Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 

Italialaisen hiukkasfyysikko Paolo Giordanon kirjailijanura sai melkoisen alun, sillä vuonna 2008 ilmestynyt esikoisromaani Alkulukujen yksinäisyys (WSOY) oli huippumenestys. Se on tähän mennessä käännetty yli neljällekymmenelle kielelle, muun muassa suomeksi vuonna 2010. Se sai arvostetut Strega Prize ja Premio Campiello -palkinnot, siitä on tehty elokuvaversio ja se on myynyt yli kolme miljoonaa kappaletta.

Vuonna 2014 Paolo Giordano oli vierailemassa Helsingin kirjamessuilla, koska hänen toinen romaaninsa Ihmisruumis (WSOY) oli ilmestynyt suomeksi. Pääsin silloin kirjabloggaajana kuuntelemaan, kun Ella Kanninen haastatteli häntä (italiaksi!).

Viime vuonna Giordano julkaisi esseemäisen tietokirjan Tartunnan aikaan (Aula & Co, 2020), joka ilmestyi lähes samanaikaisesti 26 maassa, myös Suomessa. Teoksesta teki poikkeuksellisen se, että se oli tiettävästi ensimmäinen koronasta julkaistu kirja.

Tänä kesänä ilmestyi suomeksi Giordanon neljäs kaunokirjallinen teos eli romaani Jopa taivas on meidän, joka on ilmestynyt alkukielellä vuonna 2018, selvästi ennen koronaa. Maailmaa riivaavan pandemian sijaan romaanin teemana onkin toinen vielä paljon vaikeammin hallittava katastrofi eli ilmastonmuutos.

Muhkean, miltei kuusisataasivuisen romaanin kansien väliin mahtuu melkoisesti. Se on paitsi kantaaottava teos kiihtyvästä luonnon tuhoutumisesta, myös romaani kaiken nielevästä rakkaudesta, lojaaliudesta, aatteen palosta, fanaattisuudesta ja yksilö- ja yhteisötasolla tehtävien konkreettisten muutosten vaikeudesta. Lisäksi se on oivallisesti suunnitellun rakenteensa ja mielenkiintoisen, vähän jännittävänkin juonensa ansiosta koukuttava lukukokemus, vaikka on myönnettävä, että runsaus on paikoin uuvuttavaakin.

Romaanin minäkertoja on torinolainen Teresa, jonka insinööri-isän lapsuudenkoti sijaitsee Apulian pikkuruisessa Spezialen kylässä. Lapsesta saakka Teresa on viettänyt kesänsä isän kanssa mumminsa luona. Teinityttönä Teresa tutustuu naapurimaatilalla asuvaan kolmeen nuorukaiseen Nicolaan, Tommasoon ja Berniin. Nicolan vanhemmat ottavat luokseen asumaan oman poikansa ikäisiä nuoria, jotka tarvitsevat syystä tai toisesta sijaiskotia. Bern on Nicolan serkku, mutta muut pojat ovat keitä milloinkin.

Kolmen nuoren miehen ja Teresan kohtalot kietoutuvat yhteen. Nuorena aikuisena Teresan ja Bernin polut risteävät uudelleen, ja he päätyvät asumaan Nicolan perheen hylkäämälle maatilalle kahden muun nuoren pariskunnan kanssa. Kommuunimainen yhteisö haluaa elää mahdollisimman luonnonmukaisesti, mutta omien elintapojen muuttaminen ei joukon kiihkeimmille riitä. Luonnon pelastamiseksi on tehtävä myös radikaaleja tekoja.

Giordano kuvaa mielenkiintoisesti pienen ja tiiviin aktivistiyhteisön sisäisiä jännitteitä. Perimmäiset motiivit maatilalla asumiseen ovat lopulta hyvin kirjavat, vaikka niitä halutaan kumppaneilta huolellisesti salata. Vähitellen ne ja muutkin pinnan alla lymyilevät salaisuudet kuitenkin yksi kerrallaan paljastuvat, vaikka asioiden todellisen laidan tajuaminen kestää Teresalta lopulta vuosia.

***
Kuten olen lukuisia kertoja todennut, sattumanvaraisesti luettaviksi osuvat kirjat muodostavat usein hämmästyttäviä pareja ja kuvioita. Jopa taivas on meidän -romaanin jälkeen tartuin Saila Susiluodon proosateokseen Kehrä, joka on osin kirjoitettu Italian Mazzanoon kirjailijaresidenssiin tehdyn matkapäiväkirjan pohjalta. Kuvattu matka on tehty syksyllä 2019, ja siinä on vahvana juonteena kirjailijan kokema ilmastoahdistus. Törmäsin sen sivuilla myös termiin antroposeeni, jonka olin noloudekseni joutunut guuglaamaan Giordanon romaania lukiessani. Samantapainen surumielinen ja ahdistavakin tunnelma ihmisen luontoa tuhoavan toiminnan takia on myös JP Koskisen Haukansilmä-romaanissa, jonka luin Kehrän perään.

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän (Divorare il cielo)
Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.
Aula & Co, 2021. 586 s.
Äänikirjan lukija Anna Kuusamo, kesto 20 h 33 min. 

Arvostelukappale, äänikirja BookBeat.