maanantai 31. toukokuuta 2021

Elina Backman: Kun jäljet katoavat

 


Vuosi sitten olen Elina Backmanin esikoisdekkarista Kun kuningas kuolee kirjoittanut, että mielelläni lukisin vielä lisääkin sen päähenkilöiden Saanan ja Janin tutkimuksia. Toiveeni on nyt toteutunut, sillä Backmanin toisessa dekkarissa Kun jäljet katoavat tavataan kaksikko juuri siitä, mihin he viime kerralla jäivät. Siinä mielessä Kun jäljet katoavat on siis jatkoa esikoisteokseen, mutta se on kyllä täysin itsenäinen teos, jonka voi huoletta avata, vaikka Kun kuningas kuolee olisi vielä lukemattakin. Sen voi myös hyvin lukea kakkososan jälkeen, sillä sen juonesta ei uutuudessa paljasteta käytännössä mitään.

Yhteisen lomamatkan jälkeen toimittaja Saanan ja KRP:n rikostutkija Janin romanssi törmää arkeen. Saana palaa tätinsä luota Hartolasta Helsinkiin ja saa määrä- ja osa-aikaisen viestintäkonsultin työn. Muun aikansa hän aikoo käyttää true crime -podcastinsa työstämiseen. Ensimmäiset jaksot käsittelisivät kesän tapahtumia Hartolassa, mutta jo ensimmäisinä päivinä uudessa työpaikassaan hän törmää uuteen aiheeseen. Saanan työkaverin Samulin pikkuveli Jeremias on kadonnut. Auttaakseen nuorukaisen löytymisessä Saana ehdottaa Samulille podcast-sarjaa, ja vähän yllättäen tämä pitää ideaa hyvänä.

Jania odottaa töissä paitsi uusi esimies myös uusi kimurantti tutkinta. Viikin luonnonsuojelualueelta on löydetty kuollut nuorukainen. Jo päällisin puolin olosuhteet viittaavat siihen, että kuolemaan liittyy jotain epäilyttävää, todennäköisesti rikollista. Patologin tutkimukset varmistavat ennakkoajatukset. 25-vuotias Metropolian elokuva-alan opiskelija on kuollut myrkytykseen. Mutta miksi ruumis on viety luonnonsuojelualueelle?

Krp:lle profilointeja tekevä psykiatri Kaj, joka on myös Janin ystävä ja Saanan ystävän Veeran aviomies, saa potilaakseen nuoren naisen. Naisen, tai oikeastaan vielä tytön, äiti on lähettänyt tämän terapiaan, koska on huolissaan tyttärensä mieskuviosta. Tytär on alkanut seurustella itseään vanhemman miehen kanssa, joka on Wulfs-nimisen motoristijengin johtajia. Äiti on syystä huolissaan, sillä tytär on nopeasti vedetty syvälle jengin vaikutuspiiriin. Mutta mitä Kaj voi tehdä tytön hyväksi, kun tämä tuntuu istunnoissa vain kertovan erilaisia tarinoita?

Lukijalle on selvää, että juonilinjat liittyvät toisiinsa. Backman kuitenkin jättää ratkaisevat vihjeet antamatta, joten lukijaparkakin saa pitkään pohdiskella eri ratkaisuvaihtoehtoja. Sekä Krp:n tutkinta että Saanan ja Samulin podcast-projekti tuntuvat rönsyilevän moniin suuntiin. Lisäksi Backman vielä avaa tapahtumia myös Jeremiaksen katoamista edeltäviltä viikoilta ja päiviltä. Näkökulmahenkilöitäkin on useita, Saanan, Janin ja Kajn lisäksi ainakin Janin työtoveri Heidi.

Kaikesta tästä rönsyilystä ja moniäänisyydestä huolimatta Kun jäljet katoavat pysyy yllättävän hyvin kasassa ja pitää lukijan tiukasti otteessaan. Backman on onnistunut kirjoittamaan toisinkoisestaan esikoista paremman ja jäntevämmän dekkarin. Kirjailijalla tuntuu olevan loistavasti laukkaava mielikuvitus. Tässä kakkososassakin se kirmailee virkistävästi, mutta ohjakset pysyvät esikoiseen verrattuna tiukemmin kirjailijan hallinnassa.

Pidin myös romaanin miljööstä kovasti. Viikin ja Vanhankaupunginlahden luonnonsuojelualue ja erityisesti Lammassaari ja Kuusiluoto on kuvattu kirjassa lumoavasti. Paikan historia ja luonto kiinnostavat tällaista täysin ei-helsinkiläistäkin lukijaa. Paikkoja piti taas guuglaillakin.

Elina Backman: Kun jäljet katoavat
Otava 2021. 428 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 14 h 23 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

lauantai 29. toukokuuta 2021

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet


Lontoolainen yritysjuristi Christina Sweeney-Baird on päivännyt spekulatiivista fiktiota edustavan esikoisromaaninsa Viimeiset miehet huhtikuun 12. päivänä vuonna 2020, noin kuukautta myöhemmin kuin koronapandemia oli lävähtänyt käsiimme. Kirjan kirjoittamisen Sweeney-Baird kertoo aloittaneensa syykuussa 2018. On myönnettävä, että tätä tosiseikkaa joutui useampaankin kertaan muistuttamaan itselleen kirjan parissa. Sweeney-Baird on kyllä osannut kuvata tuhoisan pandemian leviämistä ja sen monenlaisia arvaamattomiakin seurauksia pelottavan tarkkanäköisesti.

Viimeisten miesten keskeinen aihe on tuhoisa pandemia, jossa vähän flunssan kaltainen virustauti leviää kulovalkean lailla. Sairauden oireet alkavat rajuina kaksi päivää tartunnan jälkeen ja kuolema seuraa yleensä nopeasti. Mikään tunnettu hoito ei tehoa. Omituista on, että sairaus näyttää tarttuvan vain miehiin. Pian selviää, että naiset ovat viruksen kantajia, mutta he eivät sairastu. Kymmenisen prosenttia miehistä on immuuneja taudille.

Tapahtumat alkavat vyöryä vuoden 2025 marraskuussa Skotlannissa, kun Glasgow’n Gartnavelin sairaalan poliklinikalla hoidetaan nollapotilasta. Tosin kukaan ei vielä aavistanut, mistä oli kyse, kun Buten saarelta tuotiin erittäin huonokuntoinen 62-vuotias miespotilas, joka menehtyi pian sairaalaan päästyään. Tämä oli kuitenkin kohtalokas alkupiste. Lääkäri Amanda Maclean alkaa aavistella pahaa kaksi päivää myöhemmin, kun sairaalassa alkaa nopeassa tahdissa kuolla miespuolisia potilaita outoon sairauteen.

Antropologi Catherine Lawrence menettää miehensä ja poikansa taudille. Isku on musertava. Kun Catherine yrittää epätoivoisesti toipua ja saada taas elämän syrjästä kiinni, joku toteaa, että hän tarvitsee projektin. Työ parantaa. Catherine ryhtyy keräämään aineistoa kirjaansa ’Tarinoita miesten surmasta’, joka ilmestyy syyskuussa 2031. Viimeiset miehet päättyy Catherinen kirjan esipuheeseen, eli Viimeiset miehet on Catherinen kirja.

”Kulkutaudin tarina tallennettuna kansien väliin. Tietoa siitä, miten se levisi, miten sen keskelle joutuneet ihmiset ovat kärsineet ja miten he selviävät koettelemuksistaan. Tavallisten ihmisten kokemuksia, jotka auttavat ymmärtämään ilmiön kulttuurisia ja yhteiskunnallisia seurauksia”, tiivistää Catherinen esimies hänen projektinsa idean ja tavoitteen. Catherine ryhtyy toimeen, ja tuloksena on kirjava joukko surullisia ja traagisia tarinoita ja ihmisiä niiden takana eri puolilta maailmaa.

Romaanissa on siis lukuisia näkökulmahenkilöitä, joiden tarinaa avataan pala kerrallaan. Toisten elämään palataan ajan kuluessa useammin kuin toisten, ja jonkinlaisiksi keskushenkilöiksi muodostuvat ainakin Catherine itse sekä lääkäri Amanda Maclean.

Usean toisiinsa lopulta hyvin löyhästi jos lainkaan linkittyvän henkilön kautta tarinan avaaminen toimii kaksijakoisesti. Toisaalta se antaa kirjailijalle hänen toivomansa mahdollisuuden käsitellä mittavaa ja pitkäkestoista katastrofia useista näkökulmista, mikä ilman muuta lisää mielenkiintoisuutta. Toisaalta lopputulos on vähän hajanainen ja levoton, poukkoilevakin.

Draaman kaari -ajattelun kannalta pandemia ja sen seuraukset eivät ole kaikkein ongelmattomin aihevalinta. Sweeney-Bairdinkin teoksessa alkupuolen tapahtumat ovat lopulta dramaattisimmat, kun tuntematon tauti leviää ja niittää vääjäämättä satoaan. Osittain terää tarinalta myös vie koronapandemia, jonka kanssa olemme joutuneet kamppailemaan, sillä monet asiat tuntuvat kovin tutuilta ja jopa arkisilta. Sitä ei tosiaan kirjailija olisi voinut kirjoittaessaan arvata!

On turha säikähtää kirjan spekulatiivinen fiktio -määritelmää. Spekulatiivisuus tässä on lähinnä sitä, että kirjailija on kuvitellut ihmiskunnalle mahdollisen tulevaisuuden. Mukana ei ole mitään yliluonnollisia elementtejä tai avaruusscifiä. Viimeiset miehet on vetävä ja koukuttava dystopia (joidenkin mielestä ehkä utopiakin). Viihdyin sen parissa mainiosti!

Christina Sweeney-Baird: Viimeiset miehet (The End of Men)
Suom. Kirsi Luoma. 422 s.
Äänikirjan lukija Krista Putkonen-Örn, kesto 13 h 25 min.


Arvostelu- ja ennakkokappale, äänikirja Storytel.

torstai 27. toukokuuta 2021

Heidi Airaksinen: Vierge moderne

 


Helsingin Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin Lund on suorittamassa harjoittelua Kumpulan kartanossa sijaitsevassa sukupuolitautisairaalassa, eli kuten kaupunkilaiset paikkaa kutsuvat, Kuppalassa. Yövuoro jännittää nuorta sairaanhoitajatarharjoittelijaa, sillä lukkojen taakse suljetut naispotilaat ovat levotonta joukkoa. Toisesta sisaroppilaasta Kirstistä ei ole apua, sillä tämä on tohtori Renvallin suosikki ja viettää yönsä nukkuen takahuoneessa.

Kerstinin vuorolla tapahtuu paljon pahempaa kuin hän on osannut koskaan pelätä. Kesäyön hämärässä toiset potilaat huomaavat, että Ulrika, yksi hoidettavista naisista, on pyrkimässä kadulta portista sisään Kuppalan pihalle. Nainen on yltä päältä veressä, ja hän on ryöminyt nojaamaan porttiin kirjaimellisesti viimeisillä voimillaan. Hätääntynyt Kerstin rientää auttamaan, mutta tulee samalla päästäneeksi toiset potilaat pakosalle. Vain arka Alina jää auttamaan Kerstiniä tämän käsiin kuolevan Ulrikan kanssa. Missä Ulrika oli ollut keskellä yötä juhlavaatteissa? Mitä hänelle oli ulkona tapahtunut?

Tässä on alkuasetelma Heidi Airaksisen esikoisteoksesta Vierge moderne. Romaani sijoittuu 1930-luvun alun Helsinkiin, joka kirjan sivuilla näyttää pääosin ikäviä kasvojaan. Kumpulan kartanon veneerisen sairaalan potilaat ovat huoltopoliisin kiinni ottamia prostituoituja tai irtolaisia, jotka on määrätty käytännössä pakkohoitoon. Työläiskortteleissa on suoranaista kurjuutta ja kuolema tuttu vieras.

Kaupungin lukuisten bordellien asiakaskuntaan kuuluu silmäätekeviä poliisin johtoportaasta alkaen. Tarjontaa on joka makuun, kun vain osaa kysyä oikeista paikoista. Samaan aikaan homoseksuaalisuus on rangaistavaa. Kaksinaismoraali kukoistaa komeasti.

Diakonissalaitoksen sisaroppilas Kerstin on joutunut ottamaan hänelle osoitetun paikan oppilaitoksessa osin vasten tahtoaan. Maalaispitäjän pappilasta kotoisin olevalla nuorella naisella on varjeltavanaan synkkä salaisuus, johon liittyy Aurora-niminen tyttö ja tämän kohtalo. Kun Ulrika on kuollut ja Kerstiniä varoitetaan joka taholta, että hänen on parasta vain unohtaa koko tapaus, päättää hän ottaa selvää arvoituksellisen potilaansa kohtalosta.

Tutkimukset johdattavat identiteettinsä kanssa hapuilevan ja elämänsä suuntaa etsiskelevän Kerstinin Meilahteen upeaan huvilaan, jonka omistaa kaikin puolin erikoinen pariskunta.

Airaksisen romaani on runsas ja vähän rönsyileväkin. Rikosjuoni muodostaa jonkinlaisen rungon teokselle, mutta dekkarikriteerein arvioituna se on hieman hutera ja natisee paikoin pahoin. Tutkimuksia tehdään lähinnä improvisoiden ja hyvään tuuriin sekä suhteisiin luottaen. Kerstinin toiminta on paikoin levottoman tempoilevaa, mikä kuvastanee hänen sisäisen maailmansa sekasortoisuutta.

Epookki on Vierge modernessa kuvattu taiten ja kiinnostavasti, ja romaanin tunnelma on arvoituksellisen utuinen, sinisen tupakansavun ja ukkosmyrskyjen sumentama. Teos tarjoaa vähän uskaliaan aikamatkan aikaan ja paikkoihin, joita ei ole liiaksi kuvattu. Myös näkökulma on raikas ja mielenkiintoinen.

Vielä erityiskiitos teoksen onnistuneesta ulkoasusta. Kansi on upea! Sen tekijä on Asko Künnap. Kovakantinen laitos on muhkea, mutta sivumäärä on kuitenkin kohtuullinen, niukasti alle neljäsataa sivua. Ikänäköinen lukija kiittää myös väljää taittoa ja riittävää kirjasinkokoa.

Heidi Airaksinen: Vierge moderne
Arktinen Banaani 2021. 391 s.


Arvostelukappale.

maanantai 24. toukokuuta 2021

JP Koskinen: Kesäkuun kalmantanssi

 

                      


JP Koskisen Murhan vuosi -dekkarisarja saavutti puolenvälin krouvin, kun sarjan kuudes osa Kesäkuun kalmantanssi viime vuonna ilmestyi. Omien itse kehittelemieni lukuruuhkien takia pääsin kesäkuisiin murhatunnelmiin vasta nyt, mutta ehdin sentään nipin napin ennen sarjan seuraavan osan eli Heinäkuun hurmeisten niittyjen ilmestymistä (kirja on ilmestynyt viime viikolla).

Juho Tulikoskelle ei kuulu varsinaisesti uutta. Romantiikkarintamalla ei ole tapahtunut edistystä, vaikka parturi-kampaaja Helin kanssa tälläkin kertaa ratkotaan yhteistä eettisesti varsin kimuranttia tapausta. Pieni lämmin hytkähdys taitaa kerran tai pari Juhon rinnantietämillä Heliä katsellessa tai ajatellessa käydä, mutta asia ei etene.

Sen paremmin eivät etene Arosoiden ja Tulikoskien perheiden sotkutkaan. Juhon sisko Johanna on lupaustensa mukaisesti avannut tilin, jolle pitäisi tulla sisarusten isältä jääneiden taulujen myynnistä saatuja rahoja. Tili on kuitenkin nollilla, eikä Johanna vastaa Juhon soittoihin. Isoisän kunto alkaa olla niin huono, että hänelle pitää hankkia hoitopaikka. Iäkäs isoäiti ei enää jaksa toimia omaishoitajana. Isoäidin valitsema paikka on kuitenkin Juhon serkun mielestä liian kallis. Sukukokous on syytä kutsua koolle. Sivumennen sanottakoon, että tämä sivujuoni puhutteli minua erityisesti, sillä Koskinen kuvaa vähäeleisesti niitä kovin ristiriitaisia tunteita, joita kyseiseen kipeään asiaan liittyy.

Työpaikalla eli Juhon enon Kalevi Arosuon yksityisetsivätoimistollakin on taas kovin hiljaista. Eno tuntuu kyllästyneen jopa Anneli Auerin tapauksen ratkomiseen. Sitten toimistolle astelee Ritva Ikävalko, joka palkkaa kaksikon etsimään kadonnutta aviomiestään Jannea. Mies on ollut omilla teillään jo parisen viikkoa. Janne on vaimon mukaan sosiaalinen ja leppoisa kaveri, jonka raha-asiat ovat kroonisesti hunningolla. Kun pariskunta viimeksi keskusteli, Janne oli lähdössä selvittämään hämärähköjä velkojaan. Sen jälkeen Ritva on saanut mieheltään yhden käsittämättömän tekstiviestin.

Keramiikkayrittäjä Ritva Ikävalkon isä on Johannes Laamio on paikkakunnalla tunnettu miljonääri, joten Arosuo kummastelee pariskunnan sotkuisia raha-asioita. Kun Juho vähän penkoo Janne Ikävalkon velkoja, käy ilmi, että hän on lainannut tuntuvia summia lähestulkoon kaikilta paikallisilta pikavippifirmoilta, joista useimmat ovat myyneet saamatta jääneet saatavansa eteenpäin ilmeisesti vähemmän puhtoisia keinoja käyttäville perintäfirmoille. Mutta kenen etu olisi ollut Jannen katoaminen tai kenties jopa kuolema?

Selvittelytyö etenee takkuisesti ja lähinnä onnenkantamoisten avulla, eikä todellakaan ilman vaaratekijöitä, sen Juhon vatsalihakset saavat pian tuta, samoin naamataulu. Kaiken lisäksi Juhosta alkaa tuntua, että eno ja työnantaja Kalevi Arosuon oma menneisyys saattaa liittyä jotenkin kuvioon. Miksi Kalevi-eno ei suostu keskustelemaan veljensä Voiton kuolemaan liittyvistä tapahtumista?

Murhan vuosi -sarjan dekkarit ovat mukavan leppoisia ja viihdyttäviä, vaikka niissä ikäviä rikoksia tutkitaankin. Pääjuoni ratkeaa aina jokaisessa yksittäisessä kirjassa, eikä koko sarjan läpi kulkevissa juonikuvioissa tapahdu niin nopeita käänteitä, etteikö voisi huoleti lukea kirjat missä järjestyksessä tahansa. Itse esimerkiksi luin aloitusosan Tammikuun pimeän sylin vasta jokin aika sitten, mutta muut osat olen lukenut ilmestymisjärjestyksessä.

Kesäkuun kalmantanssi tosin tekee siinä mielessä poikkeuksen, että se päättyy suorastaan karmaisevaan koukkuun. Siinä mielessä on ihan hyväkin juttu, että Heinäkuun hurmeiset niityt on jo sähköisenä versiona ilmestynyt ja painettukin tullee ihan pian!

JP Koskinen: Kesäkuun kalmantanssi
CrimeTime 2020. 305 s.
Äänikirjan lukija Panu Kangas, kesto 9 h 20 min.


Arvostelukappale, äänikirja Nextory.

Murhan vuosi -sarja:

Tammikuun pimeä syli
Kesäkuun kalmantanssi
Heinäkuun hurmeiset niityt

















torstai 6. toukokuuta 2021

Johanna Valkama: Katariinanpyörä

 


Törmäsin vuodenvaihteessa Turun Sanomissa ilmestyneeseen toimittaja Heli Peltoniemen artikkelisarjaan nimeltä Kynän viemää (13.12.2020, 27.12.2020, 10.1.2021 ja 24.1.2021), jossa hän esitteli varhaisia suomalaisia naisten kirjoittamia romaaneja. Teoksilla ja tekijöillä oli yhteisenä nimittäjinä myös jokin kytkös Turkuun. Innostuin sarjan pohjalta lainaamaan pinon romaaneja, mutta lukemaan olen ehtinyt niistä vasta yhden, Fredrika Runebergin historiallisen romaanin Sigrid Liljeholm.



Romaani sijoittuu nuijasodan aikaiseen Suomeen, Turkuun ja Turun linnaan. Nimihenkilö Sigrid Liljeholm on Tannilan tilan tytär. Isä Eerik Liljeholm on linnanherra Klaus Flemingin uskollinen palvelija, joten on luontevaa, että Jaakko Ilkka joukkoineen ryöstää Tannilan talon kapinan melskeissä. Kaikeksi onneksi Sigrid onnistuu piiloutumaan ryöstäjiltä, jotka jättävät myös talon rouvan henkiin. Tapahtuman jälkeen Sigrid kutsutaan Turun linnaan Klaus Flemingin ja hänen vaimonsa Ebba Stenbockin vieraaksi.

Kuten tunnettua Fleming menehtyi pian nuijasodan jälkeen ja Kaarle-herttua valtasi Turun linnan. Siinä yhteydessä Sigridin isä vangitaan, mutta neuvokas tytär onnistuu auttamaan tämän pakosalle.

Lukukokemuksena Sigrid Liljeholm on nykylukijalle lähinnä mielenkiintoinen kurkistus suomalaisen kirjallisuuden alkuaikojen tuotantoon. Mutta tälläkin kertaa kävi niin, että luettu asettui sattumalta aivan uuteen valoon, kun luin Johanna Valkaman uunituoreen romaanin Katariinanpyörä.

Katariinanpyörällä viitataan teilipyörään. Wikipedia tietää kertoa tästä keskiaikaisesta kidutusvälineestä, että ’teilauksessa uhri sidottiin suurta puista kärrynpyörää muistuttavaan telineeseen ja kaikki raajat murrettiin metallitangolla lyömällä kahdesti tai kolmesti pyörän hitaasti pyöriessä.--Toisinaan teilattavan luut murskattiin ja ruumis paloiteltiin vasta mestauksen jälkeen. Ruumiinosat jätettiin teilirattaalle virumaan varoitukseksi muille.’  

Tämä olikin minulle jo tuttua, mutta sitä en ollut ennen kuullut, että teilipyörää kutsutaan myös katariinanpyöräksi, koska kuuluisin teilipyörän aiotuista uhreista on pyhimykseksi julistettu Katariina Aleksandrialainen. Teilipyörää on käytetty pyhän Katariinan tunnuksena. Törmäsin ällistyksekseni pyhään Katariinaan ja hänen teilipyöräänsä myös Anneli Kannon loistavassa romaanissa Rottien pyhimys, jossa maalataan Hattulan kirkon seinämaalauksia.



Valkaman Katariinanpyörä aloittaa Ilkkalan Susanna -nimisen uuden sarjan. Nimihenkilö Ilkkalan Susanna alias Katariina Weck on Jaakko Ilkan toinen vaimo, joka jäi leskeksi vuonna 1597, kun hänen aviomiehensä teilattiin rangaistuksena kapinoinnista ja kapinaan yllyttämisestä. Sitä pidetään faktana, että Jaakko Ilkka oli kahdesti naimissa, mutta edes hänen vaimojensa nimiä ei tiedetä. Arvellaan kuitenkin, että toinen vaimo olisi ollut kotoisin Ruotsista.

Koska faktoja on tiedossa hyvin niukasti, jää kirjailijalle melkoisen vapaat kädet. Johanna Valkama on kirjoittanut Katariina Weckin rikkaan lyypekkiläisen maustekauppiaan tyttäreksi. Hänellä on kaksossisar Kristiina naimisissa Lontoossa ja pikkuveli Jonatan kauppiaankisällinä Turussa. Naimisiin Ilkkalan isännän kanssa Katariina on päätynyt hyvien neuvottelujen tuloksena.

Kevättalvella 1597 Katariina on kuitenkin totisen paikan edessä. Aviomies on teloitettu kapinallisena, eikä Katariina pienine lapsineen ole itsekään turvassa, kaikkea muuta. Kapinaan yllytettyjen talonpoikien omaiset ovat syvästi katkeroituneita, eivätkä voittajien puolen edustajat suhtaudu kapinajohtajan leskeen sen suopeammin. Mikä neuvoksi?

Sattuma tuo Katariinalle ratkaisun. Ilmolan kirkkoherra on surmattu, ja hänen ruumistaan hakemaan ja Turkuun toimittamaan on saapunut Laihelan nuori apupappi Sigfrid Johansson. Jos Katariina saisi puhuttua itsensä Johanssonin matkakumppaniksi, hän voisi Turussa periä miehensä saatavat ja ryhtyä kauppaporvariksi. Ehkä hän onnistuisi selvittämään myös totuuden aviomiehensä vankeusajasta Turun linnassa sekä ennen kaikkea, miten mies onnistui sieltä pakenemaan. Kuka häntä auttoi?

Suunnitelma on yltiöpäinen ja uhkarohkea, mutta vaihtoehtoja ei tunnu olevan. Katariina jättää pienet lapsensa poikapuolensa hoiviin Ilkkalaan nimitettyään ensin uskollisen palvelijansa talon emäntäpiiaksi. Apupappi Sigfrid Johansson eli Sipi vaikuttaa alkuun Katariinasta ylimieliseltä ja vähän avuttoman oloiselta mieheltä, mutta kun matka vaivalloisesti edistyy ja kaksikko kohtaa yhdessä vaaroja toisensa jälkeen, alkaa Katariina arvostaa matkakumppaniaan koko ajan enemmän.

Romaanin päähenkilö leskirouva Katariina Weck on luotu oivallisesti. Hänellä on perhetaustansa takia laaja sivistys ja hyvä kontaktiverkosto, ja luonteeltaan hän on päättäväinen ja sinnikäs, tarvittaessa myös ovela ja pikkuisen häikäilemätönkin. Kun panoksena on hänen omaisuutensa ja hänen lastensa perintö, Katariina ei anna periksi, vaikka miesten ylivallan edessä tehtävä tuntuu välillä musertavalta. Hän on myös hyväsydäminen ja oikeudentuntoinen, ja niinpä retkueen pääluku kasvaakin ennen Turkuun saapumista parilla kappaleella.

Vaarallinen ja vaivalloinen, monivaiheinen matka siis lopulta päättyy Turkuun, mutta Katariinan vastukset eivät suinkaan pääty siihen. Vielä hän päätyy silmätysten miehensä surmauttajan lesken, itsensä Ebba Stenbockin kanssa. Miten käy Katariinan havittelemien porvarisoikeuksien kanssa, kun kaupungissa tuntuu olevan kovin harvassa niitä, jotka suostuvat asettumaan pohjalaisen kapinapäällikön lesken tueksi?

Katariinanpyörä on todella hyvä historiallinen romaani. Viihdyin sen parissa erinomaisesti, sillä juoni on punottu jännittäväksi. Romaani luokitellaan romanttiseksi viihteeksi, mutta romantiikkaa ainakin tässä sarjan aloitusosassa on hyvin niukalti, erotiikkaa sitäkin vähemmän eli ei lainkaan. Katariina on näyttävä nuori nainen, mutta suru ja huoli ovat päällimmäisiä tunteita pelon ohella, ja sydämenasiat ja lihan ilot ovat selvästi taka-alalla, vaikka kansikuva ehkä vähän jotain muuta kepeydessään vihjaakin.

Valkama kuvaa runsaan neljänsadan vuoden takaista maailmaa ja ihmisiä kiehtovasti. Jälleen opin paljon. Turun linnaankin olisi mukava päästä taas käymään. Ainakin vankityrmiä katsoisin uusin silmin…


Ebba Stenbock on siis osunut kohdalleni hänkin jo pariin otteeseen viime aikoina. Kuin tilauksesta ilmestyi juuri hiljan Anu Lahtisen tietokirja Ebba kuningattaren sisar (Atena), jonka aion pikapuoliin lukea.

Johanna Valkama: Katariinanpyörä
Kansi Timo Numminen.
Otava 2021. 462 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki, kesto 14 h 25 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Nextory.

tiistai 4. toukokuuta 2021

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa

 


Olen kuluneen talven aikana vaeltanut tuntikausia antiikin ajan Peloponnesoksella, purjehtinut ristiin rastiin Aigeianmerta, seurannut niin alastomien atleettien urheilukisoja kuin vapaiden ateenalaisten poliittisia väittelyitä ja valtaapitävien juonitteluja. Esikoiskirjailija Petter Kukkosen Oliivipuut eivät koskaan kuole ja kansainvälisen bestselleristi Conn Igguldenin Ateenan portit ovat historiallisten romaanien perinteiden mukaisesti muhkeita lukupaketteja. Ne ovat myös hyvin mieskeskeisiä romaaneja: miehet urheilevat, taistelevat, juonittelevat, ryyppäävät. Naiset ovat sivurooleissa.

Näiden kahden miehisen tiiliskiviromaanin jälkeen oli virkistävää tehdä aikamatka samoille seuduille mutta naisnäkökulmasta. Jukka M. Heikkilän romaani Sisilian prinsessa kertoo nimensä mukaisesti sisilialaisen prinsessa Lanassan tarinan ja vieläpä hänen itsensä sanelemana. Lanassa on oikea historiallinen henkilö. Hän oli ensimmäinen nainen, jonka helleenit julistivat jumalaksi jo elinaikanaan.

Sisilian prinsessa alkaa vuoteen 240 eaa. sijoitetulla prologilla, jossa nuori ateenalaisneito Korinna saapuu yrmeän saattajajoukon kanssa pienelle syrjäiselle Kykladien ssariryhmän saarelle. Hänet on pestattu vuodeksi palvelemaan saaren ainoaa asukasta, vanhaa naista. Vasta perille päästyään Korinna tajuaa, että hänen emäntänsä on jumalatar Lanassa.

Lanassa on viettänyt saarella vuosikymmeniä eristyksissä seuranaan vain vuosittain vaihtuva palvelijatar, jota hän kutsuu aina nimellä Sofia. Vanha nainen tuntee, että hänen aikansa on täyttymässä. Vielä ennen kuolemaansa hän kuitenkin haluaa kirjauttaa oman erityislaatuisen tarinansa muistiin, ja siksi Korinnan valintaperuste on ollut sopivan iän ja ulkomuodon lisäksi luku- ja kirjoitustaito.

Edes ylhäisen naisen asema ei ollut antiikin ajalla kovin kummoinen. Miehet käyttivät heitä häikäilemättä pelinappuloina poliittisten naimakauppojen pelipöydällä, ja se oli Lanassankin kohtalo kerta toisensa jälkeen, vaikka hän hetkittäin tunsikin olevansa itse ohjaksissa.

Kuninkaan tyttären tehtävä oli varmistaa omalle maalleen liittolainen. Sisilian kuningas Agathokles naitti Lanassan Epeiroksen kuningas Pyrrhokselle saadakseen itselleen liittolaisen Kreikan mantereelta. Myötäjäisikseen Lanassa sai sopivasti Sisilialle kuuluneen Kerkyran saaren, joka sijaintinsa puolesta oli Pyrrhokselle mieluinen.

Avioliittoon astuminen Pyrrhoksen kanssa ei ollut Lanassalle epämieluinen asia, oikeastaan päinvastoin. Lanassa oli ihastunut sankarikuninkaaseen jo tästä kerrottujen tarinoiden perusteella, eikä miehen ulkomuodossa ollut moitteen sijaa. Sen sijaan aviomiehenä Pyrrhos osoittautuu naiiville Lanassalle (tämä on 14-vuotias!) melkoiseksi pettymykseksi kaikin puolin, eikä vähiten makuuhuoneen puolella.

Avioliitossa naisen, erityisesti kuninkaan vaimon, tärkein tehtävä oli synnyttää miehelleen poikia. Pojat ja lapset ylipäätään ovat nimenomaan miehen omaisuutta, minkä Lanassakin saa karvaasti kokea avioliitossaan. Mutta onko viisasta riistää lapset äidiltään?

Lukija siis tietää tarinan lopputuloksen jo kirjaa aloitellessaan. On kuitenkin kiehtovaa seurata, millaista sattumusten, juonittelujen, huiputusten ja vaarojen kautta Lanassa lopulta päätyy jumalana yksinäisen saaren vangiksi. Tärkeä rooli Lanassan tarinassa on hänen henkilökohtaisella palvelijattarellaan Sofialla, joka suojelee häntä jo lapsuudenkodissa Syrakusassa ja seuraa häntä uskollisesti maasta ja avioliitosta toiseen. Ei ihme, että Lanassa haluaa pitää muiston uskollisesta ja rakkaasta Sofiasta mahdollisimman elävänä omien päiviensä loppuun asti. Kovin syvälle naisten ajatus- tai tunnemaailmaan teoksessa ei kuitenkaan pureuduta, vaan pääpaino on keskeisten tapahtumien kuvauksessa.

Jukka M. Heikkilä on julkaissut vuonna 1995 ilmestyneen Merikonsuli-esikoisromaanin jälkeen useita antiikin aikaan sijoittuvaa teosta. Tämän uusimman Sisilian prinsessan lisäksi hyllystäni näyttää löytyvän myös edellinen Juppiterin saari, joka sekin pitänee ottaa lukuun jossain välissä. Ainakin nämä kaksi viimeisintä teosta ovat myös sutjakkaan napakoita romaaneja, mikä sekin on mukavaa vaihtelua.

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa
Karisto 2021. 235 s.

Arvostelukappale.

Kirjailijan kotisivut

sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Parnasso

 


Lehti intohimoiselle kirjallisuudenharrastajalle

Ajaton ja ajankohtainen kirjallisuuslehti

 

Näillä mainoslausahduksilla kaupitellaan Parnasso-lehteä Otavamedian sivuilla. Parnasso lienee Suomen ikonisimpia kirjallisuuslehtiä. Omassa nuoruudessani, siis 1980-luvulla, kun opiskelin kotimaista kirjallisuutta, kaikki itseään kunnioittavat oikeat kirjallisuusihmiset tilasivat Parnassoa. Vielä parempaa oli, jos esimerkiksi kesähuvilalle oli vuosikymmenten mittaan säilötty Parnasson vuosikertoja, joita sitten kesälomalla laiturinnokalla ahmien luettiin viikkokausia.

Omat kokemukseni kyseisestä lehdestä noilta ajoilta ovat ankeahkoja. Lehti ei houkutellut ankaran puritanistisella ulkoasullaan sen paremmin kuin korkean akateemisilla teksteilläänkään. Vaikutus oli lähinnä päinvastainen. Jos ’oikea’ kirjallisuus oli sitä, mitä Parnasson sivuilla käsiteltiin, tyytyisin vähin äänin sitten siihen ’väärään’.

Nuorena äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana 1990-luvulla kuitenkin ajattelin, että onhan nyt sentään Parnasso tilattava kotiin. Ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei ole, millaisia jaksoja olen ollut lehden tilaaja menneillä vuosikymmenillä. Aina välillä teen kunnon puhdistuksen talouden lehtitilauksissa, ja Parnassokin on saanut välillä luvan jäädä tauolle. Tällä hetkellä suhteemme on lämpimämpi kuin koskaan.

Wikipedia tietää kertoa, että Parnasso-lehti perustettiin vuonna 1951, kun Näköala- ja Ajan kirja -lehdet yhdistettiin. Aluksi lehden kustantamisesta vastasi Suomen Kulttuurirahasto, mutta 1960-luvun lopulla se siirtyi osaksi Yhtyneitä Kuvalehtiä eli nykyistä Otavamediaa. Lehden idean isäksi mainitaan konservatiivinen V.A. Koskenniemi, mutta nuoret modernistit nappasivat sen pian omaksi foorumikseen. Lehden päätoimittajien nimilista on vaikuttava Kaarlo Marjasesta ja Kai Laitisesta Jarkko Laineeseen.  

1990-luvulla Parnasso muutettiin neljästi vuodessa ilmestyväksi aikakauskirjaksi. Vuonna 2003 lehti uudistettiin ulkoasultaan aikakauslehtimäisemmäksi, ja se ilmestyy seitsemän kertaa vuodessa. Päätoimittajina tuolla kaudella toimivat Juhana Rossi ja Jarmo Papinniemi. Syksyllä 2014 Parnasso liitettiin Suomen Kuvalehti -lehtiperheeseen, jolloin sen päätoimittajaksi tuli Suomen Kuvalehden päätoimittaja (eli tällä hetkellä Matti Kalliokoski) ja vastaavaksi tuottajaksi Karo Hämäläinen. Nykyään lehti ilmestyy kuudesti vuodessa, ja sen tilaushinta on tällä hetkellä kestotilauksena 78 euroa ja irtonumeron saa hintaan 10,90. Siitä, että lehti kolahtaa säännöllisesti postilaatikkoon, saa siis maksaa vähän ekstraa.



Kuin varkain Parnasso on karistanut harteiltaan sinne kerääntyneen tomun ja tunkan. Silti myös vanhaa arvokkuutta on säilynyt, ainakin minun silmissäni, ainakin ripauksen verran.

Jo lehden ulkoasu on raikastunut melkoisesti, mutta on edelleen täysin tunnistettava. Logo näyttäisi säilyneen ennallaan perustamisajoista lähtien. Lehden mitat ovat 18,5 cm x 24,7 cm, ja numerossa 2/2021 on 74 sivua. Lehti on painettu mattapintaiselle hyvän tuntuiselle hieman kellahtavalle (ei siis täysin valkoiselle) paperille, ja siinä on nelivärikuvitus. Taitto on mukavan rauhallinen, eikä kirjasimen pistekokokaan ole liian pieni. Fyysinen lukukokemus on siis miellyttävä, ja lehti on esteettisesti minun silmääni arvokkaan kaunis mutta ei tärkeilevä.

Olen kaipaillut kirjallisuuslehtiin tiettyä rentoutta, ja tuntuu vähän hassulta todeta, että tällä hetkellä tilaamistani yleiskirjallisuuslehdistä rennoin taitaa olla juuri Parnasso. Lehteen on lisätty vakiopalstoja, kuten Sarjakuva, jossa vierailevat eri tekijät, nrossa 2/2021 H-P Lehkonen. Kannen takana -sarjassa esitellään mielenkiintoisia kansitaiteilijoita meiltä ja maailmalta, tällä kertaa Ville Hännisen käsittelyssä on Alvin Lustig. Klassikkoni-sarjassa Heta Pyrhönen kirjoittaa suhteestaan Anni Swanin Iris rukkaan. Lehdessä on useita kolumneja ja muun muassa jo klassikoksi muodostunut kirjallisuustietovisa.



Kirjailijahaastattelu Tiina Raevaarasta on tämän numeron pääjuttuja (teksti Jani Saxell, kuvat Marjo Tynkkynen), jolle on varattu lehdestä viisi aukeamaa. Raevaarasta on toiminnallinen kuva myös lehden kannessa. Erittäin mielenkiintoiselta vaikuttava (olen vasta ehtinyt silmäillä juttua) vaikuttaa Genrekatsaus-nimisen osion alla oleva Laura Honkasalon artikkeli Jazzia ja silkkisukkia, jossa käsitellään 1920- ja 1930-lukujen humoristista naisviihdettä. Jutun lopussa on vaikuttava lähdeluettelo, ja juttu näyttää vilisevän kiinnostavia lukuvinkkejä.

Perinteitä kunnioittaen Parnassossa on myös kaunokirjallisuutta. Numerossa 2/2021 on Juho Hakkaraisen novelli Mestari. Käännösrunoutta edustavat Wei Yingwun runot, jotka on kääntänyt Tero Tähtinen. Hän on myös kirjoittanut runoilijasta kirjailijaa esittelevän artikkelin johdannoksi runoille.



Kuten kirjallisuuslehdessä kuuluu, myös Parnassossa on laajahko arvosteluosio. Pääarvostelulle on varattu aukeama, muille sivu, joten totuus on, että tässä numerossa arvostelu on kuitenkin vain kuudesta teoksesta. Ainakin ennen vanhaan kirja-arvio Parnassossa oli jo meriitti teokselle ja kirjailijalle. Hieman ovat Parnasson portinpielet tälläkin saralla avartuneet, sillä olen ollut huomaavinani silloin tällöin vähän kepeämpienkin teosten arvosteluja lehdessä.


Aion näillä näkymin jatkaa Parnasson tilaajana, koska lehti on laadukas ja mielestäni hintansa veroinen. Lehdessä on riittävästi luettavaa myös kaltaiselleni tavalliselle lukijalle, joka ei kaipaa varsinaisesti akateemista korkealentoisuutta vaan pikemminkin lukuideoita ja vähän kirjallisuuspainotteista viihdykettä. En lue vieläkään Parnassoa huolellisesti kannesta kanteen, mutta kuten olen jo tässä juttusarjassani aiemminkin todennut, se ei ole tarpeenkaan. Riittää, että jokaisessa numerossa on muutama itseä kiinnostava juttu. Edes nykymuotoinen, aiempaa rennompi ja lähestyttävämpi Parnasso ei vielä ole täysin omien toiveideni kirjallisuuslehti. 

Kirjallisuuslehtisarjassani on esitelty seuraavat lehdet:

Särö
Lumooja
Nuori Voima
Parnasso