Tämän jutun teemat ovat tuttuja: ’lukemalla lisää luettavaa’ ja ’haluaisin lukea enemmän sarjakuvia, mutta en oikein osaa’. Olen kirjoittanut näistä teemoista lukuisia kertoja ennenkin, mutta jälleen olen niiden äärellä ja tällä kertaa ikuisuusteemani siis kohtaavat.
Vuosi sitten keväällä kaikki meni kiinni ja mihinkään ei
saanut mennä. Muun muassa kirjakaupat ajautuivat entistäkin hankalampaan
talousahdinkoon. Päätin sijoittaa lehtijutuillani ansaitsemani lisäroposet
kirjahankintoihin. En enää tarkkaan muista, miten hankintalistalleni päätyivät
italialaisen sarjakuvataiteilija Milo Manaran teokset Caravaggio –
Miekka ja paletti sekä Caravaggio – Armahdus. Niteet muodostavat yhtenäisen
taidemaalari Caravaggion elämänvaiheisiin perustuvan tarinan, joka täyttänee sarjakuvaromaanin
määritelmän.
Komeat teokset siis saapuivat jo noin vuosi sitten, mutta
kuten usein käy, kirjat jäivät odottelemaan parempia lukuaikoja pikaisen
selailun jälkeen. Sitten Jyrki Erra voitti Vuoden johtolanka 2021
-palkinnon taidetrillerillään Lyijyvalkoinen. Senkin kirjan
olin jo ehtinyt hankkia itselleni, mutta lukurakoa sille ei ollut löytynyt. Palkintouutinen
kuitenkin nosti teoksen luettavien pinon päällimmäiseksi. Ihastuin Lyijyvalkoiseen
melko lailla. Sen keskiössä on salaperäinen taulu, jota pidetään lähestulkoon
varmasti itsensä Caravaggion maalaamana.
Nykyhetkeen sijoittuvan jännittävän tarinatason rinnalla
kulkevat vanhan päiväkirjan merkinnät, joissa mestari Caravaggion assistentti
Cecco kertoo taiteilijan viimeisten vuosien vaiheista. Trilleriä lukiessani
muistin hyllyyn hilloamani sarjakuvaromaanin ja päätin lukea sen heti perään. Se
osoittautuikin oivalliseksi ratkaisuksi, sillä Caravaggion elämäkerta ja merkittävimmät
teokset tulevat mukavasti ristivalotetuksi Erran ja Manaran teosten kautta.
Manaran kertoma versio alkaa, kun parikymppinen Caravaggio saapuu Roomaan vuonna 1592 ja kiivaalle luonteelleen tyypillisesti ajautuu nopeasti erilaisiin hankaluuksiin niin taidepiirien ankaran kilpailun kuin holtittomien naisasioidenkin takia.
Kuvakerronta on hulppeaa, ja Manara suosii isoja ruutuja,
joissa kuvataan upeita maisemia, vauhdikasta liikettä ja ennen kaikkia Caravaggion
maalauksia ja niiden syntyä. Koin monia ahaa-elämyksiä Manaran kekseliäiden ja
oivaltavien ratkaisujen äärellä.
Kukkahattutädin silmään ottavat teoksen naiset, jotka Manara kuvaa mieluiten vähäpukeisina ja suorastaan pornahtavissa asennoissa ja tilanteissa. Mutta se näemmä Wikipedian mukaan on hänen tavaramerkkinsäkin. Nykymaailmassa ja nykysilmin tämä kyllä tuntuu lähinnä tunkkaiselta.
Harmittelen myös sitä, että vaikka kirjat muodostavat
yhtenäisen kokonaisuuden, niiden koko ei ole identtinen. Kakkososa Armahdus
on noin puoli senttimetriä leveämpi ja korkeampi kuin ykkösosa Miekka ja paletti.
Miksi? Ei näytä hyvältä hyllyssä tällainen!
Suom. Jukka Nyman.
Like 2015. 60 s.
Milo Manara: Caravaggio – Armahdus (Caravaggio – La Grazia)
Suom. Jukka Nyman.
Like 2018. 54 s.
Olen sysihuono lukemaan sarjakuvia, mutta tämä alkoi vähän kiinnostaa. Minulle piirrosjälki on kohtalonkysymys sarjakuvissa ja tässä se näyttää tosi miellyttävältä.
VastaaPoistaSelasin tätä kirjastossa ja päätin jättää hyllyyn. Ajattelin, että vähäpukeiset naiset eivät nyt iske ihan niin lujaa. Bloggarina olen muuten aloittamassa sarjakuvaviikot. Yöpöydälläni on kaksitoista sarjakuvakirjaa. Rakastan sarjakuvan helppoutta ja nopeutta!
VastaaPoista