Kiiltävä
rahtikontti huvilan portilla olisi yhtä hyvin voinut olla avaruusalus, joka oli
tuonut kartanon väelle vieraan toiselta planeetalta.
Kirjailijoiden Aki Ollikainen ja Milla Ollikainen
ansioluettelo on vaikuttava. Aki Ollikainen sai esikoisromaanistaan Nälkävuosi
Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2012. Nälkävuosi oli myös
Finlandia- ja Tulenkantaja-palkintoehdokkaana. Sen jälkeen Aki Ollikainen on
julkaissut romaanit Musta satu (Siltala 2015) ja Pastoraali (Siltala
2018).
Milla Ollikainen voitti Like Kustannuksen ja Suomen
dekkariseuran Rikos kannattaa -kirjoituskilpailun 2012. Esikoisromaani Veripailakat ilmestyi
syksyllä 2013 ja Ylläksen maisemiin sijoittuvan rikostrilogian toinen
kirja Vesiraukka syksyllä 2014. Trilogian
päätösosa Pirunkuru ilmestyi syyskuussa 2015. Napakan
dekkaritrilogian on kustantanut Like.
Tätä taustaa vasten ei siis ole kovinkaan iso yllätys, että
kirjailijanimen A. M. Ollikainen taakse kätkeytyvä kirjailijapari voitti
Otavan, Otavan Kirjasäätiön ja tuotantoyhtiö Dionysos Filmsin rikosaiheisen
kirjoituskilpailun Rikos 2019, johon lähetettiin yli 400 kilpailutyötä.
Voittokäsikirjoitus oli työnimeltään ’Vierassieluiset’, ja raati
kuvailee teosta ja sen voittoperusteita näin:
”Vierassieluiset aloittaa koukuttavan ja
tummasävyisen dekkarisarjan, jossa vaikean perhehistoriansa kanssa kamppaileva
komisario Paula Lyhty selvittää Helsingissä tapahtuvaa murhien sarjaa. Tarina
käynnistyy, kun vauraan liikemiessuvun tytär löydetään karmealla tavalla
hukutettuna kuljetuskonttiin suvun merentahuvilan edustalta. Jo
käsikirjoituksen ensimmäiset kohtaukset sisältävät valtavan latauksen. Teksti
kulkee komeasti, ja taidolla ja älyllä punottu rikosjuoni tuo
monisäikeisyydessään mieleen parhaat pohjoismaiset rikossarjat. Henkilögalleria
on poikkeuksellisen kiehtova ja hallittu: he kaikki liittyvät tarinaan ja
kuljettavat sitä kohti aina uusia, arvaamattomia käänteitä. Tätä huippujännäriä
ei yksinkertaisesti malta laskea käsistään.”
Voittajateosta on mitä ilmeisimmin vielä melkoisesti hiottu
kirjoituskilpailuversion jälkeen. Teoksen nimi on napakoitunut Kontiksi
ja päähenkilökin on saanut uuden sukunimen Pihlaja. Arvatenkin paljon muutakin
on parissa vuodessa tekstille tapahtunut, mutta sitä ei voi lukija tietenkään
tietää. Se kuitenkin on ihan julkista tietoa, että jo ennen ilmestymistään
teoksen oikeudet ehdittiin myydä kahteentoista maahan, mikä on jo melkoinen
suoritus. Kyseessä on siis sarjan aloitusosa, mikä kannattaa panna myös
merkille.
Palkintoraati kehaisee Kontin ensimmäisten kohtausten
valtavaa latausta. Niin onkin, mutta niiden eteen on kuitenkin kirjoitettu
kaksi erillistä prologi-tyyppistä tekstiä, joista jälkimmäisen merkitys aukenee
lukijalle vasta aivan kirjan lopussa ja ensimmäisen tarkoitusperä jää lopulta
arvoitukseksi. Miksi ei voi vain mennä suoraan asiaan? Tällaiset vihjailevat
esitekstit ovat toki jännityskirjallisuudessa hyvin tyypillisiä, mutta ne ovat
sen vuoksi kärsineet inflaatiosta. Jos on pakko niitä käyttää, niin niiden
olisi syytä olla melkoisen mieleenpainuvia, jotta niistä on lukijan kannalta
oikeasti iloa.
Mutta varsinainen aloitus on kyllä kylmäävä! Nainen herää tiedottomuudesta
tuntemattomassa paikassa ohuen patjan päältä. Tila on säkkipimeä.
Tunnustelemalla ympäristöään nainen tajuaa olevansa jonkinlaisessa tyhjässä
metallisessa kuutiossa. Tilanne on pahaenteinen, eikä hyvää seuraakaan. Pian
kuutioon alkaa syöksyä vettä…
Rikoskomisario Paula Pihlaja hälytetään juhannusaattoaamuna Lehmus-säätiölle
kuuluvaan prameaan kartanoon, jonka portille on ilmestynyt Lehmus-yhtiöiden
itsensä omistama merikontti. Kontista on löytynyt hukutetun naisen ruumis. Mitä
ilmeisimmin hukuttaminen on tapahtunut löytöpaikalla, eli kontti on tuotu
kartanon portille ja vesi on pumpattu sisään sen jälkeen. Surmatapa on monella
tapaa karmea. Kuka nainen on, ja miksi hänet on tapettu juuri tällä tavalla ja
tässä paikassa?
Paula kollegoineen on syystä ymmällään. Koska surmattu
nainen on tummaihoinen, alkavat Lehmus-yhtiöiden kontaktit Namibiaan nousta
yhdeksi tutkintalinjaksi. Yhtiön menneisyyteen näyttää liittyvän yhtä jos
toistakin enemmän tai vähemmän hämäräperäistä. Myös Lehmusojien perhekuviot
askarruttavat poliisia. Yllättäen Paula huomaa, että yksi tutkinnan teema
koskettaa myös hänen oman menneisyytensä kipeää kohtaa, jota jo muutenkin on
alkanut aristaa.
Tutkimukset etenevät tahmeasti mutta poliisien aktiivisuus
saa lopulta aikaan melkoisen tapahtumien vyöryn. Murhaaja on häikäilemätön ja
ovela, eivätkä sivulliset uhrit tunnu häntä huolettavan. Lopussa joudutaan
kunnon kilpajuoksuun, jossa panoksena on useita ihmishenkiä, kuten kunnon
trillerissä pitääkin.
Kontti ei lopulta räjäyttänyt tajuntaani, mutta
viihdyin sen parissa mainiosti ja tykästyin Paulaan, joka on menneisyytensä
traumasta huolimatta harvinaisen tasapainoinen poliisidekkarin päähenkilö.
Muutkin hänen ryhmänsä poliisit vaikuttavat kiinnostavilta, kuten Karhu, vaikka
vielä heihin ei oikein kunnolla tutustuttukaan. Siksi on mukavaa tietää jo
lukiessaan, että heidät saa tavata vielä uudelleenkin.
Onko Kontti sitten parhaiden pohjoismaisten
rikossarjojen veroinen? Kyllä minusta. Lisäksi se on omaan makuuni vielä monia huippusuosittuja
trillerisarjoja parempikin, koska sen lataus ei synny pelkästään
tiukkatahtisesta toiminnasta, sen päähenkilö ei ole ylivertainen superihminen
(vaikka onkin fysiikaltaan vähän poikkeuksellinen nainen) ja ennen kaikkea
siinä ei mässäillä kauheuksilla. Kammottavia rikoksia tapahtuu, mutta niiden
yksityiskohtia ei kuvailla liikaa. Kontti sopii siis vähän
herkemmillekin lukijoille, vaikka ei tosiaankaan ole mitään pehmodekkariosastoa.
A. M. Ollikainen: Kontti
Otava 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Maria Jyrkäs, kesto 9 h 43 min.
Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.
Kuuntelin tämän ja pidin kyllä. Eteni hyvää tahtia, muttei liian hengästyttävästi. Takaumat istuivat juoneen sopivasti. Henkilöt olivat kiinnostavia eivätkä liian omituisia.
VastaaPoista