Syyskuun 19. päivän aamu vuonna 1961 ei ala lakitieteen
ylioppilas Santtu Leinolla mitenkään hyvin. Matkalla Suomenlinnan lautalta
kohti Katajanokalla Tilastokeskuksen tiloissa sijaitsevaan työpaikkaansa Santtu
osuu paikalle, kun Kolera-altaasta nostetaan torin kiveykselle nuoren miehen
ruumista. Hän tunnistaa sen oitis ystäväkseen Antsuksi, jonka kanssa hänen piti
edellisenä iltana tavata baarissa. Antsu ei koskaan tullut, joten Santtu päätyi
nätille tytölle mörönsyötiksi Suomenlinnaan.
Yllättävä näky saa Santun pasmat sekaisin, eikä hän tule
ilmaisseeksi paikalla oleville poliiseille, että tuntee ruumiin. Hän poistuu
vähin äänin työpaikalleen, mutta Antsun kohtalo ei tietenkään niin vain unohdu.
Heidän oli pitänyt illalla suunnitella, miten parhaiten käsittelisivät yhteisen
armeijakaverinsa, joka oli huijannut heitä kumpaakin autokaupoissa. Pian
poliisit tulevat hakemaan Santun kuultavaksi poliisiasemalle, missä yksi
konstaapeleista tunnistaa Santun ja kertoo nähneensä tämän aamulla
Kolera-altaalla.
Tilanne ei näytä hyvältä, mutta Santulla on onneksi hyvä
alibi. Pian poliisiasemalta vapauduttuaan hän kuulee, että heitä huiputtaneen
autokauppiaan työtoveri on tapettu. Liittyvätkö tapaukset jotenkin yhteen?
Oliko Antsu tuntenut tämän toisen tapetun miehen? Santtu alkaa tuntea olonsa
turvattomaksi ja päättää hakea lapsuudenkotinsa vintille kätketyt käsiaseet,
jotka sankarivainajaisä on aikanaan tuonut sodasta. On hyvä olla vähän kättä
pitempää, kun miestä tuntuu kuolevan ympäriltä.
Aseenhakureissun jälkeen Santtu poikkeaa tuttuun
ravintolaan, jonka nurkkapöydässä istuu hänen opiskelijatuttunsa Tikke. Miesten
vaihtaessa kuulumisia pöytään astelee kaunis nuori nainen, joka selvästi
tietää, kuka Santtu on. Nainen on pulassa. Ovenpielessä hänen toimiaan
tarkkailee kaksi ruman näköistä korstoa. Kun kolmikko on täpärästi karistanut
korstot kannoiltaan, nainen esittäytyy Antsun tyttöystäväksi Sonjaksi. Santtu
ei ole koskaan kuullutkaan Sonjasta, mutta nyt tämä pyytää mieheltä isoa palvelusta.
Tästä tapaamisesta vasta varsinaisesti alkavat Simo
Pajusen nostalgiavakoilutrilleri Salaperäinen Sonja tapahtumat,
vaikka kasassa on tosiaan jo kaksi ruumistakin! Kiitettävän tiukkatahtinen jännitysromaani
siis sijoittuu vuoteen 1961, jolloin kylmän sodan pakkanen vai kiristyi
aiheuttaen muun muassa Suomessa ja Helsingissä kiihtyvää vakoilutoimintaa
puolin ja toisin. Santtu on viaton sivustaseuraaja, mutta hän tulee temmatuksi
mukaan todella kovan tason peliin, jossa panoksena on suuret rahasummat, arvokkaat
salaisuudet ja - ihmishenget.
1960-luvun Helsinki herää Salaperäisen Sonjan
sivuilla mukavasti henkiin. Santun ja hänen ystäviensä kautta seurataan ajan
opiskelijaelämän arkea, joka oli aineellisesti niukkaa mutta vilkas seuraelämä
korvasi toisaalta paljon. Sota-ajasta oli kulunut vasta viitisentoista vuotta,
joten niukkuus oli tuttua kaikille.
Koska tapahtumien taustalla oli kansainvälinen suurvaltapolitiikka,
jonkin verran tilaa annetaan myös ajankohtaisten uutisten seuraamiselle ja
kommentoinnille. Santtu ei ole kovin poliittisesti aktiivinen, mutta
ajankohtaiset tapahtumat kuitenkin kiinnostavat häntä sen verran, että
tärkeimmät uutistapahtumat tulee silmäiltyä lehdistä. Myös työpaikalla ja
kuppiloissa käydään erilaisia keskusteluja, joiden avulla ajan poliittinen
ilmapiiri ja päivänpolttavat aiheet valottuvat.
Santtu tulee siis temmatuksi mukaan tapahtumiin alun alkaen
täysin sivullisena, mutta hän ei jää pelkästään avuttomaksi ajopuuksi vaan
osallistuu aktiivisesti toimintaan. Poliisien on vaikea peittää hämmästystään,
kun Santun nimi ja naama yhdistyvät yhä uusiin hämäräperäisiin tapauksiin. Lisäksi
Sonjan pussissa tuntuu olevan kovin sekalaisia jauhoja. Voiko naisen sanaan
lainkaan luottaa? Kenelle tai keille hän lopulta tekee töitä? Onko Santun edes
terveellistä tietää totuutta?
Mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä kiperämpiin
tilanteisiin Santtu päätyy. Helsingissä toden totta liikkuu monen tahon
agentteja. Mietin jo, miten Pajunen aikoo saada Santun selville vesille, mutta
niin vain tulin jälleen kerran mojovasti yllätetyksi. Loppuratkaisusta annan
kyllä täydet pisteet!
Juonenrakentelun ja -kuljetuksen sekä miljöökuvauksen
puolesta Salaperäinen Sonja on vallan mainio alagenrensä edustaja. Minäkertoja
Santtukin saa ihan mukavasti lihaa ja väriä luittensa ympärille, vaikka onkin
vakoilujännärin päähenkilö. Kaveri vaikuttaa ihan mukavalta nuorelta mieheltä,
jolle alkaa toivoa käyvän hyvin. Siksi vähän harmittaa, ettei käsikirjoitusta
ole vielä kertaalleen oikoluettu ennen painoon lähettämistä. Tekstiin on jäänyt
turhan monta oikeakielisyys- ja taittovirhettä, jotka olisi kannattanut siivota
pois.
Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja
Kustannus HD 2021. 207 s.
Arvostelukappale.
Aiemmat lukemani Simo Pajusen teokset:
Musta rengas (Myllylahti 2013)
Kaarti (Vakka ja Kansi 2011)
Vaikuttaa kivalta dekkarilta! Kustantamo on kyllä uppo-outo minulle.
VastaaPoista