Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa

 

Tuomas Liuksen nostalgiateknotrillerissä Sudenkorennon kesä on ’ääniraita’ eli vinkki kuhunkin kohtaukseen sopivasta musiikista. Heti Liuksen kirjan perään luin Milka Hakkaraisen esikoisdekkarin Ei verta rantaa rakkaampaa, jonka alkusivulla on lista tekstissä lainatuista laululyriikoista:

 

Vaikka toteutustapa on kovin erilainen, lopputulos omassa päässäni toimi hyvin samoin. Hakkarainen on tosiaan lainannut tarinaan sopiviin kohtiin säkeitä yllä olevasta listasta. Koska kappaleet ovat niin perin juurin tuttuja, suomalaisuuden selkäydintä herkästi helähdyttäviä, alkoivat ne välittömästi soida päässäni kirjaa lukiessani! Niin että kiitos vain korvamadoista…

Milka Hakkarainen on asunut kymmenen vuotta Ruotsissa ja työskentelee siellä suomen kielen opettajana. ”Aloin kirjoittaa vakavissani vasta muutettuani Ruotsiin. Olin aina huomaamattani pitänyt äidinkieltä itsestäänselvyytenä, mutta silloin vetäistiin matto alta. Kirjoittaminen oli jonkinlainen puolustusreaktio, jolla todistin itselleni, että pystyn vielä ilmaisemaan itseäni esteettä. Sen avulla pääsin pakoon omaan kuplaani”, Hakkarainen kertoo omasta taustastaan kustantamon sivuilla.

Samoista itseilmaisun katoamisen tunteista kärsii Hakkaraisen dekkarin toinen päähenkilö Rosa Riemunen, Helsingin Sanomien entinen rikostoimittaja. Rosalle on tapahtunut jotain hyvin epämiellyttävää menneisyydessään, ja viimeisten ikävien käänteiden jälkeen hän on päättänyt aloittaa elämänsä ja uransa uudelleen alusta. Jostain syystä hän on päättänyt hakea töitä Uutissuomi-lehdestä, joka on pieni ruotsinsuomalaisten sanomalehti Gävlessä. Sen uskollisimpia tilaajia ovat läheisen Skutskärin teollisuustaajaman suomalaisyhteisön asukkaat.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen lehden palveluksessa Rosa saa hoitaa Skutskärin Suomiseuran puheenjohtaja Anneli Perannon haastattelun. Sattumalta hän soittaa Perantojen ovikelloa juuri, kun suku on talossa viettämässä Annelin veljen Heikin muistotilaisuutta. Paikalla on myös Tukholmassa poliisina työskentelevä Jan(i) Peranto, Annelin poika, joka vihaa suomalaisia sukujuuriaan sekä erityisesti Skutskäriä ja joka on romaanin toinen päähenkilö.

Seuraavana aamuna Janin isoäiti Rauha löytyy merenrannasta hukkuneena. Muistotilaisuudessa Rauha on käyttäytynyt sekavasti ja sanonut tietävänsä, mihin hänen miehensä on haudattu. Aviomies Otto on kadonnut parikymmentä vuotta takaperin jäljettömiin, samoin miehen uskollinen koira Rakki.

Erinäisten vaiheiden jälkeen sekä Rosa että Jan(i) (Jani on jättänyt suomalaisuuteen viittaavan loppu-i:n nimestään pois) päätyvät tahoillaan tutkimaan Skutskärin vanhoja ja uusia katoamisia ja mitä ilmeisimmin myös murhia. Vähitellen he myös ajautuvat jonkinlaiseen vastahakoiseen yhteistyöhön.

Rikosjuoni on rakennettu taiten, ja tarinassa on useitakin mielenkiintoisia käänteitä ja sivujuonteita. Tosin yksi tapahtumista ohitetaan kummallisen kevyesti siihen nähden, kuinka omituinen se on. Huomasin kihiseväni turhautumistani, kun ilmeisen kiinnostava seikka tuntui vain ohittuvan! Onneksi sekin sitten aikanaan sai selityksensä.

Parasta Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanissa on kuitenkin ruotsinsuomalaisuuden perinpohjainen ruoppaus. Hakkarainen ei säästele yhtään, vaan pöyhii todella pohjamudatkin. Skutskärissä suomalaiset maahanmuuttajat ovat työllistyneet Stora Enson sellutehtaassa. Koko paikkakunta on aina haissut sellulta, joten sitä on myös kutsuttu Skitskäriksi. Lempinimi kertoo tilanteesta paljon. Ruotsi on ottanut tarvitsemansa työvoiman avosylin vastaan, mutta mikään onnela maa ei enemmistölle tulijoista kuitenkaan ollut, oikeastaan kaikkea muuta.

Ensimmäisen sukupolven ruotsinsuomalaiset eivät kaikki koskaan opetelleet ruotsia, koska tarkoitus oli vielä palata Suomeen, koti- ja isänmaahan. Ulkopuolisuuden ja alemmuuden tunteet eivät siis ole mitenkään yllättäviä. Toisen polven maahanmuuttajien tilanne on toisenlainen ja kolmannella polvella vielä erilainen. Mihin yhteisöön kuulutaan? Missä ovat juuret? Keitä olemme? Kysymykset ovat vaikeita ja kipeitä.

Näitä kysymyksiä Hakkarainen käsittelee henkilöidensä ja Suomiseuran jäsenten tarinoiden kautta taitavasti, lempeää huumoria unohtamatta. Romaanissa on huikeaa yhteiskunnallisuutta ilman, että se on vähääkään saarnaava tai pitkäveteinen. Omakohtaisuutta kenties on mukana myös, mutta jää arvailujen varaan, kuinka paljon Rosan kokemuksista on tekijän kokemuksia. Joka tapauksessa erittäin elämänmakuista ja mielenkiintoista kuvausta!

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa
Myllylahti 2021. 372 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jussi Puhakka, kesto 8 h 30 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.