Kirjailija Anne-Maija Aalto palkittiin tänä vuonna
(2021) romaanistaan Mistä valo pääsee sisään Lasten- ja
nuortenkirjallisuuden Finlandialla. Ihan ansaitusti, vaikka kritisoinkin
kyseisen teoksen luokittelua nuortenkirjallisuudeksi. Mutta siitä lisää
myöhemmin.
Mistä valo pääsee sisään on Aallon kolmas teos.
Esikoisromaani Syvään veteen (Otava, 2016) kertoo 15-vuotiaasta
Taikasta, jonka äiti on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä paennut tilannetta
ulkomaille. Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ainakin tämän Lukufiiliksessä
ilmestyneen Mico Pellikan arvion perusteella.
Aallon seuraava teos Korento ilmestyi neljä vuotta
myöhemmin eli vuonna 2020. Se on hyvin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos. Korento
on ilmastokatastrofin jälkeiseen aikaan ja Unionin syrjäalueelle Entis-Japaniin
sijoittuva tummanpuhuva dystopia. Ajanlasku on aloitettu uudelleen joskus
vedenpinnan nousun jälkeen, ja tarinan nykyhetki on jossain vuoden 200
tietämillä. Tarkkaa tapahtuma-aikaa on vaikea hahmottaa, mutta se ei ole
tärkeääkään.
Korennon päähenkilö on 17-vuotias ulkokansalainen Satomi
Masaki, joka asuu kahdestaan sokeutuneen isänsä kanssa pienessä
internointikylässä. Unionin kokokansalaisia ovat vain venäläiset ja
kiinalaiset. Jos venäläinen tai kiinalainen on saanut lapsen ulkokansalaisen
eli minkä tahansa muuta kansalaisuutta edustavan henkilön kanssa, on lapsi
statukseltaan puolikansalainen. Puolikansalaisilla on hyvin rajoitetut
oikeudet, mutta ulkokansalaisilla niitä ei ole lainkaan.
Aalto avaa Korennon maailmaa vähän kerrallaan, joten
alussa lukija on miltei tyhjän päällä. Vähitellen tiedonmuruja kuitenkin
kertyy, ja maailma alkaa rakentua. Valitettavasti juuri mikään tiedonmuruista
ei ole kovin miellyttävää opittavaa. Unionin järjestelmä on ulkokansalaisten
näkökulmasta kaikin puolin lohduton.
Unionin yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa sulkeutuneisuudessaan
pohjoiskorealaista systeemiä. Ulkokansalaisten valvonta on viety huippuunsa.
Ääriesimerkki on muistintyhjennys, jota käytetään pelottavana rangaistuskeinona.
Ympäristökatastrofi yhdistettynä tiukkaan kauppasaartoon on
ajanut valtion tilanteeseen, jossa ulkokansalaisilla on perustarvikkeistakin
huutava pula. Kaikkia hyödykkeitä säännöstellään yhä ankarammin. Ulkokansalaiset
elävät äärimmäisessä niukkuudessa, mutta samaan aikaan valtio on varustautunut
huipputeknologialla.
Eliitillä on oikeus ylläpitää Nymfejä, ulkokansalaisperheistä
valikoiden poimittuja tyttöjä, joiden tehtävänä on täyttää isäntänsä kaikki
toiveet ja palvella myös tämän vaimon seuraneitinä. Kun Satomi ja hänen
ystävänsä Mai ovat täyttäneet seitsemäntoista, komentaja Rafikov tulee
noutamaan Main Nymfikseen. Perhe saa nimellisen korvauksen tyttärestään, eikä
varsinaista vaihtoehtoa ei ole, vaikka muodollisesti heidän mielipidettään
kysytäänkin.
Mai on Satomin elämän ainoa tärkeä ja läheinen ihminen isän
lisäksi. Main menettäminen on Satomille hirveä isku, jonka hän on tiennyt
olevan tulossa mutta johon hän ei ole kuitenkaan osannut täysin varautua.
Näkisikö hän Maita enää koskaan?
Vaikka tuntuu, että ulkokansalaiset on alistettu ja nujerrettu
täydellisesti, pinnan alla kuitenkin kytee pieni vastarinnan kipinä. Isä vie Satomin
rannan luolaan, jonka perukoilla on salaisuus, kiviseinään maalattu sudenkorento.
Se on vanhan vastarintaliikkeen symboli. Isä myös kertoo lopultakin Satomille,
mitä tämän äidille oikeasti tapahtui. Satomi alkaa salaa haaveilla paosta.
Voisiko sittenkin jossain muualla elää paremmin?
Korento on tunnelmaltaan siis tummasävyinen ja
minusta myös melko ahdistava. Satomin elämä näyttää toivottomalta, ja Main
kohtalo on sitäkin karumpi. Romaani on muhkea, miltei nelisatasivuinen, ja
ainakin alkupuoli etenee verkkaisesti. Varsinainen juoni ja tapahtumat käynnistyvät
vasta loppupuolella.
Mutta tarinan teho ei olekaan toiminnassa ja yllätyksellisissä
juonenkäänteissä, vaan pikemminkin tunnelman ja jännitteen vähittäisessä
tiivistämisessä. Miljöö on kuvattu upean vähäeleisesti, jotenkin japanilaisen
tyylikkäästi, kuulaasti. Myös henkilökuvaus on onnistunut hienosti. Satomi on
lukijalle oikea ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Häneen ehti hyvin tutustua,
joten sydän syrjällään suljin lopulta romaanin kannet. Olin tullut
kosketetuksi.
Korento loppuu tavalla, joka ei mielestäni anna
aihetta odottaa tarinalle varsinaista jatkoa. Mistä valo pääsee sisään
ei sitä oikeastaan olekaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Korennon
loppua. Se siis ikään kuin täydentää tarinaa sen sisältä.
Ratkaisu on sekä oivallinen että hieman ongelmallinen. Kummassa
järjestyksessä kirjat kannattaisi lukea? Mielestäni kummassa tahansa, mutta
lukukokemus on mitä ilmeisimmin erilainen sen mukaan, kumpaan järjestykseen
päätyy. Romaanit toimivat varmasti hienosti myös ihan itsenäisinä teoksina.
Korennon minäkertoja ja ainoa näkökulma on Satomi. Mistä
valo pääsee sisään -romaanissa ääniä on enemmän, kun minäkertojia on
kaikkiaan kolme. Aleksei on ihmistutkimuslaitoksen johtaja Melnikovin ainoa
poika, joka on palannut Moskovasta ja odottaa opintojen seuraavan vaiheen pian alkavan
Shanghaissa. Alekseista pitäisi tulla lääkäri kuten kuuluisasta isästäänkin.
Lomansa ajaksi hän saa isän laitoksesta ensimmäisen oman tutkittavansa, naispuolisen
ulkokansalaisen eli koeyksilön, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää ja ohjelmoida
uudelleen. Koeyksilö on kirjan toinen minäkertoja.
Entis-Japanin Uus-Tokio ja sen laidoilla veden alle jäämät vanhan Tokion
pilvenpiirtäjien rauniot toimivat romaanin miljöönä. Vanha Tokio on kiellettyä aluetta,
joten siellä lymyilevät vastarintaliikkeen kannattajien solut. Yhden jäsen on
sinisilmäinen ja kultatukkainen Marija, johon Aleksei tutustuu. Marija
johdattaa Aleksein omiensa luo, sillä Moskovassa Aleksei on liittynyt
vastarintaliikkeeseen. Toiminta on äärimmäisen vaarallista ja tietysti ehdottomasti
kiellettyä. Marija on siis romaanin kolmas minäkertoja.
Mistä valo pääsee sisään on Korentoa napakampi
ja toiminnallisempi. Koeyksilön tuntemusten ja kokemusten kautta pureudutaan hienosti
muistamisen merkitykseen. Mitä meistä jää, kun muistot katoavat ja muisti
pettää? Ihmisen mielen manipulointi on äärimmäistä väkivaltaa. Mutta ihminen on
myös sitkeää tekoa.
Aalto selvästi rakastaa tarinoiden aukkoja, eikä Mistä valo
pääsee sisään suinkaan selitä ja täytä kaikkea, mikä Korennossa jää
auki. Itse pidän aukkoisuudesta, kunhan aukot eivät ole liian ammottavia.
Aallon aukot ovat melko rajalla, ainakin jotkut. Mutta tehokkaita ne ovat.
Huomaan edelleen pohtivani, miten Satomille ja Maille lopulta kävi. Saan sen
ainakin osin itse päättää, mikä sopii mainiosti.
Vaikutuin Aallon rakentaman dystooppisen maailman
huolellisesta kuvauksesta. Koko ajan lukijalle avautuu siitä uusia puolia ja
mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.
Juttuni alussa sanoin vastustavani Mistä valo pääsee sisään
-romaanin luokittelua nuortenromaaniksi tai edes YA-romaaniksi. Sama kapinointi
koskee Korentoa. Niiden päähenkilöt ovat kyllä nuoria aikuisia, mutta
tarinat eivät missään nimessä ole ainoastaan nuorille suunnattuja. Ne ovat
isoja ja tärkeitä ja sopivat kaikille lukijoille (paitsi tietysti aivan
lapsille, alaikäraja menisi jossain 12–14-vuotiaissa lukuharrastuneisuudesta
riippuen). On suorastaan huutava vääryys, jos nämä hienot dystopiat jäävät ’vain’
nuorten lukijoiden omaisuudeksi. Ne kannattaisi sujauttaa kirjastossa ainakin myös
sinne scifi-osastolle aikuisten puolelle.
Anne-Maija Aalto: Korento
Otava 2020. 387 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 14 h 51 min.
Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 10 h 46 min.
Arvostelukappaleet, äänikirjat itse maksettu BookBeat.
Nämä voisi lukea!
VastaaPoista