”Aloin kylmästi laskelmoiden pohtia, millaista
dekkaripäähenkilöä ei vielä ollut, ja päädyin suomalaiseen
vähemmistökulttuuriin, jonka voisi arvella kiinnostavan lukijoita.” Näin
kertoo dekkarikirjailija Marja-Liisa Heino Ruumiin kulttuuri -lehden
laajassa kirjailijahaastattelussa (4/2020) dekkareidensa päähenkilöstä
rikosylikonstaapeli Karli Eerolasta, joka on syntyperältään puoliksi romani. Karli
noudattaa jossakin määrin heimoperinteitä omassa elämässään ja on lisäksi
uskovainen. Eerolan isänpuoleiset isovanhemmat ovat muuttaneet Suomeen
Norjasta, joten Eerola puhuu norjaa. Äidin perua taas on sujuva ranskan taito.
Onpa Karli Eerolan hahmon synty miten laskelmoitu tahansa,
hän on kiistämättä yksi kiinnostavimmista dekkaripoliiseistamme. Heino on
kirjoittanut tähän mennessä neljä Karli Eerola -dekkaria: Astuit väärään
autoon (WSOY, 2013), Älä tähti putoa (WSOY, 2015), Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019) ja Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020).
Kolmessa viimeisessä on mukana myös Karli Eerolan kummityttö Riikka, joka Minä
olen murhaaja -dekkarissa on jo valmis lähihoitaja ja innokas
rikosvloggaaja.
Puhu silmilleni aloittaa niin sanotun
Nääsville-sarjan. Karli Eerola on saanut siirron Tampereelle ja myös muuttanut
asumaan kaupunkiin. Tykästyin Heinon kirjoitustyyliin jo Älä tähti putoa
-dekkarin parissa, mutta suorastaan ihastuin hänen vaikuttavaan työjälkeensä
edellisessä teoksessa Puhu silmilleni. Olen sitä käsittelevässä blogijutussani
todennut, että siinä Heinon kirjoitustyyli ei ole aivan yhtä viitteellistä kuin
aiemmin lukemassani, mutta kieli on edelleen mukavan persoonallista.
Ehkä juuri tästä syystä uusimman Minä olen murhaaja
-dekkarin parissa en kokenut aivan yhtä järisyttävää lukuelämystä. Heino
nimittäin tuntuu ottaneen tyylillisesti pari askelta taaksepäin palaten viitteellisempään
ja vähemmän juonelliseen kerrontaan. Teksti ei imaise aivan samalla voimalla
mukaansa, vaan paikoin lukija joutuu tarpomaan ja pinnistelemään pysyäkseen
hieman vaappuvassa kyydissä.
Valinnalla on kyllä perustelunsakin, sillä tällä kertaa
keskeisessä osassa ovat mielenterveyskuntoutujille tarkoitetun Lehtovaara-nimisen
asuntolan asukkaat ja erityisesti skitsofreniaan sairastunut Vilja Virtanen,
nuori ja lahjakas opiskelijatyttö, joka on ansainnut opiskelurahoja
osa-aikaisena prostituoituna. Viljan ja muiden asuntolan asukkaiden maailma
näyttää ja kuulostaa toisenlaiselta kuin niin sanottujen terveiden, ja sen
Heino myös tuo mukaan tekstiinsä.
Viljan skitsofrenia on puhjennut vuotta aiemmin, kun hän on
ollut työtovereineen mukana rajuiksi yltyneissä juhlissa järven rannalla sijaitsevassa
huvilassa. Juhlailta on päättynyt Viljan osalta kaoottisesti. Hän on
vakuuttunut, että hän on murhannut jonkun juhlissa olleen nuoren naisen. Poliisin
kannalta on valitettavaa, että Vilja ei pysty muistamaan mitään muuta
tapahtuneesta. Kuka murhattu nainen oli? Missä hänen ruumiinsa on nyt? Miksi
Vilja olisi murhannut hänet?
Kiivaista etsinnöistä ja sitkeistä (ja hankalista) Viljan
kuuluisteluista huolimatta ruumista ei löydy, eikä ketään sopivaa henkilöä
myöskään ilmoiteta kadonneeksi. Onko Vilja tai kukaan muukaan tappanut ketään,
vai onko kyseessä vain harha? Kysymys askarruttaa Karli Eerolaa, mutta
eteenpäin ei tunnu pääsevän mitenkään. Kunnes sitten vuosi oletetun murhan
jälkeen sopiva ruumis löytyy järven toiselta puolelta metsästä.
Viljan kuulusteleminen ei ole sen helpompaa nyt kuin aiemminkaan,
joten Karli päättää käyttää epäsovinnaisia menetelmiä saadakseen kaipaamiaan
vastauksia. Hän lähettää kummityttönsä Riikan tekemään videohaastatteluja
Lehtovaaran asukkaista. Mutta onko ratkaisu lopulta viisas? Ennen kuin murhaajan
henkilöys on saatu varmistettua, on useammankin nuoren naisen ja Karlin itsensäkin
henki vaarassa eikä lisäruumiiltakaan vältytä.
Suosittelen lämpimästi Marja-Liisa Heinon tuotantoon
tutustumista. Vaikka Minä olen murhaaja onkin osa sarjaa, sen voi mainiosti
lukea myös täysin itsenäisenä kaunokirjallisena teoksena. Heinon tuotanto sopii
myös niille, jotka eivät välttämättä dekkareista välitäkään. Hän on omaääninen
kertoja, joka kulkee itse viitoittamiaan kirjallisia polkuja määrätietoisesti
ja varmasti. Mukaan kannattaa ehdottomasti lyöttäytyä.
Marja-Liisa Heino: Minä olen murhaaja
Mäkelä 2020. 314 s.
Arvostelukappale.
Eerola-sarja:
Astuit väärään autoon (WSOY, 2013)
Älä tähti putoa (WSOY, 2015)
Nääsville-sarja:
Puhu silmilleni (Mäkelä, 2019)
Minä olen murhaaja (Mäkelä, 2020)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti