Preerian tuuli oli
huuhtonut pääni puhtaaksi ja olin syntynyt uudestaan.
Kaksi vuotta sitten yksi suosikkikirjailijoistani julkaisi
uuden romaanin, johon oli ladattu paljon odotuksia. Kustantamo järjesti pienet
mutta hyvin lämmintunnelmaiset julkkarit, joihin sain kutsun ja joihin muutaman
hyvän bloggaajakollegani kanssa osallistuin. Ihan paikan päällä olimme! Veimme pienen
lahjankin, joimme kahvia ja söimme kakkua. Kirjailijaa haastateltiin ja lopussa
oli vapaata seurustelua. Tällaista oli kuulkaa ennen! Ehkä on vielä joskus, ken
tietää.
Muistelin lämpimästi kyseistä tapahtumaa eli JP Koskisen
Tulisiipi-romaanin julkaisujuhlaa, kun luin hänen uunituoretta teostaan Haukansilmä.
Tulisiipi lensi ja lunasti hienosti sille ladatut odotukset. Se oli Finlandia-ehdokkaana,
ja se sai Savonia-palkinnon. Myös lukijat rakastavat teosta. Minäkin.
Olen Tulisiipeä käsittelevässä blogijutussani
todennut, että ”…tarina tuntuu pullistelevan sen sivujen ja rivien väleistä.
Kuvittelen, että kirjailija on joutunut suitsimaan Pegasosta melkoisesti…” Olisin
niin mielelläni lukenut lisää monien teoksessa vilahtavien henkilöiden tarinoista!
Mutta vuonna 2019 Koskinen tyrmäsi toiveen lisäluettavasta: ”Koskinen
paljasti haastattelussa myös hautoneensa vuosia Amerikan alkuperäiskansoihin
liittyvää romaani-ideaa. Siitä on peräisin Tulisiipeen livahtanut
Kolme Arpea -niminen mies, Kaarlen isoisän ystävä, jota Kaarle muistelee
myöhempinä vuosikymmeninä useaan otteeseen. Kolme Arpea on siis vain tarinassa
lyhyesti vilahtava sivuhenkilö, mutta kuten haastattelijakin totesi, hän vaikuttaa
täyteläiseltä ja todelta. --- Koskinen totesi, että tämä romaani-idea on
haudattu.”
Mutta onneksi kaikki kirjailijoidenkaan tekemät päätökset
eivät ole kiveen hakattuja, tai ainakin niitäkin voidaan joskus vähän nakutella
uuteen uskoon, sillä Haukansilmä on mitä ilmeisimmin ainakin aika pitkälti
juuri tuo romaani, jonka idean Koskinen kertoi haudanneensa. Siinä on sivuhenkilönä
mukana myös ihastelemani Kolme Arpea!
Haukansilmä on esiosa Tulisiivelle, mutta
korostan, että romaanit ovat täysin itsenäisiä ja luettavissa vapaassa
järjestyksessä. Kumpikaan ei edellytä toisen lukemista millään tavalla, mutta
mielenkiintoisen ja nautinnollisen, aivan huikeat tarinat kertovan romaaniparin
ne muodostavat. Itse siis olen lukenut romaanit ilmestymisjärjestyksessä, ja
eilen illalla Haukansilmän kannet tyytyväisenä suljettuani oli vielä vähän
virkistettävä muistia raottamalla Tulisiipeä. Ja kyllä, tarinat on
loksautettu taiten yhteen.
Haukansilmän nimi- ja päähenkilö on Yrjö Kuura alias
George Frost, joka tarinan mittaan saa vielä nimet Haukansilmä, Mies Jota Hevoset
Kuuntelevat ja Ska-Nupa eli Valkoinen Piikkisika. Yrjö saapuu äitinsä, isänsä
ja isoveljensä Veikon kanssa Pohjanmaalta New Yorkiin 1860-luvun alussa, kun
mahtava Yhdysvallat on sisällissodassa. Sota ei kuitenkaan kiivaasti kasvavan
suurkaupungin arjessa juuri näy. Lähimmän kosketuksen sivil vooriin Frostin pojat
saavat, kun he osuvat paikalle, kun kadulla tapahtuvaa värväystilaisuutta vastaan
tehdään väkivaltainen isku.
Kun Yrjö on 11-vuotias, perhe on jo siirtynyt suukaupungista
preerialle uudisraivaajaksi. Yrjöllä on erityisominaisuuksia, joista hänellä on
myöhemmissä elämänvaiheissakin suurta hyötyä. Ensinnäkin hänellä on poikkeuksellisen
tarkka näköaisti. Toiseksi hän osaa ampua monin verroin paremmin kuin useimmat
ikäisensä, ainakin kiväärillä. Kolmanneksi Yrjö osaa puhua hevosille. Ainakin
hän tulee hevosten kanssa toimeen, ja ne tuntuvat kuuntelevan ja ymmärtävän,
kun Yrjö puhuu niille äidinkieltään. Vielä neljänneksi mainittakoon Yrjön hyvä
kielipää, vaikka hän melkoisen vähäpuheinen mies lopulta onkin.
Maan hallitus kannustaa siirtolaisia perustamaan maatiloja, ja
maata jaetaan kaikille halukkaille käytännössä ilmaiseksi. Samaan aikaan
rakennetaan kiivaasti rautateitä, lennätinlinjoja ja uusia kaupunkeja. Paha
vain, että maa, jota jaetaan ja rakennetaan, kuuluu jo joillekin toisille,
jotka eivät ainakaan kaikki katso valloittajien häikäilemätöntä toimintaa
hyvällä. Sen saavat kokea nahoissaan myös Frostin pienen uudisraivaajaperheen
jäsenet. Eräänä varhaisena aamuna lakotaintiaanit hyökkäävät tilalle ja vievät
Yrjön mukanaan.
Esiteini-ikäisenä ahmin James Fenimore Cooperin intiaaniromaaneja,
erityisesti Nahkasukka-sarjan kirjoja, joista ainakin osan omistinkin huokeina
pokkaripainoksina. Myös Doris Schroederin jännittävä Rin tin tin
vaaran poluilla tuli luettua varmaankin pariin kymmeneen kertaan. Ahmimisikään
kun kuuluu samojen kirjojen useaan kertaan lukeminen, eikä kirjoja nyt vain
ylipäätään ollut riittävästi.
Vähän näihin menneisiin ahmimistunnelmiin pääsin Koskisen Haukansilmän
äärellä. Intiaanien kaappaama suomalaispoika, josta lopulta kasvaa heimonsa ja
muidenkin heimojen arvostama soturi, on juuri sellainen sankari, jonka seikkailuja
olisin mielihyvin ahminut aikoinani. Nautin niistä täysin siemauksin myös nyt,
vaikka lukukokemus muuten onkin nykyaikuisen silmin aivan toisenlainen.
Haukansilmä-George kasvaa sekä suomalaissiirtolaiseksi että
lakotaksi, mutta hän on aina kuitenkin vain osaksi jotakin, maailmojen välissä
ja rajalla. Valkosilmät eli eurooppalaiset valloittajat hylkivät häntä ja jopa
suoraan päin kasvoja nimittelevät likaiseksi inkkariksi. Intiaanit taas suhtautuvat
hänen valkosilmäisyyteensä epäluuloisesti, jolleivat suorastaan vihamielisesti.
Lähimmät ystävät ovat tietysti poikkeuksia kummallakin
puolella, mutta ystäviä ei Haukansilmällä eikä Georgellakaan ole kovin
viljalti. Tärkeimmät ovat lopulta lakotatoverit Kamise ja Ihatota, naapuri
Foorfinger-Bob sekä uskollinen hevonen Tuulijalka ja koira Pyry.
Haukansilmä on siis hurja seikkailuromaani, jossa
intiaanit saalistavat valkosilmien päänahkoja, sinitakit tappavat intiaaneja ja
biisonimetsästäjät, junanryöstäjät ja muut villin lännen klassiset hahmot,
kuten itse Geronimo, heräävät henkiin.
Mutta seikkailujuoni on lopulta kuitenkin vain ohutta pintaa.
Haukansilmä on yleistunnelmaltaan hyvin surumielinen, jopa
lohduton romaani. Kahden keskenään sotivan maailman välissä Haukansilmä-George
näkee jatkuvasti omin silmin, miten intiaanien elinmahdollisuudet kutistetaan
ja heidät elättänyt villi ja lumoava Pohjois-Amerikan luonto tuhotaan
vääjäämättä. Ja miksi? Koska ihmiset haluavat aina jotain lisää, jobia ja mania
on oltava aina vain enemmän hinnalla millä hyvänsä. Kaiken järjettömyys saa Haukansilmä-Georgen
vihaiseksi ja surulliseksi.
Yksin matkatessa
huomasi, ettei ihminen tarvinnut elääkseen muuta kuin ruokaa ja vettä, se riitti
ja kaikki muu oli enemmän tai vähemmän turhaa.
Olen aiemminkin yrittänyt avata, miksi niin kovasti pidän JP
Koskisen kirjoittamista teoksista. Ainakin Koskinen on armoitettu
tarinankertoja. En ole vielä törmännyt yhteenkään pitkäveteiseen teokseen hänen
tuotannossaan! Haukansilmäkin on hyvä esimerkki tällaisesta tarinavetoisesta
romaanista, joita Koskinen kirjoittaa.
Hyvä, vetävästi kirjoitettu tarina on teoksen tukeva
perustus, jolta on hyvä ponnistaa ja laajentaa näköaloja eri suuntiin. Nytkin
mukana on siis ainakin alkuperäiskansojen poljettuja oikeuksia ja kaltoinkohtelua,
eri kulttuurien törmäyksiä, ihmiskunnan ahneudesta johtuvaa luontokatoa ja
elämän tarkoituksen etsintää, ja tässä on vain muutamia Haukansilmän
teemoista. Silti romaani ei ole lainkaan saarnaava tai paatoksellinen!
Koskinen leikittelee usein faktan ja fiktion rajalle jäävällä
kiinnostavalla kaistaleella. Nytkin monet romaanissa kuvatut tapahtumat ovat joko
tosia tai ainakin mahdollisesti tosia. Lukijan on helppo uskoa, että Yrjö Kuuran
tarina olisi ainakin voinut olla totta ja mahdollinen.
Pidän myös Koskisen selkeästä kielestä ja teoksen
kikkailemattomasta rakenteesta. Tekstiä on helppo ja miellyttävä lukea. Tällaisen
tunteen aikaan saaminen ei todellakaan ole itsestään selvää ja yksinkertaista,
vaan se kertoo kirjoittajan rautaisesta ammattitaidosta.
JP Koskinen: Haukansilmä
Like 2021. 466 s.
Arvostelukappale.
Tämän minäkin haluan lukea. Pidin niin paljon Tulisiivestä, joka nousi suosikkilistani kotimaisten kärkeen v. 2019. Kiva kun tässäkin on fiktion mukana faktaa.
VastaaPoistaUskon, että pidät myös tästä.
PoistaTässä on minulle ihan uusi tuttavuus! Voisin lukea joskus. :)
VastaaPoistaJP Koskisen tuotantoa kannattaa tutkailla, on runsas ja monipuolinen.
Poista