Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja

 

Syyskuun 19. päivän aamu vuonna 1961 ei ala lakitieteen ylioppilas Santtu Leinolla mitenkään hyvin. Matkalla Suomenlinnan lautalta kohti Katajanokalla Tilastokeskuksen tiloissa sijaitsevaan työpaikkaansa Santtu osuu paikalle, kun Kolera-altaasta nostetaan torin kiveykselle nuoren miehen ruumista. Hän tunnistaa sen oitis ystäväkseen Antsuksi, jonka kanssa hänen piti edellisenä iltana tavata baarissa. Antsu ei koskaan tullut, joten Santtu päätyi nätille tytölle mörönsyötiksi Suomenlinnaan.

Yllättävä näky saa Santun pasmat sekaisin, eikä hän tule ilmaisseeksi paikalla oleville poliiseille, että tuntee ruumiin. Hän poistuu vähin äänin työpaikalleen, mutta Antsun kohtalo ei tietenkään niin vain unohdu. Heidän oli pitänyt illalla suunnitella, miten parhaiten käsittelisivät yhteisen armeijakaverinsa, joka oli huijannut heitä kumpaakin autokaupoissa. Pian poliisit tulevat hakemaan Santun kuultavaksi poliisiasemalle, missä yksi konstaapeleista tunnistaa Santun ja kertoo nähneensä tämän aamulla Kolera-altaalla.

Tilanne ei näytä hyvältä, mutta Santulla on onneksi hyvä alibi. Pian poliisiasemalta vapauduttuaan hän kuulee, että heitä huiputtaneen autokauppiaan työtoveri on tapettu. Liittyvätkö tapaukset jotenkin yhteen? Oliko Antsu tuntenut tämän toisen tapetun miehen? Santtu alkaa tuntea olonsa turvattomaksi ja päättää hakea lapsuudenkotinsa vintille kätketyt käsiaseet, jotka sankarivainajaisä on aikanaan tuonut sodasta. On hyvä olla vähän kättä pitempää, kun miestä tuntuu kuolevan ympäriltä.

Aseenhakureissun jälkeen Santtu poikkeaa tuttuun ravintolaan, jonka nurkkapöydässä istuu hänen opiskelijatuttunsa Tikke. Miesten vaihtaessa kuulumisia pöytään astelee kaunis nuori nainen, joka selvästi tietää, kuka Santtu on. Nainen on pulassa. Ovenpielessä hänen toimiaan tarkkailee kaksi ruman näköistä korstoa. Kun kolmikko on täpärästi karistanut korstot kannoiltaan, nainen esittäytyy Antsun tyttöystäväksi Sonjaksi. Santtu ei ole koskaan kuullutkaan Sonjasta, mutta nyt tämä pyytää mieheltä isoa palvelusta.

Tästä tapaamisesta vasta varsinaisesti alkavat Simo Pajusen nostalgiavakoilutrilleri Salaperäinen Sonja tapahtumat, vaikka kasassa on tosiaan jo kaksi ruumistakin! Kiitettävän tiukkatahtinen jännitysromaani siis sijoittuu vuoteen 1961, jolloin kylmän sodan pakkanen vai kiristyi aiheuttaen muun muassa Suomessa ja Helsingissä kiihtyvää vakoilutoimintaa puolin ja toisin. Santtu on viaton sivustaseuraaja, mutta hän tulee temmatuksi mukaan todella kovan tason peliin, jossa panoksena on suuret rahasummat, arvokkaat salaisuudet ja - ihmishenget.

1960-luvun Helsinki herää Salaperäisen Sonjan sivuilla mukavasti henkiin. Santun ja hänen ystäviensä kautta seurataan ajan opiskelijaelämän arkea, joka oli aineellisesti niukkaa mutta vilkas seuraelämä korvasi toisaalta paljon. Sota-ajasta oli kulunut vasta viitisentoista vuotta, joten niukkuus oli tuttua kaikille.

Koska tapahtumien taustalla oli kansainvälinen suurvaltapolitiikka, jonkin verran tilaa annetaan myös ajankohtaisten uutisten seuraamiselle ja kommentoinnille. Santtu ei ole kovin poliittisesti aktiivinen, mutta ajankohtaiset tapahtumat kuitenkin kiinnostavat häntä sen verran, että tärkeimmät uutistapahtumat tulee silmäiltyä lehdistä. Myös työpaikalla ja kuppiloissa käydään erilaisia keskusteluja, joiden avulla ajan poliittinen ilmapiiri ja päivänpolttavat aiheet valottuvat.

Santtu tulee siis temmatuksi mukaan tapahtumiin alun alkaen täysin sivullisena, mutta hän ei jää pelkästään avuttomaksi ajopuuksi vaan osallistuu aktiivisesti toimintaan. Poliisien on vaikea peittää hämmästystään, kun Santun nimi ja naama yhdistyvät yhä uusiin hämäräperäisiin tapauksiin. Lisäksi Sonjan pussissa tuntuu olevan kovin sekalaisia jauhoja. Voiko naisen sanaan lainkaan luottaa? Kenelle tai keille hän lopulta tekee töitä? Onko Santun edes terveellistä tietää totuutta?

Mitä pidemmälle tapahtumat etenevät, sitä kiperämpiin tilanteisiin Santtu päätyy. Helsingissä toden totta liikkuu monen tahon agentteja. Mietin jo, miten Pajunen aikoo saada Santun selville vesille, mutta niin vain tulin jälleen kerran mojovasti yllätetyksi. Loppuratkaisusta annan kyllä täydet pisteet!

Juonenrakentelun ja -kuljetuksen sekä miljöökuvauksen puolesta Salaperäinen Sonja on vallan mainio alagenrensä edustaja. Minäkertoja Santtukin saa ihan mukavasti lihaa ja väriä luittensa ympärille, vaikka onkin vakoilujännärin päähenkilö. Kaveri vaikuttaa ihan mukavalta nuorelta mieheltä, jolle alkaa toivoa käyvän hyvin. Siksi vähän harmittaa, ettei käsikirjoitusta ole vielä kertaalleen oikoluettu ennen painoon lähettämistä. Tekstiin on jäänyt turhan monta oikeakielisyys- ja taittovirhettä, jotka olisi kannattanut siivota pois.

Simo Pajunen: Salaperäinen Sonja
Kustannus HD 2021. 207 s.

Arvostelukappale.

Aiemmat lukemani Simo Pajusen teokset:

Musta rengas (Myllylahti 2013)
Kaarti (Vakka ja Kansi 2011)