Sain lukea Tommi Laihon esikoisromaanin Uhanalaiset jo viime syksynä, kun se oli vasta vedosvaiheessa. Kirjan kustantaja Myllylahden toimitusjohtaja Lassi Junkkarinen nimittäin pyysi minua tekemään heille kirjailijahaastattelun kirjan tiimoilta. Suostuin tietysti mielihyvin superjännittävään tehtävään.
Ensimmäinen valmistautumistoimi haastattelua varten oli
käsikirjoitusvedoksen lukeminen. Käsikirjoitus oli sijoittunut palkinnoille
Otavan Rikos 2019 -kilpailussa, ja se on optimoitu myös televisiosarjaksi. Odotukseni
olivat siis melko kovat, mutten kyllä yhtään pettynyt. Massiivinen tulostepino
hupeni vilkkaaseen tahtiin, kun ahmin Uhanalaisia.
Laiho oli tosiaankin kirjoittanut jotain sellaista, mitä en
ollut aiemmin lukenut. Käsissäni oli mielenkiintoinen, jännittävä, pelottava ja
koskettava dekkari! Oli mukavaa lähteä miettimään haastattelukysymyksiä. Olin
kirjasta yhtä innoissani kuin kustantamon väkikin. Tuoreen kirjailijan
tapaaminen oli kaikin puolin miellyttävä kokemus myös.
Tämän vähän hypetyssävyisen kokemuksen jälkeen blogijuttu
jäi kirjoittamatta. Sitä ei vielä silloin syksyllä olisi voinut julkaistakaan,
mutta olisin tietysti voinut sen kirjoittaa valmiiksi. Se jäi kuitenkin
tekemättä. Kun kirja sitten kevättalvella putkahti painosta, sain pikaisesti
myös oman kappaleeni kustantajalta. Tuntui mukavalta. Kirja näyttää tosi
hienolta (ja kannattaa katsoa tammenterhoja tarkasti…)!
Ilahduttavan pian Uhanalaisista ja sen kirjoittajasta
alkoi putkahdella myös arvioita ja juttuja. Ja millaisia arvioita! Helsingin
Sanomien Pertti Avola: "Yksi vuoden parhaista kotimaisista dekkareista."
Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro: ”Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että
lisää tätä." Salon Seudun Sanomien Tommi Aitio: "Laihon
debyytille kehtaa luvata ruusuista tulevaisuutta myös käännösmarkkinoilla."
Ihan mahtavaa! Olin ollut oikeassa koko ajan! Mikä tärkeintä, Uhanalaiset
on kuin onkin ainakin niin hyvä kuin itse alusta asti ajattelin.
Mutta blogijuttu oli edelleen kirjoittamatta. Tommi Laiho on
juuriltaan salolainen, joten Salon Seudun Sanomat kirjoitti hänestä ja
uutuuskirjasta miltei koko aukeaman laajuisen jutun edustavine kuvineen Tommi
Aition arvion lisäksi. Paikallisen kirjakaupan hyllyllä Uhanalaiset on kunniapaikalla
kyljessään lappu, joka mainostaa paikallista tekijää. Johan tässä alkoi kertyä
paineita fanittavalle kirjabloggaajalle! Missä se juttu oikein jumittaa?!
Kun kirjan lukemisesta oli kulunut kuitenkin jo useita
kuukausia, ei juttua oikein tohtinut lähteä sen pohjalta enää kirjoittamaan.
Kun taas luettavien pinot huojuvat pelottavasti, ei löytynyt intoa kirjan
uudelleen lukemiseenkaan, varsinkin, kun vielä muistin murhaajan. Onneksi tähän
pulmaan löytyy kelpo ratkaisu: äänikirja! Uhanalaiset on saatavana
useista kuunteluaikapalveluista. Itse nappasin sen kuunteluun Nextorysta.
Kirjan lukee Veera Kiiskinen.
Uhanalaisten keskiössä on Itä-Helsingin alue ja
erityisesti Herttoniemessä sijaitseva siirtolapuutarha-alue, jossa sijaitsevat
monen kirjan henkilön mökit. Yksi mökkeilijöistä on rikostutkija Karita
Haapakorven sisaren perhe. Myös Juha Huhtala, keski-ikäinen eronnut ja
virkavapaalla itseään kokoileva vakuutusyhtiön tilastoasiantuntija, asustelee
yhdessä mökeistä. Siirtolapuutarhassa viettää aikaansa myös Valkku, entinen
jääkiekkovalmentaja, sekä Riku, entinen huumekauppias ja linnakundi.
Karita ja Juha tutustuvat Karitan sisaren pihajuhlissa. Jutustelun
lomassa Juha tulee sanoneeksi, että Itä-Helsingin alueella tapahtuu
poikkeuksellisen paljon epäselviä kuolemia. Lausahdus jää pyörimään Karitan
mieleen, sillä hän on juuri jututtanut Ganjaksi kutsuttua nuorukaista, joka on
paljastanut sairaalassa psykiatrille tuntemattoman soittajan kannustaneen ja
painostaneen häntä tekemään itsemurhan. Voisiko Ganjan väite pitää paikkaansa?
Entä olisiko mahdollista, ettei poika ollut suinkaan ainoa itähelsinkiläinen,
jota oli vuosien varrella painostettu tappamaan itsensä tai jopa autettu
itsemurhassa?
Karita ryhtyy Juhan ja ystävänsä ja entisen kollegansa
psykiatri Amina Rehmannin kanssa selvittämään, onko Juhan esittämässä
väitteessä perää ja ennen kaikkea, onko siinä aihetta ryhtyä tarkempiin
tutkimuksiin. Tulos on tyrmäävä, jopa niin ilmeisen tyrmäävä, että esimieskin
taipuu alaisensa vaatimuksen edessä. Karita saa pienen resurssin
jatkotutkimuksia varten. Lisänäyttöä kaivataan kipeästi.
Mutta mihin tarttua? Ganjan tapausta tutkitaan tietysti
lisää. Sen lisäksi ryhmän mielenkiinto herää tuoreen hukkumistapauksen
yksityiskohdista. Laitapuolen kavereiden tuttava on hukkunut satama-altaaseen,
mutta mikä on varsinainen kuolinsyy? Entä mihin on kadonnut muistisairas rouva,
jonka itsemurhaviesti ei poliisia vakuuta? Voiko tapauksilla olla jokin
yhteinen nimittäjä?
Lukija tietää jokseenkin varhaisessa vaiheessa, että Karitan
ja kumppaneiden on syytä pistää tutkimuksiinsa vauhtia, sillä Itä-Helsingissä
on irti todella ikävä murhaaja. Muutamissa lyhyissä kohtauksissa lukija pääsee
kurkistamaan tekijän mielen mustiin syövereihin. Mutta kuka hän on? Laiho
harhauttaa lukijaa juuri sopivan ovelasti. Mahdollisia epäiltyjä on Karitan
lähipiirissä useita, ja kun syyllinen sitten lopulta paljastuu, voi vain
todeta, että olisihan se pitänyt heti arvata.
Pidän tilastotiedettä dekkarijuonen idean perustana
jokseenkin rohkeana vetona. Riski on melkoinen. Miten selittää tilastomatikkaa dekkarissa
niin, että perusajatus selkenee ja vakuuttaa ilman, että lukija nukahtaa? Laiho
onnistuu tässä hienosti, vaikka lahkeensuut vähän taitavat tilastosuon
silmäkkeissä kahlatessa välillä kostuakin. Kunhan periaatteet on selvitelty,
selostukset on selostettu eikä niihin sitten enää sen enempää palata. Poliisi
ja media saavat uutta ajateltavaa, kun murhaaja lähettää Karitalle
henkilökohtaisen viestin, ja tapahtumat lähtevät rullaamaan kiihtyvää tahtia.
Uhanalaisten perusvire on tumma. Ihmisiä kuolee ja tapetaan,
eikä ketään ole vuosikausiin kiinnostanut. Jokaisella romaanin henkilölläkin on
omat synkät murheensa kannettavanaan, eikä kilpajuoksu kammottavan murhaajan
kanssa ole kovin valoisaa puuhaa sekään. Onneksi Laiho on punonut tarinaan myös
toivoa ja valoa. Sitä pilkahtelee monessakin kohdassa, kunhan vain huomaa katsoa.
Erityisen valoisa juonilanka on harmaana miehenä itseään pitävän Juhan ja
kuningatarmaisen Aminan orastava ja herkkä, kauniisti kuvattu rakkaustarina. Dekkaristilla
saa olla myös romanttinen puolensa!
Tommi Laiho: Uhanalaiset
Myllylahti 2021. 358 s.
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen, kesto 11 h 30 min.
Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.
Kiitos kiinnostavasta blogi-jutusta. Tämähän pitää lukea :)
VastaaPoistaTämä menee ehdottomasti lukulistalle. :) Kiitos mielenkiintoisesta bloggauksesta, oli ilo lukea.
VastaaPoista