Suhteeni Mikael Agricolaan ei ole ammatistani
huolimatta ollut kovin lämmin. Syynä kylmäkiskoisuuteeni on ainakin 1980-luvun
puolivälissä tuoreehkona suomen kielen opiskelijana suoritettu Kirjakielen
kehitys -niminen kurssi, joka sisältyi aineopintojen A-osaan eli niin sanottuihin
approbatur-opintoihin (kuka tiennee, millä nimellä tuotakin opintokokonaisuutta
nykyään kutsutaan!).
Muistelen, että kurssiin sisältyi kuivahkoa luennointia kirjakielen
alkuvaiheista ja lisäksi harjoituskurssiosuus, jossa yritettiin ottaa selkoa
muun muassa Agricolan luomasta äänne-merkki-järjestelmästä tms. En voi kehua
kovinkaan hyvin ymmärtäneeni, mistä oli edes puhetta. Sen muistan, että kurssin
tentti oli ensimmäinen, ja kenties myös ainoa, josta lähdin ensimmäisellä kerralla
pois jättäen tyhjän vastauspaperin. Sisulla vetäisin uusintatentistä 2-/3
(silloinen arviointiasteikko oli siis 1- - 3). Anteeksi ja kiitos, Aapo
Taiminen!
Hieman leppoisampia muistoja on runsaan parinkymmenen vuoden
ajanjaksolta, jonka aikana yritin avata Mikael Agricolan merkitystä suomen
kirjakielen isänä peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille. Kun sitten kokeessa yritin
testata, miten opetukseni oli onnistunut, sain kovin usein todeta, ettei kovin
häävisti. Mutta ABC-kirian näköispainosta kuitenkin ahkerasti luokassa
kierrätin. Jo sen fraktuurakirjasintyyli sai ilmeet totisiksi. Kaverihan oli
peräisin samalta aikakaudelta kuin Gifu-pastillit!
Yllättäen syksyllä 2021 Mikael Agricola on peräti kahden
romaanin päähenkilö. Jari Tervo ja Roope Lipasti ovat kumpikin kirjoittaneet
muutenkin kovin pinnalla olleeseen genreen eli biofiktioon lukeutuvan historiallisen
romaanin piispa Mikael Agricolasta. Biofiktio on käsittääkseni uusi termi jo perinteikkäälle
ja suositulle historiallisen romaanin alagenrelle, jossa on mukana tai jopa
keskiössä oikeita aikanaan eläneitä historiallisia henkilöitä mutta jotka
kuitenkin ovat pääosin fiktiivisiä tarinoita.
Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja kertoo talven 1556–1557
tapahtumista. Mikael Agricolan syntymävuotta ei tarkkaan tiedetä, mutta
kuolinaika on selvillä päiväystä myöden eli Agricola menehtyi
sairauskohtaukseen Uudellakirkolla 9.4.1557 ollessaan paluumatkalla Moskovan
rauhanneuvotteluista.
Romaanin ajallisen rungon muodostaa kyseinen neuvottelumatka,
jolle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli määrännyt myös Turun hiippakunnan piispan
eli Agricolan. Vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle lähdetään 25.11.1556
Turusta, eivätkä enteet ole hyvät, sillä ennen kuin toistasataapäinen seurue on
päässyt edes ulos kaupungista, tapahtuu onnettomuus. Väkijoukosta juossut pieni
tyttö jää piispaa kuljettavan reen alle ja loukkaantuu pahasti.
Piispa lähtee matkalle vastahakoisena ja turhautuneena. Hän
näkee, ettei hänellä ole neuvotteludelegaatiossa oikein muuta roolia kuin olla
jonkinlaisena koristeena. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt työnsä pariin,
kirjoittamaan keskeneräistä käsikirjoitustaan ja nauttimaan kodin lämmöstä.
Vaimo Birgitasta ja varsinkin pienestä Kristian-pojasta eroaminen tuntuu
vaikealta. Matkaan kuluu joka tapauksessa kuukausia, ja sinä aikana saattaa
tapahtua mitä tahansa.
Kirjaan tarttuessani kuvittelin, että nimi Mikaelin kirja
viittaa romaanin sisältöön eli että kyseessä olisi nimenomaan Mikael Agricolasta
kertova ja hänen mukaansa nimetty romaani. Niinhän ei ainakaan pelkästään ole,
vaan romaanin otsikko viittaa konkreettisesti (myös) Agricolalla tapahtuma-aikaan
työn alla olleeseen käsikirjoitukseen. Romaanissa kerrotaan, että Mikael oli jo
pitkään kiivaasti koonnut aineistoa suomalaista kansanperinnettä ja
muinaisuskoa käsittelevään teokseen. Sen pariin hän matkallaan kaipaa, ja se
aiheuttaa yllättäviä ongelmia kotona Turussa Birgitta-vaimolle. Sanat ja kynä ovat jälleen miekkaa voimallisempia niin hyvässä kuin pahassa.
Mikaelin kirjassa on nimittäin toinenkin päähenkilö
eli piispan vaimo Birgitta Olavintytär, josta virallinen historiankirjoitus ei kerro
juuri mitään mutta jolle Lipasti antaa tasaveroisen äänen piispan rinnalla. Birgitta
on parikymmentä vuotta miltei viisikymppistä miestään nuorempi kauppiaan tytär
Turusta, jonka viisas äiti on hienovaraisesti tyrkkinyt piispalle uudeksi vaimoksi
ensimmäisen traagisen kuoleman jälkeen.
Vastuu piispantalon arjesta on kova, ja muitakin huolia
alkaa nopeasti kertyä vaimon ylle miehen poistuttua paikkakunnalta. Varsinaiset
ongelmat kuitenkin aiheutuvat tarkoin varjellusta Mikaelin käsikirjoituksesta,
josta Birgitta etsii hädän hetkellä oljenkortta. Birgitta on arvonsa tunteva
rouva, joka joutuu taistelemaan niin omasta kuin miehensäkin asemasta hankalassa
tilanteessa. Riittävätkö Birgitan neuvokkuus ja päättäväisyys?
Ymmärtääkseni Mikaelin kirja on tuotteliaan ja monipuolisen Roope
Lipastin ensimmäinen varsinainen historiallinen romaani. Se solahtaa hienosti genren
perinteeseen, jota viime vuosikymmeninä ovat pitäneet hallussaan lähinnä
naiskirjailijat (toki mieskirjailijoitakin on). Tänä vuonna on ilmestynyt kutakuinkin samaan miljööseen eli
suunnilleen 1500-1600-luvuille ajoittuvia ja Turkuun tai ainakin Suomeen sijoittuvia
hienoja romaaneja, kuten Jenna Kostetin Margaretan synti,
Anneli Kannon Rottien pyhimys, Johanna Valkaman Katariinanpyörä ja minulla vielä lukematta oleva Kristiina
Vuoren Samettiin kätketty.
Henkilöt muuttuvat Mikaelin kirjan sivuilla eläviksi ja
mielenkiintoisiksi, ja suuresti kunnioitettu piispakin on lopulta perin inhimillinen
erilaisine kiusallisine ruumiinvaivoineen ja välillä alhaisinekin ajatuksineen
ja tunteineen. Keskiajasta ja keskiaikaisesta Turusta piirtyy uskottava ja kiintoisa
kuva. Löyhkäävä Kroopinoja mainitaan jälleen kerran. Loppuratkaisu eli piispa
Mikael Agricolan kohtalo on lukijan tiedossa jo ennestään tai viimeistään prologin
jälkeen, ja se luo tarinan ylle tumman varjonsa. Myös poika Kristianin tuleva osa
on historiaa, mutta Birgitan tarinan loppu sen sijaan ei. Lukijalle jää siis
myös jotain jännitettävää.
Roope Lipasti: Mikaelin kirja
Atena 2021. 320 s.
Äänikirjan lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Johanna Kokko, kesto 8 h 58 min.
Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.
Kyllä minä niin tykästyin tähän kirjaan, että ostin heti perään Tervon teoksen samasta aiheesta, mutta en ole vielä ehtinyt sitä lukemaan.
VastaaPoista