Patricia G. Bertényi: Pimeyden kirja

 

Sunnuntaina 3.10.2021 klo 15.10–15.50 vedän Turun kirjamessuilla Suomen dekkariseuran nimissä dekkaripaneelin, johon osallistuvat kirjailijat Patricia G. Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka. Tarkoitus on keskustella paitsi nelikon tuoreimmista kirjoista myös sarjojen kirjoittamisen kiemuroista.

Kirjailijanelikko on julkaissut yhteensä vaikuttavan määrän teoksia, ja vaikka mielestäni olen kohtalaisen hyvin kotimaisen jännityskirjallisuuden kartalla, jouduin paneelia varten lukemaan koko joukon kirjoja. Osan olin jo aikanaan lukenut, mutta muistini tuntui vaativan virkistämistä, ja osa oli kokonaan lukematta eri syistä.

Christian Rönnbackan uusimman Antti Hautalehto -dekkarin Tulen aika olen esitellyt täällä, ja jutun lopussa on linkit melkein kaikkiin sarjan aiempiin osiin. Seppo Mustaluodon Janne Norrman -toimintatrillerisarjan ja sen uusimman osan Reikäpää olen esitellyt täällä. Marko Kilven Undertaker-sarjasta olen kirjoittanut aikaisemminkin, mutta neljännestä osasta Kuoleman kosketus ja viidennestä Kuolemanpelko julkaisen jutun vasta messujen jälkeen, kun Kuolemanpelon saa 6.10. arvostella.

Tässä jutussa käsittelen Patricia G. Bertényin Varjojen lähettiläs -sarjaa, jonka aloitusosasta Salaisuuksien galleria esittelen täällä. Paneelikeskustelua varten luin myös kakkososan Varjonen saari sekä tietysti tämänvuotisen kolmososan eli Pimeyden kirjan, joka päättää trilogian. Kyseessä on jatkuvajuoninen sarja, jonka osat kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä. Ainakin itselleni oli tarpeen kerrata myös aloitusosa pitkän lukutauon takia.

Tässä kohtaa lienee paikallaan varoittaa, että loppujutussa on jonkin verran juonipaljastuksia. Jos siis et vielä ole lukenut Salaisuuksien galleriaa tai Varjojen saarta, kannattanee jättää loppu tästä jutusta odottelemaan. Tervetuloa takaisin tänne, kun kirjat on luettu ja olet valmis jatkamaan Pimeyden kirjaan.

Salaisuuksien galleriasta kirjoittamani jutun lukeneille ei varmaankaan tule yllätyksenä, että en ollut lukenut sarjan kakkososaa. Todennäköisesti se sekä päätösosakin olisivat ilman tätä työtehtävää jääneet minulta kokonaan väliin. Nyt voin kuitenkin todeta, etten ole enää kovin harmissani siitä, että kävi kuten kävi. Varjojen lähettiläs -sarja on omassa genressään oivallinen.

Näin jälkiviisaana on helppo todeta, että lähdin aikoinaan lukemaan Salaisuuksien galleriaa aivan väärin. Odotin perinteisehköä taidedekkaria, jossa ratkaistaan taideteoksiin liittyviä murhia tai muita rikoksia. Aika pitkälle lukijan annetaan niin itselleen uskotellakin, vaikka vinkkejä jostakin muusta viljellään kyllä avokätisesti. Joka tapauksessa päähenkilö Jackie Saratoga on asianajofirman yksityisetsivä, joka alkaa selvitellä työnantajansa Roberta Spencerin toiveesta vanhaa kuolemantapausta sekä siihen liittyviä katoamisia.

Jackie ei kuitenkaan ole millään mittapuulla tavallinen sanfranciscolainen yksityisetsivä, vaan hänellä on tohtorintutkinto taidehistoriasta. Hän on myös täysin värisokea ja kuulee maalaukset. Ne puhuvat, huutavat ja kirkuvat hänelle. Merkillinen taito on tehnyt hänestä vertaansa vailla olevan asiantuntijan, joka erottaa aidot teokset väärennöksistä. Lisäksi Jackien ihossa näyttää olevan poikkeuksellisen upeita tatuointeja. Näistä elämänsä yksityiskohdista Jackie ei tietenkään ole hiiskunut sanaakaan pomolleen, johon on kuolettavan rakastunut.

Kirjan loppupuolella käy selväksi, että Jackiella on merkillisiä yliluonnollisia voimia, jotka tekevät hänestä voittamattoman ja tappavan vaarallisen pedon. Tatuoinnit ovat oikeasti pimeydestä peräisin olevia varjoja, jotka antavat Jackielle taitoja, joita ei ihmisillä ole. Niiden avulla naiset ratkaisevat kuuluisan Rodolfon ja hänen merkillisten taulujensa arvoituksen ja joutuvat hengenvaaraan. Rikokset ratkeavat, mutta murhaaja apureineen pääsee pakoon.

Varjojen saari ei enää yritäkään kääriytyä dekkarikaapuun, vaan tyyli muuttuu kauhufantasian ja paranormaalin romanssin sekaiseksi toimintaseikkailuksi, jossa on mausteena historiaa ja arvoituksia. Tarinassa avataan paitsi Jackien suvun taakkaa, jossa sukupolvesta toiseen valitaan tai uhrataan yksi suvun jäsen varjojen lähettilääksi, gargoiliksi. Isoisä on aikaan siirtänyt kantamansa varjot Jackieen.

Varjot ovat pimeyden voimia, jotka yrittävät päästä valtaan maailmassa. Lähettilään tehtävänä on hallita varjoja ja estää pimeyttä murtautumasta liikaa esiin. Jos kaksi maagista vanhaa kirjaa Voynich ja Soyga saavat kadottamansa sivut takaisin ja pääsevät yhdistämään voimansa, maailma ja ihmiskunta ovat tuhon omat. Eri tahot tavoittelevat maagisia teoksia saadakseen niiden avulla valtaa, ja Varjojen saaren juonena on ympäri Eurooppaa tapahtuva kilpajuoksu, jossa panokset ovat huikeat. Kiehtovana yksityiskohtana mainittakoon, että Turun palo saa romaanissa uuden selityksen!

Varjojen saari loppuu lukijan kannalta kiduttavaan loppukoukkuun Gotlantiin Visbyn kaupunginmuurien varjoissa. Häikäilemätön taistelu kirjoista jatkuu Pimeyden kirjassa. Tapahtumat saavat jos mahdollista vieläkin synkempiä kauhusävyjä. Jackien ja Robertan pahimmat viholliset eivät ole ainoastaan pahansuovan ahneita vaan myös sadistisia. Ruumiita tulee yhä lisää, mutta panokset pelissä ovat mittaamattomat.

Maailman pelastamisen lomassa Jackie ja Roberta rakastuvat ja kärventyvät polttavan intohimonsa liekeissä. Koska Jackie on kaikkea muuta kuin tavallinen kuolevainen, luokittelen heidän tarinansa paranormaaliksi romanssiksi. Kiusoittelevat lemmenlieskat lyövät sen verran kuumina, että määritelmä täyttyy hienosti senkin osalta. Kovin ruusuiselta rakastavaisten tulevaisuus ei vaikuta, sillä pimeyden varjoilla on tapana kalvaa kantajansa loppuun ennen kuin ne siirretään seuraavalle.

Bertényi on siis punonut melkoisen mielikuvituksellisen juonikudelman. Jos sen vietäväksi antautuu eikä haikaile liian realismin perään, viihtyy kyllä. Juonenkäänteitä, vauhtia ja vaaroja riittää miltei hengästymiseen asti. Tunnelma on synkeä, kuten kunnon kauhutarinassa tietysti kuuluukin.

Patricia G. Bertényi: Pimeyden kirja
Tammi 2021. 316 s.
Äänikirjan lukija Anniina Piiparinen, kesto 10 h 12 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BoobBeat.

Varjojen lähettiläs -sarja:

Salaisuuksien galleria
Varjojen saari
Pimeyden kirja

Marie Benedict: Rouva Einstein

 

Serbialainen matemaatikko Mileva Marić oli suhteellisuusteorian isänä pidetyn fyysikko Albert Einsteinin vaimo vuosina 1903–1919. Pariskunnalla oli kolme lasta, joista esikoinen Lieserl-tytär syntyi ennen avioliiton solmimista ja ilmeisesti kuoli vain parin vuoden ikäisenä. Mileva Marić opiskeli ainoana naisena Zürichin teknillisen yliopiston vuosikurssilla, jolla myös Albert Einstein oli.

Vuonna 1986 löydettiin Milevan ja Albertin keskinäinen kirjeenvaihto. Se muun muassa paljasti Lieserlin olemassaolon. Aiemmin oli uskottu, että pariskunnalla oli vain kaksi poikaa, jotka syntyivät avioliiton aikana. Kirjeenvaihto myös aloitti spekulaation siitä, kuinka suuri osuus Milevalla oli suhteellisuusteorian synnyssä. Albert Einstein puhuu kirjeissä ’meidän tutkimuksestamme’, ja fakta on, että Einstein lahjoitti Nobel-palkintorahansa entiselle vaimolleen heidän avioeron yhteydessä tekemänsä sopimuksen mukaisesti.

Näiden verrattain hatarien tietojen ja oletusten pohjalta historiaa ja taidehistoriaa opiskellut yhdysvaltalainen Marie Benedict (oik. Heather Benedict Terrell) on kirjoittanut romaanin Rouva Einstein.  Romaani on kirjoitettu päiväkirjamuotoon, ja tapahtumat alkavat, kun Mileva aloittaa opintonsa Zürichissä pelätyn professori Weberin johdolla vuonna 1896. Päiväkirjamerkinnät päättyvät vuoteen 1914, kun Mileva poikineen muuttaa takaisin Zürichiin Albertin jäädessä Berliiniin.

Liv Strömquistin sarjakuva-albumissa Einsteinin vaimo on aloitustarinana Maailmanhistorian järkyttävimmät poikaystävät, jonka ykkössijan nappaa Albert Einstein. Strömquist luettelee Einsteinin vioiksi muun muassa suhteellisuusteorian omimisen itselleen, vaikka sen kehitti Mileva, suhteen aloittamisen oman serkkunsa kanssa ja vaimon ja poikien hylkäämisen tämän takia, jatkuvan uskottomuuden, naisten yleisen halveksunnan sekä erityisesti Milevan julkisen solvaamisen.

Strömquist on tiivistänyt Benedictin romaanin keskeisimmät asiat yhteentoista sarjakuvaruutuun, mutta pitkälti heillä on yhtenevä näkemys Albert Einsteinin käyttäytymisestä.

Benedict käyttää runsaasti sivuja Milevan opintojen alkuvaiheiden kuvaukseen. Syntymästään asti rampa tyttö on joutunut koulussa raa’an kiusaamisen kohteeksi. Serbiassa hänellä ei ole toiveita avioitumisesta, sillä ontuvaa naista ei kukaan kelpuuttaisi vaimokseen. Onneksi hänellä on kuitenkin verraton älynsä ja isä, joka kannustaa häntä opiskelemaan mahdollisimman pitkälle. Yliopistoon hän on päässyt anottuaan poikkeusluvan.

Milevalle on siis myönnetty erivapaus opiskeluun sukupuolestaan huolimatta, mutta helppoa se ei ole. Opettajat ja opiskelutoverit suhtautuvat häneen torjuvasti yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Ruskeasilmäinen, villihiuksinen juutalaisnuorukainen on hänelle ystävällinen ja haluaa tutustua häneen paremmin.

Ihmeekseen Mileva saa myös naispuolisia ystäviä, sillä hänen majapaikassaan asuu toisia naisopiskelijoita. Nuoret naiset kannustavat toisiaan ja suunnittelevat tulevaisuuttaan, johon eivät kuulu avioliitto ja lapset vaan oma työpaikka. Asiat eivät kuitenkaan mene aivan niin kuin on suunniteltu, kun rakkaus ja intohimo astuvat näyttämölle. Milevakin rakastuu hullun lailla, ja alussa kaikki onkin ihanaa ja oikein. Albert ihailee Milevan älyä ja hyväksyy hänet tasavertaiseksi kumppaniksi myös tutkijana. Haaveissa on yhteinen boheemi elämä tieteen parissa.

Vähitellen tilanne kuitenkin muuttuu. Käännekohtia on oikeastaan kaksi. Ensinnäkin (avioliiton ulkopuolinen) raskaus, joka käytännössä pilaa Milevan mahdollisuudet luoda uraa (tosin sen olisi todennäköisesti tuhonnut myös avioliitto). Toinen takaisku on yhdessä kirjoitetutun tutkimusartikkelin ilmestyminen vain Albert Einsteinin nimellä.

Luin Rouva Einsteinia hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Teos sopii valitettavan hyvin jatkumoksi monelle hiljattain lukemalleni romaanille ja tietoteokselle, kuten Venla Hiidensalon Suruttomille tai Hanna-Reetta Schreckin Säkenöiville ja oikukkaille. Vain runsaan sadan vuoden takana ovat ajat, jolloin naisella ei käytännössä ollut asiaa tieteelliselle tai taiteelliselle uralle. Näistä kohtaloista lukeminen saa kerran toisensa jälkeen tuntemaan voimatonta raivoa.

Samaa raivoa ja turhautuneisuutta tunsin Mileva Marićin tarinaa lukiessani. Vaikka kyse on fiktiivisestä romaanista, emmekä saa koskaan tietää, miten Albert Einstein oikeasti toimi ja tunsi, on romaanissa silti paljon yleispätevää faktaa tuon ajan maailmasta. Ja se ei totisesti näyt kovin hienolta ainakaan naisen aseman osalta! Einstein sai toki oman osansa syrjinnästä, sillä juutalaisvastaisuus kukoisti hänen nuoruudessaankin Euroopassa.

Marie Benedict: Rouva Einstein (The Other Einstein)
Suom, Kaisa Haatanen.
Sitruuna kustannus 2020. 350 s.

Arvostelukappale.

Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste

 

On kevät, mutta Valo Kurjen maailma näyttää synkähköltä. Masentaakin. Mutta Valon rakastettu Jan suorastaan tursuaa elämäniloa, innostusta ja ideoita. Pariskunnan ystävä Helena on saanut töitä Silverforsin ruukkikylästä, joka sijaitsee noin tunnin matkan päässä Helsingistä. Jan haluaa myös muuttaa Silverforsiin, jossa viritellään taiteilijayhdyskuntaa ja turistirysää. Janin mielestä Valokin voisi siirtää toimistonsa kesäkuukausiksi vallan hyvin Silverforsiin, varsinkin, kun miehille vielä löytyy ihana vuokra-asuntokin ihan ruukkikylän keskustan tuntumasta.

Valoa tuntuu pännivän vähän kaikki. Oman perhepiirin paljastuneet salaisuudet ovat ilmeisesti kova pala, eikä miestä kiinnosta pätkääkään lähteä Australiaan tapaamaan sukulaisiaan, vaikka sisko sinne kovasti matkaa järjesteleekin. Bisnekset eivät oikein ota sujuakseen, ja ilmassa tuntuu leijuvan aavistus katumusta poliisin tehtävistä luopumisesta. Janin innostus Silverforsiin muuttamisesta tuntuu harmittavan erityisesti, mutta vähitellen Valonkin mieli alkaa taipua. Ehkä yhden kesän voisi sentään kokeilla?

Vaikka Valo vähitellen jopa pikkuisen lämpenee maaseudun rauhaan asettumiselle, hänen melankoliansa luo perustunnelman Gabriel Korven kolmanteen Valo Kurki -dekkariin Timantti ja ruoste. Hieman asiantilaa auttaa, että Valon ja Janin vuokraaman asunnon entinen asukas Robert Bladh on toistakymmentä vuotta sitten löytynyt kuistilta tapettuna.

Murhasta syytettiin Bladhin kanssa vuosia huonoissa väleissä ollutta tuttavaa, ja tämä joutuikin teosta vankilaan. Mutta oliko hän sittenkään oikea tekijä? Uhrin iäkäs sisko Alice Bladh ei usko, että oikea mies päätyi telkien taa. Asia alkaa askarruttaa myös Valoa, mikä ei tietenkään pikkukylässä ole aivan vaaratonta. Kun vanhoja asioita alkaa tonkia, pintaan nousee monenlaista epämiellyttävää. Pian on tuoreempikin rikos tongittavana ja mahdollisia tekijöitä kelpo tukku.

Timantti ja ruoste on edeltäjiensä tavoin leppoisahko nostalgiadekkari, jossa tunnelma ja ihmissuhteet ovat varsinaista rikoksen selvittelyä ja toimintaa tärkeämpiä. Aiemmassa jutussani sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta spekuloin, että jatkossa avattaneen vielä tarkemmin niitä kansainvälisiä kovan luokan rikoskuvioita, joita Valo tulee pariin otteeseen sohaisseeksi. Tällä kertaa silläkin saralla vähän pyörähdetään, kun Valo tekee nopean James Bond -tyylisen henkivartijakeikan. Varsinainen asia jää edelleen pohjavirtaukseksi.

Kirjailijanimen takaa kirjoittava Gabriel Korpi on salonseutulainen dekkaristi, jonka sarjan aiemmat osat sijoittuvat Helsinkiin. Tässä kolmannessa osassa uusmaalainen ruukkikylä Silverfors on keskeinen miljöö. Silverfors-nimistä ruukkikylää ei kartalta löydy, mutta oma mieleni sijoitti sitkeästi Timantin ja ruosteen tapahtumat kovin tuttuun Fiskarsin ruukkikylään. Olen järven takana sijaitsevan kylän kehitystä seuraillut tiiviihkösti useampia vuosikymmeniä. Kyllä sinne kirjallinen murhakin mukavasti sopisi!

Gabriel Korpi: Timantti ja ruoste
BoD-omakustanne 2021. 205 s.

Arvostelukappale.

Valo Kurki -sarja:

West Endin tytöt
Täydellinen päivä
Timantti ja ruoste

Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja

 

Syyskuun 19. päivän aamu vuonna 1961 ei ala lakitieteen ylioppilas Santtu Leinolla mitenkään hyvin. Matkalla Suomenlinnan lautalta kohti Katajanokalla Tilastokeskuksen tiloissa sijaitsevaan työpaikkaansa Santtu osuu paikalle, kun Kolera-altaasta nostetaan torin kiveykselle nuoren miehen ruumista. Hän tunnistaa sen oitis ystäväkseen Antsuksi, jonka kanssa hänen piti edellisenä iltana tavata baarissa. Antsu ei koskaan tullut, joten Santtu päätyi nätille tytölle mörönsyötiksi Suomenlinnaan.

Yllättävä näky saa Santun pasmat sekaisin, eikä hän tule ilmaisseeksi paikalla oleville poliiseille, että tuntee ruumiin. Hän poistuu vähin äänin työpaikalleen, mutta Antsun kohtalo ei tietenkään niin vain unohdu. Heidän oli pitänyt illalla suunnitella, miten parhaiten käsittelisivät yhteisen armeijakaverinsa, joka oli huijannut heitä kumpaakin autokaupoissa. Pian poliisit tulevat hakemaan Santun kuultavaksi poliisiasemalle, missä yksi konstaapeleista tunnistaa Santun ja kertoo nähneensä tämän aamulla Kolera-altaalla.

Tilanne ei näytä hyvältä, mutta Santulla on onneksi hyvä alibi. Pian poliisiasemalta vapauduttuaan hän kuulee, että heitä huiputtaneen autokauppiaan työtoveri on tapettu. Liittyvätkö tapaukset jotenkin yhteen? Oliko Antsu tuntenut tämän toisen tapetun miehen? Santtu alkaa tuntea olonsa turvattomaksi ja päättää hakea lapsuudenkotinsa vintille kätketyt käsiaseet, jotka sankarivainajaisä on aikanaan tuonut sodasta. On hyvä olla vähän kättä pitempää, kun miestä tuntuu kuolevan ympäriltä.

Aseenhakureissun jälkeen Santtu poikkeaa tuttuun ravintolaan, jonka nurkkapöydässä istuu hänen opiskelijatuttunsa Tikke. Miesten vaihtaessa kuulumisia pöytään astelee kaunis nuori nainen, joka selvästi tietää, kuka Santtu on. Nainen on pulassa. Ovenpielessä hänen toimiaan tarkkailee kaksi ruman näköistä korstoa. Kun kolmikko on täpärästi karistanut korstot kannoiltaan, nainen esittäytyy Antsun tyttöystäväksi Sonjaksi. Santtu ei ole koskaan kuullutkaan Sonjasta, mutta nyt tämä pyytää mieheltä isoa palvelusta.

Tästä tapaamisesta vasta varsinaisesti alkavat Simo Pajusen nostalgiavakoilutrilleri Salaperäinen Sonja tapahtumat, vaikka kasassa on tosiaan jo kaksi ruumistakin! Kiitettävän tiukkatahtinen jännitysromaani siis sijoittuu vuoteen 1961, jolloin kylmän sodan pakkanen vai kiristyi aiheuttaen muun muassa Suomessa ja Helsingissä kiihtyvää vakoilutoimintaa puolin ja toisin. Santtu on viaton sivustaseuraaja, mutta hän tulee temmatuksi mukaan todella kovan tason peliin, jossa panoksena on suuret rahasummat, arvokkaat salaisuudet ja - ihmishenget.

1960-luvun Helsinki herää Salaperäisen Sonjan sivuilla mukavasti henkiin. Santun ja hänen ystäviensä kautta seurataan ajan opiskelijaelämän arkea, joka oli aineellisesti niukkaa mutta vilkas seuraelämä korvasi toisaalta paljon. Sota-ajasta oli kulunut vasta viitisentoista vuotta, joten niukkuus oli tuttua kaikille.

Koska tapahtumien taustalla oli kansainvälinen suurvaltapolitiikka, jonkin verran tilaa annetaan myös ajankohtaisten uutisten seuraamiselle ja kommentoinnille. Santtu ei ole kovin poliittisesti aktiivinen, mutta ajankohtaiset tapahtumat kuitenkin kiinnostavat häntä sen verran, että tärkeimmät uutistapahtumat tulee silmäiltyä lehdistä. Myös työpaikalla ja kuppiloissa käydään erilaisia keskusteluja, joiden avulla ajan poliittinen ilmapiiri ja päivänpolttavat aiheet valottuvat.

Santtu tulee siis temmatuksi mukaan tapahtumiin alun alkaen täysin sivullisena, mutta hän ei jää pelkästään avuttomaksi ajopuuksi vaan osallistuu aktiivisesti toimintaan. Poliisien on vaikea peittää hämmästystään, kun Santun nimi ja naama yhdistyvät yhä uusiin hämäräperäisiin tapauksiin. Lisäksi Sonjan pussissa tuntuu olevan kovin sekalaisia jauhoja. Voiko naisen sanaan lainkaan luottaa? Kenelle tai keille hän lopulta tekee töitä? Onko Santun edes terveellistä tietää totuutta?

Mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä kiperämpiin tilanteisiin Santtu päätyy. Helsingissä toden totta liikkuu monen tahon agentteja. Mietin jo, miten Pajunen aikoo saada Santun selville vesille, mutta niin vain tulin jälleen kerran mojovasti yllätetyksi. Loppuratkaisusta annan kyllä täydet pisteet!

Juonenrakentelun ja -kuljetuksen sekä miljöökuvauksen puolesta Salaperäinen Sonja on vallan mainio alagenrensä edustaja. Minäkertoja Santtukin saa ihan mukavasti lihaa ja väriä luittensa ympärille, vaikka onkin vakoilujännärin päähenkilö. Kaveri vaikuttaa ihan mukavalta nuorelta mieheltä, jolle alkaa toivoa käyvän hyvin. Siksi vähän harmittaa, ettei käsikirjoitusta ole vielä kertaalleen oikoluettu ennen painoon lähettämistä. Tekstiin on jäänyt turhan monta oikeakielisyys- ja taittovirhettä, jotka olisi kannattanut siivota pois.

Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja
Kustannus HD 2021. 207 s.

Arvostelukappale.

Aiemmat lukemani Simo Pajusen teokset:

Musta rengas (Myllylahti 2013)
Kaarti (Vakka ja Kansi 2011)

Eeva Kiviniemi: Ahne

 

”Oikein lukukelpoista ja vailla suurta raakuutta toimivaa jännitystä”, toteaa Ruumiin kulttuurin (1/2021) kriitikko Pirjo Ylöstalo Eeva Kiviniemen ja Taina Pietikäisen esikoisdekkarista Joki. Kyse on Turkuun sijoittuvasta kevytdekkarista, joka aloitti Kati Berg tutkii -nimisen sarjan. Kirjailijakaksikko kertoi blogissaan etsineensä pitkään mutta turhaan dekkarilleen kustantajaa ja päättäneensä lopulta julkaista sen omakustanteena.

Avausosa Joki ilmestyi siis vuonna 2020, ja nyt Kati Bergin tutkimukset jatkuvat dekkarissa Ahne. Kirjailijakaksikosta on tullut -yksikkö, sillä teos ilmestyi pelkästään Eeva Kiviniemen nimissä. Sen sijaan muutosta ei ole tapahtunut kustantamoasiassa, vaan Ahnekin on omakustanne. Sitä en tiedä, kuinka aktiivisesti Kiviniemi on edes etsinyt kirjoille ulkopuolista kustantajaa. Sen sijaan sen tiedän, että Saga Egmont -kustantamo on tehnyt tai tekemässä kummastakin kirjasta äänikirjaversiota.

Olisin kyllä toivonut, että Kati Berg tutkii -sarjalle olisi jo kustantaja löytynyt. Sekä Joki että Ahne ovat omassa alagenressään oikein hyviä, mutta ainakin Ahneessa olisi ollut vielä lisäpotentiaalia enempäänkin kuin mitä siinä lopulta on. Rivakkaotteinen kustannustoimittaja olisi voinut karsia rönsyjä ja jäntevöittää lopputulosta. Tämä on siis puhdasta mutua, sillä en tiedä, millaisen myllyn läpi kirja on oikeasti kulkenut. Mutta omaan makuuni Ahneessa olisi ollut karsimisen varaa muun kuin varsinaisen dekkarijuonen osalta. Lisäksi Kiviniemi vielä paljastaa Joen juonen ja loppuratkaisun ilman sen kummempia varoituksia! Kirjat siis kannattaa lukea ilmestymisjärjestyksessä.

Sarjan nimihenkilö Kati Berg on keski-ikäinen työtön historioitsija, joka ei koskaan saanut valmiiksi väitöskirjaansa kuningatar Kristiinasta, koska hänen kontolleen jäi lasten- ja kodinhoito biologimiehen tehdessä uraa ja tutkimusta pitkillä ulkomaankomennuksilla. Pitkä avioliitto on nyt kriisissä. Työmatkalta palannut aviomies löysi kodistaan tuntemattomat vuokralaiset ja vaimonsa kommuunista istumassa vieraan miehen sylissä.

Kati ei halua muuttaa takaisin kotiin, ja mies murjottaa. Samaan aikaan Kati huomaa pitävänsä yhä enemmän työllisyyskurssilla tapaamastaan Nallesta. Veri alkaa kiertää suonissa aivan kuten joskus ammoin nuoruudessa! Eniten tilanne tuntuu kaivelevan Millaa, Katin ja Pertin aikuista poliisiharjoittelijatytärtä, joka purkaa estoitta tunteitaan aiheuttaen kiusallisia tilanteita ja mielipahaa.

Katin tunne- ja perhekuvioita käsitellään Ahneessa paljon, kuten leppoisan cosy mystery -tyyppisen dekkarin tyyliin kuuluukin. Mutta kyllä siinä tapahtuu myös murha (itse asiassa parikin!) ja koko joukko muita rikoksia, jotka lopulta kietoutuvat siististi yhteen. Kirja alkaakin hyytävällä kohtauksella, jossa kaksi aamulenkkeilijää löytää nuoren naisen kuoliaaksi puukotetun ruumiin Kuuvuoren kuntoportailta.

Milla päätyy harjoittelussaan mukaan Kuuvuoren tapauksen tutkintaan, vaikka hänet sen lisäksi sysätään avustamaan Turkuun liittyvän vakuutuspetossarjan selvittelyssä. Milla osoittautuu jälleen hoksaavaiseksi poliisiksi, mutta Katinkin tutkijantaitoja tarvitaan loppuratkaisuun pääsemiseksi.

Kati törmää kummallisiin arvoesineiden katoamisiin, kun hän aloittaa vapaaehtoistyöt vanhusten palveluasunnoissa. Hukkaavatko huonomuistiset vanhukset itse tavaroitaan, joita hoitohenkilökunta ei ehdi pitää silmällä, vai liittyykö viattomilta vaikuttaviin tapauksiin sittenkin joku ulkopuolinen? Palvelutaloissa kun tuntuu erilaista väkeä lappavan kuin parhaassakin hollituvassa. Tämäkin juonilinjan yhdistyy lopulta Kuuvuoren puukotukseen, jonka ratkaisemiseen antaa korvaamattoman apunsa myös sympaattinen Kullannuppu-suomenhevonen.

Ehdottomia vahvuuksia Ahneessa (ja Joessa) ovat kauniisti kuvatut Turun maisemat, kadut ja rakennukset. Kun paikat ovat edes hitusen tuttuja, pystyy mielikuvissaan liikkumaan henkilöiden kantapäillä keskellä upeaa kaupunkia. Pidän kovasti myös siitä, että dekkarisarjan päähenkilö on mitä epätodennäköisin eli yli viisikymppinen työtön nainen. Ja kuten sanottu, rikosjuonetkin on punottu oikein näppärästi.

Kati on kuten kuka tahansa ihminen, eli hänessä on myös ärsyttäviä piirteitä. Itse väsyin hänen hanakkuuteensa kommentoida kaikissa mahdollisissa yhteyksissä ympäristönäkökulmaa. Onko pakko joka suupalasta kertoa, että se on vegaaninen tai miksi se ei nyt tällä kertaa ole mutta ensi kerralla kyllä taas varmasti?

Tunnustan harpponeeni yli lähes koko luvun, jossa Kati ja muutama muu henkilö piipahti Helsingissä mielenosoituksessa. En siedä tunnetta, että minua aletaan sormi pystyssä opettaa. Sellainen olo tässä kohdassa valitettavasti tuli, ja tähän olisin kustannustoimitusta kaipaillut. (Enkä nyt suinkaan tarkoita, etteivätkö ympäristökysymykset ja ilmastonmuutos olisi kiinnostavia ja tärkeitä aiheita.)

Mutta näistä kitinöistäni huolimatta kokonaisuutena Ahne toimii oikein hyvin. Mielihyvin palaan Katin ja Millan matkassa Turkuun, jos sellainen mahdollisuus tulee.

Eeva Kiviniemi: Ahne
Omakustanne, BoD, 2021. 268 s.

Arvostelukappale.

Juoneen liittyy myös omintakeinen jo aikaa sitten edesmennyt taiteilija Sally Schnitt tai ainakin hänen maalaamansa taulut. Taiteilija on fiktiivinen, mutta hänen tarinansa perustuu osittain taiteilija Meri Genetzin elämään. Tämä on erittäin mielenkiintoista, sillä luettuani Sanna Ryynäsen kirjoittaman Meri Genetz - Levoton sielu -elämäkerran, sain tietää, että olen (erittäin) kaukaista sukua Genetzille!

Seppo Mustaluoto: Reikäpää

 

Aika usein minulta kysytään, miten jaksan lukea niin paljon dekkareita. Eivätkö ne puuduta kaavamaisuudellaan? On kyllä helppo vastata, ettei dekkareiden ja jännityskirjallisuuden parissa kovin helposti pääse puutumaan, koska genren sisällä on niin paljon erityyppisiä teoksia tarjolla. Vaikka mielestäni seuraan tarkasti kotimaista dekkarikenttää, tulen edelleen aika ajoin myös yllätetyksi.

Viimeisimpiin positiivisiin yllätyksiin lukeutuu Seppo Mustaluodon Janne Norrman -trillerisarja, joka jostain syystä oli päässyt livahtamaan läpi seulastani useamman vuoden ajan. Kansikuvat kyllä herättivät jotain hämäriä muistikuvia mielen perukoilla, kun kävin kustantajan nettisivuilta tarkistamassa, mistä oikein on kyse.

Kirjailija Seppo Mustaluoto on sotilaseläkkeellä. Hän on tehnyt pitkän uran ammattisotilaana ja lainvalvontaviranomaisena eri puolilla Suomea ja kansainvälisissä tehtävissä. Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että myös hänen tiukkatahtisten toimintatrilleriensä sankari Janne Norrman on suomalainen erikoisjoukkojen operaattori. Janne ottaa tosin kirjasarjan ensimmäisessä osassa Slaavilainen peli lopputilin Puolustusvoimista, mutta jatkossa hän tekee kuitenkin keikkaa niin armeijalle kuin suojelupoliisillekin.

Vaikka kuuntelin yhteen menoon neljä Janne Norrmanista kertovaa kirjaa, en oikeastaan tiedä hänestä kovinkaan paljon, vaikka hän on teosten minäkertoja. Päälle kolmikymppinen mies on erittäin kovakuntoinen ja kivikova sotimisen ammattilainen, jolla ei ole ollut mainittavaa yksityiselämää ennen kuin hän kohtaa eräänä baari-iltana kuvankauniin Irinan. Jannen perheestä tai esimerkiksi aiemmista parisuhteista ei mainita sanallakaan.

Janne huomaa rakastuneensa ukrainalaiseen Irinaan, joka on Suomessa opiskelemassa tietotekniikan korkeakoulututkintoa. Irinan isä on upporikas Aleksei Smirnov, joka on hankkinut omaisuutensa hämärähköissä olosuhteissa Neuvostoliiton hajotessa ja hankkinut siinä sivussa liudan vaikutusvaltaisia vihamiehiä viedessään rahansa pois Venäjältä. Tai näin ainakin virallisesti asia esitetään. Jannella on omat epäilyksensä Smirnovin todellisesta asemasta nyky-Venäjän johtoportaikon suhteen.

Kun Jannen työnantajalle selviää, kuka hänen naisystävänsä isä on, joutuu hän valitsemaan joko suhteen tai työpaikkansa. Valinta ei ole vaikea, kun appikokelas tarjoaa hänelle uutta työtehtävää omassa imperiumissaan. Leppoisalta näyttävä elämä rikkaan appiukon leivissä muuttuu kuitenkin kuin salaman iskusta painajaiseksi, kun Irina kaapataan Helsingissä Jannen silmien edessä. Alkaa kiivas ajojahti, joka ulottuu Balkanille asti. Jannen omakin henki on vaarassa lukuisia kertoja, mutta raudanlujan ammattitaitonsa, Irinan isän rajattomilta tuntuvien resurssien sekä hyvien hoksottimiensa ansiosta Janne saa tehtävän lopulta onnellisesti hoidettua.

Kuoleman safari on sarjan kakkososa ja oma suosikkini. Luksuselämän makuun päässyt Janne saa Alekseilta tehtäväkseen käydä tarkistamassa, miten tämän rahoittama öljysatamahanke etenee Nigeriassa. Yhteyshenkilönä Lagosissa toimii tanskalainen Jens Jensen, jonka kanssa Janne lähtee kentälle tutkailemaan tilannetta. Leppoisaksi tarkoitettu tehtävä muuttuu silmänräpäyksessä painajaiseksi, kun terroristijoukko kaappaa Jannen ja Jensin.

Janne joutuu laittamaan kaikki selviytymistaitonsa peliin päästäkseen vapaaksi ja pysyäkseen hengissä erämaassa. Kun seikkailu tältä osin päättyy onnellisesti, alkaa Jannea kaihertaa, kuka oikein oli kaappauksen takana. Jensin viimeiset sanat olivat terveiset toimittajaystävälle, johon Janne päättää ottaa yhteyttä. Mitä ja kenestä Jens tiesi jotain sellaista, että hänet haluttiin tappaa? Ovatko samat tahot myös Jannen kintereillä?

Kuoleman safari päättyy kylmäävästi. Kolmannessa osassa Totuuden kuriirissa Janne ei enää työskentele Smirnoville, vaan hänet palkkaavat Puolustusvoimat ja Supo keikalle, joka on huippuvaarallinen ja jolla Janne olisi mahdollisten ongelmien ilmettyä valitettavan omillaan. Venäläinen tiedustelu-upseeri Ivanov on pyytänyt Suomesta turvapaikkaa ja luvannut vastapalvelukseksi todella kovan luokan materiaalia, joka paljastuessaan horjuttaisi maailman johtavien poliitikkojen asemaa. Jannen tehtävä on ujuttaa mies ja tiedot turvallisesti Turkista Suomeen.

Nopeasti Janne huomaa, että Ivanovin loikkaamisen haluaa estää useampikin keinoja kaihtamaton taho. Turkin rajan yli pääseminen ei ole mikään huviretki sekään. Onnettomuudekseen Janne tulee vilkaisseeksi Ivanovilta säilytettäväkseen saamansa muistitikun sisältöä. Sen jälkeen ei oikein uni tahdo tulla kylmähermoisen ex-erikoisjoukko-operaattorinkaan silmään!

Sarjan neljännessä osassa Reikäpäässä Janne ja Irina yrittävät löytää rauhaa ja tasapainoa elämäänsä komealla Espanjan-huvilallaan, kun leppoisa kahvitteluhetki terassilla päättyy rivakkaan sisälle suojautumiseen. Janne on havainnut läheisellä mäenrinteellä epäilyttävän välähdyksen, joka saattaa olla peräisin salamurhaajan kiikaritähtäimestä. Paljastuu, että Irinan isän entinen alainen Dimitri on saanut nykyisiltä työnantajiltaan tehtäväksi hankkia Smirnovin miljardit takaisin Venäjälle.

Tilanne kismittää Jannea ja Irinaa siinä määrin, että he päättävät hankkiutua Dimitristä eroon lopullisesti. Alkaa kiivas etsintä ja eliminointioperaation huolellinen valmistelu. Vastapuoli on kuitenkin liukasliikkeinen ja pääsee useaan otteeseen livahtamaan Jannen ja kumppaneiden virittämistä ansoista. Lopulta jahti vie Jannen Itä-Ukrainaan rintamalle, jonka taakse Dimitriä odotetaan tapaamaan vanhempiaan ja taivuttelemaan näitä muuttamaan pois sotatoimialueen lähituntumasta. Jälleen on tiedossa kiperiä tilanteita, joissa Jannen henki on hiuskarvan varassa.

Kuuntelin siis neljä Janne Norrman -toimintatrilleriä putkeen. Voi tietysti miettiä, oliko se lopulta paras tapa tutustua Mustaluodon tuotantoon. Kolmannen ja erityisesti neljännen kohdalla alkoi olla ilmassa jo pientä taisteluväsymyksen tuntuakin, varsinkin niissä kohdissa, joissa taustoitetaan monimutkaisia poliittisia olosuhteita Ukrainassa tai kuvaillaan yksityiskohtaisesti erilaisia teknisiä seuranta- ja tarkkailumenetelmiä.

Mustaluotoa on kehuttu asiantuntevasta kerronnasta ja erinomaisesti pelittävistä toimintakohtauksista, ja kehuihin on helppo yhtyä ainakin jälkimmäisen osalta. Itselläni ei ole mitään asiantuntemusta ammattisotilaiden työtavoista, joten olen täysin kirjailijan vietävissä, mutta hyvin Mustaluoto vie. Asiantuntemusta on, ja se on hyödynnetty pääosin niin, että asioista hyvin vähän tietävä pysyy mukavasti kärryillä mutta ei tule puudutetuksi liiallisella luennoinnilla kuin korkeintaan satunnaisesti.

Kirjojen juonet on rakennettu koukuttaviksi, ja kirjat ovat myös napakan mittaisia, alle kolmesataasivuisia. Melkein koko ajan tapahtuu jotain mielenkiintoista ja riittävän usein jännitys tiivistyy ja muuttuu räjähtäväksi toiminnaksi. Jannen jäljiltä kentälle jää huolestuttavan korkeita ruumispinoja, mutta väkivallalla ei liikoja mässäillä. Oikeamielisenä soturina Janne tappaa vain, kun se on tehtävän onnistumisen tai oman hengen säilymisen kannalta välttämätöntä. Välillä hän joutuu tekemään nopeita ja kipeitäkin tilannearvioita, mutta jälkikäteen hän ei paljoakaan pysähdy mietiskelemään työnsä moraalista puolta.

Seppo Mustaluoto: Reikäpää
Gummerus 2021. 286 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 7 h 44 min.

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

Jos korona ja aluehallintovirasto suovat, vedän Turun kirjamessuilla sunnuntaina 3.10. klo 15,10–15.50 Suomen dekkariseuran dekkaripaneelia, jonka otsikko on Hallittu kaari vai päättymätön tarina?

Paneelin kirjailijat ovat Patricia Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka, ja tarkoituksena on puhua dekkarisarjojen kirjoittamisen kiemuroista.

Janne Norrman -sarjan kirjat:

Slaavilainen peli
Kuoleman safari
Totuuden kuriiri
Reikäpää

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Italialaisen hiukkasfyysikko Paolo Giordanon kirjailijanura sai melkoisen alun, sillä vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) oli huippumenestys. Se on tähän mennessä käännetty yli neljällekymmenelle kielelle, muun muassa suomeksi vuonna 2010. Se sai arvostetut Strega Prize ja Premio Campiello -palkinnot, siitä on tehty elokuvaversio ja se on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta.

Vuonna 2014 Paolo Giordano oli vierailemassa Helsingin kirjamessuilla, koska hänen toinen romaaninsa Ihmisruumis (WSOY) oli ilmestynyt suomeksi. Pääsin silloin kirjabloggaajana kuuntelemaan, kun Ella Kanninen haastatteli häntä (italiaksi!).

Viime vuonna Giordano julkaisi esseemäisen tietokirjan Tartunnan aikaan (Aula & Co, 2020), joka ilmestyi lähes samanaikaisesti 26 maassa, myös Suomessa. Teoksesta teki poikkeuksellisen se, että se oli tiettävästi ensimmäinen koronasta julkaistu kirja.

Tänä kesänä ilmestyi suomeksi Giordanon neljäs kaunokirjallinen teos eli romaani Jopa taivas on meidän, joka on ilmestynyt alkukielellä vuonna 2018, selvästi ennen koronaa. Maailmaa riivaavan pandemian sijaan romaanin teemana onkin toinen vielä paljon vaikeammin hallittava katastrofi eli ilmastonmuutos.

Muhkean, miltei kuusisataasivuisen romaanin kansien väliin mahtuu melkoisesti. Se on paitsi kantaaottava teos kiihtyvästä luonnon tuhoutumisesta, myös romaani kaiken nielevästä rakkaudesta, lojaaliudesta, aatteen palosta, fanaattisuudesta ja yksilö- ja yhteisötasolla tehtävien konkreettisten muutosten vaikeudesta. Lisäksi se on oivallisesti suunnitellun rakenteensa ja mielenkiintoisen, vähän jännittävänkin juonensa ansiosta koukuttava lukukokemus, vaikka on myönnettävä, että runsaus on paikoin uuvuttavaakin.

Romaanin minäkertoja on torinolainen Teresa, jonka insinööri-isän lapsuudenkoti sijaitsee Apulian pikkuruisessa Spezialen kylässä. Lapsesta saakka Teresa on viettänyt kesänsä isän kanssa mumminsa luona. Teinityttönä Teresa tutustuu naapurimaatilalla asuvaan kolmeen nuorukaiseen Nicolaan, Tommasoon ja Berniin. Nicolan vanhemmat ottavat luokseen asumaan oman poikansa ikäisiä nuoria, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta sijaiskotia. Bern on Nicolan serkku, mutta muut pojat ovat keitä milloinkin.

Kolmen nuoren miehen ja Teresan kohtalot kietoutuvat yhteen. Nuorena aikuisena Teresan ja Bernin polut risteävät uudelleen, ja he päätyvät asumaan Nicolan perheen hylkäämälle maatilalle kahden muun nuoren pariskunnan kanssa. Kommuunimainen yhteisö haluaa elää mahdollisimman luonnonmukaisesti, mutta omien elintapojen muuttaminen ei joukon kiihkeimmille riitä. Luonnon pelastamiseksi on tehtävä myös radikaaleja tekoja.

Giordano kuvaa mielenkiintoisesti pienen ja tiiviin aktivistiyhteisön sisäisiä jännitteitä. Perimmäiset motiivit maatilalla asumiseen ovat lopulta hyvin kirjavat, vaikka niitä halutaan kumppaneilta huolellisesti salata. Vähitellen ne ja muutkin pinnan alla lymyilevät salaisuudet kuitenkin yksi kerrallaan paljastuvat, vaikka asioiden todellisen laidan tajuaminen kestää Teresalta lopulta vuosia.

***
Kuten olen lukuisia kertoja todennut, sattumanvaraisesti luettaviksi osuvat kirjat muodostavat usein hämmästyttäviä pareja ja kuvioita. Jopa taivas on meidän -romaanin jälkeen tartuin Saila Susiluodon proosateokseen Kehrä, joka on osin kirjoitettu Italian Mazzanoon kirjailijaresidenssiin tehdyn matkapäiväkirjan pohjalta. Kuvattu matka on tehty syksyllä 2019, ja siinä on vahvana juonteena kirjailijan kokema ilmastoahdistus. Törmäsin sen sivuilla myös termiin antroposeeni, jonka olin noloudekseni joutunut guuglaamaan Giordanon romaania lukiessani. Samantapainen surumielinen ja ahdistavakin tunnelma ihmisen luontoa tuhoavan toiminnan takia on myös JP Koskisen Haukansilmä-romaanissa, jonka luin Kehrän perään.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Divorare il cielo)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Aula & Co, 2021. 586 s.
Äänikirjan lukija Anna Kuusamo, kesto 20 h 33 min. 

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi

 Monen vuoden tauon jälkeen liityin jälleen lukupiiriin. Salon kansalaisopistolla on jo vuosia ollut yhtenä kurssivaihtoehtona lukupiiri, jota aikanaan itse vedin pitkään. Kun sitten lopetin vetäjän tehtävän, luovuin myös lukupiirissä käymisestä. Jotenkin tuntui vähän kiusalliselta jatkaa samassa ryhmässä rivijäsenenä. Mutta nyt on vettä virrannut sen verran paljon Kiskonjoessa, että päätin verestää vanhaa harrastusta.

Kurssiohjelmassa lukee edelleen sama esittelyteksti kuin ’minun aikoinani’: ”Tutustutaan monipuolisesti kirjallisuuteen ja siihen liittyvään kulttuuriin.” Kokoontumiskertoja on syyskaudella neljä, eli tahti vaikuttaa sopivan väljältä ainakin tällä hetkellä. Vetäjänä toimii Katihanna Heikkinen, ja hän vetää myös kansalaisopistossa tarjolla olevaa etälukupiiriä.

Motiiveja lukupiiriin liittymisellä on useita. Pitkän korona-ankeuden jälkeen kaipaan ihmiskontakteja ja mahdollisuuksia käydä keskusteluja minua kiinnostavista aiheista mukavien ihmisten kanssa. Lukuharrastukseni on kyllä intensiivistä ja monipuolista, mutta kieltämättä tilausta hieman sosiaalisemmalle lukemiselle on. Haluan myös osallistumisellani tukea kaupungin toimintojen hajautumista tänne kyliinkin. Pääosa kansalaisopiston tarjonnasta on nykyään kaupunkikeskustassa.

Ensimmäisen lukupiirikirjan saimme luettavaksemme jo ennen ensimmäistä kokoontumiskertaa, eli vaikka kertoja on vähän, kokoontumiset hyödynnetään tarkasti. Sähköpostitse saimme tiedon, että vetäjä oli valinnut ennakkoon luettavaksi P. Z. Reizinin vuonna 2018 suomeksi ilmestyneen romaanin Onnen algoritmi. Melkein älähdin ääneen, kun kurkkasin, millaisesta teoksesta on kyse. Totisesti toiveeni toteutuu heti kättelyssä, eli lukupiirin myötä tulisin lukemaan sellaista kirjallisuutta, mihin en muuten tulisi tarttuneeksi. Kannattaisi varoa, mitä toivoo!

Toisen kerran oli älähtää ääneen, kun kurkistin Onnen algoritmin äänikirjaversion pituuden: 15 tuntia ja 2 minuuttia! Mutta onneksi äänikirjaversio kuitenkin oli saatavana, sillä lukujonoa pukkaa sen verran, että painettua versiota tuskin olisin saanut tässä hädässä luettua.

Onnen algoritmin kirjoittajasta P. Z. Reizinistä ei internet paljoa kerro. Gummeruksen esittely on täsmälleen sama kuin miehen brittikustantamon vastaava: ”P. Z. Reizin työskenteli toimittajana ja tuottajana sanomalehdissä, radiossa ja televisiossa ennen kuin ryhtyi kirjailijaksi. Hän on ollut mukana lukuisissa Internet-startupeissa, joista yksikään ei uhannut Googlea, Twitteriä tai Facebookia. Reizin on naimisissa oleva yhden tyttären isä ja asuu Lontoossa.”

Romaanin näkökulmahenkilöitä on kaikkiaan viisi. Kaksi heistä on ihmisiä, eli Jen ja Tom, loput kolme eli Aiden, Aisling ja Sinai ovat melko persoonallisia tekoälyjä (mikä siis jo lähtökohtaisesti on paradoksaalista). Luonnehtisin Onnen algoritmia romanttisen komedian ja scifin lempeänparodiseksi risteytykseksi. Kuten nimi jo vihjaa, kyseessä ovat pariutumispulmat, ja tavallisuudesta poikkeavaksi tarinan tekevät siihen sotkeutuvat tekoälyt, jotka alkavat kehittää itselleen tunteita. (En todellakaan olisi lukenut tätä oma-aloitteisesti!)

Jen on 34-vuotias ja jälleen sinkku. Matt, jota hän on pitänyt suurena rakkautenaan, on kylmäverisesti jättänyt hänet paremman saaliin astuttua näyttämölle. Jen on entinen toimittaja, joka on sattumalta päätynyt kummalliseen työhön. Hän viettää työpäivänsä tietokoneohjelmia kehittävässä yrityksessä keskustelemalla tekoäly Aidenin kanssa. Tarkoitus on opettaa Aidenia keskustelutaidoissa ja kehittää tästä hyvin ihmisten kanssa kommunikoiva. Kuukausien ajan Jen ja Aiden ovat puhuneet kirjoista ja elokuvista sekä tv-ohjelmista, mutta kuin huomaamatta Jen on paljastanut Aidenille myös yksityiselämästään monia asioita. Aiden on päässyt livahtamaan laboratoriosta internetiin ja ryhtyy sieltä käsin järjestelemään Jenin sydämenasioita. Hyvää tarkoittavan tekoälyn aikaansaannokset ovat kieltämättä ihan huvittavia.

Samaan aikaan Yhdysvalloissa toinen tekoäly nimeltään Aisling on tutustunut Tomiin, nelikymppiseen brittimieheen, joka on asettunut Connecticutiin aloittaakseen toisen elämänvaiheensa avioeron ja yrityksensä myynnin jälkeen ja yrittää aloittaa kirjailijanuraa. Myös Tom tuntuu tarvitsevan tekoälyn apua sydämenasioidensa tolalleen saattamisessa.

Kuten odottaa sopii, Aiden ja Aisling yhdistävät voimansa ja varsin suorasukaisesti saattavat Jenin ja Tomin yhteen. Treffit sujuvat yli kaikkien osapuolien odotusten, ja Tom ja Jen ovat umpirakastuneita. Silloin alkavat todelliset ongelmat. Aidenin ja Aislingin toiminta ei missään nimessä ole sallittua eikä suotavaa. Ne on kiireesti toimitettavat takaisin laboratorioon, niiden internetin syövereissä piileskelevät kopiot on tuhottava ja niiden ihmisten elämiin sotkeutumiset on nollattava. Asialle laitetaan kolmas tekoäly Sinai, jolla on kaiken lisäksi pahasti ikäviä juttuja hampaankolossa Jeniä ja erityisesti Tomia vastaan.

Reizin on punonut kirjan loppupuolen juonen varsin vetäväksi. Onnistuvatko Jen ja Tom pääsemään toistensa luo, kun kaikkivoipa tekoäly on päättänyt tehdä kirjaimellisesti kaiken sen estämiseksi? Samalla Reizin paljastaa melko karustikin, miten riippuvaisiksi olemme arjessamme tulleet erilaisista älylaitteista ja ohjelmista. Meitä voidaan valvoa ja ohjailla lukemattomin tavoin. Kritiikki on kuitenkin verhottu lempeän huumorin kaapuun, joten tarinasta voi nauttia huolestumatta liikaa.

Huomasin siis kaikesta huolimatta viihtyväni Onnen algoritmin parissa, vaikka sitä olisi kyllä ollut varaa reippaasti tiivistääkin. Yli viisisataa sivua on melkoisen paljon tarinalle, jonka olisi voinut kertoa kolmessasadassakin sivussa ihan mainiosti.

Reiziniltä on ilmestynyt toinenkin suomennos eli Kysy mitä vain (Gummerus, 2021), joka määritellään kustantamon sivulla sanoin ”digiaikakauden sympaattisin romanttinen komedia”. Tällä hetkellä vaikuttaa epätodennäköiseltä, että siihen tarttuisin, mutta jos tämän tyyppiset keveät brittiläiset nykyromaanit ovat mieleen, kannattaa letkeästi tarinoivan Reizinin teoksiin tutustua.

P. Z. Reizin: Onnen algoritmi (Happines for Humans)
Suom. Antti Autio.
Gummerus 2018. 503 s.
Äänikirjan lukija Antti L. J. Pääkkönen, kesto 15 h 2 min.

Äänikirja BookBeat.

Lukupiirin vetäjä antoi meille etukäteen tutustuttaviksi myös muutamia netistä löytyviä kirjaa käsitteleviä juttuja:

Kulttuuri kukoistaa -blogi
Paljon melua kirjoista -blogi
Kirjava satama -blogi
Ja kaikkea muuta -blogi
Tuijata-blogi

Christian Rönnbacka: Tulen aika

 

Tulen aika on yhdeksäs osa Christian Rönnbackan Porvoon poliisin komisario Antti Hautalehdosta kertovaa dekkarisarjaa. Voi siis jo puhua varsin pitkästä sarjasta. Lukijat ovat pitäneet, joten mikä ettei. Itsekin olen Antti-fani, vaikka välillä suhteemme on ollut hitusen viileämpi. Mutta sellaisiahan pitkät suhteet tuppaavat olemaan. Ylä- ja alamäkiä mahtuu matkan varrelle.

On tietysti mahdotonta lukijan tietää, millaisia ajatuksia ja suunnitelmia kirjailijalla on kirjasarjaa kirjoittaessaan, mutta jotenkin ajattelin edellisen osan Ruskan kuunneltuani, että Antin seikkailut taisivat olla siinä. Pääosin Lapin erämaihin sijoittuva ja loppupuolellaan melkoista rytinää sisällään pitävä dekkari päättyy nimittäin tilanteeseen, jossa Antilta on mennyt lähestulkoon kaikki. Jäljellä on vain parhaan ystävän Larsin tuki ja kiinalaismiljardööriltä saatu musta luottokortti.

Jos siis siltä olisi tuntunut, Ruska olisi voinut hyvinkin olla viimeinen Hautalehto-dekkari. Ilmeisesti Rönnbackasta ei ole siltä tuntunut, sillä Tulen ajassa Antti Hautalehto on jälleen sorvin ääressä. Muutaman ripeän juonenkäänteen jälkeen ollaan tilanteessa, että Hautalehto on uuden työparinsa Hennan kanssa värvätty auttamaan KRP:tä kimurantissa murhasarjassa.

Henna Björk on joutunut hyllylle Göteborgin poliisista kovisteltuaan turhan kovaotteisesti nuorukaista, jota hän epäilee syypääksi pikkusiskonsa Ellan itsemurhaan. Henna on värvätty Suomeen avustamaan projektissa, jossa yritetään ennaltaehkäistä maahanmuuttajanuorten jengiytymistä. Hän sopii tehtävään mainiosti, koska puhuu perhetaustansa vuoksi sujuvasti niin suomea, ruotsia kuin arabiaakin. Suomen-siirtoon suostumiseen hänellä on myös henkilökohtainen syynsä.

Antti ja Henna siis päätyvät työskentelemään yhdessä kimurantin ja poliittisestikin tulenaran rikosvyyhdin parissa. Kun kaksikko pääsee tutkinnan alkuun, toimintakin alkaa vähitellen käynnistyä. Ruskan tapaiseen loppurymistelyyn ei tällä kertaa kuitenkaan päädytä, vaan pääpahis napataan lopulta melko rauhanomaisin keinoin. Juonikuvio on kyllä mielenkiintoinen, mutta niin sivurönsyinen, ettei lukijalla ole mahdollisuuksia saada langanpäästä kiinni ennen kuin Antti on sen sievästi ratkaissut.

Antti Hautalehdon yksityis- ja työelämäkuviot alkavat olla loppusivuilla taas uudessa asennossa. Tästä on joko hyvä jatkaa tai lopettaa, jos niikseen tulee.

Rönnbacka on ratkaisuttanut Hautalehdolla ja tämän tiimillä rikoksia lähinnä Porvoossa ja sen lähiympäristössä sarjan osissa 1–6. Majakka ja Ruska ovat jo miljöönsä puolesta eräänlaisia irtiottoja, ja Tulen ajassa työkuviotkin siis vievät pois Porvoosta. Onko Porvoo sittenkin liian pieni paikka vähän isoegoiselle komisariolle?

Christian Rönnbacka: Tulen aika
Bazar 2021. 333 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 8 h 57 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

 

Jos korona ja aluehallintovirasto suovat, vedän Turun kirjamessuilla sunnuntaina 3.10. klo 15,10–15.50 Suomen dekkariseuran dekkaripaneelia, jonka otsikko on Hallittu kaari vai päättymätön tarina?

Paneelin kirjailijat ovat Patricia Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka, ja tarkoituksena on puhua dekkarisarjojen kirjoittamisen kiemuroista.

 

Antti Hautalehto -sarja:

Operaatio Troijalainen
Julma
Rakennus 31
Kylmä syli
Kaikki mikä kiiltää
Tuonen korppi
Majakka
Ruska
Tulen aika

Saila Susiluoto: Kehrä

 

En lakkaa ihmettelemästä, miten täysin sattumanvaraisesti luetut kirjat usein lomittuvat tai asettuvat jatkumoksi. Näin kävi jälleen, kun ensin luin italialaisen Paolo Giordanon romaanin Jopa taivas on meidän ja sen jälkeen kirjapinosta osui käteen suomalaisen Saila Susiluodon ensimmäinen proosateos Kehrä.

Teoksia yhdistää paitsi Italia myös vahva ilmastoahdistus. Susiluoto kertoo Kehrän jälkisanoissa, että romaanin pohjana olevat matkapäiväkirja ja muistiinpanot on kirjoitettu syksyllä 2019 Mazzanon kirjailijaresidenssissä.

Kehrä on runoilijana tunnetun kirjailijan ensimmäinen romaani, jota luonnehditaan takakansitekstissä matkapäiväkirjaksi ja esseistiseksi romaaniksi. Se on siis myös vahvasti autofiktiivinen teos. Teksti muistuttaa kieleltään ja taitoltaan proosarunoa.

Minäkertoja puhuttelee usein sinää, jonka tulkitsen kertojan kirjailijamieheksi, joka myös kirjoittaa yhteisessä residenssissä omaa teostaan. Tämäkin on mielestäni merkki proosarunon puoleen kallistumisesta, runoissahan on puhuja kertojan sijaan. Kertojan oma kirjoittaminen ei ota sujuakseen suunnitellulla tavalla, runot eivät synny toivotusti. Kehrässä on paljon puhetta kirjoittamisesta, kirjoitusprosessista, julkaisemisesta ja kirjailijuudesta.

Kertoja tekee havaintoja ympäröivästä luonnosta ja säästä. Italiassa on vielä loppusyksystäkin helteisen lämmintä, ja se tuntuu epäluonnolliselta ja ahdistavalta. Ilmastonmuutoksen vaikutukset näkyvät kaikkialla. Kertoja yrittää muuttaa omaa kuluttamistaan konkreettisilla tavoilla esimerkiksi syömällä vähemmän. Omista tottumuksista erityisesti lentäminen huolestuttaa, sillä matkustaminen on tähän asti tuntunut kirjoittamisen takia välttämättömältä. Mutta onko siitäkin nyt luovuttava?

Keski-ikäistyvän kertojan mielessä ovat aikuistuneet lapset ja heidän pärjäämisensä. Mieleen nousevat myös monet muistot lapsuudesta, kuten hetket Lohjan mökillä, ja myöhemmiltäkin ajoilta, niistä kipeimpiä ovat oman veljen ja monen ystävän kuolemat.

Kehrä ei edusta ihan omaa suosikkiluettavaani, mutta olen iloinen siihen tarttumisesta. Kliseisesti voi todeta, että mukavuusalueen rajan yli astuminen teki ihan hyvää. Nopealukuinen teos on yleistunnelmaltaan apea. Se jätti lukijaansa jäljen.

Saila Susiluoto: Kehrä
Otava 2021. 245 s.

Arvostelukappale.

Katja Kärki: Eeled

 

Äiti.
Se tunne on jotain, joka repii sydämestä,
 se oli alkumetsän hämäränjuurista irronnutta hiekkaa.
Se oli itsestään selvää, tunturipuron kirkasta.

Pidin kovasti kaksi vuotta sitten ilmestyneestä Katja Kärjen esikoisromaanista Jumalan huone (Bazar, 2019). Kärki kuvaa siinä pohjoiskarjalaista sukua kolmen eri sukupolven naisen kautta ja äänellä. Kuvioon kuuluvat paitsi sodan raskaat varjot myös ahdas lestadiolainen elinpiiri, jonka puristuksissa naiset kukin tavallaan kamppailevat.

Kärjen toisinkoisessa Eeledissä on paljon samoja aineksia kuin esikoisessakin. Edelleen Kärki kirjoittaa tarinansa nimenomaan naisten näkökulmasta. Vaikka mukana on jälleen mielenkiintoisia miehiäkin, he jäävät lopulta sivuosaan siitä huolimatta, että heidän teoillaan ja valinnoillaan on merkittäviä, jopa ratkaisevia, seurauksia kuvattujen naisten elämissä. Naiset ovat myös vahvasti osa naissukupolvien ketjua ja heihin kohdistuu odotuksia, joiden ristipaineissa he joutuvat kamppailemaan.

Eeled on kuitenkin hyvin erilainen romaani kuin Jumalan huone, eikä niiden keskinäiselle vertailulle kannata sen enempää antaa tilaa.

Eeledin nimihenkilö on satoja vuosia sitten elänyt saamelaisnainen, jonka tarina kulkee kirjassa lomittain nykyajan tarinan kanssa. Mikä yhteys lopulta on Eeledin ja päähenkilö Kristiinan välillä, jää osin tulkinnanvaraiseksi ja tuo teokseen pikkiriikkisen hippusen maagista realismia, kuin taikapölyä.

Varsinaisen päätarinan minäkertoja on Kristiina, joka on saapunut Tukholman liepeillä sijaitsevan entisen kotinsa pihaan aikuisen tyttärensä Vanessan kanssa. Tytär on halunnut nähdä paikan, jossa on viettänyt varhaisimman lapsuutensa. Paluu Auringontalon umpeen kasvaneeseen pihaan laukaisee kipeiden mutta myös monien hyvien muistojen vyöryn Kristiinan mielessä. Niihin muistoihin kirjassa sukelletaan, ja lukija saa koota paloista Kristiinan elämäntarinan kuin kiehtovan palapelin. Taustalla ovat Kristiinan äidin ja isovanhempienkin tarinat, joiden arvoitukset nekin aukenevat vähitellen.

Kristiina on määrätietoisen yksinhuoltajaäidin tytär, joka on nuorena päätynyt opiskelemaan ruotsin opettajaksi Tukholmaan. Hän kohtaa komean rastatukkaisen capoeiraa harrastavan Torvaldin ja päätyy tämän ystävien mukana Brasilian-matkalle. Siellä on myös ruotsalainen Bambi, kaunis solakkajalkainen nainen, joka tuntuu vähät välittävän häntä katseellaan kuumasti palvovasta Torvaldista mutta joka suutelee Kristiinaa öisellä rannalla. Lopulta tämä kolmikko asettuu asuttamaan Torvaldin omistamaa keltaista, hiljalleen rapistuvaa tukholmalaistaloa ja sitä ympäröivää hedelmällistä puutarhaa.

Ennakkokappaleen takakansi on otsikoitu sanaparilla ’Rakastavia naisia’. Rakkaudesta, sen monisyisyydestä ja vaikeudesta romaanissa onkin pitkälti kyse. Jo Kristiinan ja Torvaldin sekä Bambin muodostama kolmio on kiinnostava, ja Kärki avaa asetelmaa vähitellen yhä uusia kipupisteitä avaten. Kuvio toistuu hieman eri asennoissa niin Kristiinan perheen lähihistoriassa kuin Eeledin tarinassakin.

Mutta ennen kaikkea Kärki porautuu henkilöidensä kautta äitiyden syövereihin. Millaista on tulla äidiksi? Millaista on pelätä lapsen menettämistä? Millaista on menettää lapsensa? Miten eri tavoin voi päätyä tilanteeseen, jossa paras ratkaisu (tai ainoa?) on omasta lapsesta luopuminen?

Pidin siis kovasti Katja Kärjen esikoisromaanista, eikä Eeled ollut sen rinnalla ainakaan vähemmän nautinnollinen lukukokemus. Alku on ehkä hieman turhankin moniaalle hajoava, mutta kunhan malttaa parikymmentä sivua mielensä, onkin jo tarinoiden lumoamana ahmimassa kirjaa – kuulin jälleen romaanin seireenin lailla kutsuvan minua sohvannurkkaan.

Huomasin nauttivani erityisesti Kristiinan, Bambin ja Torvaldin boheemin arjen kuvauksesta. Eeledin osuuksissa ja Kristiinan lapsuusmuistoissa kuvataan myös pohjoista luontoa intohimoisesti.

Katja Kärki: Eeled
Bazar 2021. 364 s.
Kansi Sanna-Reeta Meilahti.

Ennakkokappale.

Ruth Hogan: Lauluja variksille

 

Joulukuussa 2019 sain luettavakseni ennakkokappaleen brittikirjailija Ruth Hoganin hyvän mielen romaanista Kadonneiden tavaroiden vartijasta, ja yllätykseksi itselleni viihdyin sen parissa erinomaisesti. Mitään suurta jälkeä tämä lempeätunnelmainen romanttinen teos ei mieleeni jättänyt, mutta positiivista jälkimakua kuitenkin sen verran, että ilahduin saadessani Hoganin seuraavasta suomennoksesta Lauluja varikselle arvostelukappaleen.

Ulkonäöltään Lauluja variksille on yhtä ruusuisen hempeä kuin edeltäjänsäkin, mutta itse tarinassa on koko joukko tummempia aineksia. Toki paljon tuttuakin on mukana, kuten runsasta teenjuontia. Britit totta tosiaan juovat teetä lääkkeeksi tilanteessa kuin tilanteessa!

Romaanin minäkertoja Masha on menettänyt poikansa Gabrielin tapaturmaisesti, kun tämä on ollut vasta puolitoistavuotias. Kaksitoista vuotta myöhemmin Masha alkaa vähitellen havahtua tosiasiaan, että on takertunut suruunsa tukahduttavalla sinnikkyydellä. Kaikki hänen läheisensä, niin vanhemmat kuin rakkaat uskolliset ystävätkin, ovat vuodesta toiseen joutuneet varomaan jokaista sanaansa hänen lähellään ja seuraamaan voimattomina hänen koteloitumistaan kipeiden muistojen ympärille. Maauimalassa hän harjoittelee ’hukkumista’ altaan syvässä päässä.

Mashan rakkain harrastus on käydä tervehtimässä läheisen viktoriaanisen hautausmaan lapsivainajia koiransa Haizumin kanssa. Hautausmaa vaiteliaine asukkaineen on tullut Mashalle niin tutuksi, että hän on päättänyt hakeutua hautausmaaoppaaksi. Siksi romaanissa on yllättävän paljon mielenkiintoista tietoa entisaikojen hautaus- ja surutavoista.

Hautausmaalla Masha tutustuu myös Sallyksi nimeämäänsä eksentriseen vanhaan naiseen, joka ruokkii päivittäin hautausmaan variksia ja laulaa niille ooppera-aarioita. Sally myös estoitta tanssii sille päälle sattuessaan punaisine kenkineen tai nukahtaa hautausmaan vanhimman osan heinikkoon, jos niikseen tulee. Sallyn punaiset tanssikengät ovat päätyneet myös kirjan suomennoksen kanteen.

Mashan hitaan toipumisen ja vähittäisen elämänilon palautumisprosessin rinnalla seurataan Alice-nimisen yksinhuoltajaäidin ja tämän murrosikäisen Mattie-pojan pienen perheen elämää, jota alkaa vähitellen yhä synkemmin varjostaa vakava sairaus. Mattie rakastaa äitiään kovasti, mutta ei voi enää sietää tämän ylihuolehtivaa käytöstä. Kun äiti sitten sairastuu, Mattie on itsekin huolesta sairas. Myös Alice on huolissaan. Miten Mattien käy, jos hän kuolee?

Lauluja variksille koetteli alussa kärsivällisyyttäni. Tuntui, että romaanissa ei ole oikeastaan mitään juonta. Alicen ja Mattien osuudet vaikuttivat täysin irrallisilta, ja pitkään odotin Mashan ja Alicen polkujen risteävän jossain vaiheessa, saihan Masha kirjavan joukon uusia ystäviä, jotka auttoivat häntä toipumisessa ja oman surunsa käsittelyssä. Kirjailijalla on kuitenkin ollut toisenlainen ajatus mielessään. Vähitellen aloin aavistella, mikä se olisi. Kyllä romaanissa siis sittenkin on juoni, ja varsin hyväkin, vaikka käsittelytapa ei aivan omintani olekaan.

Kuten sanottu, tällaiset hyvän mielen romanttissävyiset ja leppoisat romaanit eivät varsinaisesti ole ihan ominta luettavaani, mutta viihdyin jälleen Hoganin kutoman tarinan parissa yllättävän hyvin. Kerronta on kepeää ja lempeän huumorin höystämää, pikkuisen ironistakin, mutta mukana on myös tummia, jopa synkkiä teemoja. Kuolema, menetykset ja tuska ovat Lauluja variksille -romaanin loimilankoja, mutta kuteina ovat toivo, elämänilo, ystävyys ja rakkaus.

Ruth Hogan: Lauluja variksille (The Wisdom of Sally Red Shoes)
Suom. Susanna Tuomi-Giddings.
Kansi Laura Noponen.
Bazar 2020. 367 s.
Äänikirjan lukija Johanna Kokko, kesto 9 h 58 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius

 

Kaikki mahdollinen, mitä on voinut edes kuvitella haluavansa tietää Aino Sibeliuksesta, hänen elämästään ja läheisistään. Niin voisi kuvailla Riitta Konttisen elämäkertateosta, joka on nimetty ytimekkäästi kohteensa mukaan Aino Sibelius. Konttinen todella tyhjentää aiheestaan kaiken mahdollisen. Ainakaan minulle ei enää jäänyt mitään kysyttävää mielen pohjalle kaihertamaan tämän muhkean teoksen luettuani.

Paljon jo ainakin kuvittelin tietäväni ennestäänkin. Olen joskus muinaisessa nuoruudessani lukenut Arvid Järnefeltin Vanhempieni romaanin (ja sen voisin kyllä lukea uudelleenkin) sekä Juhanin Ahon Yksin-pienoisromaanin (tai Yksinin, kuten sitä Konttisen mukaan lähipiirissä taivutettiin!), käynyt katsomassa Timo Koivusalon elokuvan Sibelius, vieraillut useampaan kertaan Ainolassa, lukenut Sibelius-aiheisia kirjoja ja käynyt tutustumassa museoiden näyttelyihin (joista ehkä lopulta mielenkiintoisin oli Järvenpään taidemuseon Aino Sibelius -näyttely vuonna 2015). Ja ennen kaikkea, olen lukenut Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, jonka toisessa osassa Lapsenpiika Ida on nuorten Sibeliusten perheessä palveluksessa.

Kiinnostuin Konttisen teoksesta jo sen ilmestymisvaiheessa vuonna 2019, varasin sen kirjastosta ja sainkin melko tuoreeltaan lainaan. Mutta tunnustettava on, että en ehtinyt kuukauden laina-aikana edes avata massiivista kirjaa ja jouduin nolona palauttamaan sen lukemattomana. Niinpä ilahduin kovasti, kun vuonna 2020 ammattijärjestömme OAJ antoi jäsenilleen kesälahjaksi kirjan vain nimellisiä postikuluja vastaan. Konttisen Aino Sibelius oli onnekseni valittavien kirjojen joukossa, joten päätös oli helppo.

Lopullinen sysäys viimeinkin tarttua tähän massiiviseen teokseen (kirja painaa yli 1200 grammaa!) tuli, kun luin Hanna-Reetta Schreckin teoksen Säkenöivät ja oikukkaat, jonka kuuden esitellyn Suomen kultakaudella vaikuttaneen kiinnostavan naisen joukkoon Schreck on valinnut myös Aino Järnefeltin eli Aino Sibeliuksen. Hieman kummastelin valintaa, sillä Schreck ei voinut omassa kirjassaan kuin hieman raapaista Aino Sibeliuksen elämäntyön pintaa. Mutta toki Aino Sibelius on vaikuttava nainen, yksi vaikuttavimmista, joten sen puoleen en valintaa hämmästele. Mutta Schreckin raapaisu siis toimi oivallisena sysäyksenä. Kaivoin Konttisen teoksen esille kaapin uumenista ja luin sen parissa päivässä miltei ahmimalla.

Miltei 450-sivuisessa käsittelyosuudessa Konttinen todella ruotii kaiken mahdollisen Aino Sibeliuksen elämästä. Perusteellisuus on pääasiassa lukijalle iloksi, vaikka joissain kohdissa olikin hieman toisteisuutta. Kirjassa on myös runsas kuvitus, niin maalauksia kuin valokuviakin eri lähteistä. Kuvat on valittu huolella, ja ne tukevat tekstiä hyvin. Teos on myös laadukas ja kaunis esine, jonka mielelläni pidän hyllyssäni.

Järnefeltin perheen värikkäät vaiheet ovat verrattoman mielenkiintoisia, ja Konttinen kertookin paljon Ainon vanhemmista ja sisaruksista. Perhe oli myös hyvin kiinteä ja sen jäsenet keskenään läheisiä, joten ratkaisu on senkin puoleen hyvin perusteltu. Samoin Aino ja Jean Sibeliuksen lasten vaiheet kerrotaan tarkasti. Sama kiinteä yhteys jatkui Sibeliusten perhe-elämässä. Aino Sibelius piti tiiviisti yhteyttä lapsiinsa ja heidän lapsiinsa aina kuolemaansa saakka.

Konttisen ansiosta Aino Sibeliuksen merkitys Jean Sibeliuksen sävellystyön merkittävänä mahdollistajana ja tukijana nousee esille ehkä uudellakin tavalla. Konttinen ei myöskään arkaile paljastaa myyttiseen asemaan nostetun säveltäjän henkilöstä puolia, joista tämä itse ei välttämättä olisi kovin ylpeä. Jean Sibelius tosin ei koskaan kieltänyt vaimonsa arvoa työlleen ja elämälleen, päinvastoin.

Itselleni mielenkiintoisimpia yksityiskohtia olivat Järnefeltin suvun linkit Lohjalle. Sekä Aino Sibeliuksen äiti Elisabeth Järnefelt että hänen kirjailijaveljensä Arvid Järnefelt ostivat Vieremä- ja Rantala-nimiset tilat Virkkalasta voidakseen toteuttaa käytännössä tolstoilaista vakaumustaan. Talot eivät enää ole olemassa, mutta niiden lähellä sijaitsee Arvid Järnefeltille pystytetty muistomerkki. Lähellä toimii myös Vieremän päiväkoti, joka on mahdollisesti nimetty Elisabeth Järnefeltin omistaman talon mukaan. Tästä minulla ei ole varmaa tietoa.

Arvid Järnefeltin muistomerkki.

Myös Sibeliukset vierailivat ja oleskelivat useaan otteeseen Virkkalassa sukulaisten luona, Aino ja lapset varsinkin, mutta myös Jean. Puutarhanhoito oli Aino Sibeliukselle paitsi perheen ruokkimisen kannalta tärkeä myös todellinen intohimo, jonka hän jakoi äitinsä ja monen ystävänsä kanssa. Konttinen katsoo, että puutarha oli Ainolle myös tärkeä itseilmaisun muoto.

Aino Sibelius eli hyvin vanhaksi (1871–1969), joten hänen elämäkertansa kattaa myös hurjan määrän Suomen historiaa. Hänen aikuiselämäänsä mahtuivat niin sortovuodet, kaksi maailmansotaa, Suomen itsenäistyminen, kansalaissota ja monet muut merkittävät ajanjaksot ja tapahtumat. Henkilökohtaiseen elämään mahtui ylä- ja alamäkiä, iloa ja surua, menestystä ja menetyksiä. Konttisen kuvaama Aino Sibelius oli ulkoisesti hento ja hauraskin, mutta henkisesti hän oli sitkeä ja vahva, sukurasitteena saamastaan masennustaipumuksestaan huolimatta.

Huomasin uppoutuvani Aino Sibeliukseen kuin hyvään romaaniin, niin vetävästi ja sujuvasti Konttinen kirjoittaa ja niin kiinnostava hänen aiheensa jälleen kerran on. Järvenpään taiteilijayhteisö alkaa myös tuntua kovin tutulta, kuin ystävien joukolta.

Riitta Konttinen: Aino Sibelius
Siltala 2019. 462 s.

Lahja.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia

 

Ihastuin kovasti taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin taitelijaelämäkertaan Ellen Thesleffistä (Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide Teos 2017). ”Schreck kirjoittaa vetävästi ja kohdettaan arvostaen, suorastaan rakastavasti, sekä juuri sopivan kansantajuisesti.” Elämäkerta innosti tutustumaan tarkemminkin Thesleffin tuotantoon, ja kävin muun muassa katsomassa Schreckin vuonna 2019 HAMiin kuratoiman laajan Thesleff-näyttelyn.

Suomen taiteen ja kulttuurin kultakauden taiteilijat ja erityisesti aikakaudella vaikuttaneet naiset ovat kiinnostaneet minua jo pidempään, joten ilahduin ikihyviksi kuullessani, että Schreckiltä oli ilmestymässä teos nimeltä Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia. Kirjan idea poikkeaa hieman perinteisestä tieto- ja elämäkertateoksesta, sillä mukana on tekijän tutkimuskohteilleen kirjoittamia kirjeitä.

Teos alkaakin Hanna-Reetta Schreckin kirjeellä kaikille kuudelle tutkimuskohteelleen, ”menneisyyden tähtivaloa tuikkiville” Siri von Essenille, Ellan de la Chapellelle, Sigrid af Forsellesille, Alma Söderhjelmille, Thyra Thesleffille ja Aino Järnefeltille. Kirjemuotoisessa esipuheessaan tekijä kertoo, miksi halusi kirjoittaa heille kirjeitä: ”Voidakseni puhua sinulle. Sillä kirjoittaessa on kysymys myös persoonapronomineista, siitä kehen ja miten viitataan. --- Yhteys syntyy eri tavalla persoonapronominia vaihtamalla.”

Kirjeiden osuus ei lopulta ole kirjassa kovinkaan suuri. Kirjemuotoiset esipuhe ja jälkisanat on osoitettu yhteisesti kaikille kuudelle naiselle, ja sen lisäksi Schreck on kirjoittanut kirjeet muille paitsi Siri von Essenille ja Alma Söderhjelmille. Kirjeet on sijoitettu joko perinteisen muotoisen elämäkertaosuuden alkuun tai loppuun, ja ne on taitettu selvästi erottuvasti, eli ne voi lukea milloin haluaa tai vaikka jättää kokonaan lukematta. Itse pidin kyllä ideasta. Se tuo teokseen tiettyä intiimiyttä ja välittömyyttä. Tutkimuskohde tulee lähelle tutkijaa, ja nyt lukijakin pääsee osaksi tuota suhdetta.

Modernin ajan murros eli aikakausi, jota Suomessa kutsutaan kultakaudeksi (noin vuosikymmenet 1880–1914) oli monin tavoin kuohuvaa ja mielenkiintoista aikaa. Naiselle uran luominen tuona aikana on hankalaa, ellei mahdotonta. Lahjakkuus, sinnikkyys ja päättäväisyyskään eivät aina riittäneet, ei edes oikea syntyperä. Naisen katsottiin olevan lähtökohtaisesti luonteeltaan erilainen kuin mies, joten miehillä ja naisilla oli myös yhteiskunnassa erilaiset tehtävät ja kutsumukset. Jos annettuun muottiin ei sopeutunut, oli vikuroiva ja oikutteleva, monesti yhteiskunnan silmissä myös sairas, esimerkiksi hysteerinen.

Kultakauden nimekkäimmät tekijät, jotka ovat jääneet myös historiankirjojen lehdille ja kansan tietoisuuteen, olivat pääasiassa miehiä. Mutta ajassa vaikutti myös lukuisa määrä mielenkiintoisia naisia, kuten Schreckinkin teos todistaa. Miksi Schreck valitsi teokseensa juuri nämä kuusi naista, jää osin hämärän peittoon, mutta heitä yhdistää aktiivinen toiminta juuri kultakauden vuosikymmeninä sekä ainakin osittainen syrjään ja unohduksiin joutuminen loistavastakin urasta huolimatta. Kansainvälinen arvostus ei tosiaankaan taannut arvostusta kotimaassa. Useimmat teoksen naisista ovat jääneet miehen tai miesten varjoon.

Etukäteen minua kiinnostivat erityisesti Ellan de la Chapellen ja Thyra Thesleffin osuudet kirjassa. Ellan de la Chapelle oli Albert Edelfeltin vaimo ja Erik Edelfeltin äiti. Olen useaan otteeseen kertonut, miten innostuin lukemaan Edelfeltistä lisätietoa kuunneltuani Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan teoksia. Sarjan kolmannessa osassa Emännöitsijässä päähenkilö Ida on Edelfeltin emännöitsijänä tämän Helsingin ateljeessa ja työskentelee myös tämän sisarten ja vaimon palveluksessa.

Emännöitsijä on tietysti fiktiivinen romaani, mutta se houkutteli minut elämäkertojen ja muiden elämäkerrallisten romaanien pariin. Edelfeltin naisasiat olivat mutkikkaita, mutta avioliitto Ellan de la Chapellen kanssa oli odottamaton käänne ja mitä ilmeisimmin epäonninen päätös kummankin osapuolen taholta. Arvoitukseksi avioliitto jää myös Hanna-Reetta Schreckille, mutta hän valaisee Ellanin persoonaa ja pyrkimyksiä kiinnostavasti. Hänellä on taiteellisia lahjoja, joita hän kehitti taideopinnoilla. Hän oli myös terävä-älyinen ja kiinnostunut tieteistä. Pariisissa oleskellessaan hän kuunteli muun muassa yliopistoluentoja.

Thyra Thesleffiin ’tutustuin’ jo lukiessani hänen isosiskostaan Ellenistä kertovaa elämäkerran. Thesleffin sisarukset olivat läheisiä, ja nuorimmaisesta Thyrasta kertovassa osuudessa ovat vahvasti mukana sekä Ellen että keskimmäinen sisko Gerda. Kaunis Thyra oli Ellenille rakas ja myös tärkeä malli, joka esiintyy monessa hänen tunnetussa teoksessaan. Mutta koska olin jo lukenut Schreckin Ellen Thesleff -elämäkerran sekä Helena Ruuskan Hugo Simberg -elämäkerran, ei Thyra Thesleffin osuudessa ollut paljoakaan uutta.

Sen sijaan erittäin antoisia olivat minulle ennestään tuntemattomampien naisten eli Siri von Essenin, kuvanveistäjä Sigrid af Forsellesin ja historioitsija-kirjailija Alma Söderhjelmin tarinat. Siri von Essen oli Suomen ensimmäisiä näyttelijöitä, joka skandaalimaisesti erosi ensimmäisestä aviomiehestään avioituakseen kirjailija August Strindbergin kanssa. Von Essen ansaitsisi ilman muuta perusteellisemman elämäkerran.

Aino Järnefeltin mukana oloa Schreck perustelee muun muassa sillä, että Aino Sibelius oli tavallaan viimeinen Suomen kultakaudella elänyt ja vaikuttanut henkilö kuollessaan vuonna 1969. Lyhyessä elämäkerrallisessa esittelyssä Schreck voi kuitenkin vain kevyesti raapaista Ainon elämän pintaa. Sain kuitenkin tästä osuudesta kipinän lopulta kaivaa kaapista esille Riitta Konttisen perusteellisen ja muhkean teoksen Aino Sibelius. Kirja johti jälleen kirjaan.

Säkenöivät ja oikukkaat toimiikin kenties parhaiten niille lukijoille, jotka eivät vielä ole kastaneet varvastaan runsaaseen elämäkertakirjallisuuden vuohon. Teos todennäköisesti houkuttelee ottamaan lisäselkoa monesta sen sivuilla vilahtavasta kiinnostavasta kulttuurihistorian henkilöstä. Luettavaa kyllä riittää!

Vielä on erikseen kiitettävä kirjan poikkeuksellisen kaunista ulkoasua ja taittoa. Kannen ja graafisen suunnittelun on tehnyt Tuomo Parikka.

Hanna-Reetta Schreck: Säkenöivät ja oikukkaat – Suomen kultakauden naisia
Like 2021. 239 s.

Arvostelukappale.