Tommi Laiho: Uhanalaiset

 

Sain lukea Tommi Laihon esikoisromaanin Uhanalaiset jo viime syksynä, kun se oli vasta vedosvaiheessa. Kirjan kustantaja Myllylahden toimitusjohtaja Lassi Junkkarinen nimittäin pyysi minua tekemään heille kirjailijahaastattelun kirjan tiimoilta. Suostuin tietysti mielihyvin superjännittävään tehtävään.

Ensimmäinen valmistautumistoimi haastattelua varten oli käsikirjoitusvedoksen lukeminen. Käsikirjoitus oli sijoittunut palkinnoille Otavan Rikos 2019 -kilpailussa, ja se on optimoitu myös televisiosarjaksi. Odotukseni olivat siis melko kovat, mutten kyllä yhtään pettynyt. Massiivinen tulostepino hupeni vilkkaaseen tahtiin, kun ahmin Uhanalaisia.

Laiho oli tosiaankin kirjoittanut jotain sellaista, mitä en ollut aiemmin lukenut. Käsissäni oli mielenkiintoinen, jännittävä, pelottava ja koskettava dekkari! Oli mukavaa lähteä miettimään haastattelukysymyksiä. Olin kirjasta yhtä innoissani kuin kustantamon väkikin. Tuoreen kirjailijan tapaaminen oli kaikin puolin miellyttävä kokemus myös.

Tämän vähän hypetyssävyisen kokemuksen jälkeen blogijuttu jäi kirjoittamatta. Sitä ei vielä silloin syksyllä olisi voinut julkaistakaan, mutta olisin tietysti voinut sen kirjoittaa valmiiksi. Se jäi kuitenkin tekemättä. Kun kirja sitten kevättalvella putkahti painosta, sain pikaisesti myös oman kappaleeni kustantajalta. Tuntui mukavalta. Kirja näyttää tosi hienolta (ja kannattaa katsoa tammenterhoja tarkasti…)!

Ilahduttavan pian Uhanalaisista ja sen kirjoittajasta alkoi putkahdella myös arvioita ja juttuja. Ja millaisia arvioita! Helsingin Sanomien Pertti Avola: "Yksi vuoden parhaista kotimaisista dekkareista." Kansan Uutisten Kai Hirvasnoro: ”Dekkariavaus, joka saa huutamaan, että lisää tätä." Salon Seudun Sanomien Tommi Aitio: "Laihon debyytille kehtaa luvata ruusuista tulevaisuutta myös käännösmarkkinoilla." Ihan mahtavaa! Olin ollut oikeassa koko ajan! Mikä tärkeintä, Uhanalaiset on kuin onkin ainakin niin hyvä kuin itse alusta asti ajattelin.

Mutta blogijuttu oli edelleen kirjoittamatta. Tommi Laiho on juuriltaan salolainen, joten Salon Seudun Sanomat kirjoitti hänestä ja uutuuskirjasta miltei koko aukeaman laajuisen jutun edustavine kuvineen Tommi Aition arvion lisäksi. Paikallisen kirjakaupan hyllyllä Uhanalaiset on kunniapaikalla kyljessään lappu, joka mainostaa paikallista tekijää. Johan tässä alkoi kertyä paineita fanittavalle kirjabloggaajalle! Missä se juttu oikein jumittaa?!

Kun kirjan lukemisesta oli kulunut kuitenkin jo useita kuukausia, ei juttua oikein tohtinut lähteä sen pohjalta enää kirjoittamaan. Kun taas luettavien pinot huojuvat pelottavasti, ei löytynyt intoa kirjan uudelleen lukemiseenkaan, varsinkin, kun vielä muistin murhaajan. Onneksi tähän pulmaan löytyy kelpo ratkaisu: äänikirja! Uhanalaiset on saatavana useista kuunteluaikapalveluista. Itse nappasin sen kuunteluun Nextorysta. Kirjan lukee Veera Kiiskinen.

Uhanalaisten keskiössä on Itä-Helsingin alue ja erityisesti Herttoniemessä sijaitseva siirtolapuutarha-alue, jossa sijaitsevat monen kirjan henkilön mökit. Yksi mökkeilijöistä on rikostutkija Karita Haapakorven sisaren perhe. Myös Juha Huhtala, keski-ikäinen eronnut ja virkavapaalla itseään kokoileva vakuutusyhtiön tilastoasiantuntija, asustelee yhdessä mökeistä. Siirtolapuutarhassa viettää aikaansa myös Valkku, entinen jääkiekkovalmentaja, sekä Riku, entinen huumekauppias ja linnakundi.

Karita ja Juha tutustuvat Karitan sisaren pihajuhlissa. Jutustelun lomassa Juha tulee sanoneeksi, että Itä-Helsingin alueella tapahtuu poikkeuksellisen paljon epäselviä kuolemia. Lausahdus jää pyörimään Karitan mieleen, sillä hän on juuri jututtanut Ganjaksi kutsuttua nuorukaista, joka on paljastanut sairaalassa psykiatrille tuntemattoman soittajan kannustaneen ja painostaneen häntä tekemään itsemurhan. Voisiko Ganjan väite pitää paikkaansa? Entä olisiko mahdollista, ettei poika ollut suinkaan ainoa itähelsinkiläinen, jota oli vuosien varrella painostettu tappamaan itsensä tai jopa autettu itsemurhassa?

Karita ryhtyy Juhan ja ystävänsä ja entisen kollegansa psykiatri Amina Rehmannin kanssa selvittämään, onko Juhan esittämässä väitteessä perää ja ennen kaikkea, onko siinä aihetta ryhtyä tarkempiin tutkimuksiin. Tulos on tyrmäävä, jopa niin ilmeisen tyrmäävä, että esimieskin taipuu alaisensa vaatimuksen edessä. Karita saa pienen resurssin jatkotutkimuksia varten. Lisänäyttöä kaivataan kipeästi.  

Mutta mihin tarttua? Ganjan tapausta tutkitaan tietysti lisää. Sen lisäksi ryhmän mielenkiinto herää tuoreen hukkumistapauksen yksityiskohdista. Laitapuolen kavereiden tuttava on hukkunut satama-altaaseen, mutta mikä on varsinainen kuolinsyy? Entä mihin on kadonnut muistisairas rouva, jonka itsemurhaviesti ei poliisia vakuuta? Voiko tapauksilla olla jokin yhteinen nimittäjä?

Lukija tietää jokseenkin varhaisessa vaiheessa, että Karitan ja kumppaneiden on syytä pistää tutkimuksiinsa vauhtia, sillä Itä-Helsingissä on irti todella ikävä murhaaja. Muutamissa lyhyissä kohtauksissa lukija pääsee kurkistamaan tekijän mielen mustiin syövereihin. Mutta kuka hän on? Laiho harhauttaa lukijaa juuri sopivan ovelasti. Mahdollisia epäiltyjä on Karitan lähipiirissä useita, ja kun syyllinen sitten lopulta paljastuu, voi vain todeta, että olisihan se pitänyt heti arvata.

Pidän tilastotiedettä dekkarijuonen idean perustana jokseenkin rohkeana vetona. Riski on melkoinen. Miten selittää tilastomatikkaa dekkarissa niin, että perusajatus selkenee ja vakuuttaa ilman, että lukija nukahtaa? Laiho onnistuu tässä hienosti, vaikka lahkeensuut vähän taitavat tilastosuon silmäkkeissä kahlatessa välillä kostuakin. Kunhan periaatteet on selvitelty, selostukset on selostettu eikä niihin sitten enää sen enempää palata. Poliisi ja media saavat uutta ajateltavaa, kun murhaaja lähettää Karitalle henkilökohtaisen viestin, ja tapahtumat lähtevät rullaamaan kiihtyvää tahtia.

Uhanalaisten perusvire on tumma. Ihmisiä kuolee ja tapetaan, eikä ketään ole vuosikausiin kiinnostanut. Jokaisella romaanin henkilölläkin on omat synkät murheensa kannettavanaan, eikä kilpajuoksu kammottavan murhaajan kanssa ole kovin valoisaa puuhaa sekään. Onneksi Laiho on punonut tarinaan myös toivoa ja valoa. Sitä pilkahtelee monessakin kohdassa, kunhan vain huomaa katsoa. Erityisen valoisa juonilanka on harmaana miehenä itseään pitävän Juhan ja kuningatarmaisen Aminan orastava ja herkkä, kauniisti kuvattu rakkaustarina. Dekkaristilla saa olla myös romanttinen puolensa!

Tommi Laiho: Uhanalaiset
Myllylahti 2021. 358 s.
Äänikirjan lukija Veera Kiiskinen, kesto 11 h 30 min.

Painettu kirja arvostelukappale, äänikirja Nextory.