Nazanine Hozar: Aria

 

Kun shaahin armeijan autonkuljettaja Behruz löytää pienen sinisilmäisen tyttövauvan hylättynä pimeältä kujalta roskisten seasta, hän päättää antaa sille nimen Aria. Persialaisten keskuudessa se on pojan nimi, mutta Behruz ei ajattele sitä vaan aarioita, joista hän kovasti pitää. Miehen vaimo Zahra ei ilahdu, kun Behruz tuo löytölapsen hänen hoidettavakseen.

Arialla ei ole edessään helppo lapsuus Etelä-Teheranissa, joka on köyhien aluetta. Kasvattiäiti kohtelee häntä kovakouraisesti ja epäinhimillisesti, kun Behruz on komennuksilla vuoristossa. Pientä helpotusta tytön elämään tuo sentään naapurissa asuva poika Kamran, joka haluaa ystävystyä hänen kanssaan.

Vuonna 1959, kun Aria on kuusivuotias, sattuma heittää hänet uuteen perheeseen. Zahra törmää basaarissa entiseen ystäväänsä, jonka kanssa hän on ollut palveluksessa shaahin hopeasepän lasten talossa. Zahra on joutunut lähtemään palveluspaikastaan hieman epämääräisissä oloissa, mutta talon emäntä Ferešte ottaa Arian siipiensä suojaan Behruzin suostumuksella.

Mutta Arialla on vielä kolmaskin äiti, hänet synnyttänyt Mehri, joka vuonna 1953 katoaa tähtikirkkaaseen yöhön jätettyään parin vuorokauden ikäisen lapsensa pimeälle kujalle kulkukoirien sekaan. Arian ja Mehrinkin polut risteävät vielä kuohuvassa Teheranissa, kun aika on kypsä.

Teheranissa syntyneen ja nykyään Kanadassa asuvan Nazanine Hozarin esikoisromaani Aria kuvaa lähimenneisyyden Irania Arian tarinan kautta. Tyttövauvan ensimmäiset vaiheet ovat karut, mutta kohtalo kuljettaa häntä ja hänen läheisiään kuohuvassa virrassaan arvaamattomiin suuntiin.

Arian kotikaupunki ja syntymämaa ovat vuosien 1953 ja 1981 välisenä aikana, joka on romaanin aikajänne, eri etnisten ryhmien, uskontojen ja poliittisten suuntausten kirjomia. Shaahin ja hänen lähipiirinsä rikkaudet vaikuttavat mittaamattomilta, ja samaan aikaan tavallinen kansa elää köyhyydessä vailla minkäänlaista turvaa. Kaikki arvostelu yritetään tukahduttaa salaisen poliisin tiukkojen toimien avulla. Samaan aikaan ulkovallat, kuten Iso-Britannia entisenä siirtomaaisäntänä ja Neuvostoliitto sekä Yhdysvallat valvovat etujaan häikäilemättä.

Ilmapiiri on otollinen ääriliikkeelle, jonka johtohahmoksi asettuu maanpakoon ajettu karismaattinen ajatollah Khomeini. Arian liberaalit opiskelijaystävät naureskelevat Khomeinin kirjoituksille ja puheille, mutta ne lankeavat otolliseen maaperään kansan keskuudessa. Shaahi Mohammad Reza Pahlavin valkoinen vallankumous muuttuu joksikin aivan toiseksi, verenpunaiseksi.

Lukukokemuksena Aria on ristiriitainen romaani. Iranin lähihistorian ovea se avaa vain rakoselleen, ja lukijan tehtäväksi jää kaivella omaa muistiaan ja sen vahvistukseksi guuglailla historian kulun faktoja. Hämärästi luulin muistavani shaahiparin Suomen-vierailun (jota ei kirjassa tietenkään mainita), mutta mitä ilmeisimmin olen siitä lukenut ja kuullut joskus myöhemmin (vierailu siis tapahtui vuonna 1970, jolloin olin vasta 5-vuotias).

Sen sijaan mieleen on kyllä painunut Iranin vallankumouksen ja Khomeinin valtaannousun sekasortoiselta vaikuttanut aika. Yhdysvaltain lähetystön järkyttävä valtaus uutisoitiin tietysti Suomessakin, ja tapahtumia seurattiin henkeä pidätellen, leijuihan ilmassa jälleen kerran maailmansodan uhka.

Behruz ja Ferešte haluavat antaa Arialle mahdollisuuden oppia eriarvoisuudesta ja epäoikeudenmukaisuudesta lähettämällä hänet harjoittamaan hyväntekeväisyyttä köyhään perheeseen. Silti poliittiset, uskonnolliset ja yhteiskunnallisetkin kysymykset jäävät Arian elämässä kuitenkin pitkälti taustahälyksi aivan viimeisiä tapahtumia lukuun ottamatta.

En kovin hyvin pystynyt aina seuraamaan Arian enkä kaikkien muidenkaan henkilöiden toiminnan loogisuutta. Myös dialogit vaikuttavat paikoin vaikeaselkoisilta. Arian vaiheita seurataan episodimaisesti, mutta on vaikea havaita hänen kasvuaan kohti aikuisuutta juuri muusta kuin tekstiin ripotelluista vihjeistä ajan kulumisesta. Aria jää kaikesta huolimatta jotenkin etäiseksi muista henkilöistä puhumattakaan.

Henkilöiden kohtalot ja osakseen saama kohtelu kyllä koskettavat ja miljöön kuvaus kiehtoo. En muista, milloin olen viimeksi lukenut Iraniin sijoittuvan romaanin. Aria oli minulle mielenkiintoinen sukellus vieraaseen kulttuuriin ja lähihistoriaan, vaikkei lukuelämyksenä ihan niin vaikuttava ollut kuin olisi voinut.

Nazanine Hozar: Aria (Aria)
Suom. Hilkka Pekkanen.
Otava 2020. 431 s.
Äänikirjan lukija Anniina Piiparinen, kesto 14 h 30 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar

 

Törmäsin vuodenvaihteessa Turun Sanomissa ilmestyneeseen toimittaja Heli Peltoniemen artikkelisarjaan nimeltä Kynän viemää (13.12.2020, 27.12.2020, 10.1.2021 ja 24.1.2021), jossa hän esitteli varhaisia suomalaisia naisten kirjoittamia romaaneja. Teoksilla ja tekijöillä on yhteisenä nimittäjinä myös jokin kytkös Turkuun. 

Yksi esitellyistä teoksista on Fredrika Runebergin historiallinen romaani. Sigrid Liljeholm., joka sijoittuu nuijasodan aikaiseen Suomeen, Turkuun ja Turun linnaan. Nimihenkilö Sigrid Liljeholmin isä Eerik Liljeholm on linnanherra Klaus Flemingin uskollinen palvelija, joten on luontevaa, että Jaakko Ilkka joukkoineen ryöstää Liljehomien omistaman Tannilan talon kapinan melskeissä. Kaikeksi onneksi Sigrid onnistuu piiloutumaan ryöstäjiltä, jotka jättävät myös talon rouvan henkiin. Tapahtuman jälkeen Sigrid kutsutaan Turun linnaan Klaus Flemingin ja hänen vaimonsa Ebba Stenbockin vieraaksi.

Tänä keväänä ilmestyi Johanna Valkaman uuden historiallisen romaanisarjan Ilkkalan Susanna aloitusosa Katariinanpyörä, jonka päähenkilö on Jaakko Ilkan tuore ja epätoivoinen leski Katariina Weck alias Ilkkalan Susanna. Pitkän ja vaarallisen Pohjanmaalta Turkuun tehdyn pakomatkan jälkeen Katariina päätyy Turun linnaan ja silmätysten miehensä tapattaneen Klaus Flemingin lesken Ebba Stenbockin kanssa.

Olen siis muutaman kuukauden aikana törmännyt rouva Ebbaan kirjojen sivuilla pariin kertaan. Kolmas tapaaminen sattui Salon Taidemuseo Veturitallin näyttelyssä Aito vai ei?, jossa on esillä sekä Helene Schjerfbeckin kopio Albert Edelfeltin maalauksesta Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista että Kaj Stenvallin parafraasi samasta teoksesta eli Pieni Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista. Teoksissa leski ja Turun linnan juuri antautunut päällikkö Ebba Stenbock seisoo todistamassa miehensä ruumiin häpäisyä ylpeänä ja nujertumattomana.

Taidenäyttelyn seinällä ryhdikkäänä seisova leskirouva kai antoi lopullisen sysäyksen tarttua keväällä ilmestyneeseen historioitsija Anu Lahtisen kirjoittamaan elämäkertaan Ebba kuningattaren sisar. Teoksen mainitaan olevan ensimmäinen 1500-luvun naisesta kertova suomalainen elämäkerta.

Naisten elämistä ei ole jäänyt jälkipolville juurikaan tutkittavaa, sillä heidät mainitaan säilyneissä asiakirjoissa kovin harvakseltaan. Esimerkiksi Ebba Stenbockin vanhempien perukirjassakin mainitaan nimeltä hänen aviomiehensä Klaus Fleming, ei häntä itseään. Edes Ebban syntymävuotta ei tiedetä. Tutkijat ja elämäkerturit siis joutuvat tekemään melkoista salapoliisintyötä kerätessään tietoja merkittävistäkin entisajan naisista. Tätä työtä Lahtinen myös kiinnostavasti kirjassaan avaa.

1500-luvun loppupuolisko ja 1600-luvun alkukin olivat Ruotsin politiikissa kovin sekavaa ja sekasortoistakin aikaa. Määrätietoista vallan keskittämistä pitkällä hallitsijanurallaan harjoittaneen Kustaa Vaasan jälkeen valtakunta ajautui melkoisiin vaikeuksiin, kun vahvan miehen pojat osoittautuivat monin tavoin kykenemättömiksi valtion johtamiseen. Valtataistelun tuoksina ulottui myös tänne Pohjanlahden itäpuolelle, ja Turun linna oli yksi sen näyttämöistä.

Lahtisen teoksen ehkä suurin ansio omalta kannaltani on, että sain sen perusteella varsin selkeän kuvan sekavista tapahtumista. Se ei ole mikään vähäpätöinen asia, sillä olen lukemieni romaanien takia yrittänyt tuota poliittisten melskeiden ristiaallokkoa saada jonkinlaiseen järjestykseen mutta heikohkoin tuloksin. Lahtinen myös avaa tuon ajan aateliston elämää monipuolisesti ja valaisevasti.

Ebba Stenbockin, jonka vanhempi sisar Katarina siis oli Kustaa Vaasan kolmas vaimo (ja jäi leskeksi 27-vuotiaana ja eli pitkän elämän), monipolvinen ja ankarien menetysten kirjoma elämä avautuu Lahtisen teoksessa kiinnostavasti. Kyseessä on tietokirja laajoine lähdeluetteloineen ja runsaine alaviitteineen, mutta se on myös selkeä, helppolukuinen ja kiehtova teos. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille.

Kirjailija Kristiina Vuori on kertonut tehneensä paljonkin yhteistyötä dosentti Anu Lahtisen kanssa kirjoittaessaan historiallisia romaanejaan. Tässä yhteydessä kannattaa nostaa esiin yksi Vuoren teoksista eli Filippa (Tammi 2017), joka kertoo Klaus Flemingin sisaresta.

Filippa Flemingin testamentti oli aikanaan hätkähdyttävä, sillä hän jätti omaisuutensa orvolle veljentyttärelleen Anna Flemingille ja kuninkaalle jättäen näyttävästi elossa olleen veljensä Klausin perinnöttä. Testamentissa on myös perusteltu tätä päätöstä lyhyesti, mutta niin epämääräisesti, että se on sytyttänyt kirjailijan mielikuvituksen melkoiseen laukkaan. Filippan testamentti mainitaan myös Lahtisen teoksessa.

Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar
Atena 2021. 196 s.

Arvostelukappale.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun

 

On arvioitu, että Georgia Tannin johtaman Tennesseen orpokodin (Tennessee Children's Home Society) kautta myytiin 1920-luvun ja vuoden 1950 välisenä aikana jopa viisituhatta perheiltään kaapattua amerikkalaista lasta. Ilmeisesti osa kaapatuista lapsista kuoli hämärissä olosuhteissa orpokodeissa. Toiminta oli järjestelmällistä, hyvin tuottoisaa ja mitä ilmeisimmin hyvin korkeiden tahojen suojelemaa. Ei siis ole ihme, että paljastuttuaan se on ollut yksi Yhdysvaltojen kohutuimmista skandaaleista.

Lisa Wingaten romaanissa Ennen kuin olimme sinun 12-vuotias Rill Foss jää vuonna 1939 Memphisissä perheen asuntolaivalle huolehtimaan neljästä nuoremmasta sisaruksestaan, kun isä Brion lähtee viemään vaimoaan Queenieta lääkäriin. Queenien kuudes synnytys ei sujukaan yhtä vaivatta kuin aiemmat, joten apua on saatava, vaikka se jokimustalaisiksi kutsutulle irtolaisväelle onkin riski. Viranomaisista olisi paras pysytellä mahdollisimman kaukana.

Lapset viettävät yön myrskyävällä Mississippi-joella keskenään, ja aamulla heitä saapuu noutamaan epämääräinen poliisipartio. Miehet lupaavat, että lapset viedään katsomaan vanhempiaan sairaalaan. Se on kuitenkin valhe. Lapsikatras päätyy Memphisiin rouva Murphyn johtamaan ankeaan lastenkotiin, joka kuuluu Georgia Tannin orpokotiverkostoon.

Nykyhetkessä Etelä-Carolinan senaattorin tytär Avory Stafford on palannut syyttäjän toimestaan kotiin tukemaan sairastelevaa isäänsä. Suunnitelmissa on mahdollinen sukupolvenvaihdos politiikassa ja ennen kaikkea häät. Avory on viimein avioitumassa lapsuudenystävänsä Elliotin kanssa, mikä miellyttää erityisesti pariskunnan äitejä.

Staffordien yllä leijuu skandaalin uhkaa, joka liittyy vanhusten hoivakoteihin. Samaan aikaan, kun julkisuudessa riepotellaan huonoa hoitoa antavia yksiköitä ja niiden avulla rikastuvia, senaattori Staffordin oma äiti Judy on pahenevan muistisairauden takia joutunut kalliiseen luksushoivakotiin.

Avery kohtaa senaattori-isänsä kanssa tekemällään hoivakotivierailulla vanhan naisen, joka puhuttelee Averya kuin vanhaa tuttuaan ja kutsuu tätä Ferniksi. Sama vanhus, May Crandall, kuten myöhemmin selviää, näpistää Averyn ranteesta erikoisen sudenkorentorannerenkaan. Sen Avery on saanut Judy-mummiltaan.

Koska rannekoru pitää käydä hakemassa hoivakodista, tapaus alkaa kiinnostaa Averya. Kuka vanha nainen oli ja keneksi hän Averya luuli? Tunteeko May Crandalla hänen Judy-mumminsa? Mitä salaisuuksia asiaan kätkeytyy? Voisivatko ne olla vaaraksi senaattori-isän tai Averyn poliittiselle uralle? Avery alkaa penkoa sukunsa menneisyyttä.

Ennen kuin olimme sinun on ristiriitainen lukukokemus. Ensinnäkin se on hyvin vangitseva ja koukuttava. Ahmin sen parissa päivässä kuuntelemalla ja lukemalla vuoron perään aina tilanteen mukaan. Tätä kirjaa ei olisi malttanut laskea käsistään tai irrottaa korvistaan.

Menneisyyteen sijoittuvat jaksot ovat raastavia. Lapsille tapahtuu kauheita asioita, joista on miltei sietämätöntä lukea. Ne on kerrottu kaksitoistavuotiaan Rillin näkökulmasta, mikä vielä pahentaa tilannetta. Lapsi on hädissään omasta, sisarustensa ja kadonneiden vanhempiensa puolesta, eikä kukaan tunnu voivan auttaa. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä pelottavammaksi se muuttuu, vaikka lukiessaan toisaalta myös tietää, että ainakin osa henkilöistä kuitenkin kuin ihmeen kaupalla selviytyy.

Nykyhetkeen sijoittuvat Averyyn keskittyvät osuudet sen sijaan ovat kuin jostain toisesta tyylilajista peräisin. Avery on ärsyttävän täydellinen, kiiltokuvamainen henkilö, joka kohtalaisen helposti pääsee huolella kätkettyjen arvoitusten jäljille. Lisäksi Wingate on päätynyt vielä kirjoittamaan tarinaan erittäin kliseisen romanttisen sivujuonteen, joka on kuin suoraan jostakin mahdollisimman kaavamaisen viihdekirjallisuuden kirjoittamisoppaasta reväisty.

Luin viime kesänä Delia Owensin huippumenestysromaanin Suon villi laulu, jossa on mielestäni paljon samaa imua kuin tässä Wingaten romaanissakin. Kummassakin on tuskallisia ihmiskohtaloita, jännitysjuoni ja romantiikkaa. Jos siis pidit Suon villistä laulusta, kannattaa ehdottomasti lukea myös Ennen kuin olimme sinun, tai toisin päin.

Ennen kuin olimme sinun on kuitenkin siltä osin painavampi, että sen taustatarina on karmaisevalla tavalla totta, vaikka Fossin perheen lapset ja heidän kohtalonsa ovatkin kirjailijan mielikuvituksen tuotetta. Jos ihmiskauppaskandaali kiinnostaa, siitä löytyy helposti materiaalia guuglaamalla, myös suomeksi.

Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun (Before We Were Yours)
Suom. Hilla Hautajoki.
Sitruuna kustannus 2020. 473 s.
Äänikirjan lukija Mirjami Heikkinen, kesto 14 h 25 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas

 

Yaa Gyasi kuuluu ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajanaiskirjailijoiden joukkoon, joka kirjoittaa Yhdysvaltoihin muuttaneiden siirtolaisten ja heidän lastensa elämästä kahden kotimaan välissä. Samaan ansioituneeseen joukkoon lasken ainakin Amy Tanin, Jhumpa Lahirin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon. Gyasin suomalainen kustantaja Otava  on syystä ottanut hänen teoksensa Otavan kirjastoon eli niin sanottuun Siniseen kirjastoon, jossa julkaistaan laadukasta nykykäännöskirjallisuutta.

Gyasi on syntynyt Ghanassa ja asuu parhaillaan Kaliforniassa. Kustantajan sivut tai suomenkielinen Wikipedia eivät juuri muuta kerrokaan, mutta englanninkieliseltä Wikipedia-sivulta löytyy lisätietoa. Gyasi on syntynyt Ghanassa vuonna 1989. Perhe muutti Yhdysvaltoihin jo vuonna 1991, kun perheen isä suoritti tohtorin tutkintonsa.

Kymmenvuotiaasta asti Gyasi asui Huntsvillessa Alabamassa. Hän on opiskellut muun muassa luovaa kirjoittamista ja valmistunut maineikkaasta Stanfordin yliopistosta. Esikoisromaani Matkalla kotiin ilmestyi vuonna 2015. Se keräsi koko joukon arvostettuja kirjallisuuspalkintoja.

Matkalla kotiin odottelee minulla lukemistaan hyllyssä, mutta heinäkuun lukupinossa oli Gyasin toisen romaanin suomennos Maa ja taivas. Tartuin siihen hyvin vähäisin ennakkotiedoin ja -odotuksin, ja tulin erittäin positiivisesti yllätetyksi. Vaikka minulla on tuskin mitään yhteistä romaanin minäkertoja Gftyn tai hänen äitinsä kanssa, teos puhutteli minua vahvasti. Tai ehkä juuri siksi? Naisten tarinat ovat mielenkiintoisia ja koskettavia. Romaani avasi minulle jälleen maailmoja, joista en tiennyt juuri mitään.

Gifty on 29-vuotias neurotieteen tohtorikoulutettava Stanfordin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Hän valmistelee väitöskirjaansa palkintohakuiseen käyttäytymiseen liittyvistä hermoradoista ja tekee mutkikkaita kokeita hiirillä. Menossa on kuudes vuosikurssi, ja Gifty tietää, että hän on valmis aloittamaan kirjoitustyön. Työhön tarttuminen kuitenkin takkuaa. Sitten hänen äitinsä seurakunnan pastori lähettää äidin hänen luokseen asumaan, koska tämä on pahasti masentunut.

Äidin tulo ja tämän sairaus saavat lähes pakkomielteisen työorientoituneen Giftyn arjen pois tolaltaan. Työteliäs ja määrätietoinen äiti on sairastunut aikaisemminkin, kun Gifty oli yksitoistavuotias. Silloin masennuksen laukaisi Giftyn palvotun isoveljen Nanan kuolema. Äidin toipumisen ajaksi Gifty lähetettiin Ghanaan tätinsä luo koko kesäloman ajaksi. Se oli ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen kerta, kun Gifty on käynyt vanhempiensa kotimaassa.

Muistot nousevat pintaan, ja lukija pääsee Giftyn kanssa kertaamaan menneisyyden tapahtumia. Muistoja tukevat pienen Giftyn kirjoittamat lyhyet mutta paljon kertovat päiväkirjamerkinnät. Nykyhetkessä Gifty yrittää saada äidistään irti merkkejä toipumisen alkamisesta, mutta se tuntuu toivottomalta.

Giftyn äiti on aikoinaan muuttanut Yhdysvaltoihin pienen Nana-poikansa kanssa voidakseen tarjota tälle paremman elämän kuin mitä Ghanassa koskaan olisi mahdollista. Kaikista mahdollisista paikoista äiti ja Nana päätyivät Alabamaan. Sopeutuminen ei todellakaan ollut helppoa, eikä edes amerikkalaisten jumala tuntunut olevan sama kuin Ghanassa. Siitä huolimatta äidistä tuli pian seurakunnan uskollinen jäsen, vaikka hänen pieni perheensä oli sen ainoa värillinen perhe.

Maa ja taivas -romaanin minäkertoja Gifty yrittää ymmärtää, miksi hänen äitinsä toimii niin kuin toimii ja on sellainen kuin on. Äidin ja isän tekemien ratkaisujen sekä perheen tragedian ymmärtäminen on välttämätöntä, jotta hän oppisi selviytymään itsensä kanssa.

Miksi Gifty on aina ollut perfektionisti ja leppymätön suorittaja? Neurotieteen hän kertoo valinneensa alakseen, koska se on vaikeinta, mitä hän tietää. Mutta muitakin syitä on. Miksi hän vähättelee itseään ja omia suorituksiaan tavatessaan uusia ihmisiä? Miksi hän ei osaa olla ihmisten, erityisesti miesten kanssa? Miksi hän itkee tutkimushiirensä kuolemaa lohduttomasti laboratorion nurkassa? Väitöstutkimuksen valmistuessa ja äidin sairastaessa hänen makuuhuoneessaan monet kysymykset alkavat saada vastauksia ja monet solmut vähitellen aueta.

Yaa Gyasi: Maa ja taivas Transcendent Kingdom
Suom. Arto Schroderus.
Otava 2020. 274 s.
Äänikirjan lukija Elina Keinonen, kesto 8 h 33 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti

 

Tuntuu pikkuisen hassulta lukea kirjaa, jonka mahdollisesti ajateltua kohderyhmää tuntee lähes täsmälleen edustavansa. Marja-Leena Tiaisen romaani Sydänystäväni Kirsti näet kertoo hyvin kaltaisestani myöhäiskeski-ikäisestä naisesta. Sirkka on tavallisista tavallisin nainen, joka elää hyvin tavallista arkea. Iäkäs äiti on vanhusten palvelukodissa, omien sisarusten kesken on pientä kitkaa, aikuiset lapset etsivät paikkaansa elämässä ja aviomies on vähitellen jäämässä eläkkeelle.

Romaanin aikajänne on vuoden mittainen. Alussa Sirkan paras ja rakkain ystävätär Kirsti saa surmansa liikenneonnettomuudessa heinäkuussa 2011, juuri Sirkan 59-vuotispäivän jälkeen. Miljöönä on savolainen pikkupaikkakunta Kinnaslahti, jonka pankissa Sirkka työskentelee sijoitusneuvojana. Hänen rauhallinen ja sopuisa aviomiehensä Pentti on postinjakaja.

Kirstin kuolema on Sirkalle hirvittävä järkytys ja menetys. Hän myös tuntee syyllisyyttä ystävänsä kuolemasta. Kun Kirsti on haudattu, alkaa Sirkka vierailla haudalla lähes päivittäin. Sirkka ja Kirsti ovat matkustelleet yhdessä ja harrastaneet monenlaista kulttuuria. Miehet ovat keskittyneet yhteiseen kalastusharrastukseensa ja Kirstin aviomies Veikko yrityksensä pyörittämiseen. Kun Kirsti on poissa, Sirkalla ei enää ole ketään, jolle voisi puhua asioistaan ja jonka kanssa voisi jakaa itselleen rakkaat harrastuksensa.

Vuoden mittaan Sirkan elämään kertyy muitakin stressitekijöitä, ja lopulta ollaan siinä pisteessä, että hän saa masennusdiagnoosin ja joutuu jäämään sairauslomalle. Edessä oleva 60-vuotispäiväkin hirvittää. Vanheneminen tuntuu ahdistavalta. Onko epämieluisalta tuntuvaa merkkipäivää pakko jotenkin juhlistaa? Lopulta Sirkka huomaa päätyneensä viettämään syntymäpäiväänsä olosuhteissa, joita ei olisi kuunaan uskonut mahdollisiksi.

Sirkka on vähän kiusallisenkin samastuttava henkilö. Vielä miltei kuusikymppisenäkin tulee helposti sanaharkkaa sisarusten kesken, ainakin, kun on hoidettavana vanhempien asioita. On vaikeaa irrottaa aikuistuvista lapsistaan ja hyväksyä, että heidän on saatava tehdä omat ratkaisunsa. Pitäisi osata olla kyselemättä ja arvostelematta. Ja entä avioliitto sitten? Miten saisi kielensä pysymään paremmin kurissa? Mitä väliä sillä on, menevätkö matot siivoamisen jälkeen oikeille paikoilleen, kunhan on imuroitu huolella? Sirkkakin toteaa lopulta, että Pentti on sittenkin paras mahdollinen aviomies.

Sydänystäväni Kirsti -romaanissa ei tapahdu mitään kovin mullistavaa. Siinä synnytään ja kuollaan, rakastutaan ja erotaan, riidellään ja sovitaan kuten ihan perusarjessa on tapana. Sirkka sairastuu ja alkaa vähitellen toipua. Tiaisen kerronta on arkista ja selkeää, kikkailematonta. Kaikesta tästä huolimatta huomasin jossain vaiheessa nauttivani kirjasta kovasti! Luin sen muutamassa tunnissa uppoutuneena vähäeleiseen tarinaan.

Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti
Icasos 2020. 279 s.

Arvostelukappale.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo

 

Olen maailman toisella laidalla, enkä ikinä palaa.
Olen maailman toinen laita, enkä ikinä enää palaa.

 

Ihastuin pari vuotta sitten Paula Nivukosken esikoisromaaniin Nopeasti piirretyt pilvet, joka kertoo pohjalaisesta talonemäntä Liisasta, jonka kotivävyksi naitu aviomies päättää 1920-luvulla lähteä Amerikkaan etsimään parempaa elämää itselleen ja perheelleen. Historiallinen romaani avasi tutuhkoon aihepiiriin uuden näkökulman. Miten suhtauduttiin naisiin, joiden miehet lähtivät valtameren taakse kenties koskaan palaamatta? Millaista oli jäädä yksin selviytymään kotiin? Pidin Nivukosken tekstin ilmavuudesta ja tarinan väkevyydestä.

Kirjailijan toinen romaani Mainingin varjo ilmestyi jo vuosi sitten, mutta jäi monen muun odottamani teoksen lailla erilaisten lukukiireiden ja muun tohinan takia lukupinooni odottelemaan parempia aikoja. Päätin käyttää heinäkuun lukemalla rästiin jääneitä kirjoja, joten Mainingin varjon aika koitti. Onneksi koitti, sillä se on hieno vahva teos!

Paljon esikoisromaanin tuttuja aineksia on nytkin mukana. Romaani sijoittuu Pohjanmaalle Kokkolan seudulle ja sen saaristoon vuoden 1911 kesään ja syksyyn sekä seuraavaan talveen. Keskiössä on jälleen nainen, pappilan nuori Evalina-tytär, joka karkaa rakastamansa miehen Andersin kanssa saariston uloimmalle luodolle. Karkaamiselle oli vain yksi vaihtoehto, käynti enkelintekijällä, eikä se tullut kysymykseenkään.

Elämä etäisen luodon yksinkertaisella kalamajalla asettuu vähitellen uomiinsa, vaikka huonoja enteitä tuntuu riittävän. Riittääkö rakkaus, kun luonto näyttää karut kasvonsa? Miten pariskunta aikoo selvitä talven koettelemuksista? Evalina kaipaa sisartaan Sofiaa, joka on ollut hänelle erityisen läheinen. Tytöt ovat kätkeneet toisilleen kirjelippusia karttakirjan väliin. Luodollakin Evalina kirjoittaa kirjeitä sisarelleen. Mutta mitä voi elämästään kertoa?

Saarielämän kuvauksen lomassa kulkevat Evalinan muistot lapsuudesta ja nuoruudesta. Isä on ollut ankara, jopa tyrannimainen isäntä pappilassaan. Kaikki talouden naiset ovat joutuneet elämään kurissa ja nuhteessa. Tyttärille on tarjolla vain ahdas muotti, jonka täyttäminen alkaa ahdistaa Evalinaa yhä enemmän, kun hän varttuu nuoreksi naiseksi. Mama on paennut omiin maailmoihinsa maalatessaan ja valokuvatessaan kaikkea kaunista. Vähitellen perheen kipeät salaisuudet puretaan auki.

Mainingin varjo toi alkuun mieleen Myrskyluodon Maijan tarinan. Saaristo, kaukainen luoto, ankara luonto ja kaunis rakkaustarina ovat toki yhteisiä aineksia, mutta mitä pidemmälle Evalinan ja Andersin tarina etenee, sitä vähemmän klassikko sitä varjostaa. Nivukoskella on oma vahva ääni, ja hänen kertomansa tarina käy suoraan lukijan sydämeen. Tarkat ja kauniisti kuvatut luontohavainnot lomittuvat herkästi Evalinan sielunliikkeisiin.

Paula Nivukoski: Mainingin varjo
Otava 2020. 380 s.
Äänikirjan lukija Annu Valonen, kesti 12 h 34 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä

 

Olen parin viime vuoden mittaan lukenut useita suomalaistaiteilijoiden elämäkertoja. Niistä viimeisin on keväällä ilmestynyt Salla Leponiemen taidemaalari Elin Danielson-Gambogin elämäkerta Niin kauan kuin tunnen eläväni. Pidin Leponiemen kirjoitustyylistä, joten lainasin kirjastosta myös hänen ensimmäisen taiteilijaelämäkertansa eli oopperalaulaja Hanna Granfeltista ja hänen urastaan kertovan teoksen Jumalainen kipuna.

Hanna Granfelt (1884–1952) oli viime vuosisadan alkuvuosikymmenillä suuri kansainvälinen tähti, jolla oli Suomessa vain yksi varteenotettava kilpailija Aino Ackté. Acktén nimen tunnistaa varmasti koko lailla useampi nykyihminen kuin Hanna Granfeltin, joka on vaipunut pitkälti unholaan. Siksi onkin erittäin hienoa, että Salla Leponiemi päätti tarttua aiheeseen ja kertoa meille, kuka Hanna alias Lillan H. von Granfelt alias Lilian Granfelt oli ja millaisen elämän hän eli ja uran rakensi.

Salla Leponiemi sopii mitä mainiommin Granfeltin elämäkerturiksi, sillä hän on itsekin oopperalaulaja mutta myös taidehistorioitsija. Teoksen johdannossa Leponiemi kertoo, että eheän kuvan rakentaminen valovoimaisesta laulajattaresta ei ollut aivan helppo tehtävä. Lehtiartikkeleita, haastatteluja ja kritiikkejä on arkistoista löytynyt runsaasti, mutta esimerkiksi henkilökohtaista kirjeenvaihtoa on tallessa niukasti. Teoksessa on hyödynnetty muistelmien luonnosta, jota Granfelt valmisteli Viljo-Jussi Hukarisen kanssa 1940-luvulla. Se on kuitenkin pahasti keskeneräinen.

Jumalainen kipuna on kuitenkin muhkea, yli nelisatasivuinen teos, jossa käydään huolellisesti läpi Hanna Granfeltin kiehtova, monipolvinen ja rönsyilevä ura ohjelmistoineen ja kritiikkeineen. Jälleen törmään faktaan, että ainakin suomalaiset taiteilijat olivat 1800-luvun loppuvuosikymmenillä ja 1900-luvun alussa todellisia kosmopoliitteja. Opiskelemaan ja töihin lähdettiin Euroopan metropoleihin epäröimättä. Muu ei oikeastaan tullut kysymykseenkään. Parikymppisenä Pariisiin matkusti myös Hanna Granfelt äitinsä kanssa ja päätyi opiskelemaan aikakauden parhaiden mestareiden huomaan.

Uransa aikana Hanna Granfelt opiskeli, asui ja työskenteli pitkään Berliinissä, mutta myös muut Euroopan maat ja kaupungit tulivat hänelle tutuiksi. Yksi eksoottisimmista kiertuekohteista taisi olla Islanti, jossa Granfeltiin ihastuttiin ja johon Granfelt itse mielistyi kovasti. Vastapainoksi Euroopalle kaupungeille Granfelt kiersi ahkerasti myös Suomea väheksymättä mitään esiintymispaikkoja.

Hanna Granfeltin ura oli häikäisevä, mutta siitä ei totisesti puuttunut vastoinkäymisiä. Aika ei ollut otollinen, sillä ensimmäinen maailmansota seurauksineen käytännössä pilasi monia Granfeltin uran parhaista vuosista. Nykylukijaa ällistyttää myös, miten heikoissa kantimissa esiintyvän taiteilijan taloudellinen tilanne oli. Esimerkiksi esiintymisasut laulaja maksoi pääasiassa itse, olipa sitten kyse konserteista tai oopperaproduktioista. Asuja ja ulkonäköä myös kritisoitiin kärkkäästi.

Granfeltin terveys ei ollut kaikkein teräksisintä laatua, mikä myös vaikutti hänen uraansa ja sitä kautta talouteensa. Ylipäätään kirja valaisee hyvin sitä, miten haavoittuva laulajan instrumentti on. Jos ääni ei ole esimerkiksi flunssan takia kunnossa, on joko esiinnyttävä sairaana (jos pystyy) tai peruutettava esitys. Kumpikaan ei ole hyvä vaihtoehto, sillä huonokuntoisena esiintyminen riskeeraa terveyden ja kirvoittaa kriitikoilta huonoja arvosteluja ja peruuttaminen tietää suoraan taloudellisia menetyksiä. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä esiintyvät taiteilijat kantoivat nämä riskit täysin itse. Loisteliaalta vaikuttava elämä oli tosiasiassa hyvin usein todella niukkaa, ja ainakin Hanna Granfeltin talous oli lähes jatkuvasti katastrofaalisen huonossa jamassa.

Jonkinlaisena täkynä Hanna Granfeltin elämästä on nostettu hänen suhteensa Mannerheimiin. Totta on, että Granfelt esiintyi muun muassa Mannerheimin vieraille tämän kotona ja että he tunsivat toisensa. Mutta millainen suhteen todellinen laatu oli, jää kyllä tämän elämäkerran perusteella edelleen ainakin osittain arvailujen varaan. Oliko Hanna Granfeltin avioliittotoiveille perusteita vai ei? Ken tietää. Episodi on kuitenkin vain sivujuonne Hanna Granfeltin elämäntarinassa.

Tunnen oopperamusiikkia vain hyvin pinnallisesti, mutta se ei varsinaisesti haitannut. Aihetta paremmin tunteva saanee kuitenkin teoksesta vielä enemmänkin irti. Joka tapauksessa Jumalainen kipuna tarjoaa hienon sukelluksen menneeseen maailmaan ja avasi ainakin minulle taas uusiakin näkökulmia kiehtovaan kulttuurihistoriaamme. Kiinnostavaa on esimerkiksi, että Hanna Granfelt asui viimeiset vuotensa taiteilijakoti Lallukassa. Kyseinen talo on mitä ilmeisimmin konkreettisesti pelastanut monen suomalaistaiteilijan vanhuudenpäivät!

Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna – Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä
Gummerus 2018. 431 s.

Kirjasto.

Leponiemen teoksen lopussa on Veli-Jussi Koskisen laatima Granfeltin diskografia. Kuuntele Hanna Granfeltin laulama Tuijotin tulehen kauan. Myös YouTubesta löytyy useita Hanna Granfeltin esittämiä kappaleita.

Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen

 

Keväällä luin Venla Hiidensalon romaanin Suruttomat (Otava, 2021), joka kertoo taidemaalari Tyko Sallisesta, hänen ensimmäisestä vaimostaan Helmi Vartiaisesta ja heidän tyttäristään Eva ja Taju Sallisesta. Faktoihin perustuva fiktiivinen romaani meni minulla niin sanotusti ihon alle. 6.4.2021 Salon Seudun Sanomissa ilmestyneessä jutussani totean:

”Suruttomat on surullinen tarina avioliitosta, jossa palava rakkaus muuttuu äärimmäiseksi vallankäytöksi. Miehen turhautuminen oman uransa suhteen purkautuu katkeraksi vaimon työn vähättelyksi ja tämän itsetunnon murtamiseksi. Toisen lahjakkuus on uhka, joka pitää nujertaa. Sadan vuoden takaiset naisen kapeat mahdollisuudet ja olemattomat oikeudet jopa omiin lapsiinsa saavat nykylukijan tuntemaan voimatonta raivoa.”

Jo pitkään ennen Hiidensalon romaanin lukemista olen aikonut jossain vaiheessa lukea Inka-Maria Laitilan ja Tarja Strandénin kirjoittaman Tukaattityttö-nimisen Helmi Vartiaisen elämäkerran. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2002, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt Suruttomien jälkeen Tukaattitytön lukeminen oli hyvin valaisevaa. Koska romaanin tapahtumat olivat vielä tuoreessa muistissa, pystyin helposti vertailemaan tarinoita keskenään. Hiidensalo mainitsee Tukaattitytön romaaninsa yhdeksi tärkeimmäksi innoittajaksi.

Dokumenttiohjaaja ja -käsikirjoittaja Tarja Strandén teki Helmi Vartiaisesta tv-dokumentin Nainen kuvien takana 1990-luvun lopulla. Dokumenttiaan varten hän haastatteli taidehistorioitsija Inka-Maria Laitilaa, jonka äiti Inkeri Lapintie on Helmi Vartiaisen Pekka-veljen tytär. Yhteistyö jatkui elämäkertateoksen kirjoittamisena.

Tyko Sallinen on yksi 1900-luvun alkupuoliskon arvostetuimmista suomalaisista kuvataiteilijoista. Hänen ekspressionistinen brutaali ja raaka maalaustyylinsä herätti omana aikanaan useita myrskyisiä taidekeskusteluja ja herätti laajalti pahennusta. Sallisen parhaisiin töihin lukeutuvat niin sanotut Mirri-maalaukset, joiden mallina toimi pääasiassa hänen ensimmäinen vaimonsa Helmi Vartiainen. Maalausten Mirri on rehevä, pyöreäkasvoinen ja tyhjäkatseinen nainen, jonka sieraimet ovat kuin sian kärsä ja turpea suu punahuulinen ja pyöreä.

Sallisten ensimmäinen tytär Tirsu (Eva) päätyi vuoden ikäisenä kasvatti- tai adoptiolapseksi Tanskaan Tyko Sallisen sisarelle ja tämän aviomiehelle. Tyko Sallisen ja Helmi Vartiaisen avioeron jälkeen toinen tytär Taju siirtyi isälleen vastoin oikeuden päätöstä. Miksi Helmi Vartiainen hylkäsi lapsensa? Oliko hän tosiaan kelvoton äiti, joka ei halunnut tai pystynyt huolehtimaan tyttäristään, kuten Tyko Sallinen on kertonut?

Ennen Tukaattityttö-teoksen ilmestymistä Helmi Vartiaisesta on tiedetty erittäin vähän ja se, mitä on tiedetty, on perustunut aviomies Tyko Sallisen kertomaan, jota ovat toistaneet elämäkerturi Tito Colliander ja kirjailija Irja Salla eli Taju Sallinen. Tarja Strandénia ja Inka-Maria Laitilaa oli alkanut vaivata ilmeinen ristiriita, joka Sallisen totuuden ja heidän löytämiensä tiedonmurusten välillä oli. Vartiaisen suvussa Helmistä ei juuri puhuttu, mutta se, mitä kerrottiin, ei sopinut maalausten Mirriin eikä Tyko Sallisen levittämään kuvaukseen vaimostaan.

Strandén ja Laitila kertovat johdannoissaan, että heidänkin teoksessaan on paljon arvailua ja päättelyä, koska aineistoa on ollut käytettävissä todella niukasti. Monin paikoin faktoja on ollut mahdotonta kaivaa esille, koska kirjallisia lähteitä ei ole ja ne, jotka olisivat voineet kertoa, ovat jo kuolleet. Ilmiselvää kuitenkin on, että totuus Helmi Vartiaisesta on aivan jotain muuta kuin mitä Mirri-maalausten perusteella on päätelty.

Tukaattityttö on mielenkiintoinen ja vetäväkin tietoteos. Strandén ja Laitila kuvaavat kiinnostavasti paitsi kohdettaan myös sitä, miten teos syntyi vaihe vaiheelta. Tiedonmurusten kerääminen on ollut vaivalloista mutta myös palkitsevaa salapoliisityötä. Itseäni kiehtoi erityisesti Sortavalan kaupungin ja seudun kuvaus.

Helmi Vartiaisen elämäntarina on riipaiseva. Suruttomia lukiessani tunsin voimatonta raivoa, ja sama kyllä toistui Tukaattitytön parissa. Valitettavasti romaanin ikävimmät tapahtumat tapahtuivat myös oikeasti Helmille ja hänen tyttärilleen, joiden kohtalo ei lopulta ollut kovin kaksinen sekään.

Inka-Maria Laitinen ja Tarja Strandén: Tukaattityttö – Mirri-kuvien takaa katsoo Helmi Vartiainen
WSOY 2002. 260 s.

Kirjasto.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit

 

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Johanna Vuoksenmaan esikoisromaani Pimeät tunnit lojui luvattoman pitkään arvostelukappalepinossani. Tunnustan, että tutulta kalskahtava kirjailijan nimi loksahti paikalleen vasta, kun kurkkasin esittelyn kirjan kansiliepeestä. Vuoksenmaan tv-sarjat kyllä tunnistan, vaikken niitä ole katsonutkaan, mutta elokuva 21 tapaa pilata avioliitto on vallan mainio. Mutta kuten olen useasti todennut, kirjailijan henkilöllä ei ole sen kummempaa väliä, kirjalla on.

1970-luku oli Suomessa lakkoilun todellista kulta-aikaa. Omaan elämääni lakot eivät muistaakseni juurikaan vaikuttaneet, ja vuoden 1977 kevään sähkölakostakin minulla on vain hämäriä muistikuvia, vaikka olen täsmälleen samanikäinen kuin Pimeiden tuntien päähenkilö Pauliina Ojala. Hämeenlinnalainen Pauliina on 12-vuotias sähkölakon aikaan. Hänen isänsä Esa Ojala on töissä sähkölaitoksella ja säännöstelee lakon aikana niukasti saatavilla olevaa energiaa eri kaupunginosiin. Äiti Eeva on hammaslääkäri, ja Marko-veli kirjoittaa lakon aikana ylioppilaaksi.

Vuoksenmaa on tavoittanut hienosti 12-vuotiaan tytön elämän rajatilassa, jossa epävarmasti häilytään tutun ja turvallisen lapsuuden ja houkuttelevan ja pelottavankin aikuisuuden välillä. Barbi-leikit saavat uusia sävyjä koulun sukupuolikasvatustunneilta. Murrosiän kynnys ylittyy sähkölakkoviikkojen kuluessa, kun Pauliinan kuukautiset alkavat. Muut ruumiilliset aikuisen naisen merkit kuitenkin antavat vielä harmillisesti odottaa itseään. Tunne-elämän myllerrykset ovat melkoisia, kun tyttö rakastuu ensi kerran ja samaan aikaan saa uuden sydänystävän.

Pauliinan ensirakkaus on isoveljen ystävä Jyrki, jonka ystävällisen käytöksen Pauliina ylitulkitsee romanttiseksi kiinnostukseksi. Mielikuvituksessaan hän rakentelee pienistä, osin itse keksimistään merkeistä Jyrkin ja itsensä välille seurustelusuhteen. Juuri noinhan se aikanaan meni!

Toinen Pimeiden tuntien minäkertoja on perheen isä Esa. Hänen kipupisteensä löytyvät lapsuudenkodista, missä aina etäinen isä on sulkeutunut kellarikerrokseen omaan kopperoonsa. Toinen arka paikka on suhde appivanhempiin, erityisesti appeen, joka ei vielä kahdenkymmenen vuoden jälkeenkään ole hyväksynyt vävynsä liian alhaisena pitämäänsä koulutusta. Molemmat vanhat miehet ovat sotaveteraaneja, ja heidän käytöstään selitään sodalla.

Perheessä tapahtuu samaan aikaan monia mullistavia muutoksia, vaikka osa niistä jää pitkäksi aikaa piiloon, pimeään. Pienen perheen kaikki jäsenet tuntuvat elävän paljolti omissa todellisuuksissaan. Tiilitalossa asuu perhe, mutta onko se onnellinen?

Sähkölakko kesti vuonna 1977 seitsemän viikkoa. Saman mittainen on Pimeiden tuntien aikajänne. Ratkaisu toimii oikein hyvin. Seitsemän lakkoviikon aikana Ojalan perheen elämä muuttuu monella tavalla ja moni asia tulee lopulta valoon. Kaikki näkyviin piirtyvä ei ole miellyttävää, mutta loppu on kuitenkin toiveikas. Jotain uutta on murtautumassa esiin.

Esasta opin pitämään. Pauliina herätti henkiin sellaisiakin muistoja, joita en välttämättä olisi halunnut enää muistaakaan. Sukellus 70-luvulle oli kipeänsuloinen. Hieman happamasti hymyillen kiitän Vuoksenmaata myös sitkeistä korvamadoista, kuten Fredin Pylly vasten pyllystä ja Vickyn Charlie Brownista! Alakoulun diskossa meilläkin esitettiin Abbaa, mutta vähän toisessa formaatissa kuin Pauliina kavereineen.

Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit
Otava 2020. 320 s.
Äänikirjan lukijat Anniina Piiparinen (kertoja, Pauliina) ja Jussi Puhakka (Esa), kesto 7 h 57 min.
Kansi Tuula Juusela.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

JP Koskinen: Haukansilmä

 

Preerian tuuli oli huuhtonut pääni puhtaaksi ja olin syntynyt uudestaan.

 

Kaksi vuotta sitten yksi suosikkikirjailijoistani julkaisi uuden romaanin, johon oli ladattu paljon odotuksia. Kustantamo järjesti pienet mutta hyvin lämmintunnelmaiset julkkarit, joihin sain kutsun ja joihin muutaman hyvän bloggaajakollegani kanssa osallistuin. Ihan paikan päällä olimme! Veimme pienen lahjankin, joimme kahvia ja söimme kakkua. Kirjailijaa haastateltiin ja lopussa oli vapaata seurustelua. Tällaista oli kuulkaa ennen! Ehkä on vielä joskus, ken tietää.

Muistelin lämpimästi kyseistä tapahtumaa eli JP Koskisen Tulisiipi-romaanin julkaisujuhlaa, kun luin hänen uunituoretta teostaan Haukansilmä. Tulisiipi lensi ja lunasti hienosti sille ladatut odotukset. Se oli Finlandia-ehdokkaana, ja se sai Savonia-palkinnon. Myös lukijat rakastavat teosta. Minäkin.

Olen Tulisiipeä käsittelevässä blogijutussani todennut, että ”…tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä. Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti…” Olisin niin mielelläni lukenut lisää monien teoksessa vilahtavien henkilöiden tarinoista!

Mutta vuonna 2019 Koskinen tyrmäsi toiveen lisäluettavasta: ”Koskinen paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa täyteläiseltä ja todelta. --- Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on haudattu.”

Mutta onneksi kaikki kirjailijoidenkaan tekemät päätökset eivät ole kiveen hakattuja, tai ainakin niitäkin voidaan joskus vähän nakutella uuteen uskoon, sillä Haukansilmä on mitä ilmeisimmin ainakin aika pitkälti juuri tuo romaani, jonka idean Koskinen kertoi haudanneensa. Siinä on sivuhenkilönä mukana myös ihastelemani Kolme Arpea!

Haukansilmä on esiosa Tulisiivelle, mutta korostan, että romaanit ovat täysin itsenäisiä ja luettavissa vapaassa järjestyksessä. Kumpikaan ei edellytä toisen lukemista millään tavalla, mutta mielenkiintoisen ja nautinnollisen, aivan huikeat tarinat kertovan romaaniparin ne muodostavat. Itse siis olen lukenut romaanit ilmestymisjärjestyksessä, ja eilen illalla Haukansilmän kannet tyytyväisenä suljettuani oli vielä vähän virkistettävä muistia raottamalla Tulisiipeä. Ja kyllä, tarinat on loksautettu taiten yhteen.

Haukansilmän nimi- ja päähenkilö on Yrjö Kuura alias George Frost, joka tarinan mittaan saa vielä nimet Haukansilmä, Mies Jota Hevoset Kuuntelevat ja Ska-Nupa eli Valkoinen Piikkisika. Yrjö saapuu äitinsä, isänsä ja isoveljensä Veikon kanssa Pohjanmaalta New Yorkiin 1860-luvun alussa, kun mahtava Yhdysvallat on sisällissodassa. Sota ei kuitenkaan kiivaasti kasvavan suurkaupungin arjessa juuri näy. Lähimmän kosketuksen sivil vooriin Frostin pojat saavat, kun he osuvat paikalle, kun kadulla tapahtuvaa värväystilaisuutta vastaan tehdään väkivaltainen isku.

Kun Yrjö on 11-vuotias, perhe on jo siirtynyt suukaupungista preerialle uudisraivaajaksi. Yrjöllä on erityisominaisuuksia, joista hänellä on myöhemmissä elämänvaiheissakin suurta hyötyä. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen tarkka näköaisti. Toiseksi hän osaa ampua monin verroin paremmin kuin useimmat ikäisensä, ainakin kiväärillä. Kolmanneksi Yrjö osaa puhua hevosille. Ainakin hän tulee hevosten kanssa toimeen, ja ne tuntuvat kuuntelevan ja ymmärtävän, kun Yrjö puhuu niille äidinkieltään. Vielä neljänneksi mainittakoon Yrjön hyvä kielipää, vaikka hän melkoisen vähäpuheinen mies lopulta onkin.

Maan hallitus kannustaa siirtolaisia perustamaan maatiloja, ja maata jaetaan kaikille halukkaille käytännössä ilmaiseksi. Samaan aikaan rakennetaan kiivaasti rautateitä, lennätinlinjoja ja uusia kaupunkeja. Paha vain, että maa, jota jaetaan ja rakennetaan, kuuluu jo joillekin toisille, jotka eivät ainakaan kaikki katso valloittajien häikäilemätöntä toimintaa hyvällä. Sen saavat kokea nahoissaan myös Frostin pienen uudisraivaajaperheen jäsenet. Eräänä varhaisena aamuna lakotaintiaanit hyökkäävät tilalle ja vievät Yrjön mukanaan.

Esiteini-ikäisenä ahmin James Fenimore Cooperin intiaaniromaaneja, erityisesti Nahkasukka-sarjan kirjoja, joista ainakin osan omistinkin huokeina pokkaripainoksina. Myös Doris Schroederin jännittävä Rin tin tin vaaran poluilla tuli luettua varmaankin pariin kymmeneen kertaan. Ahmimisikään kun kuuluu samojen kirjojen useaan kertaan lukeminen, eikä kirjoja nyt vain ylipäätään ollut riittävästi.

Vähän näihin menneisiin ahmimistunnelmiin pääsin Koskisen Haukansilmän äärellä. Intiaanien kaappaama suomalaispoika, josta lopulta kasvaa heimonsa ja muidenkin heimojen arvostama soturi, on juuri sellainen sankari, jonka seikkailuja olisin mielihyvin ahminut aikoinani. Nautin niistä täysin siemauksin myös nyt, vaikka lukukokemus muuten onkin nykyaikuisen silmin aivan toisenlainen.

Haukansilmä-George kasvaa sekä suomalaissiirtolaiseksi että lakotaksi, mutta hän on aina kuitenkin vain osaksi jotakin, maailmojen välissä ja rajalla. Valkosilmät eli eurooppalaiset valloittajat hylkivät häntä ja jopa suoraan päin kasvoja nimittelevät likaiseksi inkkariksi. Intiaanit taas suhtautuvat hänen valkosilmäisyyteensä epäluuloisesti, jolleivat suorastaan vihamielisesti.

Lähimmät ystävät ovat tietysti poikkeuksia kummallakin puolella, mutta ystäviä ei Haukansilmällä eikä Georgellakaan ole kovin viljalti. Tärkeimmät ovat lopulta lakotatoverit Kamise ja Ihatota, naapuri Foorfinger-Bob sekä uskollinen hevonen Tuulijalka ja koira Pyry.

Haukansilmä on siis hurja seikkailuromaani, jossa intiaanit saalistavat valkosilmien päänahkoja, sinitakit tappavat intiaaneja ja biisonimetsästäjät, junanryöstäjät ja muut villin lännen klassiset hahmot, kuten itse Geronimo, heräävät henkiin.

Mutta seikkailujuoni on lopulta kuitenkin vain ohutta pintaa. Haukansilmä on yleistunnelmaltaan hyvin surumielinen, jopa lohduton romaani. Kahden keskenään sotivan maailman välissä Haukansilmä-George näkee jatkuvasti omin silmin, miten intiaanien elinmahdollisuudet kutistetaan ja heidät elättänyt villi ja lumoava Pohjois-Amerikan luonto tuhotaan vääjäämättä. Ja miksi? Koska ihmiset haluavat aina jotain lisää, jobia ja mania on oltava aina vain enemmän hinnalla millä hyvänsä. Kaiken järjettömyys saa Haukansilmä-Georgen vihaiseksi ja surulliseksi.

 

Yksin matkatessa huomasi, ettei ihminen tarvinnut elääkseen muuta kuin ruokaa ja vettä, se riitti ja kaikki muu oli enemmän tai vähemmän turhaa.

 

Olen aiemminkin yrittänyt avata, miksi niin kovasti pidän JP Koskisen kirjoittamista teoksista. Ainakin Koskinen on armoitettu tarinankertoja. En ole vielä törmännyt yhteenkään pitkäveteiseen teokseen hänen tuotannossaan! Haukansilmäkin on hyvä esimerkki tällaisesta tarinavetoisesta romaanista, joita Koskinen kirjoittaa.

Hyvä, vetävästi kirjoitettu tarina on teoksen tukeva perustus, jolta on hyvä ponnistaa ja laajentaa näköaloja eri suuntiin. Nytkin mukana on siis ainakin alkuperäiskansojen poljettuja oikeuksia ja kaltoinkohtelua, eri kulttuurien törmäyksiä, ihmiskunnan ahneudesta johtuvaa luontokatoa ja elämän tarkoituksen etsintää, ja tässä on vain muutamia Haukansilmän teemoista. Silti romaani ei ole lainkaan saarnaava tai paatoksellinen!

Koskinen leikittelee usein faktan ja fiktion rajalle jäävällä kiinnostavalla kaistaleella. Nytkin monet romaanissa kuvatut tapahtumat ovat joko tosia tai ainakin mahdollisesti tosia. Lukijan on helppo uskoa, että Yrjö Kuuran tarina olisi ainakin voinut olla totta ja mahdollinen.

Pidän myös Koskisen selkeästä kielestä ja teoksen kikkailemattomasta rakenteesta. Tekstiä on helppo ja miellyttävä lukea. Tällaisen tunteen aikaan saaminen ei todellakaan ole itsestään selvää ja yksinkertaista, vaan se kertoo kirjoittajan rautaisesta ammattitaidosta.

JP Koskinen: Haukansilmä
Like 2021. 466 s.

Arvostelukappale.

Juha Hietanen: Huuhkajan siivet

 

Se oli muuten lihonut, Mikael hörähti. Huomasitko?

Rivekö? Miten niin?

Ei kun Hietsu. Siinä on mennyt nakkimuki poikineen jännittäessä.    

 

Iltalehden verkon viihdeuutiset otsikoi 5.12.2020: Ylen suosikkijuontaja Juha ”Hietsu” Hietanen jättää työnsä: ”Ylen hyvästelin eilen”. Samassa uutisessa mainitaan, että toimittaja Juha Hietaselta on helmikuussa 2021 ilmestymässä esikoisromaani Huuhkajan siivet. Omilla verkkosivuillaan Hietanen kertoo pitkästä ja monipuolisesta toimittajanurastaan sekä intohimoistaan, joita ovat muun muassa urheilu ja kirjallisuus. Monipuolisen toimittajauran mittaan juttuja on tullut tehtyä kummastakin aihepiiristä satoja, ellei tuhansia. Vuonna 2012 ilmestynyt tietokirja Seikkailujuoksija kertoo Jukka Viljasen tarinan.

Tätä taustaa vasten ei ole lainkaan yllättävää, että Juha Hietasen esikoisromaani on nimenomaan urheiluromaani. Huuhkajan siivet -romaanin aiheena on Suomen miesten jalkapallomaajoukkue Huuhkajat ja sen liito kohti vuoden 2020 (ja sittemmin v. 2021) EM-turnausta. Teemoina ovat ainakin addiktioksi yltyvä harrastaminen ja fanittaminen eri puolineen sekä keski-ikäisten ihmisten oman tien etsintä.

Romaanin keskiössä on kolme henkilöä, joista nelikymppinen sairaanhoitaja Laura on minäkertoja. Urallaan Laura on kulkeutunut ammattiyhdistystoimintaan ja työskentelee tarinan alussa liiton toimistolla Hakaniemessä. Avioliitto Sepon kanssa on ollut lapseton, ja nyt pariskunnan kotona asuu myös muistisairas Sepon äiti, jonka palveluasumisyksikkö on suljettu sisäilmaongelmien vuoksi. Vastuu vanhuksen hoidosta on lähinnä Lauralla.

Selvästikin Laura kaipaa jotain muutosta elämäänsä, mutta se tulee lopulta yllättävältä taholta, kun neljän ystävyksen lukupiiri-iltana joku avaa television kesken Huuhkajien ottelun. Se on menoa. Laurasta tulee nopeasti intohimoinen Huuhkaja-fani, jolle mikään hinta ei ole liina kova, kun on kyse oman joukkueen kannustamisesta. Mutta mitä vaimon uusi intohimo tekee hieman nuupahtaneelle avioliitolle?

27-vuotias ekonomi Marco Laine on tyytyväinen työhönsä kuihtuvan urheilutavaraliikkeen myyjänä. Leppoisatahtinen työ mahdollistaa omistautumisen oikeasti tärkeälle asialle eli Pohjoiskaarre-nimellä tunnetulle Suomen maajoukkueen kannattajat ry:n huutosakille. Harmi vain, että suvun matriarkat eli äiti ja Ritva-täti eivät pahemmin arvosta Marcon urakehityksen suuntaa saati hänen ponnistelujaan suomalaisen jalkapallon eteen. Jotain olisi keksittävä, jotta saisi naisväen pois niskastaan.

Erik Savolainen on iltapäivälehden pitkän linjan urheilutoimittaja ja kolumnisti sekä tunnetun freelance-urheiluselostaja Raimo ’Raipe’ Salmisen lapsuudenystävä. Erikiä on alkanut yhä enemmän tympiä suunta, johon lehtimaailma on muuttunut. Verkko imee juttuja yhä kiihtyvään tahtiin, ja toimittajan työ on jotain aivan muuta kuin Erikin uran alkuaikoina. Jotain muutosta elämäänsä tuntuu Erik kaipaavan, jotain potkua. Huuhkajien menestysmahdollisuuksiin Erik suhtautuu vähintäänkin skeptisesti.

Näiden kolmen näkökulmahenkilön sekä kirjavan sivuhenkilökaartin kautta Hietanen käsittelee oikeastaan kaiken mahdollisen suomalaiseen maajoukkuejalkapalloon liittyvän. Huuhkajan siivissä työstetään ideaa Huuhkajien kannattajien käsikirjasta, jolla vihittäisiin vasta-alkajafaneja lajin ja joukkueen saloihin. Huuhkajan siivet luettuaan ei enää mitään opaskirjaa kaipaa. Kaikki on jo hallussa!

Lauran, Erikin ja Marcon polut luonnollisesti risteävät tarinassa useaankin otteeseen, ovathan futispiirit Suomessa ja Helsingissä pienet. Ajallisesti tarina kattaa pari vuotta EM-kisapaikan vähittäisestä varmistumisesta Tanska-Suomi-ottelun avauspotkuun 11.6.2021. Mukana on siis vahvasti myös korona ja sen seuraukset niin henkilöiden elämässä kuin EM-kisojen ja Huuhkajienkin osalta. Koska romaanin kirjoittaminen harvoin on kovin nopea prosessi, lienee korona aiheuttanut myös kirjan syntyvaiheissa tiettyjä komplikaatioita.

Tyylilajiltaan Huuhkajan siivet on kepeähköä lempeänironisen huumorin sävyttämää urheilu- ja ihmissuhdeproosaa. Paikoin juonikuviot äityvät melkoisiksi irrotteluiksi ja välillä hipaistaan absurdinkin rajoja. Kirjoittajan vankka tietämys urheilumaailman peruskuvioista ja lieveilmiöistä on vakuuttavaa, vaikka paikoin ottelukuvioiden selostus onkin lipsahtaa ainakin minun makuuni liialliseksi ja toisteiseksikin. Tarina etenee kuitenkin pääosin luistavasti, ja dialogipainotteisuus on ehdotonta plussaa.

Oma jalkapallotietämykseni oli ennen Huuhkajan siipien lukemista ehkä aavistuksen ikäisiäni naislukijoita korkeammalla, koska perheessä oli aktiivinen junioripelaaja kymmenen vuoden ajan. Futisäidin hommiin kuului lähinnä kuljettajan ja pyykkärin tehtäviä sekä mokkaruutujen leivontaa, mutta väkisinkin on jotain tietoa lajista tarttunut matkan varrella äitiinkin. Jalkapalloa myös seurataan perheessämme edelleen, mutta intensiteetti on erittäin maltillista. Tältä pohjalta Huuhkajan siipien lukeminen ainakin sujui erinomaisesti.

Pidän Lauran valintaa päähenkilöksi onnistuneena ratkaisuna. Hänen kauttaan tarinaan tulee oivallista raikkautta. Kuka tahansa voi tosiaan hurahtaa miltei mihin tahansa!

Juha Hietanen: Huuhkajan siivet
Aula & Co 2021. 335 s.
Äänikirjan lukija Fanni Noroila, kesto 10 h 37 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23

 

Oletko innokas risteilymatkustaja? Haaveiletko vähän pidemmästäkin risteilystä upealla luksusristeilyaluksella? Jos vastaat näihin kysymyksiin kyllä, kannattaa harkita tarkkaan, luetko Sebastian Fitzekin trillerin Matkustaja 23. Sen jälkeen voivat nimittäin ajatukset risteilylomasta hieman muuttua!

Tuottelias trilleristi Sebastian Fitzek on Saksan suosituimpia nykykirjailijoita, jonka teoksia on myyty yli 13 000 000 kappaletta ja julkaistu ainakin 36 maassa. Fitzek julkaisi esikoisromaaninsa Die Therapie vuonna 2006 työstettyään ideaa ja käsikirjoitusta kuusi vuotta. Tarina kertoo, että hän tarjosi käsikirjoitustaan lukuisille kustantamoille ja sai kolmetoista hylkäystä ennen kuin kustantamo Droemer Knaur Verlag otti sen kustannusohjelmaansa.

Fitzekin tuotantoa on tähän mennessä ilmestynyt suomeksi niukasti. Vuonna 2019 julkaistiin ääni- ja e-kirjana psykologinen trilleri Paketti (Storyside). Kustantamo Bazar on ottanut Fitzekin suomennokset julkaisuohjelmaansa ja julkaisutahti on kova: tammikuussa 2021 ilmestyi Potilas, Matkustaja 23 toukokuussa ja marraskuussa vuorossa on Ikkunapaikka 7A. Kyseessä ei ole sarja vaan teokset ovat yksittäisiä itsenäisiä jännitysromaaneja.

Trillerin nimi Matkustaja 23 viittaa siihen, että tilastojen mukaan risteilyaluksilta katoaa vuosittain keskimäärin 23 ihmistä jäljettömiin. Tästä faktasta risteilyalusvarustamot mieluiten vaikenisivat tyystin. Tähän ikävään faktaan berliiniläinen poliisipsykologi Martin Schwartz törmää, kun hänet houkutellaan luksusristeilyalus Sultan of the Seasille selvittämään hyvin erikoista tapausta.

Houkuttimena käytetään Martinin omakohtaista tragediaa. Hänen vaimonsa Nadja ja yksitoistavuotias poikansa Timmy katosivat Sultanilta viisi vuotta aikaisemmin. Tutkimuksissa selvisi, että Nadja oli huumannut heidän poikansa eetterillä, viskannut tämän laidan yli ja hypännyt itse perässä. Nyt Martinin laivalle kutsunut eksentrinen ja erittäin rikas leskirouva antaa ymmärtää, että kaikki ei ehkä sittenkään mennyt, kuten virallinen selitys kertoo. Saattaisiko Martinin perhe kenties olla vielä elossa?

Tästä mahdollisuudesta antaa toivoa eriskummallinen tapaus. Kaksi kuukautta aiemmin Sultanilta katosivat äiti ja tytär, Naomi ja Anouk Lamar. Heidät oli jo julistettu kuolleiksi, mutta nyt täysin odottamatta tytär Anouk on ilmestynyt takaisin laivalle, kalpeana, puhumattomana ja raa’asti raiskattuna. Laivayhtiö on kuitenkin päättänyt salata tytön löytymisen. Jos Martin ei pysty ratkaisemaan, mitä tytölle on tapahtunut, tämä katoaa uudelleen ennen kuin laiva saapuu New Yorkiin.

Aikaa on siis niukalti, samoin keinoja arvoituksen ratkaisemiseen. Lisäriesanaan Martinilla on vielä fyysisiä ongelmia, jotka johtuvat katkenneesta etuhampaasta ja hiv-estolääkityskuurista, joka aiheuttaa pahoja sivuvaikutuksia. Kirjan alun kohtaus selittää, miten tähän tilanteeseen on päädytty. Kuvaus siitä, miten Martin katkaisee itse hohtimilla oman etuhampaansa voidakseen suorittaa peitetehtävänsä loppuun, on varsin kuvottava.

Poliisipsykologi Martin Schwartzin lisäksi näkökulmahenkilöitä ovat Naomi Lamar, joka on joutunut sadistisen sieppaajan kynsiin, sekä Julia Stiller, joka on tullut risteilylle teini-ikäisen Lisa-tyttärensä kanssa. Juuri laivan irtauduttua lähtösatamasta Julia saa tietää, että Lisa on joutunut iljettävän nettikiusaamisen kohteeksi. Nyt hän on itse tuonut traumatisoituneen teini-ikäisen tytön risteilyalukselle. Ja kaikkihan tietävät, että itsemurhaa hautovien näkökulmasta risteilyalus on oikea toivekohde…

Kirjoitin keväällä Potilaasta, että se on väkivaltaa ja iljettävien rikosten kuvailua sisältävä trilleri, jota luonnehtisin ennemminkin psykopaattiseksi kuin psykologiseksi trilleriksi. Sama pätee Matkustaja 23:eenkin. Fitzek ei juuri säästele lukijaansa, vaan tunnelma on paikoin painajaismainen. Sitä tosin keventää teoksen elokuvamainen rakenne, jossa lyhyet luvut vuorottelevat eri näkökulmien välillä ja leikkaukset kohtauksesta toiseen ovat nopeita ja teräviä.

Lukijan harhauttamisessa Fitzek on mestari. Yllätyskäänne seuraa toistaan, ja uusia pelaajia tuntuu liittyvän peliin jatkuvasti. Mikään ei ole sitä, miltä näyttää, sen Martinkin saa karvaasti kokea moneen otteeseen. Tällä kertaa juonen viimeinen koukku on sijoitettu ihan hännänhuipuksi epilogiin kirjailijan kiitosten jälkeen. Kannattaa siis tosiaankin lukea kirja konkreettisesti loppuun asti!

Sebastian Fitzek: Matkustaja 23 (Passagier 23)
Suom. Sanna van Leeuwen.
Bazar 2021. 426 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 10 h 53 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Omat risteilyhaluni eivät ole vuosikymmeniin olleet kovinkaan kaksiset, eikä kaunokirjallisuus ole ainakaan sitä kohentanut. Pauliina Suden trillerissä Seireeni tuodaan esiin alusten luksusturistien ja henkilökunnan välinen jyrkkä kuilu. Yläkansilla ei ole totisesti käsitystä siitä, millaisilla työehdoilla siellä lomailevien hyvinvoinnista ja viihtyvyydestä huolehditaan kellon ympäri. Lisäkontrastina ovat vielä Välimerellä purjehtivat tai ajelehtivat pakolaisia kuljettavat alukset. Myös Stefan Mosterin romaanissa Nelikätisen soiton mahdottomuus yhtenä teemana on laivojen sisäinen jyrkkä luokkajako.

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon

 

Suomen dekkariseuran jäsenlehti Ruumiin kulttuurin numerossa 2/2021 on haastateltu kuutta hiljattain esikoisdekkarinsa julkaissutta kirjailijaa. Yksi heistä on Johanna Savolainen, jonka dekkari Se, joka pääsi pakoon ilmestyi huhtikuussa Kustannus-Mäkelän julkaisemana.

Savolainen kertoo olevansa Kotkasta Helsinkiin muuttanut entinen toimittaja ja nykyinen viestintäpäällikkö, jolla on takanaan ura nuorten maajoukkueen koripalloilijana. Nykyään hän harrastaa juoksua.

Se, joka pääsi pakoon -dekkarissa Savolainen on hyödyntänyt monia itselleen tuttuja aiheita. Ensinnäkin romaanin miljöö on pieni rannikkopaikkakunta, jota kutsutaan Kyläksi. Lukija sijoittaa sen mielessään kirjailijan antamien vihjeiden mukaan Suomenlahden rannikolle jonnekin Kotkan ja Haminan kaupunkien väliin. Tapahtuma-aika on vuoden 2009 kesä, joskin loppuratkaisut sijoittuvat seuraavan vuoden kevääseen.

Kirjan päähenkilö on Kotkan poliisissa työskentelevä rikosylikonstaapeli Veikko Niskanen, joka harrastaa intohimoisesti juoksua. Yksi keskeisistä henkilöistä on nuori koripallolupaus Teemu Merikallio, joka ennen Yhdysvaltoihin lähtöään palaa viettämään kesää Kylään äitinsä Annan luokse. Anna on entinen toimittaja, joka on aviomiehensä kuoleman jälkeen palannut Kylään ja ottanut hoitaakseen vanhempiensa liikeyrityksen, kohtalaisen hyvin menestyvän baarin. Annan baari on jonkinlainen kylän sydän, jossa kaikki tiedetään.

Tapahtumat alkavat jo keväällä, kun Annan palkkaama kesäapulainen Eevi pölähtää täysin varoittamatta paikalle toista kuukautta etuajassa. Parikymppinen hätkähdyttävän kaunis Eevi saa Annalta sekä asunnon että työpaikan. Naisten yhteiselo alkaa vähän kangerrellen, mutta vähitellen Anna tottuu siihen, että Eevi ei suostu kertomaan mitään itsestään ja menneisyydestään. Kaksikon rauha odotetusti järkkyy, kun Teemu muuttaa kesäksi takaisin kotiinsa.

Kylän ilmapiiri vaikuttaa jotenkin jännittyneeltä, eikä kaunis ja salaperäinen Eevi baaritiskin takana ja koko Suomen ihailema Teemu sen toisella puolella tunnu helpottavan tilannetta. Myös Annan ystävä Leila palaa yllättäen tyhjentämään lapsuudenkotiaan. Sitten Kylässä alkaa tapahtua raakoja väkivallantekoja, joita poliisin silmin tuntuu yhdistävän vain yksi nimi: Teemu Merikallio. Mitä Kylässä oikein kesäöisin tapahtuu?

Kustantaja luonnehtii Savolaisen esikoisteosta cosy crime -tyyliseksi dekkariksi, mutta mielestäni Se, joka pääsi pakoon ei ole kovinkaan leppoisa. Ainakaan minun on vaikea pitää leppoisana esimerkiksi murhaa, jossa uhrin pää murskataan kahvakuulalla. Tunnelma tiivistyy loppua kohden melko ahdistavaksi, vaikka alkuun pääseminen on uhkarohkeankin hidasta. Prologin perusteella tiesi toki odottaa, että jossain vaiheessa alkaa tapahtua, mutta siitä huolimatta usko oli hieman koetteilla.

Kaikilla Kylän asukkailla ja osalla kesävieraistakin tuntuu olevan toinen toistaan synkempiä salaisuuksia kätkettävänään. Niiden penkominen ei tosiaankaan ole vaaratonta.

Kuten sanottu, Savolainen on taitava ahdistavan ja synkeän tunnelman luojana. Myös hänen henkilönsä ovat kiinnostavia, vaikka aivan iholleen he eivät lukijaa päästäkään. Juonessakin on lopulta riittävästi kierrettä ja sivurönsyjä, ja ainakin minä halusin tietää, mitä, kuka ja miksi kaiken takana lopulta on. Kilpaurheilun raadollinen maailma on kuvattu mielenkiintoisesti ja asiantuntevastikin.  

Rikosylikonstaapeli Veikko Niskaseenkin tutustuttiin vasta hyvin pintapuolisesti. Mutta kenties saamme vielä uusia tilaisuuksia tuttavuuden syventämiseen?

Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon
Kustannus-Mäkelä 2021. 316 s.

Arvostelukappale.

En valikoi luettavaani kustantamon perusteella, mutta on mukavaa lukea välillä pienempien (ja toistaiseksi itsenäisten) kustantamojen julkaisemia teoksia. Kustannus-Mäkelällä esimerkiksi on kiinnostavia dekkaristeja tallissaan, kuten Marja-Liisa Heino.

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa

 

Tuomas Liuksen nostalgiateknotrillerissä Sudenkorennon kesä on ’ääniraita’ eli vinkki kuhunkin kohtaukseen sopivasta musiikista. Heti Liuksen kirjan perään luin Milka Hakkaraisen esikoisdekkarin Ei verta rantaa rakkaampaa, jonka alkusivulla on lista tekstissä lainatuista laululyriikoista:

 

Vaikka toteutustapa on kovin erilainen, lopputulos omassa päässäni toimi hyvin samoin. Hakkarainen on tosiaan lainannut tarinaan sopiviin kohtiin säkeitä yllä olevasta listasta. Koska kappaleet ovat niin perin juurin tuttuja, suomalaisuuden selkäydintä herkästi helähdyttäviä, alkoivat ne välittömästi soida päässäni kirjaa lukiessani! Niin että kiitos vain korvamadoista…

Milka Hakkarainen on asunut kymmenen vuotta Ruotsissa ja työskentelee siellä suomen kielen opettajana. ”Aloin kirjoittaa vakavissani vasta muutettuani Ruotsiin. Olin aina huomaamattani pitänyt äidinkieltä itsestäänselvyytenä, mutta silloin vetäistiin matto alta. Kirjoittaminen oli jonkinlainen puolustusreaktio, jolla todistin itselleni, että pystyn vielä ilmaisemaan itseäni esteettä. Sen avulla pääsin pakoon omaan kuplaani”, Hakkarainen kertoo omasta taustastaan kustantamon sivuilla.

Samoista itseilmaisun katoamisen tunteista kärsii Hakkaraisen dekkarin toinen päähenkilö Rosa Riemunen, Helsingin Sanomien entinen rikostoimittaja. Rosalle on tapahtunut jotain hyvin epämiellyttävää menneisyydessään, ja viimeisten ikävien käänteiden jälkeen hän on päättänyt aloittaa elämänsä ja uransa uudelleen alusta. Jostain syystä hän on päättänyt hakea töitä Uutissuomi-lehdestä, joka on pieni ruotsinsuomalaisten sanomalehti Gävlessä. Sen uskollisimpia tilaajia ovat läheisen Skutskärin teollisuustaajaman suomalaisyhteisön asukkaat.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen lehden palveluksessa Rosa saa hoitaa Skutskärin Suomiseuran puheenjohtaja Anneli Perannon haastattelun. Sattumalta hän soittaa Perantojen ovikelloa juuri, kun suku on talossa viettämässä Annelin veljen Heikin muistotilaisuutta. Paikalla on myös Tukholmassa poliisina työskentelevä Jan(i) Peranto, Annelin poika, joka vihaa suomalaisia sukujuuriaan sekä erityisesti Skutskäriä ja joka on romaanin toinen päähenkilö.

Seuraavana aamuna Janin isoäiti Rauha löytyy merenrannasta hukkuneena. Muistotilaisuudessa Rauha on käyttäytynyt sekavasti ja sanonut tietävänsä, mihin hänen miehensä on haudattu. Aviomies Otto on kadonnut parikymmentä vuotta takaperin jäljettömiin, samoin miehen uskollinen koira Rakki.

Erinäisten vaiheiden jälkeen sekä Rosa että Jan(i) (Jani on jättänyt suomalaisuuteen viittaavan loppu-i:n nimestään pois) päätyvät tahoillaan tutkimaan Skutskärin vanhoja ja uusia katoamisia ja mitä ilmeisimmin myös murhia. Vähitellen he myös ajautuvat jonkinlaiseen vastahakoiseen yhteistyöhön.

Rikosjuoni on rakennettu taiten, ja tarinassa on useitakin mielenkiintoisia käänteitä ja sivujuonteita. Tosin yksi tapahtumista ohitetaan kummallisen kevyesti siihen nähden, kuinka omituinen se on. Huomasin kihiseväni turhautumistani, kun ilmeisen kiinnostava seikka tuntui vain ohittuvan! Onneksi sekin sitten aikanaan sai selityksensä.

Parasta Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanissa on kuitenkin ruotsinsuomalaisuuden perinpohjainen ruoppaus. Hakkarainen ei säästele yhtään, vaan pöyhii todella pohjamudatkin. Skutskärissä suomalaiset maahanmuuttajat ovat työllistyneet Stora Enson sellutehtaassa. Koko paikkakunta on aina haissut sellulta, joten sitä on myös kutsuttu Skitskäriksi. Lempinimi kertoo tilanteesta paljon. Ruotsi on ottanut tarvitsemansa työvoiman avosylin vastaan, mutta mikään onnela maa ei enemmistölle tulijoista kuitenkaan ollut, oikeastaan kaikkea muuta.

Ensimmäisen sukupolven ruotsinsuomalaiset eivät kaikki koskaan opetelleet ruotsia, koska tarkoitus oli vielä palata Suomeen, koti- ja isänmaahan. Ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunteet eivät siis ole mitenkään yllättäviä. Toisen polven maahanmuuttajien tilanne on toisenlainen ja kolmannella polvella vielä erilainen. Mihin yhteisöön kuulutaan? Missä ovat juuret? Keitä olemme? Kysymykset ovat vaikeita ja kipeitä.

Näitä kysymyksiä Hakkarainen käsittelee henkilöidensä ja Suomiseuran jäsenten tarinoiden kautta taitavasti, lempeää huumoria unohtamatta. Romaanissa on huikeaa yhteiskunnallisuutta ilman, että se on vähääkään saarnaava tai pitkäveteinen. Omakohtaisuutta kenties on mukana myös, mutta jää arvailujen varaan, kuinka paljon Rosan kokemuksista on tekijän kokemuksia. Joka tapauksessa erittäin elämänmakuista ja mielenkiintoista kuvausta!

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa
Myllylahti 2021. 372 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jussi Puhakka, kesto 8 h 30 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Jyväskylän Muuratsalosta kotoisin oleva rikosylikonstaapeli Elmo Vauramo on palannut kotikaupunkiinsa. Uudessa virassaan Elmolla on työparina laitoksen erikoisin tyyppi Matilda Metso, joka huhujen mukaan on omintakeisella käytöksellään savustanut entisen työparinsa hakemaan töitä muualta. Matilda ei turhia puhele, mutta hän on erinomainen poliisi. Uudessa työpaikassaan Elmo tuntee viihtyvänsä erinomaisesti, eikä vähiten siksi, että pomo Selma Lahtinen vaikuttaa täydelliseltä esimieheltä eli vastakohdalta hänen aiemmalle päällikölleen.

Elmo ei ole taustoiltaan ehkä kaikkein tyypillisin poliisi edes dekkareissa, sillä hän on ollut kohtalaisen menestyneen rockbändin kitaristi. Unelma menestyksestä jäi kuitenkin saavuttamatta, ja nyt bändivuosista on muistona enää komea letti ja pölyttyvä kitara poikamiesboksin nurkassa.

Elmon ensimmäinen juttu Jyväskylässä on nelivuotiaan Lenni-pojan katoaminen. Joku sieppasi pojan hiekkalaatikolta äitinsä nenän alta, kun tämä nukutti Lennin nuorempaa sisarusta vähän sivummalla. Pojasta jäi vain toinen kenkä leikkikentän rajalle. Johtolankoja ei ole, ja juttu junnaa paikoillaan. Elmo tuntee paineen kasvavan. Ei kai hänen ensimmäinen juttunsa ole jäämässä ratkaisemattomaksi? Lisäksi jokin Lennin katoamisessa tuntuu herättelevän hänen pahoja muistojaan kaukaa lapsuuden hämäristä asti.

Lennin katoamineen herättää kipeitä muistoja myös Liljassa, jonka Henri-poika katosi ensimmäisen kouluvuotensa syyslukukauden alkupäivinä koulun retkellä. Lilja ei ole päässyt yli poikansa katoamisesta. Tilannetta ei helpota, että hän on menettänyt myös kuulonsa ja sitä myötä työnsä. Muistisairaudesta kärsivä mies Leo ei enää osaa viittomia, joten yhteys puolisoonkin on mennyttä. Viittomakielentaitoisen ystävättärensä Vivianin kanssa Lilja päättää vielä kerran yrittää selvittää, mitä Henrille oikein tapahtui kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Missä poika on? Onko hän vielä elossa, kuten Liljasta tuntuu?

Tuire Malmstedt sai esikoisteoksestaan Pimeä jää Suomen dekkariseuran myöntämän Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan vuonna 2019. Pimeän jään aloittamassa Isa Karos -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme dekkaria. Lasitarha aloittaa uuden Metso & Vauramo -sarjan.

Lasitarhassa on paljon aiemmista dekkareista tuttua Malmstedtia. Lukijan on syytä olla varuillaan, sillä Malmstedt on haka harhauttamaan sinisilmäisiä. Aika harva asia on lopulta sitä, miltä alussa näyttää. Edelleen Malmstedtia kiehtovat ihmismielen pimeät syöverit. Mitä on pahuus? Miten traumat vaikuttavat ihmiseen? Miten muistot rakentuvat? Ketkä kaikki voivat kokea syyllisyyttä tapahtumista, joille eivät ole voineet mitään? Nykyhetken tapahtumat juontuvat menneisyydestä.

Aiemman sarjansa kirjoihin Malmstedt on kirjoittanut historialliset tasot, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän löyhästi pääjuoneen ja tuovat tarinaan mystisen ulottuvuuden. Lasitarhassa ei tällaista rinnakkaiskertomusta ole, mutta tarinan lomaan on siroteltu otteita pimeään huoneeseen suljetun pikkupojan ajatuksia. Kokonaisuus tuntuu ehkä tämän takia kompaktimmalta.

Uudet päähenkilöt Elmo Vauramo ja Matilda Metso eivät vielä tule kovin tutuiksi, mutta sen verran kuitenkin, että heistä jo kiinnostuu. Kummallakin on historiassaan kipukohtia, joita jo jonkin verran avataan, mutta mitään Isa Karoksen traumojen kaltaista heidän komeroissaan ei vaikuttaisi lymyävän. Se tuntuu helpottavalta. Ainakin minusta on mukavaa välillä seurata rikostutkintaa, jonka tekijät eivät ole totaalisolmussa omine ongelmineen. En oikein osaa sanoa, pidänkö enemmän mukavan tuntuisesta Elmosta vai eksentrisestä Matildasta.

Lasitarha ei ole mikään leppoisa teekutsudekkari. Malmstedt on tarttunut kaikkien vanhempien pahimpiin pelkoihin ja lisännyt niihin vielä pari kierrettä. Kannattaa tosiaan varoa, kun tuijottaa pimeyteen.

 

Tuire Malmstedt: Lasitarha
Aula & Co 2021. 361 s.

Arvostelukappale.

Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

 

Metso & Vauramo -sarja:

Lasitarha

Someton heinäkuu takana - Mitä kuuluu kirjabloggaajalle?

 

Heinäkuun hellettä
Bergvikin kartanon Cafe Smörren pihalla.

Ensimmäisen kerran Kirsin kirjanurkka -blogin yli kymmenvuotisen olemassaolon aikana takana on kokonainen kalenterikuukausi, jonka aikana en julkaissut ainoatakaan kirjajuttua tai muutakaan postausta. Myös blogin somekanavat – Facebook-sivu, Twitter- ja Instagram-tilit – ovat olleet kesätauolla koko heinäkuun.

Heinäkuu on aina ollut kirjablogin kannalta hankala kuukausi. Olen silloin lomalla, joten aikaa blogin kanssa puuhailuun on tavallista enemmän, ainakin teoriassa. Mutta heinäkuussa myös monet muut suomalaiset lomailevat, eikä heitä mitä ilmeisimmin kiinnosta kirjablogin sisältö, sillä kesäkuukausina blogissa vierailevat pääasiassa vain venäläiset ja erityisesti amerikkalaiset botit. Dekkareita luetaan laiturinnokissa ahkerasti, mutta dekkareista ei.

Tänä keväänä huomasin, että aloin olla aika kurkkuani myöden täynnä yhä lisääntyvää koneen äärellä kökkimistä. Pandemian takia työ siirtyi jälleen yhä tiiviimmin ruudun ja näppäimistön ääreen. Lisäksi aloitin syksyllä 2020 opinnot avoimessa yliopistossa, ja koska pandemian takia nekin kurssit ovat nykyään täysin etäopintoina suoritettavia, lisäistumista koneen äärellä kertyi taas ja yllättävän runsaasti. Kevätkausi oli myös blogissa melko aktiivista aikaa ainakin omalla mittapuullani. Luin paljon, ja kirjoitin koko joukon esittelyjä.

Toinen paljon aikaani nielevä asia elämässäni alkoi olla some. Huomasin roikkuvani koko ajan jonkin somesovelluksen päässä. Puhelin oli aina käden ulottuvilla, myös kirjoja lukiessani. Blogijuttujen kirjoittamisaika venyi kohtuuttomaksi, kun jokaisen ajatuskatkon kohdalla koneelta avautuikin taas jokin somesivu. Puheet keskittymiskyvyn menettämisestä olivat konkretisoituneet omalla kohdallani. Jotain piti tehdä.

Kevään mittaan aloin ahdistua tai ainakin ärtyä myös lukemisistani. Kirjastosta lainattuja kirjoja en ehtinyt laina-aikaan lukea, ostamani kirjat siirtyivät suoraan kirjahyllyyn ’luen ehkä joskus’ -osastolle ja arvostelukappaleiden päivämäärät alkoivat vanheta. Luettavien kirjojen pinot kohoilivat vaarallisen korkeiksi jälleen kerran, vaikka kuinka yritin tehdä valintoja, karsia ja poistaa kirjoja ja ennen kaikkea lukea ahkerasti.

Kesän lähestyessä luin yhä enemmän uutuusdekkareita. Dekkarit ja ylipäätään jännityskirjat ovat ihan aidosti minulle rakkaimpia genrejä, joiden lukemisesta nautin. Mutta nyt niidenkin lukemisessa alkoi tuntua kummallinen velvoitteen sivumaku. Yritinkö suorittaa jotain tehtävää? Ainakin olisi mahdotonta lukea kaikkea uutta ja kiinnostavaa edes näistä genreistä, sen tajusin.

Ajattelin, että voisin vähän keventää oloani lukemalla välillä vanhempia dekkareita, joten aloitin juttusarjan, jossa esittelen kaikki Johtolanka-palkinnon saaneet dekkarit. Loistava idea, mutta onneksi tajusin olla hirttämättä sitä mihinkään aikatauluun. Hyvin alkanut sarja jatkuu vielä, kunhan sopiva hetki sille koittaa. Samaten kirjallisuuslehtijuttusarjani on toistaiseksi huilailemassa, mutta tekee kyllä vielä paluun sekin.

Kun kesäkuussa aloin puutua jopa dekkareiden lukemiseen, alkoi ajatus dekkarittomasta heinäkuusta muovautua. Päätin, että heinäkuun aikana en lue enkä kuuntele ainoatakaan dekkaria. En, vaikka juuri dekkaripinoni huojui jo tuolloin ennen juhannusta kaikkein korkeimpana ja vaikka siinä on viime vuonnakin julkaistuja kirjoja, jotka vielä ehdottomasti haluan lukea ja esitellä. Päätös oli tehty, ja jo se tuntui helpottavalta. Nyt voisin lukea jotain ihan muuta!

Mutta mitä tehdä jatkuvalle somessa roikkumiselle? Olen normaalisti kohtalaisen aktiivinen Facebookin lukuisissa kirjallisuusryhmissä ja osallistun innokkaasti kirjallisuus- ja lukemisaiheisiin Twitter-keskusteluihin. Vain Instagramissa olen jokseenkin laiska somettaja.

Lisäksi minulla on kolme someroolia.

Ensinnäkin olen siellä ihan omana itsenäni, yksityis-Kirsinä. Yksityis-Kirsi on myöhäiskeski-ikäinen naisihminen, joten hänen aktiivisin välineensä on Facebook-seinä. Toiseksi olen somessa kirjabloggaaja. Kirsin kirjanurkka -blogin bloggaaja on kohtalaisen aktiivinen Twitter-keskustelija. Instassa yksityis-Kirsi ja Kirsin kirjanurkka sekoittuvat. Kolmantena on vielä työ-Kirsi, jolla on tili Twitterissä ja työyhteisön yhteisen Facebook-sivun ylläpito-oikeus.

Työ-Kirsin suhteen ratkaisu oli helppo. Työsome on lomalla tauolla. Yksityis-Kirsinkään ei ollut lopulta kovin vaikea päättää, että Facesta ja Instasta otetaan kuukauden irtiotto. Mutta kirjablogin tilien, erityisesti Twitter-tilin, hiljeneminen olikin mutkikkaampi kysymys. Miten jakaisin tietoa uusista jutuistani, jos sometilini olisivat hiljaa? Sitten päätin, että en heinäkuun aikana päivitä blogia, joten en tarvitse myöskään blogin sometilejä. Sanottu ja tehty. Poistin kaikki kolme somesovellusta puhelimestani. Huh!

Heinäkuun hellettä
Söderlågvikin taidemuseon
kattoterassilla.

Takana on siis kuukauden mittainen ihmiskoe. Millaista oli? Mihin säästetty someaika kului?

En ilmoittanut some- ja blogitauostani etukäteen tai sen alettua julkisesti missään *, mutta muutamassa (kasvokkain käydyssä!) keskustelussa asia on tullut esille. Ensimmäisinä päivinä huomasin kaipaavani esimerkiksi Facebookia, mutta yllättävän nopeasti tämä kaiherrus lakkasi. Hyväksi ratkaisuksi osoittautui sovellusten poistaminen puhelimesta, sillä sometilien selailu oli jo tullut automaattiseksi tavaksi.

Tosin jatkokehittelyä paastoni kaipaisi, sillä Ylen ja HS:n sovelluksia tulin selanneeksi ennätyspaljon. Myös sääsovellukset ynnä muut koukuttavat härpäkkeet kannattaisi ehkä poistaa sometauon ajaksi. Älypuhelin koukuttaa käyttäjänsä niin monilla tavoilla!

Huomasin myös, että ’pakko’ ottaa kaikesta koko ajan kuvia väheni, koska niitä ei nyt voinutkaan heti ladata someen. Mielestäni en ole normaalistikaan kovin innokas somekuvien julkaisija, mutta muutoksen kuitenkin omassa toiminnassani ja ennen kaikkea ajattelussani huomasin selvästi.

Tietokoneen suosikeista en sivuja poistanut, mutta vain pari kertaa huomasin olevani avaamassa niitä, kuten tapanani koneelle istahtaessa yleensä on ollut. Koska blogikin oli tauolla, työ- ja opiskeluasiat samaten, koneella istuminen ylipäätään väheni rajusti eikä kiusausta avata vaikka Facebook juuri tullut. Erityisen hyvin huomasin eron kirjoittaessani blogijuttuja. Kun ei ollut lupa selailla somea samalla, jutut syntyivät ennätysajassa! Juuri tästä haluaisin ottaa opiksi jatkoakin ajatellen. Kun kirjoitan, kirjoitan enkä someta.

Vaikka siis blogini ei heinäkuussa päivittynytkään, kirjoitin kyllä blogijuttuja, ja itse asiassa vielä melkoisen pinon. Ne ilmestyvät ajastettuina elo- ja syyskuussa, ja tällä hetkellä ajastettuna on peräti 16 blogijuttua! Alkuun ilmestyvät ne, jotka jäivät varastoon jo kesäkuun puolelta, ja perään ne jutut, jotka olen kirjoittanut heinäkuun aikana lukemistani kirjoista.

Ainakin osan someroikkumisesta säästyneestä ajasta käytin lukemiseen, ja luinkin heinäkuussa omasta mielestäni melkoisen pinon kirjoja:

Juha Hietanen: Huuhkajan siivet (2021, Aula & Co)
Fredrika Runeberg: Katarina Boije ja hänen tyttärensä (1981, WSOY, suom. Tyyni Tuulio)
Fredrika Wilhelmina Carstens: Muratti (2007, Faros, suom. Eeva-Liisa Järvinen)
Juha T. Hakala: Vähemmällä enemmän (2020, Alma Talent)
Wendela (Wendla Randelin): Elisabeth (1999, WSOY, suom. Kati Launis)
Ruth Hogan: Lauluja variksille (2020, Bazar, suom. Susanna Tuomi-Giddings)
Johanna Vuoksenmaa: Pimeät tunnit (2020, Otava)
Inka-Maria Laitila ja Tarja Strandén: Tukaattityttö (2002, WSOY)
Paula Nivukoski: Mainingin varjo (2020, Otava)
Salla Leponiemi: Jumalainen kipuna - Laulajatar Hanna Granfeltin ihmeellinen elämä (2018, Gummerus)
Marja-Leena Tiainen: Sydänystäväni Kirsti (2020, Icasos)
Yaa Gyasi: Maa ja taivas (2020, Otava, suom. Arto Schroderus))
Lisa Wingate: Ennen kuin olimme sinun (2020, Sitruuna, suom. Hilla Hautajoki)
Urpu Strellman ja Kimmo Svinhufvud: Kupliva kirjoittaminen - Iloa ja tehoa työelämän teksteihin (2020, Art House)
Anu Lahtinen: Ebba kuningattaren sisar (2021, Atena,)
Nazanine Hozar: Aria (2020, Otava, suom. Hilkka Pekkanen)
Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat - Suomen kultakauden naisia (2021, Like)
Riitta Konttinen: Aino Sibelius (2019, Siltala)
Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (2021, Aula & Co)

Listan tummennetuista kirjoista ilmestyy aikanaan blogikirjoitus. Mutta kuten huomaatte, pidän edelleen oikeutenani olla kirjoittamatta kaikesta lukemastani blogiin. Tällä kertaa ulkopuolelle jäivät talvella lukemani lehtijuttusarjan innoittamana lainaamani vanhimpiin suomalaisiin romaaneihin lukeutuvat Fredrika Runebergin, Fredrika Carstensin ja Wendelan teokset. Ne roikkuivat kirjastolainapinossani lähes puoli vuotta, ja oli vapauttavaa saada ne lopulta luettua ja palautettua. Lisäksi blogin ulkopuolelle jäävät pari lähinnä työn takia lainaamani ja lukemani tietoteosta.

Kirjaston kirjoissa siis laina-ajat paukkuivat, mikä siirsi niitä ylemmäs luettavien pinoissani. Tällä hetkellä vain yksi kirjaston kirja odottelee lukemistaan, mutta toki varausjonossakin on taas mielenkiintoista luettavaa. Niiden kimppuun sitten aikanaan!

Muuten nautiskelin lukemalla satunnaisessa järjestyksessä luettavien kirjojen pinosta, mitä milloinkin käteen sattui. Seurasin myös mielijohteita, eli kun luettavana olevasta kirjasta nousi ajatus jonkin toisen kirjan lukemisesta, toteutin sen. Yhden kirjan jätin myös suosiolla kesken ja siirsin sen poistettavien pinoon.

Heinäkuun hellettä Seilin saarella.

Olen siis varsin tyytyväinen kuukauden somepaastooni. Syksyn kirjasadon kimppuun käymistä odotan jo kovasti. Sormet ja varpaat ristissä monen muun tavoin toivon, että kaikista koronatakaiskuista huolimatta syksyn kirjallisuustapahtumat ja erityisesti Turun ja Helsingin kirjamessut toteutuisivat. Minulla on nimittäin jo sovittuna kumpiinkin messuihin erittäin mieluisia työtehtäviä, jotka liittyvät uutuusdekkareihin!

Kesää on toki vielä jäljellä, joten toivottelen kaikille erinomaista kesän jatkoa ja erittäin hyviä kirjoja luettavaksi! Olkaahan kuulolla, sillä Kirsin kirjanurkka päivittyy taas!

*) Tämän muistin sitten väärin. Olin ilmoittanut ainakin blogin Facebook-sivuilla heinäkuun blogitauosta kesäkuun lopun viimeisessä päivityksessäni ja sen lisäksi esimerkiksi Facen Dekkariryhmässä.

***
Heinäkuun aikana eniten kuhinaa blogissani herättivät


Antti Tuomaisen Jäniskerroin

ja Rosa Liksomin Hytti nro 6.