Roope Lipasti: Mikaelin kirja

 

Suhteeni Mikael Agricolaan ei ole ammatistani huolimatta ollut kovin lämmin. Syynä kylmäkiskoisuuteeni on ainakin 1980-luvun puolivälissä tuoreehkona suomen kielen opiskelijana suoritettu Kirjakielen kehitys -niminen kurssi, joka sisältyi aineopintojen A-osaan eli niin sanottuihin approbatur-opintoihin (kuka tiennee, millä nimellä tuotakin opintokokonaisuutta nykyään kutsutaan!).

Muistelen, että kurssiin sisältyi kuivahkoa luennointia kirjakielen alkuvaiheista ja lisäksi harjoituskurssiosuus, jossa yritettiin ottaa selkoa muun muassa Agricolan luomasta äänne-merkki-järjestelmästä tms. En voi kehua kovinkaan hyvin ymmärtäneeni, mistä oli edes puhetta. Sen muistan, että kurssin tentti oli ensimmäinen, ja kenties myös ainoa, josta lähdin ensimmäisellä kerralla pois jättäen tyhjän vastauspaperin. Sisulla vetäisin uusintatentistä 2-/3 (silloinen arviointiasteikko oli siis 1- - 3). Anteeksi ja kiitos, Aapo Taiminen!

Hieman leppoisampia muistoja on runsaan parinkymmenen vuoden ajanjaksolta, jonka aikana yritin avata Mikael Agricolan merkitystä suomen kirjakielen isänä peruskoulun yhdeksäsluokkalaisille. Kun sitten kokeessa yritin testata, miten opetukseni oli onnistunut, sain kovin usein todeta, ettei kovin häävisti. Mutta ABC-kirian näköispainosta kuitenkin ahkerasti luokassa kierrätin. Jo sen fraktuurakirjasintyyli sai ilmeet totisiksi. Kaverihan oli peräisin samalta aikakaudelta kuin Gifu-pastillit!

Yllättäen syksyllä 2021 Mikael Agricola on peräti kahden romaanin päähenkilö. Jari Tervo ja Roope Lipasti ovat kumpikin kirjoittaneet muutenkin kovin pinnalla olleeseen genreen eli biofiktioon lukeutuvan historiallisen romaanin piispa Mikael Agricolasta. Biofiktio on käsittääkseni uusi termi jo perinteikkäälle ja suositulle historiallisen romaanin alagenrelle, jossa on mukana tai jopa keskiössä oikeita aikanaan eläneitä historiallisia henkilöitä mutta jotka kuitenkin ovat pääosin fiktiivisiä tarinoita.

Roope Lipastin romaani Mikaelin kirja kertoo talven 1556–1557 tapahtumista. Mikael Agricolan syntymävuotta ei tarkkaan tiedetä, mutta kuolinaika on selvillä päiväystä myöden eli Agricola menehtyi sairauskohtaukseen Uudellakirkolla 9.4.1557 ollessaan paluumatkalla Moskovan rauhanneuvotteluista.

Romaanin ajallisen rungon muodostaa kyseinen neuvottelumatka, jolle Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa oli määrännyt myös Turun hiippakunnan piispan eli Agricolan. Vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle lähdetään  25.11.1556 Turusta, eivätkä enteet ole hyvät, sillä ennen kuin toistasataapäinen seurue on päässyt edes ulos kaupungista, tapahtuu onnettomuus. Väkijoukosta juossut pieni tyttö jää piispaa kuljettavan reen alle ja loukkaantuu pahasti.

Piispa lähtee matkalle vastahakoisena ja turhautuneena. Hän näkee, ettei hänellä ole neuvotteludelegaatiossa oikein muuta roolia kuin olla jonkinlaisena koristeena. Paljon mieluummin hän olisi jäänyt työnsä pariin, kirjoittamaan keskeneräistä käsikirjoitustaan ja nauttimaan kodin lämmöstä. Vaimo Birgitasta ja varsinkin pienestä Kristian-pojasta eroaminen tuntuu vaikealta. Matkaan kuluu joka tapauksessa kuukausia, ja sinä aikana saattaa tapahtua mitä tahansa.

Kirjaan tarttuessani kuvittelin, että nimi Mikaelin kirja viittaa romaanin sisältöön eli että kyseessä olisi nimenomaan Mikael Agricolasta kertova ja hänen mukaansa nimetty romaani. Niinhän ei ainakaan pelkästään ole, vaan romaanin otsikko viittaa konkreettisesti (myös) Agricolalla tapahtuma-aikaan työn alla olleeseen käsikirjoitukseen. Romaanissa kerrotaan, että Mikael oli jo pitkään kiivaasti koonnut aineistoa suomalaista kansanperinnettä ja muinaisuskoa käsittelevään teokseen. Sen pariin hän matkallaan kaipaa, ja se aiheuttaa yllättäviä ongelmia kotona Turussa Birgitta-vaimolle. Sanat ja kynä ovat jälleen miekkaa voimallisempia niin hyvässä kuin pahassa.

Mikaelin kirjassa on nimittäin toinenkin päähenkilö eli piispan vaimo Birgitta Olavintytär, josta virallinen historiankirjoitus ei kerro juuri mitään mutta jolle Lipasti antaa tasaveroisen äänen piispan rinnalla. Birgitta on parikymmentä vuotta miltei viisikymppistä miestään nuorempi kauppiaan tytär Turusta, jonka viisas äiti on hienovaraisesti tyrkkinyt piispalle uudeksi vaimoksi ensimmäisen traagisen kuoleman jälkeen.

Vastuu piispantalon arjesta on kova, ja muitakin huolia alkaa nopeasti kertyä vaimon ylle miehen poistuttua paikkakunnalta. Varsinaiset ongelmat kuitenkin aiheutuvat tarkoin varjellusta Mikaelin käsikirjoituksesta, josta Birgitta etsii hädän hetkellä oljenkortta. Birgitta on arvonsa tunteva rouva, joka joutuu taistelemaan niin omasta kuin miehensäkin asemasta hankalassa tilanteessa. Riittävätkö Birgitan neuvokkuus ja päättäväisyys?

Ymmärtääkseni Mikaelin kirja on tuotteliaan ja monipuolisen Roope Lipastin ensimmäinen varsinainen historiallinen romaani. Se solahtaa hienosti genren perinteeseen, jota viime vuosikymmeninä ovat pitäneet hallussaan lähinnä naiskirjailijat (toki mieskirjailijoitakin on). Tänä vuonna on ilmestynyt kutakuinkin samaan miljööseen eli suunnilleen 1500-1600-luvuille ajoittuvia ja Turkuun tai ainakin Suomeen sijoittuvia hienoja romaaneja, kuten Jenna Kostetin Margaretan synti, Anneli Kannon Rottien pyhimys, Johanna Valkaman Katariinanpyörä ja minulla vielä lukematta oleva Kristiina Vuoren Samettiin kätketty.

Henkilöt muuttuvat Mikaelin kirjan sivuilla eläviksi ja mielenkiintoisiksi, ja suuresti kunnioitettu piispakin on lopulta perin inhimillinen erilaisine kiusallisine ruumiinvaivoineen ja välillä alhaisinekin ajatuksineen ja tunteineen. Keskiajasta ja keskiaikaisesta Turusta piirtyy uskottava ja kiintoisa kuva. Löyhkäävä Kroopinoja mainitaan jälleen kerran. Loppuratkaisu eli piispa Mikael Agricolan kohtalo on lukijan tiedossa jo ennestään tai viimeistään prologin jälkeen, ja se luo tarinan ylle tumman varjonsa. Myös poika Kristianin tuleva osa on historiaa, mutta Birgitan tarinan loppu sen sijaan ei. Lukijalle jää siis myös jotain jännitettävää.

Roope Lipasti: Mikaelin kirja
Atena 2021. 320 s.
Äänikirjan lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Johanna Kokko, kesto 8 h 58 min.

Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.