Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene

 

Ainakin mielikuvissa joulunpyhinä vietetään tuntikausia tunnelmallisissa olohuoneiden lukunurkkauksissa täysin uppoutuneina joululahjaksi saatuihin romaaneihin. Kynttilät loistavat ja takkatuli räiskyy, ja käden ulottuvilla on avonainen konvehtirasia ja kenties lasillinen täyteläistä punaviiniä. Tiedätte varmasti, mitä tarkoitan!

Juuri tuollaiseen idylliseen lukukohtaukseen sopii kuin valettuna R&R:n eli Sari Rainion ja Juha Rautaheimon muhkea cozy crime -dekkari Vainajat eivät vaikene. Se aloittaa uuden Mortuí non silent -dekkarisarjan, jonka päähenkilöinä ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario Helsingistä. Karila ja Kaario paitsi työskentelevät tiiviisti yhdessä visaisten henkirikosten parissa ovat myös hyviä ystäviä.

Aloitusosassa lukija tapaa Karilan ja Kaarion vuoden 2009 joulukuussa, kun töölöläisen hulppean arvoasunnon omistaja Hannele Laine löytyy kuolleena omasta olohuoneestaan. Ville Karila epäilee oitis rikosta, vaikka tilanne vaikuttaa kovin rauhalliselta. Vainajan on löytänyt tämän vanha leski-isä, joka vaikuttaa hauraalta mutta tyyneltä. Kamppailun merkkejä ei näy, mutta ilmeisesti Hannele Laine on kuristettu omalla kaulaliinallaan. Roskakorista löytyy Tauno Paloa esittävä postikortti, ja pian Karilalle kerrotaan, että varakkaan ja eksentrisen Hannelen elämässä on ollut salaperäinen tumma mies.

Kuka murhasi Hannele Laineen ja miksi? Tätä kysymystä kierrellään ja kaarrellaan miltei tiiliskivikokoluokkaan kuuluvassa romaanissa pitkään ja hartaasti. Joulukuukin ehtii vaihtua kevääksi, ennen kuin rikos on ratkaistu. Kunnon dekkariperinteitä noudattaen vaaditaan toinenkin ruumis, ennen kuin tutkimukset nytkähtävät kunnolla eteenpäin pitkän paikallaan polkemisen jälkeen.

Suosittelen Vainajat eivät vaikene -romaanin säästelyä rauhalliseen hetkeen ja antamaan sille arvoisensa tilan. Itse hieman tärvelin omaa lukunautintoani tarttumalla teokseen kesken syksyn hektisimpien lukuviikkojen. Puolustelen ratkaisuani sillä, että pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen ja halusin siksikin lukea kirjan ja kirjoittaa siitä vielä syyssesongin aikana.

Hidastempoinen, suorastaan viivyttelevä ja yltäkylläisen runsas kerronta vaatii lukijalta kärsivällisyyttä ja kunnon uppoutumista päästäkseen täysin oikeuksiinsa. Rainio ja Rautaheimo vievät cozy crime -tunnelmoinnin niin pitkälle, että omaan makuuni tulos luistelee paikoin jo vaarallisen lähellä pitkäveteisyyden rajan väärää puolta. Siitäkin huolimatta siis, että kyllä minäkin rakastan runsaita kirjallisuus- ja elokuvaviittauksia ja -lainauksia, kauniiden katunäkymien ja asuntojen yksityiskohtia ja tunnelmallisia takkatulikohtauksia.

Tapahtumat sijoittuvat vain runsaan kymmenen vuoden takaiseen Helsinkiin, mutta siitä pitää lukijan useaan otteeseen muistutella itseään. Tunnelma on nimittäin korostetun nostalginen, hohdokkaan menneen maailman tyylinen. Poliisilaitoksellakin on lähinnä leppoisa tunnelma, eikä mistään resurssipulasta tai muista nykyajan ikävistä ilmiöistä juuri muistutella. Tutkintasihteeri Felicia loihtii työpaikallekin lämmintä joulutunnelmaa, käydään yhteisellä kostealla joululounaalla ja lopulta ratkaisun ollessa jo aivan käden ulottuvilla heittäydytään ankaraan tikkakisaan.

Patologian laitoksella tunnelma sen sijaan on jotain ihan muuta. Romaanin alkusivuilla kuvataan ruumiinavaus niin yksityiskohtaisesti ja viivytellen, etten moiseen ole aikoihin törmännyt.

Rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario muodostavat kiinnostavan rungon rakenteilla olevaan dekkarisarjaan. Karila on leppoisa ja luennointiin helposti sortuva poliisimies, jonka hoksottimet toimivat terävästi. Esimies rikosylikomisario Honkaniemi ymmärtää ja tukee alaistaan, joka taas on lähinnä isällinen omille alaisilleen. Karilan kaapeista ei taida kovin kummoisia luurankoja löytyä.

Viola Kaarion kaapit taas tuntuvat suorastaan pursuavan erilaisia luurankoja, joista osaa jo kalistellaan tässä avausosassakin. Erikoisella tavalla näyttävä nainen on oman alansa todellinen osaaja, jota kaikki tuntuvat vähintäänkin arastelevan. Ystäväkseen Viola on hyväksynyt vain Villen, johon hän luottaa lähes täysin eli niin hyvin kuin nyt ylipäätään pystyy kehenkään luottamaan. Ville arvostaa Violan ystävyyttä ja ammattitaitoa kovasti. Vainajat tuntuvat kertovan kaikki salansa Violalle tämän avauspöydällä, ja niistä tiedoista on poliisille korvaamatonta apua.

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. Jatko-osalle pitänee varata rauhallista lukuaikaa vuoden 2022 joulun tienoilta.

Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene
Kannet Elina Warsta.
Siltala 2021. 477 s.

Arvostelukappale.

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä & Itsepä tilasit & Kuin tilauksesta

 

Askaroin päivätyössäni erilaisten työelämän kiemuroiden ja ongelmien parissa. Jonkin verran lueskelen siihen liittyvää tietokirjallisuuttakin, jonka asiasisällön tuhtius oman kokemukseni mukaan vaihtelee melkoisesti. Osa kirjoista on kirjoitettu selvästi tekijän omien huonojen työelämäkokemusten aiheuttamien traumojen purkamiseksi tai innoittamina, mitkä tietysti sekin ovat ihan hyviä lähtökohtia kirjan kirjoittamiselle. Toisissa taas on paljonkin tiukkaa tutkimustietoa kokemusperäisen tiedon rinnalla.

Välillä eteen osuu myös työelämän miinakenttiä enemmän tai vähemmän sivuavia kaunokirjallisia teoksia. Omasta työvinkkelistäni katsoen voisi kuvitella, että teemaa pyöriteltäisiin fiktiivisissä romaaneissa enemmänkin, mutta ainakaan omalle lukulistalleni ei viime aikoina ole kovin runsaasti sellaisia päätynyt.

Tunnustan vähän epäröineeni tarttumista Maija Kajannon markkinointi- ja viestintäalan ammattilaisesta Titta Jokisalosta kertovaan romaanitrilogiaan. Mitä yhteistä meillä voisi minua parikymmentä vuotta nuoremman helsinkiläisen projektipäällikön kanssa olla?

Jaksaisinko lukea Titan pyristelystä hengästyttävässä oravanpyörässä ja hänen ihmissuhdekiemuroistaan, vaikka kirjasarjan olikin kehuttu olevan nopealukuista ja viihdyttävää luettavaa? Ettei vain olisi liian kevyttä ja heppoista, ällöromanttista ja tekohumoristista?

Mittoja ja tilaustöitä -romaanissa tavataan siis päälle kolmikymppinen Titta, joka työskentelee helsinkiläisessä mainostoimisto Illuusiossa markkinointipäällikkönä. Titta on kotoisin Mikkelistä, mutta on lukemattomien muiden tapaan aikanaan muuttanut opiskelujen ja työn takia Helsinkiin. Nyt hän asuu kalliolaisyksiössään ja seurustelee Markuksen kanssa, joskaan ei kovin intensiivisesti.

Työ nielee yhä enemmän Titan aikaa, eivätkä vaativat ja hankalat asiakkaat tunne armoa sen paremmin kuin firman toimitusjohtajakaan. Mainos- ja markkinointialalla nyt vain kuuluu antaa aina kaikkensa ja mieluiten vähän enemmänkin.

Alusta saakka on selvää, että ennemmin tai myöhemmin Titan kuppi menee nurin. Hänen on tehtävä koko joukko päätöksiä ja muutoksia elämässään. Mutta miten ja millaisia, sitä lähdetään tarinassa seuraamaan.

Samaan aikaan kun Titan työuupumus alkaa näyttää ensioireitaan, äiti ja täti löytävät Titan isovanhempien rakentamasta Porkkalanniemen torpasta vesivahingon. Vuokralaiset ovat tehneet torpalla ikäviä muutoksia, ja nyt pitäisi suvun naisten ratkaista kiinteistön kohtalo.

Kuulostaa huonolta idealta ryhtyä projektipäälliköimään remonttia, kun on muutenkin kädet täynnä työtä, mutta sen päätöksen Titta kuitenkin tekee. Käytännön toteutusta tulee tekemään lähistöllä kuin taivaan lahjana vapaana ollut sähkömies Mika, jolla ei myöskään tunnu olevan muuta elämää kuin työ. Ainakin sellaisia työpäiviä ja -viikkoja remonttireiska Titan raksalla tekee.

Lukijalle on aika selvää, miten tämä kuvio tulee etenemään, mutta se ei haittaa. Loppuratkaisuihin päästään, kunhan koko joukko odotettuja mutta myös mukavan yllättäviä juonenkäänteitä on lukijaa tyydyttävästi selvitetty.

Sarjan kakkososassa Itsepä tilasit tavataan Titta pari vuotta myöhemmin. Työkuviot kääntyivät aloitusosassa lopulta parempaan asentoon, ja Titta on ollut tyytyväinen uudessa määräaikaisessa työpaikassaan. Ikävä käänne on kuitenkin jo tapahtunut yrityskauppojen muodossa. Entinen ketterä yritys on kadonnut suuren ja ankean byrokraattiselta vaikuttavan yhtiön syövereihin.

Erinäisten muutosten jälkeen Titta huomaa, ettei enää nauti työstään tippaakaan. Mutta torpan lainat ovat isot, joten työpaikasta on pidettävä kiinni. Parhaassa tapauksessa pitäisi päästä vakituiseen työsuhteeseen. Sitten Titta tajuaa, ettei olekaan kärsinyt pitkittyneestä syysflunssasta vaan väsymykseen ja muihin oireisiin on olemassa aivan muu syy…

Titan ja Mikan valmistautuminen edessä olevaan vauva-arkeen on kuvattu aivan mahtavasti. Tuskanhiki otsalla kiittelin mielessäni moneen otteeseen, että omien lasteni syntymän aikoihin ei vielä ollut nykyisen kaltaista internetiä ja somemaailmaa! Saimme lastenvaunut ystäviltämme ja ostimme rattaat sanomalehti-ilmoituksen perusteella käytettyinä. Mitäköhän Facebookin lastenvaunufriikkiryhmässä olisi tästä sanottu?! Synnytysvalmennusryhmämme ei perustanut omaa WhatsApp-ryhmää, ja muutenkin oli joltisenkin verran pienemmät vanhemmuuden suorituspaineet kuin nykyään.

Odotusaika ei mene ihan putkeen muutenkaan, kuten arvata saattaa. Titta ei viihdy päsmäröivien besservissereiden dominoimassa mammaryhmässä, ja työpaikalla raskausuutinen aiheuttaa lähes välittömästi hänen muuttumisensa näkymättömäksi.

Kuin tilauksesta jatkaa Titan tarinaa taas runsaan vuoden päästä siitä, mihin edellisessä osassa päästiin. Tilanne on lukijalle pienoinen järkytys. Pimeä syksy painaa päälle ja Titta asuu Kirkkonummen torpallaan kahdestaan alle kaksivuotiaan Anni-tyttären kanssa. Mitä on tapahtunut? Kajanto pitää lukijan pitkään jännityksessä. Onko Mika kuollut? Onnettomuus? Sairaus? Onko Mika joutunut vankilaan tai muihin vaikeuksiin? Ovatko Titta ja Mika eronneet?

Asia selviää lopulta, ja syyt Titan vaikeaan tilanteeseen paljastuvat yksi kerrallaan. Vaativaa työtä tekevän yksinhuoltaja-arki on raadollista, väliin jopa infernaalista, mutta jostain syystä Titta päivittää Instaan aivan muunlaista informaatiota. Uusi työ järjestökentällä tuntuu taivaan lahjalta, kunnes hän alkaa aistia työpaikalla kummallisia värinöitä. Jokin on pielessä, mutta mikä? Aika syvissä vesissä mennään taas ennen kuin asiat alkavat pikkuhiljaa järjestyä, palaset loksahdella kohdilleen ja pahimmat solmut aueta.

Vetäisin Titta Jokisalo -trilogian melko nopealla tahdilla putkeen hybridinä, siis tilanteen mukaan vuoroin äänikirjana, vuoroin painettuna, koska jäin jo aloitusosassa koukkuun. Kajanto kirjoittaa sujuvasti ja turhia kikkailematta, joten sarja on nopealukuinen. Tyyli flirttailee niin sanotun chick litin kanssa olematta kuitenkaan aivan niin kepeää kuin millaiseksi chic lit yleensä mielletään. Kajantokin kyllä kärjistää, liioittelee ja tyypittelee, mutta ei liikaa.

Osansa lempeästä irvailusta saavat monenlaiset ajan ilmiöt alkaen ruokafanatismista Facebookin lasten merkkivaatteisiin keskittyneisiin kirppisryhmiin asti. Titta on varsin inhimillinen päähenkilö, joka myös sortuu monenlaisiin myöhemmin ei niin fiksuiksi osoittautuviin toimintamalleihin ja ratkaisuihin. Hän muuttaa pois Helsingistä, mutta maalle muuttaminen ei ole mikään autuaaksi tekevä ratkaisu. Tästä ehdottomasti iso peukku Kajannolle!

Työelämästä sarja antaa aika karun kuvan. Toki näkökulma on suppeahko, vaikka Titta ehtii työskennellä useammassakin firmassa markkinointi- ja viestintätehtävissä. Vaatimukset ovat kovia ellei jopa kohtuuttomia, ja muutosvauhti kiihtyy. Työntekijöiltä edellytetään paitsi timantinkovaa osaamista ja ammattitaitoa myös joustavuutta sekä jatkuvaa venymistä.

Kovin moni tuntuu bisnesmaailmassa hyväksyvän ajatuksen, että työn on aina oltava ensimmäisenä. Jos ei ole siihen valmis, on syytä katsella itselleen jotain muuta työtä joltain toiselta alalta. Harmillista kyllä Titta ei missään vaiheessa päätynyt viestimään julkiselle puolelle.

Vaikka Titan elämä on monin tavoin rankkaa, ovat romaanit kuitenkin hyvin lohdullisia. Asiat järjestyvät aina lopulta, milloin mitenkin, mutta joka tapauksessa. Titan on vain opittava kantapään kautta monia asioita, kuten se, että apua voi ja jopa pitää pyytää. Yksin ei tarvitse selvitä!

Lisäksi myös parisuhteessa kannattaa sanoa, mitä ajattelee ja haluaa. Läheisinkään ihminen ei yleensä ole ajatustenlukija. Itsekään ei kannattaisi lähteä olettamaan, mitä toinen tai muut asioista ajattelevat saati tuntevat. Opit vaikuttavat itsestäänselvyyksiltä, mutta onko niitä helppo noudattaa? Ei ainakaan excelöintiin mieltyneen Titan. Eikä minunkaan.

Oliko liian kevyttä ja heppoista, ällöromanttista ja tekohumoristista? Ei ollut. Kevyttä, mutta ei liian kepeää saati heppoista. Kirjailija tietää, mistä kirjoittaa, selvästikin. Romantiikka on ennemminkin arkista rakkautta, vaikka kirjoissa rakastutaan ja ollaan välillä vähän sydän karrella. Eikä ole tekohumoristista väkisinnaurattamistakaan, vaan tosiaan lempeää ironiaa, satunnaisia arkisia kommelluksia ja jopa suruja. Mutta ihan pikkuisen on jännitystäkin. 

Maija Kajanto: Mittoja ja tilaustöitä
Myllylahti 2019. 280 s.
Äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen, kesto 8 h 2 min.

Maija Kajanto: Itsepä tilasit
Myllylahti 2020. 296 s.
Äänikirjan lukija Kati Tamminen, kesto 7 h 21 min.

Maija Kajanto: Kuin tilauksesta
Myllylahti 2021. 314 s.
Äänikirjan lukija Susanna Hyvärinen, kesto 9 h 16 min.

Painetut kirjat kustantajalta, äänikirjat BookBeat.

Heli Laaksonen ja Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä

 

Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivänä viime sunnuntaina runoilija Heli Laaksonen julkaisi omalla Facebook-sivullaan edellisenä päivänä (9.10.2021) Aamulehdessä julkaistun mielipidekirjoituksensa, jonka alkuperäinen otsikko oli ilmeisesti ollut Mitä voin vielä tehdä, että saisin pitää ammattini. Saatesanoissaan FB-sivulla Laaksonen kirjoittaa:

”Kirja-alan pään pitä pinnal ostava lukija, ei some...

Tähän konkretisoinniks tilannekatsaus: mun viimesint runokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä o ostettu tähä mennes runsas tuhat kpl (Kiitos syrämest kaikil! Viäl o vajaa tuhat teost painoksest jäljel) ja viime viikol julkistettu äänikirja viitisenkymment kpl (niit o jäljel äärettömäst, kosk se on digi). Tilaukset täältä.”

Varsinaisessa mielipidetekstissään runoilija sanamaija Heli Laaksonen toteaa muun muassa näin: ”Myös moni perinteinen media pitää kirjallisuuden päätä alhaalla: kirjan esille pääsemiseksi kirjailijalta edellytetään yksityisyyden uhrauksia. Kiinnostavia aiheita annetaan kolme: parisuhde, sairaus vai sisustus? Aamulehti ei ottanut vastaan arvostelukappaletta uudesta kirjastani, vaan ilmoitti, että kirjakritiikkien aika on pitkälti ohi. [HUAM! Ton viimesimmä virkke Aamulehti sensurois pois alkuperäistekstist. Ehkä heit itteäski nolotti...]”

Tulin Laaksosen avautumisesta hyvin surulliseksi ja vähän vihaiseksi. Eihän tässä mitään uutta ole vähänkään alaa seuraavalle. Valitettavasti. Mutta konkreettiset luvut ovat pysäyttäviä. Suurehkon päivälehden toimituksen vastaus kirjaansa arvioitavaksi tarjoavalle kirjailija-kustantajalle on myös tyrmäävä. Tähänkö tosiaan on tultu? Tiistaina 12.10.2021 kulttuurialaa ja erityisesti marginaalista (!) kirjallisuutta ilahdutettiin tiedolla massiivisista tukien leikkaussuunnitelmista. Massiivisista siis vain tuen saajien näkökulmasta. En edes uskalla ajatella, mitä Hulimaassa ja Kynälässä näistä uutisista tuumittiin.

Vähän minua myös nolotti. Heli Laaksonen oli nimittäin tarjonnut tuoretta runovuoropuheluteostaan Poimit sydämeni kirjahyllystä myös minun luettavakseni ja blogattavakseni, ja olin tavoistani vähän poiketen ottanut tarjouksen iloiten vastaan. (Olen valitettavan monelle kirjaansa tarjoavalle kirjailijalle ja pienkustantamon edustajalle joutunut vastaamaan kohteliaan kieltävästi. Aikaa ei valitettavasti ole läheskään kaiken kiinnostavan lukemiseen saati siitä kirjoittamiseen. Pahoittelut siis jälleen kerran kaikille, joille olen hylsyn laittanut.) Mutta siellä runokirja nökötti lukemattomien kirjojen pinossani.

Sanotaan nyt vielä tässä avoimesti ja suoraan, että en ole kummoinenkaan runojenlukija, saati intohimoinen harrastaja. En osaa siteerata yhtään runoa ulkomuistista (mikä on harmi, sillä minun oletettiin ainakin ennen aloittavan juhlissa vieraskirjan sivu, koska mitä ilmeisimmin osaisin siihen jotain fiksua kirjoittaa).

Poimit sydämeni kirjahyllystä -teoksen kansien avaaminen mykisti. Mikä kulttuuriteko! Mikä valtava työ on tehty tämän kaiken eteen! Mikä kokonaisvaltainen ja monitaiteinen taideteos! Uskomaton ponnistus!

Laaksonen nimittää itse teosta siis runovuoropuheluksi. Siinä on kahden runoilijan runoja eli latvialaisen Aleksandrs Čaksin (1901–1950) ja Heli Laaksosen runoja. Laaksonen on suomentanut kokoelmassa olevat Čaksin runot yleiskieltä käyttäen ja kirjoittanut jokaiselle omalla äirinkielellään lounaismurteella parin, jonkinlaisen kommentin tai vastauksen. Teoksen jälkisanoissa Laaksonen kysyy, onko vastaavaa runodialogia tehty aikaisemmin, ja vastaa: ”Ei ol!” Ei ainakaan suomesta latviaan. Čaksin runoja ei ole ennen julkaistu suomeksi.

Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilmestynyt myös Latviassa, ja Laaksosen runot on kääntänyt Guntars Godinš.

Mutta ilmeisesti runojen kääntäminen latviasta suomeksi ja niiden kanssa omalla kielellä kommunikointi ei vielä riittänyt. Laaksonen on nimittäin myös itse kuvittanut teoksen. Jokaiseen teoksen viiteentoista runopariin liittyy kuvataideteos, jonka Laaksonen on tehnyt käyttäen akryylimaalausta, sekatekniikkaa ja esinekollaasia. Maalauksista on tehty pieni taiteltu lakana, joka on sujautettu sitä varten etukanteen tehtyyn taskuun. Sen yksityiskohdat on mietitty huolella. Kuvat taideteoksista on ottanut Miikka Lappalainen.

Mutta eihän tämä nyt vielä riitä mihinkään. Laaksonen on tehnyt kirjasta myös äänikirjaversion, jossa Heli Laaksonen lukee omat runonsa ja Aleksandrs Čaksin runot lukee runoilija Harri Hertell. Äänikirja sisältää myös Taivaan lahja -kappaleen, jonka on tehnyt muusikko Jukka Juhani Uusitalo. Äänikirjatiedoston voi hankkia itselleen tästä.

Aleksandrs Čaks: Sormus (suom. Heli Laaksonen)

En liene ainoa, joka kyllä on lukenut ja kuunnellut paljonkin Heli Laaksosen tuotantoa mutta joka ei ole koskaan Aleksandrs Čaksista kuullutkaan. Čaks oli ”kirjailija, kirjallisuusaktiivi, kustantaja, maansa ensimmäinen modernisti, klassikko, uudistaja, vainottu, sensuroitu, sydänkohtaukseen loppunut runoilija, yhäti rakastettu”, kuten Poimit sydämeni kirjahyllystä -teoksen yhteydessä verkkokaupan esittelytekstissä kerrotaan.

Heli Laaksonen: Kevätyä maal

Ainakin Laaksosen kokoelmaan valikoimat Čaksin runot voisivat hyvin olla iältään helposti kymmeniä vuosia nuorempia, niin ajankohtaisista asioista ja niin nykyaikaisesti niissä puhutaan. Runoissa on huumoria, rakastumisen huumaa ja intohimoa, suivaantumista markkinahälyyn, äidin ikävää ja rakkaudentunnustus jäätelölle. Ne ovat myös innoittaneet Laaksosta kirjoittamaan aiempaa intohimoisemmin ja ainakin minun mielestäni intiimimmin. Runot suorastaan hehkuvat.

Heli Laaksonen: Toistaseks viimene rivi

Heli Laaksonen ja Aleksandrs Čaks: Poimit sydämeni kirjahyllystä
Kynälä 2021. 58 s.

Arvostelukappale.

Saija Kuusela: Katse

 

Syrjäisen pohjoisnorjalaisen tunturipuron kivikosta löytyy miehen ruumis, jolta on irrotettu silmät. Tapauksen tutkinta on ylikonstaapeli Nea Guttormin ensimmäisiä työtehtäviä uudessa työpaikassa pikkupaikkakunnan poliisilaitoksella, jonne hän on omasta tahdostaan siirtynyt Oslosta keskusrikospoliisin profiloijan tehtävästä. Muutokseen ovat kannustaneet Nean yksityiselämän ongelmat sekä juuret. Nea on puoliksi saamelainen.

Verenperintöä ovat myös Nean mystiset näkijän kyvyt, tai korostunut intuitio, kuten hän itse on asian muotoillut. Joka tapauksessa Nea näkee välillä enteitä ja tuntee tai lukee toisten ihmisten muistoja. Niistä on ollut aiemminkin hyötyä poliisin työssä, mutta nyt silmättömän miehen tapauksen tutkinnan yhteydessä näyt tulevat poikkeuksellisen voimakkaina ja tuntuvat myös fyysisinä oireina.

Paniikkikohtaukset, sydämen rytmihäiriöt ja tajunnanmenetykset ovat ikäviä, eikä ihme, että Nean esimies Robert on huolissaan. Kun Nea kertoo Robertille kyvyistään, tämä on luonnollisesti epäilevä.

Rikostutkinta etenee tuskallisen hitaasti. Miehen henkilöyden selvittyä päästään joitakin askelia eteenpäin, ja lopulta poliisilla on kuulusteltavana todennäköinen syyllinen. Mutta Nealla on vahva tunne, että läheisellä arktisella tutkimuskeskuksella väitöskirjaa tekevä jaa syrjäisessä pikkumökissä yksikseen elelevä Beatrice liittyy jotenkin juttuun.

Harmillisesti Bea katoaa, mutta viranomaiset suhtautuvat siihen välinpitämättömästi. Kukaan ei ole tehnyt Beasta katoamisilmoitusta, eikä aikuinen ihminen ole tilivelvollinen liikkeistään. Nea on kuitenkin eri mieltä. Liittyykö Bea sittenkin jotenkin miehen kuolemaan? Ainakin hän on myöntänyt seurustelleensa tämän kanssa.

Nea Guttorm on Saija Kuuselan esikoisteoksen Katse päähenkilö. Katse aloittaa uuden Nea Guttorm -sarjan, jonka seuraavaa osa Vyöry Kuusela parhaillaan kirjoittaa. Tämä käy ilmi tuoreen Ruumiin kulttuuri -lehden (3/2021) haastattelusta, jossa Kuusela kertoo kirjailijanuransa ja kirjasarjansa alkuvaiheista.

Suomen ympäristökeskuksessa nykyään osa-aikaisena työskentelevä filosofian tohtori ja biologi teki lähes täydellisen elämänmuutoksen pari vuotta sitten. Kuusela otti virkavapaata, muutti Helsingistä maalle Jaalaan pieneen torppaan, ryhtyi opiskelemaan kirjoittamista ja alkoi kirjoittaa dekkaria. Muutoksen taustalla olivat myös omat vaikeat ihmissuhdekuviot, muun muassa vaikea ero. Niistä kumpuavia tunteitaan hän kanavoi tekeillä olleeseen teokseensa, joten ei ihme, että vaikeita ja traumaattisia ihmissuhdekuvioita on mukana myös Katseessa.

Katse on oivallisesti rakennettu jännitysromaani ja vähän epätavanomainen poliisidekkari, jossa on vahva psykologinen ote maustettuna mystiikalla. Myös pohjoinen luonto on kuvattu vaikuttavasti. Kirjailija ei maalaile maisemakuvauksia, vaan luonto puskee henkilöiden arkeen ja työhön. Pohjoisen luonto on lumoavan kaunis mutta myös pelottava ja julmakin.

Katsetta kuunnellessani kieltämättä kummastelin, miksi oletettavasti supisuomalainen kirjailija kirjoittaa jännärinsä Norjaan ja sen henkilöistä norjalaisia. Ruumiin kulttuurin haastattelija Leena-Kaisa Laakso on ilmeisesti kysynyt samaa, sillä Kuusela paljastaa Norjan miljöönä tulleen alitajunnasta. ”Norja vain putkahti jostain.” Päähenkilöt taas syntyivät intuitiivisesti. No, eipä lukijan kannata sen enempää tällaisilla kysymyksillä päätään vaivatakaan. Riittää, että tarina on hyvä, juoni koukuttava ja henkilöt sekä miljöö kiinnostavia. Nea Guttormin seuraan palaan mielelläni, samoin Pohjois-Norjan jylhiin ja hyisiin maisemiin.

Saija Kuusela: Katse
Tammi 2021. 352 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri, kesto 10 h 24 min.

Ennakkokappale. Äänikirja BookBeat.

Louise Penny: Kuolleet haudoissaan

 

Kanadalaisen Louise Pennyn Three Pines -dekkarisarjan viides osa Kuolettava kertomus oli mielestäni vähän turhankin verkkainen ja lavea. Kuudes osa Kuolleet haudoissaan on vain niukasti edellistä osaa ohuempi, mutta koska siinä seurataan laskutavasta riippuen kolmea tai peräti neljää juonta, joista osa kietoutuu vielä lopussa yhteen, se on melkoisesti rivakampi. Mutta ei huolta, kyllä tuttu kotoisa leppoisuus on myös mukana, vaikka tällä kertaa tarinassa on astetta kylmempi taustaviima.

Three Pines -sarja on tähän asti koostunut itsenäisinäkin mainiosti toimivista romaaneista, joiden lukemisjärjestys ei ole ollut mitenkään kiveen hakattu. Tällä kertaa on kuitenkin toisin, sillä poikkeuksellisesti Kuolettavan kertomuksen tarinaan palataan tässä Kuolleet haudoissaan -teoksessa. Kannattaa siis pitää huolta, että lukee nämä kirjat oikeassa järjestyksessä!

Ylikomisario Armand Gamache viettää päivänsä Quebecin vanhassa kaupungissa Literary and Historical Societyn kirjastossa tutkimassa, tapasivatko kapteeni Cook ja löytöretkeilijä Bougainville toisensa ennen Québecin taistelua reippaat 250 vuotta sitten. Muun ajan hän käyttää käymällä kävelyillä lumisessa kaupungissa koiransa Henrin kanssa ja keskustelemalla entisen esimiehensä Émile Comeaun kanssa.

Gamache on tullut kaupunkiin paranemaan niin henkisesti kuin fyysisestikin. Gamachea ja hänen johtamaansa tutkintaryhmää on kohdannut jokin kauhea, jota avataan vähän kerrallaan muun juonen ohella. Tahollaan samasta kauheudesta on toipumassa komisario Jean-Guy Beauvoir, jonka Gamache lähettää Three Pinesiin selvittämään, päätyikö erakon murhasta sittenkään vankilaan oikea henkilö.

Gamachen mielestä hän tarvitsee lepoa myös murhista, mutta se on helpommin sanottu kuin tehty. Eräänä aamuna puhelinlinjaa korjaamaan tullut huoltomies löytää Literary and Historical Societyn kirjaston maalattiaisesta kellarista haudatun tuoreen ruumiin. Uhri on koko kaupungin tuntema omalaatuinen itseoppinut arkeologi Augustin Renaud, jolla on ollut päähänpinttymä. Hän oli päättänyt löytää Quebecin perustajan Samuel de Champlain haudan, jota on sitkeästi etsitty vuosisatojen ajan mutta tuloksetta.

Tilanne on monin tavoin hämmentävä. Mitä Renaud uskoi löytävänsä englanninkielisten asukkaiden kirjaston kellarista? Ranskankielisen de Champlainin jäännösten löytyminen kyseisestä paikasta olisi skandaali, mutta myös historiallinen mahdottomuus. De Champlainin kuoleman aikaan kirjastoa ei ollut olemassakaan. Mutta jotain sellaista mies oli ilmeisesti paikalta etsinyt, mitä ainakaan yksi henkilö ei suonut hänen löytävän.

Tuota pikaa ylikomisariotoipilas tulee vedetyksi mukaan kimuranttiin murhatutkimukseen, joka alkaa pian kietoutua yhteen de Champlainin kadonneiden jäännösten arvoituksen ratkaisemisen kanssa.

Sekä Three Pinesissa että Quebecissä juodaan runsaasti teetä ja viskiä takan ääressä käytyjen pitkien keskustelujen ja filosofointien lomassa, ennen kuin arvoitukset ratkeavat..

Jotenkin minun on ollut aina vaikea muistaa, että Three Pines -sarjan tapahtumat sijoittuvat ihan nykyaikaan, ainakin 2010-luvulle. Idyllisessä kylässä aika tuntuu pysähtyneen, ja hillityn charmantti ylikomisario Armand Gamachekin vaikuttaa lähinnä jonkinlaiselta menneen maailman herrasmiespoliisilta. Tällä kertaa mukana kulkeva astetta synkempi juonikuvio muistuttaa, että nykyaikainen kavala maailma on Three Pinesinkin realismia.

Kuolleet haudoissaan on mainio talvinen kotoisa dekkari, joka kannattaa säästää vaikka joulunpyhien ratoksi. Seuraksi lämmin huopa ja kuohkeita leivonnaisia, kenties lasi hyvää punaviiniä.

Louise Penny: Kuolleet haudoissaan (Bury Your Dead)
Suom. Outi Järvinen.
Bazar 2021. 489 s.
Äänikirjan lukija Kalle Chydenius, kesto 16 h 18 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Three Pines -sarja:

Kuolema kiitospäivänä (Bazar, 2019) (Naivistin kuolema, WSOY, Sapo-sarja, 2008) 

Kylmän kosketus (Bazar, 2019) (WSOY, Sapo-sarja, 2009)

Kuukausista julmin (Bazar, 2020)

Kiveen hakattu kuolema (Bazar, 2020)

Kuolettava kertomus (Bazar, 2021)

Kuolleet haudoissaan (Bazar, syyskuu 2021)

A Trick of the Light

The Beautiful Mystery

How the Light Gets In

The Long Way Home

The Nature of the Beast

A Great Reckoning

Glass Houses

Kingdom of the Blind

A Better Man

All the Devils Are Here

The Madness of Crowds

Johanna Hasu: Roihu

Kaikki on huolellisesti suunniteltua ja valmisteltua. Sini on päättänyt tappaa entisen aviomiehensä Peterin ja tämän uuden puolison Helinän. Sini on myös päättänyt, ettei aio jäädä kiinni.

Johanna Hasun esikoisromaani Roihu on mielenkiintoisesti rakennettu psykologinen trilleri. Teoksen alkupuoliskolla kerrotaan, miten Sini toteuttaa syksyisen pimeässä yössä pitkään hautomaansa rikosta. Fyysisesti uuvuttavalla matkallaan läpi metsien ja yli järvenselän Sini muistelee, miten on valmistautunut hirmutekoonsa. Lisäksi huolellisesti perustellaan, miksi Peterin on kuoltava. 

Sini on siis suunnitellut murhan tarkasti ja hionut ainakin omasta mielestään pienimmätkin yksityiskohdat. Sen sijaan kovin heikosti Sini on suunnitellut, mitä tapahtuu rikoksen jälkeen, varsinkin, jos se onnistuu hänen suunnittelemallaan tavalla. Miten murhaajat käyttäytyvät, kun poliisi tuo suruviestin? Milloin on luonnollista kirjautua Facebookiin? Miten toimitaan entisen puolison hautajaisissa, kun on itse tappanut tämän? Miten kerrotaan lapselle, ettei isää enää ole?

Pahimman virheensä Sini on tehnyt siinä, ettei hän ole lainkaan ottanut huomioon syyllisyyttä. Hän on tappanut kahden pienen tytön vanhemmat, toiselta isän, toiselta äidin. Oliko hänellä oikeus toimia niin? Miten hän voi koskaan korvata lapsille näille aiheuttamansa surun? Mutta ennen kaikkea, miten Sini saa päänsä pysymään koossa tarpeeksi kauan?

Tohdin tehdä nämä juonipaljastukset, koska ne lukevat myös Roihun takakannessa ja heti ensimmäisillä sivuilla olevassa kirjeessä, jonka Sini on osoittanut Ilona-tyttärelleen. Tytär saisi tietää vanhempiensa todellisen tarinan sen jälkeen, kun Sini on aikanaan kuollut. Lukija pääsee tarinan pariin jo etuajassa. 

Roihu on tästä huolimatta melkoisen piinaava romaani. Hasu on onnistunut luomaan jännitteen, joka vain kiristyy kiristymistään. Sinin kanssa lukija päätyy pohdiskelemaan isoja eettisiä kysymyksiä. Milloin on oikein ottaa oikeus omiin käsiinsä ja päättää toisen elämä? Mikä uhka on kyllin suuri, että on oikeutettua tehdä murha? Kuinka varma voi olla, että uhka on ollut todellinen? Olisiko sittenkin ollut mahdollista selviytyä tilanteesta tappamatta?

Sinin matka kotoa Peterin ja Helinän talolle on kuvattu melkoisena suorituksena. Uintimatka pimeällä järvellä on kuvattu hyytävästi. Kun Sini epäröi tarttuessaan entisen miehensä talon ovenkahvaan, on lukijallakin pulssi melkoisen korkea. 

Vieläkin paremmin on mielestäni onnistunut osuus, joka sijoittuu murhan jälkeiseen aikaan. Hasu on miettinyt huolella, miten teko vaikuttaa tekijään niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Sini ei ole psykopaatti tai kylmäverinen tappaja, vaikka häntä ajaa myös kosto. Mieli ei tahdo kestää painetta. Onnistuuko Sini pitämään salaisuuden?

Esikoisdekkariksi ja ylipäätään psykologiseksi trilleriksi, joka on kerrottu nimenomaan rikoksen tekijän näkökulmasta, Roihu on oikein hyvin onnistunut. Joissakin kohdin mietin tapahtumien logiikkaa ja muutamien asioiden realistisuutta, mutta kokonaisuus toimii kiitettävästi. 

Johanna Hasu: Roihu
Reuna 2021. 248 s. 

Arvostelukappale.

Marko Kilpi: Undertaker 5 - Kuolemanpelko

 

Sunnuntaina 3.10.2021 Turun kirjamessujen ohjelmassa oli Suomen dekkariseuran tuottama dekkaripaneeli Hallittu kaari vai päättymätön tarina? Sain toimia paneelin moderaattorina eli keskustelun vetäjänä. Keskustelemassa kanssani olivat kirjailijat Patricia G. Bertényi, Seppo Mustaluoto, Christian Rönnbacka ja Marko Kilpi, jotka ovat tähän mennessä julkaisseet yhteensä 25 sarjoihin kuuluvaa romaania.

Marko Kilven ensimmäinen suosittu ja menestynyt (Vuoden johtolanka -palkinto, Finlandia-ehdokkuus ja elokuvaversio 8-pallo) poliisidekkarisarja kertoo Olli Revosta, mutta vuonna 2017 ilmestyi kokonaan uudenlaisen Undertaker-sarjan aloitusosa Kuolemantuomio. Heti tuoreeltaan kuviot asettuivat ihan omanlaiseensa asentoon, koska tavallaan sarjan sivutuotteena sai alkunsa uusi kustantamo-osuuskunta CrimeTime. Kuten Kilpi Turussa totesi, kustannussopimusneuvottelut olivat aika simppelit, kun itsensä kanssa sai asiat sopia.

Alkuvaiheen suunnitelmista kirjailija ja kustantamo ovat vuosien varrella paljastaneet vaihtelevia yksityiskohtia. Olen itse merkinnyt muistiin ainakin, että Undertaker on ollut alusta asti tietoisesti kehitetty brändi, jossa kirjat ovat ytimessä. Sen ytimen ympärille on kehitetty monenlaista ja lisää lienee tulossa. Ensimmäiset Undetaker-jännitysromaanit ilmestyivät ensin Storytel-äänikirjoina ja vasta sen jälkeen painettuina teoksina. Suunnitteilla oli myös (ja kenties on edelleenkin) teosten muuntaminen tv-sarjaksi tai elokuviksi.

Kirjasarjastakin Kilpi kaavaili heti alkuun massiivista. Turun keskustelussamme hän totesi, että ne kaavailut ovat yhä voimissaan ja että sarjan ensimmäiset kuusi osaa ovat vasta lähtölaukaus varsinaiselle sarjalle. Siihen on todennäköisesti tulossa myös erilaisia spin off -tyyppisiä teoksia mielenkiintoisiksi osoittautuneista sivuhenkilöistä. Kyse on Kilven mukaan hänen kirjallisesta elämäntyöstään.

Kuulostaa ehkä vähän mahtipontiselta, mutta uholle löytyy kyllä kirjoista myös tukevasti katetta. Nyt sarjan viisi ensimmäistä osaa luettuani ja kuunneltuani (ensimmäiset kolme osaa toiseen kertaan) olen edelleen sitä mieltä, että Undertaker on missä mittakaavassa tahansa arvioituna jotain aivan omanlaistaan. Ja erinomaista.

Kyse on tiukan jatkuvajuonisesta ja erittäin juonivetoisesta jännitysromaanisarjasta, joka koukuttaa, ahdistaa, välillä etoo ja saa vaatimaan lisää. Kuten yllä sanoin, ’jouduin’ kertaamaan sarjan kolme ensimmäistä osaa Turun paneelikeskustelua varten ennen kuin tartuin vielä lukematta olleeseen Kuoleman kosketukseen, joka on sarjan neljäs osa. Muistin, että juoni on hyvin monipolvinen ja odottamattomia käänteitä on paljon, joten katsoin kertaamisen olevan paikallaan. Ratkaisu osoittautui hyväksi. Tämä sarja on parhaimmillaan, kun juonenkäänteet ovat lukijalla hallinnassa.

Ennen messuja sain luettavakseni vielä tänään ilmestyvän viidennen Undertakerin Kuolemanpelon mediavedoksen eli pdf-tiedoston. Nyt tästä lukuperspektiivistä katsoen näyttää, että osat 1–3 muodostavat tavallaan oman kokonaisuutensa ja neljännessä osassa hypätään ikään kuin seuraavalle tasolle, jolla viides osa jatkaa. Tyylilajissakin tapahtuu muutos, sillä Kuoleman kosketus ja Kuolemanpelko alkavat muistuttaa yhä enemmän apokalyptista dystopiaa, joka saa alkunsa maailmantalouden kuplan puhkeamisesta ja jatkuu Helsingissä tehtävällä terrori-iskulla. On tunnustettava, että ihan tällaistakaan käännettä en olisi osannut odottaa!

Kilpi kertoo haluavansa kirjoittaa mahdollisimman monenlaisista rikoksista. On helppo todeta, että kohtalaisen hyvässä alussa ainakin ollaan! Tähän mennessä sarjassa on käsitelty muun muassa raakaa kansainvälistä huumekauppaa monine lieveilmiöineen, härskiä talousrikosta, identiteettivarkauksia, pedofiliaa, epärehellisiä poliiseja, naisen kaappausta ja vuosia kestänyttä vankina pitämistä, koulu-uhkausta sekä tehty lukuisia murhia ja tappoja eri menetelmin. Niin, ja se terrori-iskukin. Mitähän vielä on tulossa?!

Kilven henkilöt eli hautausurakoitsija-ammattirikollinen Jarmo Kivi ja hänen vastentahtoinen kilpimiehensä Tuomas Lintu käyvät moneen otteeseen keskusteluja oikeasta ja väärästä. Kiven moraalin mukaan oikea ja väärä ovat muuntuvia käsitteitä, jotka määritellään eri ajoissa ja paikoissa eri tavoin. Mikä nyt on rikollista, on voinut vain muutama vuosikymmen sitten olla laillista ja hyväksyttyä, ja päinvastoin. Mitään pysyvää oikeaa ja väärää ei hänen mukaansa ole olemassakaan. Ja jos kukaan ei saa koskaan jostakin teosta tietää, onko sitä silloin edes tapahtunut?

Tuomaksen motto on ollut, että hyville ihmisille tapahtuu hyviä asioita. Maria ja Tuomas ovat aina tehneet kaiken oikein ja mahdollisimman hyvin, mutta silti heidän elämältään on pudonnut pohja eivätkä mitkään hyvinvointiyhteiskunnan verkot ole pitäneet heidän kohdallaan. Kun vastoinkäymisiä kertyy tarpeeksi, on Tuomas kypsä Kiven korjattavaksi. Hyvin nopeasti Tuomas ajautuu tekemään tekoja, jotka sitovat hänet yhä tiukemmin Kiveen, halusipa hän tai ei. Kiven lähellä oleminen ei kuitenkaan ole terveellinen valinta yhtään kenellekään.

Sarjan alusta asti lukijalle on vihjailtu, että Kiven menneisyyteen liittyy jollakin tavoin vuoden 2004 Thaimaan tsunami. Hän näkee välähdyksiä joulunvietosta paratiisissa ja pienestä Aino-tytöstä. Kuolemanpelossa vihdoin kerrotaan, mitä Kivelle ja hänen perheelleen Khao Lakissa tapahtui kohtalokkaana tapaninpäivänä ja miten Kivestä tuli Kivi.

Mitä hänelle oli tapahtunut sitä ennen, jää edelleen hämärän peittoon, samoin se, miten hänestä tuli Helsingin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden tutkintaryhmän tutkinnanjohtaja komisario Saaren kiivaasti etsimä Saarnaaja, Aave, joka näkymättömistä ohjailee Suomen ja kenties Euroopan laajuista huumekauppaa. Olemattomalta vaikuttavan Saarnaajan pakkomielteinen jahtaaminen käy Saarelle kalliiksi, ja sarjan kolmannen osan Kuolemanlaakson lopussa hän löytää itsensä väärältä puolelta kuulustelupöytää.

Kuolemanpelko alkaa siis apokalyptisissa tunnelmissa Helsingin terrori-iskun jälkijäristyksissä. Mikä osuus hautausurakoitsija Kivellä, häntä jahtaavalla poliisilla sekä ilmiselvästi aivan hänen kannoillaan olevalla kovemman tason kansainvälisen rikollisliigan ammattitappajilla on tapahtumissa? Tuomas ja Maria yrittävät tahollaan selvitä hengissä kaoottisessa tilanteessa. Oikean ja väärän rajankäynti jatkuu yhä kovemmin kierroksin.

Undertaker-sarja on poikkeuksellisen kiivastahtinen. Vaikutelmaa terästää vielä Kilven tyyli kirjoittaa äärimmilleen viedyn nopeasti kohtauksesta toiseen leikkaavaa tekstiä. Kappaleet ovat hyvin lyhyitä ja syntyy vaikutelma, että lukija on monessa paikassa samaan aikaan.

Tarina on myös hyvin musta. Sitä ei kevennä huumori eivätkä leppoisat ateriat. Synkkää tunnelmaa lisää vielä, että ainakaan minä en voi sanoa pitäväni yhdestäkään sarjan henkilöstä. Kivi on nimensä mukainen, kova ja armoton. Kuoleman kosketuksessa hän sanoo perheestään lauseen, joka lopullisesti sinetöi sen, ettei hän saa ainakaan minulta sympatiaa.

Silti odotan kiivaasti jo kuudetta Undetakeria. Onneksi siitä on kuulemma jo puolet kirjoitettuna!

Marko Kilpi: Undertaker 5 – Kuolemanpelko
CrimeTime 2021. 376 s.

Arvostelukappale.

Marko Kilpi: Undertaker 4 – Kuoleman kosketus
CrimeTime 2020. 442 s.

Ostettu.

Undertaker-sarja:

Kuolemantuomio
Kuolemanenkeli
Kuolemanlaakso
Kuoleman kosketus
Kuolemanpelko