudesta’ ei ole
menettänyt juurikaan ajankohtaisuuttaan eikä rumuuttaan.
Romaniserkukset Väinö ja Onni Blumerus ovat päättäneet
kostaa Väinön isän Kyöstin parikymmentä vuotta aikaisemmin tapahtuneen tapon. Tappaja
Manne Hedman on aikanaan jäänyt kiinni, mutta verikosto on vielä hoitamatta.
Vankilasta juuri vapautunut ja syvästi turhautunut Onni haluaa palauttaa sekä perheen
että varsinkin oman kunniansa, joten serkukset ovat päättäneet ampua tekijän
aikuisen pojan Feijan tanssilavan pihalla. Uhkarohkea ja huonosti valmisteltu
surmatyö menee kuitenkin pieleen, sillä Feija jää henkiin, mutta sivullinen saa
surmansa. Onnettoman sattuman seurauksena Feijan 16-vuotias pikkuveli Saska
päätyy pian murhasta epäiltynä poliisivankilaan.
Ylikonstaapeli Timo Harjunpää on palannut isyysloman perään
pitämältään kesälomalta töihin, eikä oikein tunne kuuluvansa tutkintaryhmään.
Omituinen ulkopuolisuuden tunne ei ota hellittääkseen. Käsiin rysähtävä iso
tutkintakin tuntuu menevän alusta asti jotenkin kummallisesti vinoon. Poliisin
huomio kiinnittyy valkoihoiseen uhriin, joka kaiken lisäksi osoittautuu
entiseksi poliisiksi. Kun vielä kiinni otettunakin on sopivalta vaikuttava
tekijä, juttu tuntuu olevan ainakin päälliköiden mielestä selvitetty, kunhan
vain todisteet saadaan vielä runnottua sopimaan kuvioon. Ei ihme, että Timo Harjunpää
ja Onerva Nykänen alkavat ajatella, että he tutkivat väärää rikosta.
Joensuu kuljettaa tarinaa kolmesta näkökulmasta. Poliisin
toiminta on yksi kolmannes tarinasta, ja loput kaksi osaa tapahtumista
seurataan sekä Blumerusten että Hedmanien perheiden näkökulmista. Ote on hyvin
yhteiskunnallinen, mutta silti kirjailija on onnistunut kirjoittamaan koukuttavan
rikostarinan ja vetoamaan samalla lukijan oikeustajuun. Poliisin toiminta on pääosin
avoimen ennakkoluuloista ja rasistista. Romanien puolelta katsottuna petskot
eli poliisit ovat epäluotettavia, jopa vaarallisia vihollisia.
Romanikulttuurista ja sen edustamista yksilöistä ei kirjassa
maalata yksipuolista kuvaa. Monet ongelmat juontuvat pitkälti historiasta. Romanien
omat säännöt ja käyttäytymisnormit eivät ole saaneet valtakulttuurilta hyväksyntää
tai ymmärrystä, mikä aiheuttaa yhä uudelleen yhteentörmäyksiä,
väärinymmärryksiä ja ennakkoluuloja.
Poliisiromaanin tapahtumat etenevät vääjäämättä kohti loppukohtausta,
jossa tilanne riistäytyy totaalisesti kaikkien osapuolien hallinnasta.
Loppuhäivytyksiin tai selityksiin Joensuu ei ryhdy, vaan näyttämöltä poistutaan
liekkien ja hälytysvalojen yhä leiskuessa öisessä maisemassa. Kovin
toiveikkaana tarinaa ei voi pitää. On tosiaan sääli todeta, että Joensuulla ei
lähes neljäkymmentä vuotta sitten ollut perusteitakaan sen kummempaan
toiveikkuuteen.
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset
Otava 1984. 317 s.
Lainattu kirjastosta.
Tämä juttu aloittaa blogiprojektin, jonka tarkoituksena on
lukea kaikki Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit. Palkinnon sääntöjen
mukaan se on voitu myöntää muullekin teokselle kuin dekkarille ja myös
dekkariteolle, joten dekkarilista ei ole ihan 36 teoksen mittainen. Osan
voittajista olen lukenut ennen blogiaikaa ja osan jo blogia pitäessäni. En lue
uudelleen jo blogattuja, mutta luen uudelleen ne dekkarit, joista juttu puuttuu.
Mitään aikarajaa en ole tälle projektille asettanut.
Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)
2024: Kale Puonti: Fadi
2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit
2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää
2021: Jyrki
Erra: Lyijyvalkoinen
2020: ArttuTuominen: Verivelka
2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito
2018: Timo
Saarto: Kuoleman kuukausi
2017: Mikko
Porvali: Veri ei vaikene
2016: Pauliina
Susi: Takaikkuna
2015: Kati
Hiekkapelto: Suojattomat
2014: Timo
Sandberg: Mustamäki
2013: Reijo
Mäki: Sheriffi
2012: Pekka
Hiltunen: Vilpittömästi sinun
2011: Antti
Tuomainen: Parantaja
2010: Marko Leino: Ansa
2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten
2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja
2007: Tapani Bagge: Musta taivas
2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana
2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni
2004: Matti
Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi
2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio
2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit
2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina
1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat
1997: Leena Lehtolainen: Luminainen
1996: Hannu Vuorio: Nyman
1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä
1993: Pentti Kirstilä: Imelda
1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni
1990: Harri Nykänen: Takapiru
1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut
1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset
1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi
1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset
Hieno haaste! Ei olekaan tullut luettua Joensuuta koskaan. Kiva että näitä vanhempiakin kirjoja esitellään blogeissa.
VastaaPoista