Olen tainnut jo lukuisia kertoja avautua siitä, miten
hurahdin suomalaisten taiteilijoiden elämäkertoihin ja niihin perustuviin
romaaneihin, kun luin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita
-sarjan alkupään romaaneja. Aihepiiri oli toki kiinnostanut minua
aikaisemminkin, mutta tuo sarja sai innostuksen roihahtamaan melkoisiin liekkeihin.
Olen muutaman viime vuoden aikana ehtinyt lukea kohtalaisen korkean pinon
aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, eikä lähde ole suinkaan ehtymässä. Hyllyssä
odottelee monta teosta, ja lisää tuntuu ilmestyvän kiihtyvällä tahdilla. Aivan
mainiota.
Salla Leponiemen kirjoittama Niin kauan kuin
tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi on yksi tuoreimmista
taiteilijaelämäkerroista. Muistan itse törmänneeni Elin Danielson-Gambogin taideteoksiin
vuosia sitten (kaksikymmentä?) kesäisellä Hämeenlinnan reissulla, jolloin huomasin
kaupungin taidemuseon näyttelyn ja pikaisesti piipahdin sen katsomassa. Mieleen
on jäänyt erityisesti maalaus Poutapäivä (1900), jossa nainen ripustaa
pyykkiä narulle puutarhassaan.
Omakuva taiteilijana 1901, Kansallisgalleria |
Elin vilahtelee moneen otteeseen vaikuttavassa Ellen
Thesleffin elämäkerrassa Minä maalaan kuin jumala, jonka luin
pari vuotta sitten. Hän on tärkeässä roolissa Eppu Nuotion ja Pirkko
Soinisen romaanissa Punainen vaate. Viimeksi törmäsin
häneen Venny Soldan-Brofeldtin elämäkerrassa Boheemielämä. Kun siis
kuulin, että Elinistä on ilmestymässä elämäkerta, ilahduin. Viimeinkin pääsisin
tutustumaan lähemmin tähän mielenkiintoiseen ja kiistämättömän lahjakkaaseen ja
taitavaan taiteilijaan.
Salla Leponiemi kertoo kirjan johdannossa, että hän on
käyttänyt materiaalina lähinnä Elinin ystävilleen kirjoittamia kirjeitä. Kirjeitä
ei ole säilynyt kaikilta ajanjaksoilta. Leponiemi myös muistuttaa, että kirjeet
eivät ole täysin luotettava lähde tietoteoksen kirjoittajalle. Toisena tärkeänä
materiaalina ovat tietysti olleet Elin Danielson-Gambogin maalaukset, jotka
vielä vähemmän antavat varmoja ja tarkkoja vastauksia elämäkerran kirjoittajan
kysymyksiin.
Lukijana sain kuitenkin heittää mielestäni nämä huolet. Leponiemi
on kirjoittanut Elinin elämästä luontevan ja mielenkiintoisen teoksen, jossa
avataan paitsi hänen elämäntarinansa monine vaiheineen myös hänen taidettaan.
Tuntui, että sain ilon ja kunnian tutustua Eliniin. Iloitsin hänen
saavutuksistaan, kiukustuin, kun hän koki vääryyttä, surin hänen kuolemaansa. Jälleen
myös opin paljon. Ja millainen matkakuume tästä kirjasta tulikaan!
Elin oli siis jo vähän ennestään minulle tuttu. Samoin kovin
tutuilta alkavat tuntua opiskelut Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja
Pariisin Académie Colarossissa sekä pettymykset ja onnistumiset taidenäyttelyissä,
-kilpailuissa ja apurahahauissa. Victor Westerholmin Ahvenanmaalle perustaman
Önningebyn taiteilijasiirtokunnan vaiheet Leponiemi kertoo Elinin kautta
perusteellisesti. Se vaihe on minusta kiinnostava monestakin syystä. Siirtokunnan
jäseniin nimittäin kuuluivat myös J. A. G. Acke ja Eva Topelius, jotka ovat
mukana Mustosen romaanisarjassakin. (Kirjassa mainitaan myös Ellen Favorin, josta
on tullut minulle jonkinlainen päähänpinttymä. Jos osaisin kirjoittaa,
kirjoittaisin hänestä romaanin.)
Kiinnostavaa on sekin, että Elin Danielson-Gambogi ja Helene
Schjerfbeck olivat mitä ilmeisimmin melko huonoissa väleissä. Elin piti
Schjerfbeckiä pahana kilpailijanaan, eikä arvostanut muutenkaan niin sanottuja
taiteilijasiskoja. Sen sijaan esimerkiksi Emil Wikström oli Elinin pitkäaikainen
läheinen ja tärkeä ystävä.
Elin Danielson-Gambogin elämäntarina on lopulta turhauttavan
surullinen. Naistaiteilijan kohtaamat vaikeudet eivät enää aiemmin lukemani
perusteella todellakaan olleet minulle yllätys, vaikka edelleen hampaita
kiristyttävät aikalaisarvostelut, jotka useimmiten olivat tarkoituksellista vähättelyä
ja mitätöintiä. Jatkuva rahapula, joka tarkoitti välillä ihan konkreettista nälkää
ahkerasta työnteosta huolimatta, tuntuu näin vuosikymmenten kuluttua ja
Danielson-Gambogin teosten arvon noustua lähinnä irvokkaalta.
Ensimmäisten naistaiteiljoiden elämäntarinoissa ja
urapoluissa on monia yhtäläisyyksiä, mutta silti jokainen tarina on uniikki. Elin
avioitui yli kolmikymppisenä itseään kymmenisen vuotta nuoremman italialaisen
taidemaalari Rafaello Gambogin kanssa. Päätös oli mielestäni ällistyttävän rohkea,
mutta Elin ei tosiaankaan ollut mikään arkajalka. Avioliitto oli kovalla
koetuksella vuonna 1901, kun Rafaellolla ja Elinin taiteilijaystävä Dora
Wahlroosilla oli lyhyt suhde. Kriisi osoittautui myöhemmin käännekohdaksi
pariskunnan elämässä.
Kirjassa on kaksi laajahkoa värikuvaliitettä, joissa on
kuvia Elin Danielson-Gambogin tunnetuimmista teoksista. Sen sijaan tekstin lomaan
ei ole taitettu mitään kuvia. Liitteiden paperi on kiiltäväpintaista, joten
teosten värit toistuvat hyvin. Kovin lukijaystävällinen tämä ratkaisu ei
kuitenkaan ole, sillä Leponiemi esittelee ja ruotii monia sellaisiakin töitä,
joista ei ole kuvaa liitteissä eli siis koko kirjassa. Lisäksi kaikkien
liitteessä olevien teosten käsittelyn kohdalla ei mainita, että kuva sieltä löytyy.
Lukiessaan joutuu siis tämän tästä selailemaan sekä kirjan kuvaliitteitä että
Googlea.
Taideteoksista, maalaamisesta ja kulttuurihistoriasta
Leponiemi kirjoittaa riittävän kansantajuisesti mutta silti asiantuntevasti.
Danielson-Gambogin tuotanto käydään läpi perusteellisesti, mutta silti taidetta
vain hyvin pintapuolisesti tunteva lukija ei pääse pitkästymään. Nyt vain toivon,
että vielä pääsisin tutustumaan alkuperäisiin teoksiin jossakin näyttelyssä.
Ehkä vielä jonakin päivänä!
Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni – Taidemaalari Elin Danielson-Gambogi
Gummerus 2021. 284 s.
Arvostelukappale.
Ihastuin Leponiemen tekstiin niin paljon, että lainasin kirjastosta myös hänen
aiemman teoksensa Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (Gummerus, 2018). Toivottavasti ehdin senkin jossain
välissä lukemaan! *Erinomainen ja mielenkiintoinen kirja on nyt luettu, juttu avautuu linkistä.
Taiteilijoissa on jotain viehättävää. Kivaa, että uusia elämäkertoja tulee!
VastaaPoista