Tommi Laiho: Uhanalaiset

 

Sain lukea Tommi Laihon esikoisromaanin Uhanalaiset jo viime syksynä, kun se oli vasta vedosvaiheessa. Kirjan kustantaja Myllylahden toimitusjohtaja Lassi Junkkarinen nimittäin pyysi minua tekemään heille kirjailijahaastattelun kirjan tiimoilta. Suostuin tietysti mielihyvin superjännittävään tehtävään.

Ensimmäinen valmistautumistoimi haastattelua varten oli käsikirjoitusvedoksen lukeminen. Käsikirjoitus oli sijoittunut palkinnoille Otavan Rikos 2019 -kilpailussa, ja se on optimoitu myös televisiosarjaksi. Odotukseni olivat siis melko kovat, mutten kyllä yhtään pettynyt. Massiivinen tulostepino hupeni vilkkaaseen tahtiin, kun ahmin Uhanalaisia.

Laiho oli tosiaankin kirjoittanut jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin lukenut. Käsissäni oli mielenkiintoinen, jännittävä, pelottava ja koskettava dekkari! Oli mukavaa lähteä miettimään haastattelukysymyksiä. Olin kirjasta yhtä innoissani kuin kustantamon väkikin. Tuoreen kirjailijan tapaaminen oli kaikin puolin miellyttävä kokemus myös.

Tämän vähän hypetyssävyisen kokemuksen jälkeen blogijuttu jäi kirjoittamatta. Sitä ei vielä silloin syksyllä olisi voinut julkaistakaan, mutta olisin tietysti voinut sen kirjoittaa valmiiksi. Se jäi kuitenkin tekemättä. Kun kirja sitten kevättalvella putkahti painosta, sain pikaisesti myös oman kappaleeni kustantajalta. Tuntui mukavalta. Kirja näyttää tosi hienolta (ja kannattaa katsoa tammenterhoja tarkasti…)!

Ilahduttavan pian Uhanalaisista ja sen kirjoittajasta alkoi putkahdella myös arvioita ja juttuja. Ja millaisia arvioita! Helsingin Sanomien Pertti Avola: "Yksi vuoden parhaista kotimaisista dekkareista." Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro: ”Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä." Salon Seudun Sanomien Tommi Aitio: "Laihon debyytille kehtaa luvata ruusuista tulevaisuutta myös käännösmarkkinoilla." Ihan mahtavaa! Olin ollut oikeassa koko ajan! Mikä tärkeintä, Uhanalaiset on kuin onkin ainakin niin hyvä kuin itse alusta asti ajattelin.

Mutta blogijuttu oli edelleen kirjoittamatta. Tommi Laiho on juuriltaan salolainen, joten Salon Seudun Sanomat kirjoitti hänestä ja uutuuskirjasta miltei koko aukeaman laajuisen jutun edustavine kuvineen Tommi Aition arvion lisäksi. Paikallisen kirjakaupan hyllyllä Uhanalaiset on kunniapaikalla kyljessään lappu, joka mainostaa paikallista tekijää. Johan tässä alkoi kertyä paineita fanittavalle kirjabloggaajalle! Missä se juttu oikein jumittaa?!

Kun kirjan lukemisesta oli kulunut kuitenkin jo useita kuukausia, ei juttua oikein tohtinut lähteä sen pohjalta enää kirjoittamaan. Kun taas luettavien pinot huojuvat pelottavasti, ei löytynyt intoa kirjan uudelleen lukemiseenkaan, varsinkin, kun vielä muistin murhaajan. Onneksi tähän pulmaan löytyy kelpo ratkaisu: äänikirja! Uhanalaiset on saatavana useista kuunteluaikapalveluista. Itse nappasin sen kuunteluun Nextorysta. Kirjan lukee Veera Kiiskinen.

Uhanalaisten keskiössä on Itä-Helsingin alue ja erityisesti Herttoniemessä sijaitseva siirtolapuutarha-alue, jossa sijaitsevat monen kirjan henkilön mökit. Yksi mökkeilijöistä on rikostutkija Karita Haapakorven sisaren perhe. Myös Juha Huhtala, keski-ikäinen eronnut ja virkavapaalla itseään kokoileva vakuutusyhtiön tilastoasiantuntija, asustelee yhdessä mökeistä. Siirtolapuutarhassa viettää aikaansa myös Valkku, entinen jääkiekkovalmentaja, sekä Riku, entinen huumekauppias ja linnakundi.

Karita ja Juha tutustuvat Karitan sisaren pihajuhlissa. Jutustelun lomassa Juha tulee sanoneeksi, että Itä-Helsingin alueella tapahtuu poikkeuksellisen paljon epäselviä kuolemia. Lausahdus jää pyörimään Karitan mieleen, sillä hän on juuri jututtanut Ganjaksi kutsuttua nuorukaista, joka on paljastanut sairaalassa psykiatrille tuntemattoman soittajan kannustaneen ja painostaneen häntä tekemään itsemurhan. Voisiko Ganjan väite pitää paikkaansa? Entä olisiko mahdollista, ettei poika ollut suinkaan ainoa itähelsinkiläinen, jota oli vuosien varrella painostettu tappamaan itsensä tai jopa autettu itsemurhassa?

Karita ryhtyy Juhan ja ystävänsä ja entisen kollegansa psykiatri Amina Rehmannin kanssa selvittämään, onko Juhan esittämässä väitteessä perää ja ennen kaikkea, onko siinä aihetta ryhtyä tarkempiin tutkimuksiin. Tulos on tyrmäävä, jopa niin ilmeisen tyrmäävä, että esimieskin taipuu alaisensa vaatimuksen edessä. Karita saa pienen resurssin jatkotutkimuksia varten. Lisänäyttöä kaivataan kipeästi.  

Mutta mihin tarttua? Ganjan tapausta tutkitaan tietysti lisää. Sen lisäksi ryhmän mielenkiinto herää tuoreen hukkumistapauksen yksityiskohdista. Laitapuolen kavereiden tuttava on hukkunut satama-altaaseen, mutta mikä on varsinainen kuolinsyy? Entä mihin on kadonnut muistisairas rouva, jonka itsemurhaviesti ei poliisia vakuuta? Voiko tapauksilla olla jokin yhteinen nimittäjä?

Lukija tietää jokseenkin varhaisessa vaiheessa, että Karitan ja kumppaneiden on syytä pistää tutkimuksiinsa vauhtia, sillä Itä-Helsingissä on irti todella ikävä murhaaja. Muutamissa lyhyissä kohtauksissa lukija pääsee kurkistamaan tekijän mielen mustiin syövereihin. Mutta kuka hän on? Laiho harhauttaa lukijaa juuri sopivan ovelasti. Mahdollisia epäiltyjä on Karitan lähipiirissä useita, ja kun syyllinen sitten lopulta paljastuu, voi vain todeta, että olisihan se pitänyt heti arvata.

Pidän tilastotiedettä dekkarijuonen idean perustana jokseenkin rohkeana vetona. Riski on melkoinen. Miten selittää tilastomatikkaa dekkarissa niin, että perusajatus selkenee ja vakuuttaa ilman, että lukija nukahtaa? Laiho onnistuu tässä hienosti, vaikka lahkeensuut vähän taitavat tilastosuon silmäkkeissä kahlatessa välillä kostuakin. Kunhan periaatteet on selvitelty, selostukset on selostettu eikä niihin sitten enää sen enempää palata. Poliisi ja media saavat uutta ajateltavaa, kun murhaaja lähettää Karitalle henkilökohtaisen viestin, ja tapahtumat lähtevät rullaamaan kiihtyvää tahtia.

Uhanalaisten perusvire on tumma. Ihmisiä kuolee ja tapetaan, eikä ketään ole vuosikausiin kiinnostanut. Jokaisella romaanin henkilölläkin on omat synkät murheensa kannettavanaan, eikä kilpajuoksu kammottavan murhaajan kanssa ole kovin valoisaa puuhaa sekään. Onneksi Laiho on punonut tarinaan myös toivoa ja valoa. Sitä pilkahtelee monessakin kohdassa, kunhan vain huomaa katsoa. Erityisen valoisa juonilanka on harmaana miehenä itseään pitävän Juhan ja kuningatarmaisen Aminan orastava ja herkkä, kauniisti kuvattu rakkaustarina. Dekkaristilla saa olla myös romanttinen puolensa!

Tommi Laiho: Uhanalaiset
Myllylahti 2021. 358 s.
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen, kesto 11 h 30 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Tiina Raevaara: Polaaripyörre

 

Jos ei jostain syystä ole vielä lukenut Tiina Raevaaran viimevuotista kauhuväritteistä scifi-jännitysromaania Kaksoiskierre ja on silti aikeissa tarttua nyt ilmestyneeseen sen itsenäiseen jatko-osaan Polaaripyörre, kannattaa tehdä lukupäätöksensä harkiten. Polaaripyörre toimii varmasti hyvin, vaikka aiempi osa olisi lukemattakin, mutta siinä kuitenkin paljastuu olennaisia Kaksoiskierteen juonenkäänteitä ja jopa loppuratkaisu. Molemmat kirjat ovat ehdottomasti lukemisen väärttejä, joten suosittelen ilmestymisjärjestystä.

On kulunut toista vuotta Kaksoiskierteen dramaattisista vaiheista. Geenitutkija Eerika on menettänyt kaiken Tuulikki-tytärtään lukuun ottamatta. Päästäkseen pois Suomesta ja ansaitakseen edes jonkinlaista elantoa pienelle perheelleen hän on pestautunut laboratorioassistentiksi Huippuvuorilla sijaitsevaan suomalaiseen merentutkimusyksikköön. Eerikan esimiehenä ja vuokraisäntänä toimii merentutkija Kirsi, jolla tuntuu olevan omia ongelmia ihan riittämiin, joten tällä ei ole liiemmin kiinnostusta toisten asioita kohtaan.

Longyearbyenin tutkijoiden ja eräoppaiden pienen yhteisön rauha rikkoutuu maanvyörymäonnettomuuden seurauksena. Eerika ja Tuulikki ovat olleet mukana pienessä retkueessa, johon kuuluivat myös suomalaiset eräoppaat Jesse, Roosa ja Panu. Ilman ennakkovaroitusta maa petti ryhmän alta ja he syöksyivät syntyneeseen muutaman metrin syvyiseen rotkoon. Kaikki selvisivät rytäkästä pahemmitta vammoitta, mutta Jesse putosi kohtaan, joka löyhkäsi kammottavasti mätänevältä raadolta. Muutaman päivän kuluttua mies alkaa käyttäytyä ja oirehtia oudosti.

Mitä sulava ikirouta on päästänyt valloilleen? Erityisesti suomalaista merentutkimusyksikköä vetävä Kirsi tuntuu kiinnostuvan tapauksesta. Pian sekä Kirsi että Eerika työskentelevät kiihkeästi laboratoriossa sortumapaikalta noudettujen näytteiden parissa. Kirsin tutkimusmenetelmät alkavat pian huolestuttaa Eerikaa. Mitkä kaikki keinot ovat hyväksyttäviä nopeiden tutkimustulosten takia? Entä mihin löydöksiä voidaan käyttää? Tapahtumat lähtevät lopulta vyörymään vastustamattomalla voimalla, eivätkä Eerika ja hänen tyttärensä todellakaan ole turvassa.

Huippuvuorten valinta scifi-jännitysromaanin miljööksi on nerokas. Saarten luonnonolot ovat vähintäänkin kiehtovat. Asukkaat joutuvat väkirikkaimmankin kaupungin kaduilla jatkuvasti varomaan jääkarhuja. Niiden uhan takia ei esimerkiksi ole tapana lukita rakennusten ulko-ovia, jotta kuka tahansa voi tarvittaessa hakea suojaa lähimmästä talosta. Luonto on monin tavoin armoton, mutta ei missään nimessä kuollut. Ankarimmissa oloissa elämää tuntuu suorastaan kuhisevan eri muodoissaan.

Myös Huippuvuorten geopoliittinen sijainti tekee miljööstä polttavan ajankohtaisen. Saaret kuuluvat Norjalle, mutta jos joku mahtivaltio päättäisi vallata ne itselleen, miten se olisi käytännössä estettävissä? Suurvaltapolitiikka on mukana myös romaanin juonessa hyytävällä tavalla.

Ilmastonmuutos on yksi romaanin teemoista, se käy ilmi jo avauskohtauksesta. Ihmisen pienuus luonnonvoimien jyllätessä käy myös moneen otteeseen ilmi. Ihminen tosin yrittää mitä meilikuvituksellisimmin keinoin päästä tilanteen herraksi. Raevaaran mielikuvitus on jälleen valloillaan, mutta valitettavasti hänen mielikuvituksensa laukkaa tukevasti tieteellisen tutkimuksen ja sen tulosten maaperällä. Moni kirjassa kuvattu asia on joko totisinta totta tai sitten ainakin mahdollista. Hyytävä romaani!

Tiina Raevaara: Polaaripyörre
Like 2021. 316 s.

Arvostelukappale.

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi

 

Olen tainnut jo lukuisia kertoja avautua siitä, miten hurahdin suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoihin ja niihin perustuviin romaaneihin, kun luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan alkupään romaaneja. Aihepiiri oli toki kiinnostanut minua aikaisemminkin, mutta tuo sarja sai innostuksen roihahtamaan melkoisiin liekkeihin. Olen muutaman viime vuoden aikana ehtinyt lukea kohtalaisen korkean pinon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, eikä lähde ole suinkaan ehtymässä. Hyllyssä odottelee monta teosta, ja lisää tuntuu ilmestyvän kiihtyvällä tahdilla. Aivan mainiota.

Salla Leponiemen kirjoittama Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi on yksi tuoreimmista taiteilijaelämäkerroista. Muistan itse törmänneeni Elin Danielson-Gambogin taideteoksiin vuosia sitten (kaksikymmentä?) kesäisellä Hämeenlinnan reissulla, jolloin huomasin kaupungin taidemuseon näyttelyn ja pikaisesti piipahdin sen katsomassa. Mieleen on jäänyt erityisesti maalaus Poutapäivä (1900), jossa nainen ripustaa pyykkiä narulle puutarhassaan.

Omakuva taiteilijana 1901, Kansallisgalleria

Elin vilahtelee moneen otteeseen vaikuttavassa Ellen Thesleffin elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala, jonka luin pari vuotta sitten. Hän on tärkeässä roolissa Eppu Nuotion ja Pirkko Soinisen romaanissa Punainen vaate. Viimeksi törmäsin häneen Venny Soldan-Brofeldtin elämäkerrassa Boheemielämä. Kun siis kuulin, että Elinistä on ilmestymässä elämäkerta, ilahduin. Viimeinkin pääsisin tutustumaan lähemmin tähän mielenkiintoiseen ja kiistämättömän lahjakkaaseen ja taitavaan taiteilijaan.

Salla Leponiemi kertoo kirjan johdannossa, että hän on käyttänyt materiaalina lähinnä Elinin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeitä ei ole säilynyt kaikilta ajanjaksoilta. Leponiemi myös muistuttaa, että kirjeet eivät ole täysin luotettava lähde tietoteoksen kirjoittajalle. Toisena tärkeänä materiaalina ovat tietysti olleet Elin Danielson-Gambogin maalaukset, jotka vielä vähemmän antavat varmoja ja tarkkoja vastauksia elämäkerran kirjoittajan kysymyksiin.

Lukijana sain kuitenkin heittää mielestäni nämä huolet. Leponiemi on kirjoittanut Elinin elämästä luontevan ja mielenkiintoisen teoksen, jossa avataan paitsi hänen elämäntarinansa monine vaiheineen myös hänen taidettaan. Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin. Iloitsin hänen saavutuksistaan, kiukustuin, kun hän koki vääryyttä, surin hänen kuolemaansa. Jälleen myös opin paljon. Ja millainen matkakuume tästä kirjasta tulikaan!

Elin oli siis jo vähän ennestään minulle tuttu. Samoin kovin tutuilta alkavat tuntua opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja Pariisin Académie Colarossissa sekä pettymykset ja onnistumiset taidenäyttelyissä, -kilpailuissa ja apurahahauissa. Victor Westerholmin Ahvenanmaalle perustaman Önningebyn taiteilijasiirtokunnan vaiheet Leponiemi kertoo Elinin kautta perusteellisesti. Se vaihe on minusta kiinnostava monestakin syystä. Siirtokunnan jäseniin nimittäin kuuluivat myös J. A. G. Acke ja Eva Topelius, jotka ovat mukana Mustosen romaanisarjassakin. (Kirjassa mainitaan myös Ellen Favorin, josta on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Jos osaisin kirjoittaa, kirjoittaisin hänestä romaanin.)

Kiinnostavaa on sekin, että Elin Danielson-Gambogi ja Helene Schjerfbeck olivat mitä ilmeisimmin melko huonoissa väleissä. Elin piti Schjerfbeckiä pahana kilpailijanaan, eikä arvostanut muutenkaan niin sanottuja taiteilijasiskoja. Sen sijaan esimerkiksi Emil Wikström oli Elinin pitkäaikainen läheinen ja tärkeä ystävä.

Elin Danielson-Gambogin elämäntarina on lopulta turhauttavan surullinen. Naistaiteilijan kohtaamat vaikeudet eivät enää aiemmin lukemani perusteella todellakaan olleet minulle yllätys, vaikka edelleen hampaita kiristyttävät aikalaisarvostelut, jotka useimmiten olivat tarkoituksellista vähättelyä ja mitätöintiä. Jatkuva rahapula, joka tarkoitti välillä ihan konkreettista nälkää ahkerasta työnteosta huolimatta, tuntuu näin vuosikymmenten kuluttua ja Danielson-Gambogin teosten arvon noustua lähinnä irvokkaalta.

Ensimmäisten naistaiteiljoiden elämäntarinoissa ja urapoluissa on monia yhtäläisyyksiä, mutta silti jokainen tarina on uniikki. Elin avioitui yli kolmikymppisenä itseään kymmenisen vuotta nuoremman italialaisen taidemaalari Rafaello Gambogin kanssa. Päätös oli mielestäni ällistyttävän rohkea, mutta Elin ei tosiaankaan ollut mikään arkajalka. Avioliitto oli kovalla koetuksella vuonna 1901, kun Rafaellolla ja Elinin taiteilijaystävä Dora Wahlroosilla oli lyhyt suhde. Kriisi osoittautui myöhemmin käännekohdaksi pariskunnan elämässä.

Kirjassa on kaksi laajahkoa värikuvaliitettä, joissa on kuvia Elin Danielson-Gambogin tunnetuimmista teoksista. Sen sijaan tekstin lomaan ei ole taitettu mitään kuvia. Liitteiden paperi on kiiltäväpintaista, joten teosten värit toistuvat hyvin. Kovin lukijaystävällinen tämä ratkaisu ei kuitenkaan ole, sillä Leponiemi esittelee ja ruotii monia sellaisiakin töitä, joista ei ole kuvaa liitteissä eli siis koko kirjassa. Lisäksi kaikkien liitteessä olevien teosten käsittelyn kohdalla ei mainita, että kuva sieltä löytyy. Lukiessaan joutuu siis tämän tästä selailemaan sekä kirjan kuvaliitteitä että Googlea.

Taideteoksista, maalaamisesta ja kulttuurihistoriasta Leponiemi kirjoittaa riittävän kansantajuisesti mutta silti asiantuntevasti. Danielson-Gambogin tuotanto käydään läpi perusteellisesti, mutta silti taidetta vain hyvin pintapuolisesti tunteva lukija ei pääse pitkästymään. Nyt vain toivon, että vielä pääsisin tutustumaan alkuperäisiin teoksiin jossakin näyttelyssä. Ehkä vielä jonakin päivänä!

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus 2021. 284 s.

Arvostelukappale.

Ihastuin Leponiemen tekstiin niin paljon, että lainasin kirjastosta myös hänen aiemman teoksensa Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus, 2018). Toivottavasti ehdin senkin jossain välissä lukemaan! *Erinomainen ja mielenkiintoinen kirja on nyt luettu, juttu avautuu linkistä.

Sulevi Manner: Susi

 

Vuonna 1986 Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Sulevi Mannerille romaanista Susi. 

Palkintolautakuntaan kuuluivat Kristina Carlson, Timo Kukkola ja Kyösti Salovaara. Palkintolautakunnan perustelut:

Yleisvaikutelma vuoden 1985 kotimaisesta salapoliisi- ja jännityskirjallisuudesta on vaisu ja epämääräinen. Suomalainen dekkarikirjallisuus näyttää kokoelmalta yksittäisiä teoksia, jotka ovat yhtä irrallaan lajinsa perinteistä kuin koko kulttuuritaustastaan. Suomalaisilta salapoliisi- ja jännityskirjailijoilta ilmeisesti puuttuvat ne tyypillisesti suomalaiset esikuvat, joita vasten, joiden perinteestä lähtien he voisivat luoda omaperäistä ja ainutkertaista jännityskirjallisuutta.

Sulevi Mannerin Susi kasvaakin enemmän ulkomaisesta kuin suomalaisesta perinteestä. Mannerin romaani yhdistää taitavasti toiminnallisen poliisiromaanin poliittiseen jännityskertomukseen. Romaanin eteenpäin rynnistävä kerronta hakee vertaistaan suomalaisesta kaunokirjallisuudesta. Tässä suhteessa se myös voittaa monet ulkomaiset kilpailijansa.

Kirjailija käsittelee teemansa Neuvostoliitosta Suomeen loikanneen rikollisen takaa-ajosta melko kiihkottomasti, asenteista vapaana, toisin kuin useimmat meille käännöksinä tulevat anglosaksiset jännitysromaanit. Koska kirjailija rakentaa miljöön kuvan ja tilanteiden jännityksen huolellisesti, kerronta tempaa lukijan matkaansa. Muuten myönteistä kuvaa häiritsee kuitenkin ylenpalttinen väkivalta ja paikoitellan hyytävä kyynisyys.

Sulevi Manner oli kirjailijanimi, jonka taakse kätkeytyivät kirjailijat Juha Numminen ja Eero J. Tikka. Kaksikko oli julkaissut jo kaksi yhteistä kirjaa ennen Sutta eli jännitysromaanit Isä, mitä tapahtui? (WSOY, 1983) ja Ristilukki (WSOY, 1984). Voittajateoksen jälkeen ilmestyi vielä Tervetuloa tuomiolle (WSOY, 1986).

Juha Numminen oli vuoteen 1983 asti työskennellyt toimittajana eri lehdissä, ja Isä, mitä tapahtui? oli hänen esikoisteoksensa kaunokirjallisuuden puolella. Soolouransa dekkarikirjailijana hän aloitti vasta, kun yhteistyö Eero J. Tikan kanssa päättyi Tervetuloa tuomiolle -teokseen.

Eero J. Tikka sen sijaan oli julkaissut jo aikaisemmin kaksi jännitysromaania nimellä Raimo Karhila. Kirjat olivat Pesonen (WSOY, 1981) ja Pesonen ja pankkimiehet (WSOY, 1982). Teoksessa Miten rikoskirjani ovat syntyneet (CrimeTime, 2012) Juha Numminen kertoo korrektein sanakääntein, miten parikirjoittaminen oli alkuun varsin mukavaa mutta sarjan edetessä aina vain vähemmän mukavaa. Tulokset olivat kuitenkin mitä ilmeisimmin vähintäänkin hyviä ainakin nyt lukemani Johtolanka-voittajateoksen perusteella.

Numminen kertoo idean Suteen syntyneen, kun Suomessa 1980-luvun alkuvuosina uutisoitiin neuvostoloikkareista, jotka Suomesta tylysti palautettiin lähtömaahansa. Liettualaistaustainen Hollannin kansalainen Theo Rapp raivaa tiensä läpi itänaapurin tiukan rajavartioinnin. Rankka pako kuitenkin vaatii veronsa, ja mies päätyy suomalaisten rajavartioiden käsiin Ilomantsin korkeuksilla. Suomalaisviranomaisilla ei ole mitään käsitystä, kuinka vaarallisen miehen kanssa ollaan tekemisissä.

Helsingin keskusrikospoliisin komisario Jorma Saarimaa on juuri palannut virantoimitukseen pitkän hyllytyksen jälkeen, kun Korkein oikeus oli kumonnut häntä vastaan nostetut syytteet taannoisessa ampumistapauksessa. Kun Neuvostoliitosta lähetetään Suomeen virka-apupyyntö loikkarin kiinniottamiseksi, esimies katsoo sen sopivan leppoisaksi tehtäväksi Saarimaalle. Samalla esimies saa epämieluisan työntekijän pois silmistään.

Kun loikkari sitten vastoin kaikkien odotuksia jääkin Suomen puolella kiinni, Saarimaa tunnistaa miehen saamiensa tuntomerkkien perusteella oitis. Mies on ollut heillä sumpussa Helsingissä kolmisen vuotta sitten, koska joku oli antanut vinkin miehen valuuttakeinotteluista. Rapp on kuitenkin jouduttu todisteiden puutteessa vapauttamaan, mutta sitä ennen tämä on antanut Saarimaalle näytteen tappajantaidoistaan. Komisario Jarmo Saarimaa tietää, että Suomeen on päässyt valloilleen todellinen peto.

Theo Rapp on ammattilainen, jolla ei ole vähäisintäkään aikomusta joutua vankilaan Suomessa tai vielä vähemmän KGB:n kynsiin. Hänen tavoitteensa on päästä mahdollisimman pian Helsinkiin noutamaan rahavaransa ja sitten häipyä jonnekin Eurooppaan. Matka Suomen itärajalta pääkaupunkiin on kuitenkin vaivalloinen, kun kintereillä ovat sekä suomalaiset että neuvostoliittolaiset viranomaiset, joista ainakaan jälkimmäiset eivät kaihda mitään keinoja.

Komisario Jarmo Saarimaan pahimmat pelot alkavat toteutua pikaisesti, kun Theo Rapp kylvää armotta kuolemaa pakoreittinsä varrelle. Sulevi Manner näyttää, miten sinisilmäisiä ja omahyväisen laiskanpulskeita suomalaiset viranomaiset ja siviilit ovat todellisen kylmän laskelmoivan rikollisen edessä. Manner käyttää toimintatrillereistä tuttua menetelmää väläyttää matkan varrella kohdatuista sivuhenkilöistä myös taustaa, jolloin heidän kohtaamansa loppu tai sen uhka tuntuu lukijasta tuskalliselta. Monesti tekisi mieli huutaa kirjan naiiveille henkilöille varoitus. Mutta turhaa olisi kai sekin.

Susi on yllättävän hyvin säilynyt toimintatrilleri. Toki kirjalle on myös eduksi, että aikaa on kulunut roimasti, sillä 1980-luku alkaa olla vähintään nostalgiaa ellei jo lähihistoriaa, ja Suden parissa on mukava virkistää muistiaan sen aikaisesta maailmasta ja maailmankuvasta. Manner myös käsittelee Neuvostoliiton toimia sekä suomalaista ulkopolitiikkaa varsin suorasukaisesti eikä suinkaan kovin myötäkarvaan silittäen. Pidän tätä siinä mielessä jopa rohkeana teoksena.

Ilahduin myös pienestä humoristisesta pohjavireestä, joka romaanissa on. Saarimaa toteaa itsekin, että Theo Rappin ja hänen jahtaajiensa matkanteossa on tiettyä huvittavuutta, jos pystyy työntämään sivuun sen kaiken inhimillisen kärsimyksen, joka matkan ohessa syntyy.

Sulevi Manner: Susi
WSOY 1985. 340 s.

Kirjasto.

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Antti Vihinen: Punainen prinsessa

 

Heinäkuun alussa vuonna 2018 Tampereen Pyhäjärveltä löytyy ruumis. Alaston noin 70-vuotiaan naisen ruumis ajelehtii ulapalla. Miten nainen on päätynyt järveen? Tutkimuksissa paljastuu, että nainen on sairastanut vakavaa syöpää ja hänen selästään löytyy injektioneulan jälki. Nainen ei ole voinut pistää tappavaa pistosta itse. Kuka nainen on?

Keskusrikospoliisin Tampereen yksikön tutkijapari Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi tajuavat ällistyksekseen, että ruumishuoneen paareilla makaa heidän lukioaikainen saksanopettajansa Helga Conrad, punatukkainen kaunotar, jonka perään kaikki pojat tuntuivat huokailevan. Kun kaksikko alkaa selvittää opettajansa vaiheita, he törmäävät tämän alkeellisella saarimökillä todelliseen yllätykseen, joka vie heidät tuota pikaa Berliiniin ja Hampuriin selvittämään 1970-luvun pahamaineisten RAF-terroristien eli Baader-Meinhof-ryhmän tekosia.

Miten Saksassa 1970-luvulla terrori-iskuja toteuttanut ja vankilassakin istunut ja siten mitä ilmeisimmin RAFin sisäpiiriin kuulunut Punainen prinsessa Alina Herzog on päätynyt 1980-luvun alussa Tampereelle Kalevan lukion saksanopettajaksi? Se on aivan yhtä suuri arvoitus kuin sekin, miten sama nainen on miltei neljäkymmentä vuotta myöhemmin murhattu ja jätetty kellumaan Pyhäjärveen. Arvoitusten selvittelyä vaikeuttavat vielä uudet terrori-iskut. Onko RAF herännyt henkiin kahdenkymmenen vuoden jälkeen?

Valtiotieteen maisteri ja musiikkitieteen tohtori Antti Vihisen ensimmäinen kaunokirjallinen teos Punainen prinsessa on trendikkäästi genrehybridi, jossa sekoittuvat kotimainen poliisidekkari ja kansainvälinen vakoilutrilleri sekä fakta ja fiktio varsin mallikkaasti.

KRP:n tutkijakaksikko komisariot Markus Berglund ja Jari Ruokosalmi ovat paljasjalkaisia tamperelaisia ja jo kouluaikaisia kavereita. Ruokottomaksi kutsutun vääräleukaisen Ruokosalmen tie poliisiksi vain on edennyt hieman hitaammin, koska ennen poliisinuraa hän toimi menestyksekkäästi Ilveksen pakkina. Miesten keskinäinen yhteistyö sujuu mukavasti, vaikka jäyhempi Berglund muutamaan kertaan joutuu suulaampaa työpariaan ojentamaankin. Saksalaisten kollegojen loukkaaminen natsivitseillä kun ei yhteistyötä oikein edistä.

Suomessa tehty kuohuttava ruumislöytö tuo pikavauhdilla Tampereelle Saksan Bundesnachrichtendienstin BND:n eli valtiollisen ulkomaantiedusteluorganisaation kenttäjohtaja Sandra Klingerin henkivartijoineen. Klingeriin tekee vaikutuksen, että sekä Berglund että Ruokosalmi ovat olleet legendaarisen Punaisen prinsessan oppilaita ja siten tunteneet tämän samaan aikaan, kun naista on kiihkeästi mutta tuloksetta etsitty Saksassa ja muuallakin Euroopassa.

Henkilökohtainen yhteys terroristiin tekee suomalaiskomisarioista ainutlaatuisia asiantuntijoita, jotka Klinger haluaa mukaansa Berliiniin selvittämään, miten Alina Herzog on päätynyt aikanaan Suomeen. Saksalaiset luonnollisesti haluaisivat kiihkeästi myös selvittää, ketkä ovat uusien RAFin nimiin laitettujen iskujen takana. Entä kenellä voi olla hallussaan myyttinen kirjoituskone, jolla on kirjoitettu Baader-Meinhof-ryhmän viestit jo 1970-luvulla ja joka nyt näyttää putkahtaneen sekin uudelleen maanpinnalle.

Itse en muista 1970-luvun terrori-iskuja kovinkaan kirkkaasti, mutta Ulrike Meinhofin nimi on toki tuttu entuudestaan. Berliinin muurin murtumisen sen sijaan jo muistan oikein hyvin, mutta toki romaani virkisti muistia melkoisesti monilta osin senkin tapahtumasarjan suhteen. Punainen prinsessa aiheutti akuutin guuglaustarpeen, mitä pidän hyvän viihteellisen teoksen positiivisena ominaisuutena. Vihinen on punonut tarinaan kosolti faktoja, vaikka Alina Herzog ja moni muukin henkilöistä onkin fiktiota. Taustatyötä on tehty mitä ilmeisimmin runsaasti, jopa niin, että joissakin kohdin alkoi tuntua enemmän tietokirjalta kuin trilleriltä.

Kirjan kansiliepeessä kerrotaan, että Vihinen on opiskeluaikanaan Hampurissa ollut samalla luennolla Ulrike Meinhofin tyttären kanssa. Kohtaaminen on tarinan mukaan toiminut käsillä olevan teoksen idean sytykkeenä. Takakannessa luvataan myös, että Punainen prinsessa aloittaa Vaaran värit -nimisen dekkarisarjan. Toivottavasti lupaus pitää, ja toivottavasti myös tamperelaiset Berglund ja Ruokosalmi ovat mukana edelleen. Tykästyin nimittäin kaksikkoon ja Vihisen kerrontaan.

Antti Vihinen: Punainen prinsessa
Into 2021. 357 s.

Lainattu kirjastosta.

Conn Iggulden: Ateenan portit

 

Vuonna 490 eaa. (tai eKr., kuten historiallisissa romaaneissa näyttää edelleen olevan tapana asia merkitä) persialaisten armeija rantautui 35 km:n päähän Ateenasta Marathonin kentälle. Kuningas Dareioksen lähettämän laivaston mukanaan tuoma sotajoukko kohtasi siellä ateenalaiset, jotka turhaan odottivat Spartan joukkojen saapumista tuekseen. Sotapäällikkö Miltiades johdatti kuitenkin ateenalaiset joukkonsa voittoon, ja lähetti Feidippides kiidätti voitonviestin kotikaupunkiinsa. Perille päästyään hänen sydämensä halkesi. Nöyryytetty Dareios määräsi orjansa muistuttamaan hänelle päivittäin, että kreikkalaisille on vielä kostettava.

Niin sanotut persialaissodat ovat ainakin vanhemmalle polvelle tuttua kauraa oppikoulun historiantunneilta. Myös länsimaisen demokratian kehto Ateenan kaupunkivaltio on historianopetuksen vanhoja kulmakiviä. Aiheet kuulostavat vähän pölyttyneiltä, eikö totta? Miten niihin saisi puhallettua eloa ja imua nykylukijan silmissä?

Brittiläinen historiallisia seikkailuromaaneja melkoisen pinon kirjoittanut Conn Iggulden tietää niksit ja myös käyttää niitä. Juuri suomeksi ilmestynyt Ateenan portit aloittaa uuden Ateenalainen-sarjan, joka sijoittuu persialaissotien aikaan. Kakkososa Protector ilmestyy maailmalla toukokuussa, joten suomennos saataneen ensi keväänä (tämä siis oma oletukseni).

Iggulden siirtää fokuksen yksilöihin ja saa siten sidottua lukijan tunnesiteillä. Vaikka juonen peruskäänteet ovat ennalta tiedossa, tarinasta tulee kuitenkin jännittävä, koska lukija ei voi etukäteen tietää yksittäisten henkilöiden kohtaloita.

Tarinan keskiössä on ateenalainen strategi Ksanthippos, joka johtaa omaa heimoaan Miltiadeen sotajoukoissa. Kun joukot järjestäytyvät Marathonin kentälle falangeihin, ovat Ksanthippoksen hopliitit osa vasenta falangia ja hänen rinnallaan omia heimojaan johtavat strategit Themistokles ja Aristeides.

Tämä mieskolmikko on ratkaisevassa roolissa myös Ateenan porttien loppuhuipennuksessa eli kymmenen vuotta myöhemmin persialaisia vastaan käytävässä uudessa sodassa, jossa jälleen ovat vaakakupissa niin ateenalaisten henget kuin länsimainen demokratiakin. Themistokles on noussut köyhistä oloista ja on miestensä suosima rempseä johtaja. Aristeides taas on harkitseva ja viisas mies, jonka oikeudentuntoa ja maltillisuutta arvostetaan laajalti.

Ksanthippos on kuitenkin tarinan päähenkilö, jonka vaiheita Iggulden kuvaa perinpohjaisimmin, vaikka miesten kohtalot kietoutuvatkin yhteen. Marathonin taistelun aikoihin 38-vuotias Ksanthippos on aikanaan avioitunut nuoren Agaristen kanssa, ja nyt pariskunnalla on kolme lasta. Agaristen suku kuuluu Ateenan vanhimpiin ja varakkaimpiin heimoihin, joten avioliitto on ollut myös poliittisesti oivallinen ratkaisu.

Kun persialaiset on Marathonissa lyöty, alkaa sekä Ateenassa että Persepoliksessa jälkipuinti. Ksanthippoksella on vahva epäily, että Miltiadeella ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissaan, sillä sotapäällikkö käyttäytyi taistelukentällä vähintäänkin kummallisesti. Demokraattisessa kaupunkivaltiossa poliittinen juonittelu on armotonta, ja lopulta Ksanthippos huomaa, että kansan suojaksi säädetyt lait kääntyvät häntä vastaan. Perhepiirissäkään ei ole aivan ongelmatonta. Kaunis nuori vaimo käyttäytyy oudosti, ja Ksanthippos huomaa etääntyneensä kauas lastensa arjesta.

Persiassa valmistellaan uutta sotaa kreikkalaisia vastaan. Tällä kertaa on tarkoitus hyökätä Ateenan kimppuun samanaikaisesti sekä maalta että mereltä. Alkaa ennen näkemätön ponnistus joukkojen marssittamiseksi taisteluun. Kreikassakaan ei olla tyhjin toimin, mutta demokratiassa sotavarustelu etenee tahmeammin kuin diktatuurissa. Ehtivätkö ateenalaiset rakennuttaa laivaston ajoissa? Entä ketkä ovat kykeneviä johtamaan joukkoja ratkaisevissa taisteluissa, kun politiikan pelien tuoksinassa tärkeitä osaajia on tuomittu kuolemaan tai karkotukseen?

Kuten sanottu, Iggulden osaa rakentaa jännitteen tuttuunkin juonikuvioon. Ei ole vaikea päättää, asettuuko oma myötätunto persialaisten, ateenalaisten vai kenties spartalaisten puolelle. Henkilökuvaus ei ole hänen varsinaisia vahvuuksiaan, ja jopa Ksanthippos jää vähän pahvisen oloiseksi. Nämä puutteet Iggulden korvaa varmalla miljöökuvauksella sekä suorastaan taiturimaisella toimintakohtausten sommittelulla. Taistelukuvaukset ovat jännittäviä, vauhdikkaita ja raastaviakin, sillä ruumiita tulee pinoittain niin persialaisten kuin kreikkalaistenkin joukoissa.

Ateenan portit päättyy kohtaan, jossa Themistokles evakuoimassa ateenalaisia Pireuksen satamasta Salamiin saarelle ja persialaiset jo polttavat tyhjentynyttä Ateenaa. Jatko-osaa odotellessa voisi lukea vaikka itsenäisen romaanin Spartan haukka, joka vaikuttaa myös kiinnostavalta.

Mietin kirjan parissa myös, että vaikka se on ennen kaikkea loistavaa viihdettä, sen parissa tuli myös väkisinkin oppineeksi tai vähintään kerranneeksi monia asioita. Se sopii sellaisenaan oheismateriaaliksi niin sota- kuin poliittisenkin historian sekä yhteiskuntatieteiden opintojen kylkeen, vaikkei Iggulden juuri kommentoi esimerkiksi orjuutta tai muiden heikompien asemaa.

Conn Iggulden: Ateenan portit (The Gates of Athens)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2021. 479 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi, kesto 18 h 3 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Timo Sandberg: Desantti

 

Kun jatkosota kesällä 1941 alkaa, on Lahden Reunanpalstalla asuva Eliisa Rimminen raskaana. Aviomies Anton on viety turvasäilöön Köyliön varavankilaan muiden vasemmistolaisten rauhanaktivistien eli ryömäläisten tavoin. Varavankilan olosuhteet ovat surkeat. Ruoka on huonoa, mutta silti vangeilla teetetään raskasta työtä. Sodan alkaminen kuitenkin tuo muutoksen, sillä vangit lähetetään lääkärintarkastuksen jälkeen rintamalle. Käsipuolikin läpäisee seulan, onhan toisessa kädessä vielä liipaisinsormi tallella.

Varavankilasta rintamalle lähtevät myös Antonin hyvät ystävät Långin veljekset Matti ja Toivo. Kun miehistä kuljetusvaiheessa erotellaan pienempi vaarallisempien vankien joukko, joutuu Matti Lång ilmeisesti vahingossa vähemmän vaarallisten joukkoon ja samalla eroon Antonista ja Toivosta. Kirjavien vaiheiden jälkeen Anton ja Toivo päätyvät Koverin vankileirille vanhan rajan itäpuolelle, kun taas Matista leivotaan Neuvostoliiton puolella desantti ja pudotetaan sodan jo kallistuessa loppua kohden lähelle kotiseutuja suorittamaan vaarallista tehtäväänsä.

Ismo Torni on harmikseen saanut kutsun astua palvelukseen heti sodan alkumetreiltä. Hyvälle ampujalle on sodassa kysyntää, ja ihmeekseen Ismo huomaa, että vihollisen ampumiseen tottuu nopeasti.

Kotirintamalla Lahden poliisin ylietsivä Otso Kekki kollegoineen joutuu järjestämään yhä uudelleen lähimetsien haravoinnin, kun on havaittu vihollisen hämärää lentotoimintaa ja on herännyt vahva epäily, että seudulle on pudotettu desantteja. Suurin osa etsinnöistä päättyy vesiperään. Sitten Lahden keskustassa tapahtuu ravintolassa tuhoisa kranaatti-isku keskellä kirkasta päivää.

Desantti on Timo Sandbergin Otso Kekki -poliisiromaanisarjan kuudes osa. Kustantaja määrittelee sarjan dekkareiksi ja jännityskirjallisuudeksi, mutta kun luin läpi kaikki sarjasta kirjottamani jutut, huomasin, että olen jo aiemmin moneen kertaan todennut kirjojen olevan erittäin hyviä historiallisia romaaneja, joissa on mukana myös rikoksia ja niiden tutkintaa. Tämä siis siitäkin huolimatta, että Sandberg sai sarjan aloitusosasta Mustamäki Vuoden johtolanka -palkinnon ja mielestäni aivan ansaitusti.

Desantti on ehkä tähänastisista Otso Kekki -sarjan kirjoista vähiten dekkari. Jo aikajänne on aiempia osia selvästi pidempi, sillä se kattaa koko jatkosodan ajan ja loppuhäivytyksessä mennään jo rauhanajallekin. Romaani on episodimainen, ja hajallaan eri puolilla olevia henkilöitä ja näkökulmia tuntuu olevan runsaasti.

Kekki ja muut Lahden poliisit Valpon miehillä vahvistettuina saavat kranaatti-iskun selvitettyä jo ennen kirjan puolta väliä. Muutenkin Kekki tuntuu olevan enemmän sivuroolissa kuin aiemmissa kirjoissa. Päähuomio on Antonissa ja Matissa sekä Matin kihlatussa Helvissä.

Olen aiemminkin ylistänyt Sandbergin taitoa kuvata mennyttä aikaa niin, että lukijan on helppo sujahtaa kirjan maailmaan ja olla osa tarinaa. Taika toimii jälleen kerran. En ole kovinkaan monesta kirjasta lukenut kuvausta desanttitoiminnasta desantin näkökulmasta, ja vielä vähemmän kuvauksia suomalaisten poliittisten vankien kohtelusta sodan aikana. Rintamalle sijoittuvia romaaneja olen lukenut jonkin verran, mutta kotirintaman, vakoilun ja sabotaasien näkökulma on jäänyt vähemmälle. Senkin vuoksi Desantti oli erittäin mielenkiintoista luettavaa. Lisäksi Sandbergilla on taito kirjoittaa henkilöistään eläviä ihmisiä, joiden kohtaloihin eläytyy lukiessaan vahvasti.

Olen Murhakujan luettuani uumoillut, että sarja kenties oli tullut jo valmiiksi, olihan kyseessä kolmas osa. Tämän kuudennen romaanin äärellä on taas vähän sellainen tunnelma pinnassa, että nämä olivat kenties hyvästit reunanpalstalaisille. Ylietsivä Kekki ei kuitenkaan vielä jäänyt eläkkeelle, joten kukapa tietää (kirjailijan lisäksi)?

Timo Sandberg: Desantti
Karisto 2021. 364 s.

Arvostelukappale.

Otso Kekki -sarjan kirjat:

Mustamäki
Häränsilmä
Murhakuja
Tilinteko
Kostonkierre
Desantti