Kirsin kirjanurkka: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

”Kirstilä on suomalaisen dekkarikirjallisuuden ehdotonta huippua ja jo klassikko lajissaan”, toteaa dekkariasiantuntija Terttu Uusimaa Dekkarinetti-sivustollaan.

Niin, tiesin olevani tämän juttuni kanssa pulassa jo lukiessani Pentti Kirstilän ensimmäistä Vuoden johtolangalla palkittua psykologista trilleriä Sinivalkoiset jäähyväiset. En nimittäin voi sanoa juurikaan pitäneeni siitä. Muistelen myös joskus aikaisemmin lukeneeni jonkin Kirstilän teoksen, todennäköisesti Elektran, enkä pitänyt siitäkään. Ja koska Kirstilä on yksi niistä harvoista kirjoittajista, jotka ovat saaneet Johtolangan kahdesti, joudun lukemaan vielä kolmannenkin Kirstilän teoksen!

Kirstilän tuotannosta tunnetuimman ja arvostetuimman osan muodostavat ylikonstaapeli Lauri Hanhivaarasta kertovat poliisidekkarit. Niihin olen tutustunut jossain vaiheessa elokuva- ja tv-sarjaformaatissa. Antti Litja esittää tunnetuimmassa eli Jäähyväiset presidentille -filmatisoinnissa Hanhivaaraa. Silti paremmin on elokuvasta mieleeni jäänyt Hannu Laurin hyytävä olemus.

Vuoden johtolangalla vuonna 1987 palkittu Sinivalkoiset jäähyväiset ei nimestään huolimatta kuulu Hanhivaara-dekkareihin, vaan se on sarjoista erillinen yksittäisteos. Se ei myöskään ole poliisidekkari, vaan lajityypiltään se on pikemminkin psykologinen jännitysromaani. En luonnehtisi sitä trilleriksi, sillä toimintaa on siihen liian niukalti, vaikka ruumiitakin kyllä tulee.

Palkintoraati (Risto Hannula, Eila Pennanen ja Kyösti Salovaara) on aikanaan perustellut valintaa näin:

”Pentti Kirstilä on ollut keskeisellä tavalla luomassa suomalaista jännitysromaania nimenomaan kirjallisuutena. Hän on etevä juonen sommittelija, yllättäjä ja lukijan tietoinen hämääjäkin, ja myös hänen henkilökuvauksissaan on ytimekkyyttä. Hänen kirjoistaan jää vahva visuaalinen jälkikuva, liikuttiinpa sitten Tampereella, kuten hänen alkuaikojen kirjoissaan, tai Kreikassa, kun nyt palkittavassa romaanissa.”

Juonenpunonta ei nykymittapuulla ole Sinivalkoisissa jäähyväisissä kovinkaan vakuuttavaa. Myönnän toki auliisti, että vuosikymmenien takaista teosta ei ole reilua arvioida nykynäkökulmasta, mutta kerron nyt kuitenkin omat tuntemukseni lukukokemuksesta.

Teoksen alkutilanne on kieltämättä kutkuttava. Liikunnanopettaja Lasse Virtanen on nostanut puolen miljoonan markan henkivakuutuskorvaukset, jotka on maksettu hänelle tyttöystävä Siljan tapaturmaisen ’kuoleman’ perusteella. Silja ei kuitenkaan ole kuollut, vaan on odottanut Lassea ja vakuutusrahoja puolitoista vuotta Madeiralla. Nyt pariskunnan on tarkoitus vihdoin tavata Kreikassa ja aloittaa uusi huoleton elämä pesämunansa turvin. Mutta kohtalo puuttuu peliin, ja Lassen matkalaukku katoaa. Mitään rahoja ei siis ole. Riittääkö rakkaus yhteiselon pohjaksi?

Silja on todettu kuolleeksi, kun häneksi päätelty nuori nainen on löytynyt Lassen mökkijärvestä. Kaiken lisäksi Siljan entinen miesystävä toimittaja Seppo Kaisla on tuomittu hänen murhastaan vankilaan. Kaisla palkkaa toimittajaystävänsä Tapani Latvalan selvittämään, mitä oikeasti tapahtui. Hän ei usko Siljan kuolleen, vaan patistaa Latvalaa seuraamaan, mitä Siljan uusi poikaystävä puuhailee.

Kreikan saaristossa Siljan ja Lassen välit alkavat kiristyä rahojen vähetessä ja toivon vakuutusrahalaukun löytymisestä huvetessa. Jotenkin on saatava jostain rahaa, ja samalla Siljan on syytä pitää matalaa profiilia. Sitten Lasse saa rahakkaan työtarjouksen varakkaalta vaikuttavalta mieheltä. Mutta onko Suomen poliisi tai joku muu taho kiinnostunut pariskunnan toimista?

Sinivalkoisten jäähyväisten tunnelma on pikemminkin ahdistava kuin jännittävä. Koska dna-näytteiden ottaminen ei vielä 1980-luvulla ollut rutiinia, Siljan ’kuoleman’ lavastaminen on jotenkin hyväksyttävissä. Sen sijaan henkivakuutuskuviot vaikuttavat kyllä jokseenkin heppoisesti laadituilta.

Ahdistavuus johtuu osittain ainakin siitä, että kaikki romaanin henkilöt ovat enemmän tai vähemmän epämiellyttäviä ihmisiä, jotka petkuttavat ja hyväksikäyttävät kaikkia heti pienenkin tilaisuuden tullen. On vaikea lukea tarinaa, jolle ei osaa toivoa oikein minkäänlaista loppua, koska en halunnut kenellekään käyvän erityisen hyvin. Mutta Kirstilä kyllä minunkin mielestäni osaa mainiosti harhauttaa lukijaa, se myönnettäköön, ja loppuratkaisukin on sitten ihan kelvollinen.

Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset
WSOY 1986. 191 s.

Kirjasto.