Vuonna 490 eaa. (tai eKr., kuten historiallisissa
romaaneissa näyttää edelleen olevan tapana asia merkitä) persialaisten armeija
rantautui 35 km:n päähän Ateenasta Marathonin kentälle. Kuningas Dareioksen
lähettämän laivaston mukanaan tuoma sotajoukko kohtasi siellä ateenalaiset,
jotka turhaan odottivat Spartan joukkojen saapumista tuekseen. Sotapäällikkö Miltiades
johdatti kuitenkin ateenalaiset joukkonsa voittoon, ja lähetti Feidippides
kiidätti voitonviestin kotikaupunkiinsa. Perille päästyään hänen sydämensä
halkesi. Nöyryytetty Dareios määräsi orjansa muistuttamaan hänelle päivittäin,
että kreikkalaisille on vielä kostettava.
Niin sanotut persialaissodat ovat ainakin vanhemmalle
polvelle tuttua kauraa oppikoulun historiantunneilta. Myös länsimaisen demokratian
kehto Ateenan kaupunkivaltio on historianopetuksen vanhoja kulmakiviä. Aiheet
kuulostavat vähän pölyttyneiltä, eikö totta? Miten niihin saisi puhallettua
eloa ja imua nykylukijan silmissä?
Brittiläinen historiallisia seikkailuromaaneja melkoisen
pinon kirjoittanut Conn Iggulden tietää niksit ja myös käyttää niitä. Juuri
suomeksi ilmestynyt Ateenan portit aloittaa uuden Ateenalainen-sarjan,
joka sijoittuu persialaissotien aikaan. Kakkososa Protector ilmestyy
maailmalla toukokuussa, joten suomennos saataneen ensi keväänä (tämä siis oma oletukseni).
Iggulden siirtää fokuksen yksilöihin ja saa siten sidottua
lukijan tunnesiteillä. Vaikka juonen peruskäänteet ovat ennalta tiedossa,
tarinasta tulee kuitenkin jännittävä, koska lukija ei voi etukäteen tietää yksittäisten
henkilöiden kohtaloita.
Tarinan keskiössä on ateenalainen strategi Ksanthippos, joka
johtaa omaa heimoaan Miltiadeen sotajoukoissa. Kun joukot järjestäytyvät Marathonin
kentälle falangeihin, ovat Ksanthippoksen hopliitit osa vasenta falangia ja hänen
rinnallaan omia heimojaan johtavat strategit Themistokles ja Aristeides.
Tämä mieskolmikko on ratkaisevassa roolissa myös Ateenan
porttien loppuhuipennuksessa eli kymmenen vuotta myöhemmin persialaisia
vastaan käytävässä uudessa sodassa, jossa jälleen ovat vaakakupissa niin
ateenalaisten henget kuin länsimainen demokratiakin. Themistokles on noussut köyhistä
oloista ja on miestensä suosima rempseä johtaja. Aristeides taas on harkitseva
ja viisas mies, jonka oikeudentuntoa ja maltillisuutta arvostetaan laajalti.
Ksanthippos on kuitenkin tarinan päähenkilö, jonka vaiheita
Iggulden kuvaa perinpohjaisimmin, vaikka miesten kohtalot kietoutuvatkin yhteen.
Marathonin taistelun aikoihin 38-vuotias Ksanthippos on aikanaan avioitunut
nuoren Agaristen kanssa, ja nyt pariskunnalla on kolme lasta. Agaristen suku
kuuluu Ateenan vanhimpiin ja varakkaimpiin heimoihin, joten avioliitto on ollut
myös poliittisesti oivallinen ratkaisu.
Kun persialaiset on Marathonissa lyöty, alkaa sekä Ateenassa
että Persepoliksessa jälkipuinti. Ksanthippoksella on vahva epäily, että
Miltiadeella ei ole aivan puhtaita jauhoja pussissaan, sillä sotapäällikkö
käyttäytyi taistelukentällä vähintäänkin kummallisesti. Demokraattisessa kaupunkivaltiossa
poliittinen juonittelu on armotonta, ja lopulta Ksanthippos huomaa, että kansan
suojaksi säädetyt lait kääntyvät häntä vastaan. Perhepiirissäkään ei ole aivan
ongelmatonta. Kaunis nuori vaimo käyttäytyy oudosti, ja Ksanthippos huomaa
etääntyneensä kauas lastensa arjesta.
Persiassa valmistellaan uutta sotaa kreikkalaisia vastaan. Tällä
kertaa on tarkoitus hyökätä Ateenan kimppuun samanaikaisesti sekä maalta että
mereltä. Alkaa ennen näkemätön ponnistus joukkojen marssittamiseksi taisteluun.
Kreikassakaan ei olla tyhjin toimin, mutta demokratiassa sotavarustelu etenee
tahmeammin kuin diktatuurissa. Ehtivätkö ateenalaiset rakennuttaa laivaston
ajoissa? Entä ketkä ovat kykeneviä johtamaan joukkoja ratkaisevissa
taisteluissa, kun politiikan pelien tuoksinassa tärkeitä osaajia on tuomittu
kuolemaan tai karkotukseen?
Kuten sanottu, Iggulden osaa rakentaa jännitteen tuttuunkin
juonikuvioon. Ei ole vaikea päättää, asettuuko oma myötätunto persialaisten,
ateenalaisten vai kenties spartalaisten puolelle. Henkilökuvaus ei ole hänen
varsinaisia vahvuuksiaan, ja jopa Ksanthippos jää vähän pahvisen oloiseksi. Nämä
puutteet Iggulden korvaa varmalla miljöökuvauksella sekä suorastaan
taiturimaisella toimintakohtausten sommittelulla. Taistelukuvaukset ovat
jännittäviä, vauhdikkaita ja raastaviakin, sillä ruumiita tulee pinoittain niin
persialaisten kuin kreikkalaistenkin joukoissa.
Ateenan portit päättyy kohtaan, jossa Themistokles evakuoimassa
ateenalaisia Pireuksen satamasta Salamiin saarelle ja persialaiset jo polttavat
tyhjentynyttä Ateenaa. Jatko-osaa odotellessa voisi lukea vaikka itsenäisen romaanin Spartan haukka, joka vaikuttaa myös kiinnostavalta.
Mietin kirjan parissa myös, että vaikka se on ennen kaikkea
loistavaa viihdettä, sen parissa tuli myös väkisinkin oppineeksi tai vähintään
kerranneeksi monia asioita. Se sopii sellaisenaan oheismateriaaliksi niin sota-
kuin poliittisenkin historian sekä yhteiskuntatieteiden opintojen kylkeen,
vaikkei Iggulden juuri kommentoi esimerkiksi orjuutta tai muiden heikompien asemaa.
Conn Iggulden: Ateenan portit (The Gates of Athens)
Suom. Ilkka Rekiaro.
Otava 2021. 479 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi, kesto 18 h 3 min.
Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti