Tuire Malmstedt: Lasitarha

 

Jyväskylän Muuratsalosta kotoisin oleva rikosylikonstaapeli Elmo Vauramo on palannut kotikaupunkiinsa. Uudessa virassaan Elmolla on työparina laitoksen erikoisin tyyppi Matilda Metso, joka huhujen mukaan on omintakeisella käytöksellään savustanut entisen työparinsa hakemaan töitä muualta. Matilda ei turhia puhele, mutta hän on erinomainen poliisi. Uudessa työpaikassaan Elmo tuntee viihtyvänsä erinomaisesti, eikä vähiten siksi, että pomo Selma Lahtinen vaikuttaa täydelliseltä esimieheltä eli vastakohdalta hänen aiemmalle päällikölleen.

Elmo ei ole taustoiltaan ehkä kaikkein tyypillisin poliisi edes dekkareissa, sillä hän on ollut kohtalaisen menestyneen rockbändin kitaristi. Unelma menestyksestä jäi kuitenkin saavuttamatta, ja nyt bändivuosista on muistona enää komea letti ja pölyttyvä kitara poikamiesboksin nurkassa.

Elmon ensimmäinen juttu Jyväskylässä on nelivuotiaan Lenni-pojan katoaminen. Joku sieppasi pojan hiekkalaatikolta äitinsä nenän alta, kun tämä nukutti Lennin nuorempaa sisarusta vähän sivummalla. Pojasta jäi vain toinen kenkä leikkikentän rajalle. Johtolankoja ei ole, ja juttu junnaa paikoillaan. Elmo tuntee paineen kasvavan. Ei kai hänen ensimmäinen juttunsa ole jäämässä ratkaisemattomaksi? Lisäksi jokin Lennin katoamisessa tuntuu herättelevän hänen pahoja muistojaan kaukaa lapsuuden hämäristä asti.

Lennin katoamineen herättää kipeitä muistoja myös Liljassa, jonka Henri-poika katosi ensimmäisen kouluvuotensa syyslukukauden alkupäivinä koulun retkellä. Lilja ei ole päässyt yli poikansa katoamisesta. Tilannetta ei helpota, että hän on menettänyt myös kuulonsa ja sitä myötä työnsä. Muistisairaudesta kärsivä mies Leo ei enää osaa viittomia, joten yhteys puolisoonkin on mennyttä. Viittomakielentaitoisen ystävättärensä Vivianin kanssa Lilja päättää vielä kerran yrittää selvittää, mitä Henrille oikein tapahtui kaksikymmentä viisi vuotta sitten. Missä poika on? Onko hän vielä elossa, kuten Liljasta tuntuu?

Tuire Malmstedt sai esikoisteoksestaan Pimeä jää Suomen dekkariseuran myöntämän Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan vuonna 2019. Pimeän jään aloittamassa Isa Karos -sarjassa on ilmestynyt toistaiseksi kolme dekkaria. Lasitarha aloittaa uuden Metso & Vauramo -sarjan.

Lasitarhassa on paljon aiemmista dekkareista tuttua Malmstedtia. Lukijan on syytä olla varuillaan, sillä Malmstedt on haka harhauttamaan sinisilmäisiä. Aika harva asia on lopulta sitä, miltä alussa näyttää. Edelleen Malmstedtia kiehtovat ihmismielen pimeät syöverit. Mitä on pahuus? Miten traumat vaikuttavat ihmiseen? Miten muistot rakentuvat? Ketkä kaikki voivat kokea syyllisyyttä tapahtumista, joille eivät ole voineet mitään? Nykyhetken tapahtumat juontuvat menneisyydestä.

Aiemman sarjansa kirjoihin Malmstedt on kirjoittanut historialliset tasot, jotka liittyvät enemmän tai vähemmän löyhästi pääjuoneen ja tuovat tarinaan mystisen ulottuvuuden. Lasitarhassa ei tällaista rinnakkaiskertomusta ole, mutta tarinan lomaan on siroteltu otteita pimeään huoneeseen suljetun pikkupojan ajatuksia. Kokonaisuus tuntuu ehkä tämän takia kompaktimmalta.

Uudet päähenkilöt Elmo Vauramo ja Matilda Metso eivät vielä tule kovin tutuiksi, mutta sen verran kuitenkin, että heistä jo kiinnostuu. Kummallakin on historiassaan kipukohtia, joita jo jonkin verran avataan, mutta mitään Isa Karoksen traumojen kaltaista heidän komeroissaan ei vaikuttaisi lymyävän. Se tuntuu helpottavalta. Ainakin minusta on mukavaa välillä seurata rikostutkintaa, jonka tekijät eivät ole totaalisolmussa omine ongelmineen. En oikein osaa sanoa, pidänkö enemmän mukavan tuntuisesta Elmosta vai eksentrisestä Matildasta.

Lasitarha ei ole mikään leppoisa teekutsudekkari. Malmstedt on tarttunut kaikkien vanhempien pahimpiin pelkoihin ja lisännyt niihin vielä pari kierrettä. Kannattaa tosiaan varoa, kun tuijottaa pimeyteen.

 

Tuire Malmstedt: Lasitarha
Aula & Co 2021. 361 s.

Arvostelukappale.

Isa Karos -sarja

Pimeä jää
Mykkä taivas
Enkelimetsä

 

Metso & Vauramo -sarja:

Lasitarha