Mila Teräs: Amiraali

 

”Kun otan ensimmäiset varovaiset askeleeni, mua huimaa. Jokin, josta olen vain pitkään uneksinut, on äkkiä tullut todeksi.
Keskellä kirpputorin iltapäivän liikkumattomuutta kengät nykivät mua eteenpäin. Ne kiskovat mut juuriltani. Korkokengät hullaannuttavat, ne sekoittavat onnesta jalkani, jotka olen aina tunkenut maihareihin, tennareihin ja muihin mataliin kenkiin.”

Mila Teräksen nuortenromaanissa Amiraali kuvataan herkällä ja lempeällä otteella 17-vuotiaan Niilon kesää, jonka kuluessa hän alkaa hahmottaa omaa identiteettiään ja tuntea voimakasta halua näyttää kaikille, millainen oikeasti on. Helppoa se ei ole, sillä edes oikeiden sanojen löytäminen ei ole pienellä paikkakunnalla isovanhempiensa kasvattamalle nuorukaiselle itsestään selvää. Kaikki on uutta, hämmentävää ja pelottavaakin.

Mumman ja ukin on vaikeaa ymmärtää, miksi pojanpoika haluaa lakata kyntensä ja laittaa luomiväriä. ”Onko pakko meikata?” kysyy mumma ahdistusta ja turhautumista äänessään. Sukupolvien välinen kuilu vaikuttaa välillä syvältä, mutta onneksi kummallakin puolella ollaan lopulta valmiita kurottamaan sen yli.

Niilo on muutenkin hyvin onnekas. Hänellä on todellinen sydänystävä Mara, vaatesuunnittelusta innostunut ja siinä uskomattoman lahjakas Maria, joka väsymättä kannustaa Niiloa kohti omaa juttuaan. On myös masennuskausia poteva Hermanni, jolla on piirtämisen lahja. Skeittiharrastuksen yhdistämät pojat ymmärtävät ja tukevat hienosti toisiaan kipeässä kasvuvaiheessa.

Kesätyöpaikka terveyskeskuksen laitoshuoltajanakin osoittautuu hyvän tuurin jutuksi. Työkaveri Sinikka, joka on jo aikuisten lasten äiti, katsoo poikaa lempeän hyväksyvästi ja suhtautuu häneen mutkattoman luontevasti. Kanttiinissa työskentelevä Virnakin suostuu treffeille, ja vaikka ensimmäinen seurustelusuhde katkeaakin raastavaan sydänsuruun, on se merkittävä vaihe Niilon elämässä.

Niilo nauttii omasta maskuliinisuudestaan ja vartalonsa miehistymisestä. Samalla hän tuntee vetoa oman feminiinisen puolensa esiin nostamiseen. Miksi miesten on suostuttava käyttämään väripaletin tylsintä reunaa? Miksi miehisyyden muotti on niin ahdas? Miksi pitää valita, olla joko tai? Meikkaaminen ja kauniit vaatteet, korkokengät ja silkkihameet kiehtovat Niiloa. Hän on mielettömän upea laittauduttuaan huolella. Hän on halutessaan paikkakunnan kaunein tyttö. Ja poika!

Amiraali on mielenkiintoinen teos aiheesta, josta ei todellakaan ole liikaa kirjoitettu. Niilolla on tapana kirjoittaa ajatuksiaan ja tunteitaan muistiin, ja usein teksti asettuu kirjan sivuillakin keveyttä tuovaan runomuotoon tehden siitä samalla kertaa tiivistä ja ilmavaa. Romaani on maltillisen pituinen, vain 172-sivuinen ja nopealukuinen. Siksi sitä voi suositella vähemmän lukemaan tottuneillekin lukijoille. Amiraali avaa myös aikuisen silmiä ja kirkastaa kummasti haparoivaa ajatusmaailmaa.

Teräs ei kaihda vaikeista asioista kirjoittamista. Amiraalissa on esimerkiksi poikkeuksellisen rohkeasti ja kauniisti kuvattu rakastelukohtaus. Myös Niilon ristiriitaiset ja kuohuvat tunteet on tavoitettu tekstissä herkästi.

Mila Teräs: Amiraali
Otava 2020. 172 s.
Äänikirjan lukija Anssi Niemi, kesto 3 h 37 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Hannele Lampela: Talventaian tarinoita - Lumikuningattaren lumous

 

Lasten- ja nuortenkirjailija Hannele Lampelan uuden Talventaian tarinoita -sarjan aloitusosan Lumikuningattaren lumous ennakkokappale lojui sekin luvattoman pitkään luettavien kirjojen pinossani. En ole Lampelan tuotannosta mitään aiemmin lukenut, vaikka kirjailijan nimi kyllä kuulosti tutulta. Kustantamon esittelysivulla kerrotaan, että Lampelan tuotantoa on muun muassa Prinsessa Pikkiriikki -sarja. Lampela on saanut Kaarina Helakisa -palkinnon vuonna 2019. Lumikuningattaren lumous oli Arvid Lydecken -palkintoehdokas.

Ennakkokappaleen saatesanoissa kirjailija kertoo uuden sarjansa synnystä, että hän on halunnut kirjoittaa ylistyksen maailman parhaille tarinoille. ”Se on kertomus rikkinäisten vanhempien lapsille ja entisille lapsille.” Nämä teemat siis kietoutuvat yhteen tarinassa, joka on suunnattu noin 9–12-vuotiaille lukijoille, mutta joka sopii myös vähän nuoremmille ääneen luettavaksi.

Tarina alkaa päähenkilö Gretan ja tämän pikkuveljen Kain esittelyllä. Perhe muuttaa tiheään tahtiin etsien paikkaa, jossa elämä voisi olla onnellisempaa. Uusi koti muistuttaa Muumitaloa ruusuja tulvivan pikkukadun varrella, mutta yö sen suojissa on yhtä levoton ja pelottava kuin ennenkin. Gretan ikkunasta näkyy läheinen mäki, jonka nimi on Kukkukallio.

(Tässä vaiheessa minun oli pakko guuglata kirjailija, sillä päivittäinen työmatkani kulkee komean Kukkukallion ohitse. Kyllä vain, kirjailija onkin syntyjään Lohjalta!)

Ensimmäinen yö uudessa kodissa sujuu kuten tavallisesti. Vanhemmat riitelevät kovaäänisesti, ja Kai vilahtaa isosiskon viereen turvaan. Mutta aamulla Gretaa odottaa yllätys. Loppukesä on muuttunut yön aikana talveksi, Kukkukallion laelle on ilmestynyt iso harmaa rakennus, mutta kaikkein oudointa on, että Kai on kadonnut eivätkä vanhemmat tunnu edes muistavan perheessä koskaan pientä poikaa olleenkaan.

Mitä Kaille on tapahtunut? Greta päätyy veljeä etsiessään Kukkukalliolle ja sieltä kummallisen talon vaatekaapin läpi rinnakkaismaailmaan nimeltä Talventaika. Gretalle selviää, että hänet on hyväksytty kokelasjäseneksi Talventaian kiltaan ja Taianjultta-nimiseen kouluun opiskelemaan tarinankertojan taitoja. Saavuttaakseen killan täysjäsenyyden hänen on suoritettava koe, joka on jokaiselle kokelaalle erilainen. Gretan tehtävänä on pelastaa Kai voittamattoman Lumikuningattaren kynsistä.

Lampelan luoma maailma on tosiaan melkoinen kunnianosoitus tarinankerronnan taidolle ja satujen ja kertomusten lumoavalle maailmalle. Gretan seikkailu on oikeaa intertekstuaalisuuden ilotulitusta. Tunnistin siitä ainakin Narniaa, Harry Potteria, Liisaa Ihmemaassa, Peppi Pitkätossua, Annelia ja Onnelia, Pientä tulitikkutyttöä ja monia muita tunnettuja teoksia. Osaan viitataan aivan suoraankin, kuten H. C. Andersenin Lumikuningattareen.

Gretan seikkailu on jännittävä, mutta koska kyseessä on sarjan aloitusosa, ei liene paha juonipaljastus kertoa, että loppu on ainakin osittain onnellinen. Greta oppii itsestään ja perheestään tärkeitä asioita, jotka lohduttanevat niitä lukijoita, joilla on samanlaisia kokemuksia perhe-elämästä ja maailmasta. Opettavaisuus ei kuitenkaan ole häiritsevän alleviivaavaa tai sormea heristelevää.

Jatko-osa Lohikäärmeen kirous ilmestyy syyskuussa 2022.  Kustantamon esittelyn mukaan se kertoo uudelleen Prinsessa Ruususen ikiaikaisen myytin. Päähenkilö on tällä kertaa Gretan Taianjultassa tapaama äksy Are, jonka on Tarinankertojien killan jäseneksi päästäkseen selviydyttävä kaameasta tehtävästä. Valtava lohikäärme pitää vallassaan Ruusujen kaupunkia, ja vain Are voi tuhota verenhimoisen pedon. Mutta mistä tunnistaa hirviön ja kuka onkaan ruusujen todellinen vihollinen?

Hannele Lampela: Talventaian tarinoita – Lumikuningattaren kirous
Otava 2020. 256 s.
Kannet Johanna Junkala.
Äänikirjan lukija Mervi Takatalo, kesto 5 h 50 min.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille

 

Briitta Hepo-ojan Topelius-palkinnolla huomioitu vaihtoehtohistoriallinen nuortenfantasiaromaani Suomea lohikäärmeille on täydentynyt jatko-osalla Sydämiä seireeneille. Olen Suomea lohikäärmeille -kirjasta kirjoittaessani arvuutellut, kuinka pitkän sarjan aloitusosasta mahtoikaan olla kyse, mutta nyt olen jokseenkin vakuuttunut, että kaksiosaisen.

Sydämiä seireeneille on suoraa jatkoa ensimmäiselle romaanille, joten ne kannattaa ehdottomasti lukea ilmestymisjärjestyksessä ja mielellään yhteen menoon. Itse kuuntelin kertauksen vuoksi Suomea lohikäärmeille -äänikirjan ennen kuin tartuin kakkososaan. Ainakin minulle kertaus tuli ihan tarpeeseen, ja kokonaisuus toimi oikein hyvin.

Suomea lohikäärmeille päättyy dramaattisesti (ja nyt tulee kyllä juonipaljastuksia, jos et ole vielä tätä kirjaa lukenut!). Ritariperheen tytär Lynx oli joutunut sairaalaan ja taistelemaan hengestään rikottuaan huijauksen seurauksena ritarivalansa. Ainoa ulospääsytie oli ritariasemasta luopuminen, mikä taas johti omasta perheestä erottamiseen.

Tavallisen perheen poika Tim, jonka kanssa Lynx oli juuri alkanut seurustella ennen sairastumistaan, on päätynyt putkaan epäiltynä vakavista rikoksista valtiota vastaan. Puolustusta haittaa harmillisesti kirous, joka on pyyhkinyt hänen mielestään kaikki tapahtumat parin viimeisen kuukauden ajalta, erityisesti kaiken Lynxiin liittyvän.

Lynx tekee epätoivoisen päätöksen. Hänen on etsittävä käsiinsä noita, joka voisi purkaa Timin kirouksen. Noitia ei kuitenkaan ole missä tahansa, joten on lähdettävä Botnian itsehallintoalueelle. Sinne ei kuitenkaan niin vain saa rajanylityslupaa, varsinkaan, kun kuuluu ritariperheeseen. Ongelmat on kuitenkin tehty ratkaistaviksi, ja Lynx syöksyy sen kummempia ajattelematta kohti Botniaa ja sen erämaita.

Sydämiä seireeneille -kirjassa on mukana kolmaskin näkökulma, kun myös Lynxin isosisko Fox on mukana uutena minäkertojana. Fox päättää lähteä Foxin perään, koska hän tietää siskonsa aivan varmasti joutuvan pian pahaan pulaan vihamielisessä Botniassa. Mukaan lyöttäytyvät vapaaksi päässyt Tim ja kuolleista herännyt Astrid sekä Lynxin ja Foxin serkku Franz. Näistä viimeksi mainittu on harvinaisen rasittava, sillä hänet on kirottu kiusallisella rakkauskirouksella. Franz tuntee olevansa kuolettavan rakastunut Lynxiin ja vaipuu tuon tuosta romanttisiin unelmiinsa ja riutuu kaihossaan.

Yksi Botnian vaaroista ovat seireenit, jotka saavat ravintonsa uhriensa sydämistä. Kuten arvata saattaa, Lynx päätyy nopeasti kavalan seireenin kynsiin. Noidan etsintä johdattaa hänet lopulta Botnian itsehallintoalueen pohjoisrajan yli Koillismaalle asti, eivätkä rajantakaiset erämaat ole ainakaan Botniaa turvallisempia. Etsintäpartio kohtaa matkallaan omat vaaransa ja seikkailunsa.

Edelleen pidin Hepo-ojan luomasta vaihtoehtoisesta Suomesta, jossa muinaisusko ja nykyteknologia sekoittuvat iloiseksi sekamelskaksi. Hepo-oja pitää miljöönsä loistavasti näpeissään ja lukija törmää tarinan edetessä yhä uusiin riemastuttaviin yksityiskohtiin. Juonenkäänteet ovat jännittäviä ja toimintakohtaukset vetävästi kirjoitettuja. Henkilögalleriakin on mukavan monipuolinen.

Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille
Otava 2021. 345 s.
Äänikirjan lukija Lari Halme, kesto 8 h 10 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Anniina Mikama: Myrrys

 

Nuorille suunnattujen teosten parissa aika usein päädyn pohtimaan, keille ne on suunnattu. Kuka tai ketkä on ollut kirjailijan mielessä, kun hän on istunut koneensa ääressä naputtelemassa tekstiään?

Tämän kysymyksen pariin päädyin jälleen, kun luin Anniina Mikaman uusinta teosta Myrrys. Se on selvästi hyvin erilainen kuin Mikaman todellinen genrehybriditrilogia, jonka aloitusosa Taikuri ja taskuvaras ilmestyi vuonna 2018 ja palkittiin Topelius-palkinnolla.

Myrrys on (ainakin minun mielestäni) selkeästi itsenäinen teos ja tarina, jolla on alku ja loppu yksien kansien välissä.  Se on myös genreltään selvästi Mikaman aiempia teoksia selkeämpi. Itse luokittelisin sen taidesaduksi, jossa on vahva suomalaisen mytologian ja historian painotus ja höysteenä fantasia-aineksia. Se on suunnattu ainakin jonkin verran nuoremmille lukijoille kuin aiemmat teokset.

Itse haarukoisin lukijat jonnekin 10–13-vuotiaisiin, mutta hankaluudeksi voi muodostua kirjan koko. 370-sivuinen paksu romaani edellyttää kuitenkin lukijalta jo melkoista lukuharjaannusta. Yläkouluikäiset fantasia-ahmijat saattavat pitää Myrrystä sisältönsä puolesta turhan köykäisenä ja aavistuksen naiivina, joten heidän joukostaan pitäisi löytää armollisesti näihin ominaisuuksiin suhtautuvat lukijat.

Itse en siis ole kohderyhmää lainkaan, mutta viihdyin kyllä Myrryksen parissa oikein hyvin, kunhan sain lukuhorisonttini kalibroitua uudelleen eli lakkasin odottamasta jotain samanlaista kuin aiemmat teokset.

Tarinan päähenkilö on noin 14-vuotias orpopoika Niilo, joka on vuosia sitten 1800-luvun alkupuolen nälkätalvena päätynyt Kivihalmeen taloon elätiksi. Niilo ja tämän äiti ovat joutuneet lähtemään kotoaan, koska ruoka on loppunut. Äiti on kovien olosuhteiden rasittamana kuollut Kivihalmeen talon portaille, ja viisivuotias Niilo on päätynyt talon asukkaiden hoiviin. Isästään Niilo ei tiedä mitään, ja äitinsäkin hän muistaa enää etäisesti.

Mikä Niilon sukunimi on tai missä koti sijaitsi, Niilo ei tiedä. Sen hän sen sijaan tietää hyvin, että hän on rutiköyhä ja harmillinen taakka talon isäntäväelle. Erityisesti kiivasluontoinen isäntä Juhani tuntuu vihaavan hentorakenteista ja hyödytöntä Niiloa.

Tarina alkaa vauhdikkaalla kohtauksella, jossa Niilo ja talon poika Akseli kohtaavat metsästysretkellä vihaisen karhun. Niilo onnistuu välttämään karhun hyökkäyksen pyytämällä vaistomaisesti apua metsältä, joka kätkee hänet. Taidon ja tiedon Niilo on oppinut talon ruotimummo Riitulta, joka on kertonut salaa omat tietonsa Niilolle. Akselille ei käy yhtä hyvin, vaan karhu pääsee puremaan häntä pahasti.

Niilo pelastaa Akselin hengen toimittamalla tämän kotiin, mutta palkaksi hän saa tuta isännän raivon. Akselin tilanne on kuitenkin niin huolestuttava, että taloon päätetään kutsua metsässä asuva tietäjä, pelätty ja vieroksuttu myrrys Musta Martin. Parantajanpalkakseen Martin vaatii yllättäen talosta itselleen rengin eli Niilon. Isäntä Juhani ilahtuu päästessään Niilosta joksikin aikaa eroon. Lisäksi myrryksen luo karkottaminen tuntuu hänestä oivalliselta rangaistukselta Niilolle.

Kirjan alkupuoliskon ajan kuvataan lähinnä, miten Niilo asettuu metsässä asuvan Martinin talouteen, miten heidän välilleen rakentuu luottamus ja vahva yhteys ja miten Martin alkaa opettaa Niilolle omia tietojaan. Miehet metsästävät yhdessä ja Niilo oppii monia tärkeitä taitoja kummalliselta opettajaltaan, joka vähitellen paljastaa pojalle yhä varjellumpia salaisuuksia.

Varsinainen juoni alkaa käynnistyä hitaasti, kun hieman epäloogisesti Juhani-isäntä alkaa vaatia, että Niilon on palattava Kivihalmeeseen. Yrittäessään selvittää ongelmaa Niilo ja Martin poikkeavat kirkonkylässä pappilassa. Siellä saadaan ensimmäinen vihje Niilon todellisesta syntyperästä. Tilanne ei kuitenkaan parane, päinvastoin. Juhani joutuu perääntymään, mutta katkeruus vain pahenee. Martin ja Niilo joutuvat vielä taistelemaan hengestään vihollisensa kanssa.

Myrryksessä Mikko Kamulan Metsän kansa -sarja kohtaa Anni Swanin Tottisalmen perillisen. Lukiessani mietin moneen otteeseen, että jos nuori lukija pitää tästä, hänelle kannattaa jossain vaiheessa myöhemmin vinkata Kamulan sarjaa. Niin Metsän kansa -sarjassa kuin Myrryksessäkin on oivallisesti hyödynnetty suomalaista kansanperinnettä ja herätetty se kiinnostavasti eloon. Myös suomalainen luonto ja metsä ovat niissä tärkeitä, ja lukija havahdutetaan huomaamattaan ajattelemaan, missä vaiheessa metsästä on tullut pelkkää kylmää omaisuutta.

Anniina Mikama: Myrrys
WSOY 2021. 370 s.
Äänikirjan lukija Markus Bäckman, kesto 10 h 57 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Myrrys voitti vuoden 2022 Topelius-palkinnon. 

Anne-Maija Aalto: Korento & Mistä valo pääsee sisään

                                                                                                                                  

Kirjailija Anne-Maija Aalto palkittiin tänä vuonna (2021) romaanistaan Mistä valo pääsee sisään Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandialla. Ihan ansaitusti, vaikka kritisoinkin kyseisen teoksen luokittelua nuortenkirjallisuudeksi. Mutta siitä lisää myöhemmin.

Mistä valo pääsee sisään on Aallon kolmas teos. Esikoisromaani Syvään veteen (Otava, 2016) kertoo 15-vuotiaasta Taikasta, jonka äiti on kuollut auto-onnettomuudessa ja isä paennut tilannetta ulkomaille. Kirja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta ainakin tämän Lukufiiliksessä ilmestyneen Mico Pellikan arvion perusteella.

Aallon seuraava teos Korento ilmestyi neljä vuotta myöhemmin eli vuonna 2020. Se on hyvin erilainen kuin kirjailijan esikoisteos. Korento on ilmastokatastrofin jälkeiseen aikaan ja Unionin syrjäalueelle Entis-Japaniin sijoittuva tummanpuhuva dystopia. Ajanlasku on aloitettu uudelleen joskus vedenpinnan nousun jälkeen, ja tarinan nykyhetki on jossain vuoden 200 tietämillä. Tarkkaa tapahtuma-aikaa on vaikea hahmottaa, mutta se ei ole tärkeääkään.

Korennon päähenkilö on 17-vuotias ulkokansalainen Satomi Masaki, joka asuu kahdestaan sokeutuneen isänsä kanssa pienessä internointikylässä. Unionin kokokansalaisia ovat vain venäläiset ja kiinalaiset. Jos venäläinen tai kiinalainen on saanut lapsen ulkokansalaisen eli minkä tahansa muuta kansalaisuutta edustavan henkilön kanssa, on lapsi statukseltaan puolikansalainen. Puolikansalaisilla on hyvin rajoitetut oikeudet, mutta ulkokansalaisilla niitä ei ole lainkaan.

Aalto avaa Korennon maailmaa vähän kerrallaan, joten alussa lukija on miltei tyhjän päällä. Vähitellen tiedonmuruja kuitenkin kertyy, ja maailma alkaa rakentua. Valitettavasti juuri mikään tiedonmuruista ei ole kovin miellyttävää opittavaa. Unionin järjestelmä on ulkokansalaisten näkökulmasta kaikin puolin lohduton.

Unionin yhteiskuntajärjestelmä muistuttaa sulkeutuneisuudessaan pohjoiskorealaista systeemiä. Ulkokansalaisten valvonta on viety huippuunsa. Ääriesimerkki on muistintyhjennys, jota käytetään pelottavana rangaistuskeinona.

Ympäristökatastrofi yhdistettynä tiukkaan kauppasaartoon on ajanut valtion tilanteeseen, jossa ulkokansalaisilla on perustarvikkeistakin huutava pula. Kaikkia hyödykkeitä säännöstellään yhä ankarammin. Ulkokansalaiset elävät äärimmäisessä niukkuudessa, mutta samaan aikaan valtio on varustautunut huipputeknologialla.

Eliitillä on oikeus ylläpitää Nymfejä, ulkokansalaisperheistä valikoiden poimittuja tyttöjä, joiden tehtävänä on täyttää isäntänsä kaikki toiveet ja palvella myös tämän vaimon seuraneitinä. Kun Satomi ja hänen ystävänsä Mai ovat täyttäneet seitsemäntoista, komentaja Rafikov tulee noutamaan Main Nymfikseen. Perhe saa nimellisen korvauksen tyttärestään, eikä varsinaista vaihtoehtoa ei ole, vaikka muodollisesti heidän mielipidettään kysytäänkin.

Mai on Satomin elämän ainoa tärkeä ja läheinen ihminen isän lisäksi. Main menettäminen on Satomille hirveä isku, jonka hän on tiennyt olevan tulossa mutta johon hän ei ole kuitenkaan osannut täysin varautua. Näkisikö hän Maita enää koskaan?

Vaikka tuntuu, että ulkokansalaiset on alistettu ja nujerrettu täydellisesti, pinnan alla kuitenkin kytee pieni vastarinnan kipinä. Isä vie Satomin rannan luolaan, jonka perukoilla on salaisuus, kiviseinään maalattu sudenkorento. Se on vanhan vastarintaliikkeen symboli. Isä myös kertoo lopultakin Satomille, mitä tämän äidille oikeasti tapahtui. Satomi alkaa salaa haaveilla paosta. Voisiko sittenkin jossain muualla elää paremmin?

Korento on tunnelmaltaan siis tummasävyinen ja minusta myös melko ahdistava. Satomin elämä näyttää toivottomalta, ja Main kohtalo on sitäkin karumpi. Romaani on muhkea, miltei nelisatasivuinen, ja ainakin alkupuoli etenee verkkaisesti. Varsinainen juoni ja tapahtumat käynnistyvät vasta loppupuolella.

Mutta tarinan teho ei olekaan toiminnassa ja yllätyksellisissä juonenkäänteissä, vaan pikemminkin tunnelman ja jännitteen vähittäisessä tiivistämisessä. Miljöö on kuvattu upean vähäeleisesti, jotenkin japanilaisen tyylikkäästi, kuulaasti. Myös henkilökuvaus on onnistunut hienosti. Satomi on lukijalle oikea ihminen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Häneen ehti hyvin tutustua, joten sydän syrjällään suljin lopulta romaanin kannet. Olin tullut kosketetuksi.

Korento loppuu tavalla, joka ei mielestäni anna aihetta odottaa tarinalle varsinaista jatkoa. Mistä valo pääsee sisään ei sitä oikeastaan olekaan, sillä sen tapahtumat sijoittuvat aikaan ennen Korennon loppua. Se siis ikään kuin täydentää tarinaa sen sisältä.

Ratkaisu on sekä oivallinen että hieman ongelmallinen. Kummassa järjestyksessä kirjat kannattaisi lukea? Mielestäni kummassa tahansa, mutta lukukokemus on mitä ilmeisimmin erilainen sen mukaan, kumpaan järjestykseen päätyy. Romaanit toimivat varmasti hienosti myös ihan itsenäisinä teoksina.

Korennon minäkertoja ja ainoa näkökulma on Satomi. Mistä valo pääsee sisään -romaanissa ääniä on enemmän, kun minäkertojia on kaikkiaan kolme. Aleksei on ihmistutkimuslaitoksen johtaja Melnikovin ainoa poika, joka on palannut Moskovasta ja odottaa opintojen seuraavan vaiheen pian alkavan Shanghaissa. Alekseista pitäisi tulla lääkäri kuten kuuluisasta isästäänkin. Lomansa ajaksi hän saa isän laitoksesta ensimmäisen oman tutkittavansa, naispuolisen ulkokansalaisen eli koeyksilön, jonka muisti on tarkoitus tyhjentää ja ohjelmoida uudelleen. Koeyksilö on kirjan toinen minäkertoja.

Entis-Japanin Uus-Tokio ja sen laidoilla veden alle jäämät vanhan Tokion pilvenpiirtäjien rauniot toimivat romaanin miljöönä. Vanha Tokio on kiellettyä aluetta, joten siellä lymyilevät vastarintaliikkeen kannattajien solut. Yhden jäsen on sinisilmäinen ja kultatukkainen Marija, johon Aleksei tutustuu. Marija johdattaa Aleksein omiensa luo, sillä Moskovassa Aleksei on liittynyt vastarintaliikkeeseen. Toiminta on äärimmäisen vaarallista ja tietysti ehdottomasti kiellettyä. Marija on siis romaanin kolmas minäkertoja.

Mistä valo pääsee sisään on Korentoa napakampi ja toiminnallisempi. Koeyksilön tuntemusten ja kokemusten kautta pureudutaan hienosti muistamisen merkitykseen. Mitä meistä jää, kun muistot katoavat ja muisti pettää? Ihmisen mielen manipulointi on äärimmäistä väkivaltaa. Mutta ihminen on myös sitkeää tekoa.

Aalto selvästi rakastaa tarinoiden aukkoja, eikä Mistä valo pääsee sisään suinkaan selitä ja täytä kaikkea, mikä Korennossa jää auki. Itse pidän aukkoisuudesta, kunhan aukot eivät ole liian ammottavia. Aallon aukot ovat melko rajalla, ainakin jotkut. Mutta tehokkaita ne ovat. Huomaan edelleen pohtivani, miten Satomille ja Maille lopulta kävi. Saan sen ainakin osin itse päättää, mikä sopii mainiosti.

Vaikutuin Aallon rakentaman dystooppisen maailman huolellisesta kuvauksesta. Koko ajan lukijalle avautuu siitä uusia puolia ja mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä yksityiskohtia.

Juttuni alussa sanoin vastustavani Mistä valo pääsee sisään -romaanin luokittelua nuortenromaaniksi tai edes YA-romaaniksi. Sama kapinointi koskee Korentoa. Niiden päähenkilöt ovat kyllä nuoria aikuisia, mutta tarinat eivät missään nimessä ole ainoastaan nuorille suunnattuja. Ne ovat isoja ja tärkeitä ja sopivat kaikille lukijoille (paitsi tietysti aivan lapsille, alaikäraja menisi jossain 12–14-vuotiaissa lukuharrastuneisuudesta riippuen). On suorastaan huutava vääryys, jos nämä hienot dystopiat jäävät ’vain’ nuorten lukijoiden omaisuudeksi. Ne kannattaisi sujauttaa kirjastossa ainakin myös sinne scifi-osastolle aikuisten puolelle.

Anne-Maija Aalto: Korento
Otava 2020. 387 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 14 h 51 min.

Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Otava 2021. 320 s.
Äänikirjan lukija Emma Louhivuori, kesto 10 h 46 min.

Arvostelukappaleet, äänikirjat itse maksettu BookBeat.

J. S. Meresmaa: Dodo

 

”Säeromaani on kaunokirjallisuuden laji, jossa kerronta etenee ilmavasti lyhyiden säkeiden muodossa. Se on noussut maailmantietoisuuteen 2010-luvulla nuortenaikuisten kirjallisuuden suosion myötä. Suomenkielisen termin lajille esitteli kirjailija Anneli Kanto. Ensimmäinen Suomessa säeromaaneja kirjoittanut kirjailija on Kirsti Kuronen, jolta on julkaistu säeromaanit Paha puuska, Pönttö ja Merikki.”

Näin säeromaani-termiä avaa Wikipedia. Olen tutustunut säeromaaniin jo muutama vuosi sitten lukemalla sen suomenkielisen uranuurtajan eli Kirsti Kurosen Paha puuska -teoksen, vaikka en sitä silloin vielä tiennyt säeromaaniksi. Tiedän siis oikein hyvin, ettei kyse ole mistään loppusoinnuttelusta tai tiukkamittaisesta runoudesta vaan nimenomaan kertovasta tekstistä, joka taiton ilmavuuden ja tekstin napakkuuden puolesta muistuttaa runoa. Eeppinen runoelma on kuitenkin liian mahtipontinen ja vähän tunkkainenkin termi tässä yhteydessä.

Jostain syystä säeromaaneja on kirjoitettu nuorille ja nuorille aikuisille, kuten tuosta Wikipedian nyt jo hieman vanhentuneesta artikkelintyngästä käy ilmi. Ja mikä ettei, raikkaan ilmaisutapansa puolesta säeromaani sopii kyllä hyvin nuortenromaanien ja YA-kirjallisuuden muodoksi. Nopealukuisuus ja ajatteluttavat teemat yhdistyvät siinä hienosti.

Kurosen uranuurrosta on vierähtänyt nyt siis jo kuusi vuotta, ja suomalaisellekin kirjallisuuskentälle on putkahtanut lisää säeromaanin erinomaisia taitajia. Yksi heistä on J. S. Meresmaa, jonka monipuolinen tuotanto on minulle jo entuudestaan tuttua, mutta jonka jo viime vuonna ilmestyneeseen säeromaaniin Dodo tulin tarttuneeksi vasta nyt.

Onneksi edes nyt tartuin, sillä Dodo on hurjan hieno teos! Ihastuin siihen ikihyviksi.

Minäkertoja Iina on ysiluokkalainen tyttö, jolla ei pyyhi kovin hyvin. Koulu on menossa pahasti penkin alle, vaikka Iinalla on selvät tavoitteet. Hän haluaa aikanaan opiskella yliopistossa luonnontieteitä. Lukioon olisi siis päästävä, mutta nyt tie näyttää olevan pystyssä. Iina on lintsannut ihan liikaa.

Lintsaamisen syy on poikaystävä Tuukka, joka kärsii pahoista masennuskausista. Tai oikeastaan syy on Dodo. Dodo Mauritius -niminen olio, otus, jonka Iina, Tuukka ja Sara ovat löytäneet pienenä vapisevana poikasena hylätystä kaivoksesta ja tuoneet salaa Tuukan, tai oikeastaan Tuukan tädin asuntoon. Otus on kasvanut melkoisesti ja vaatii nyt jatkuvaa hoitoa ja huoltoa.

Äiti kuitenkin rehtorin myötävaikutuksella ratkaisee Iinan pulmat määräämällä, että tämän on selvitettävä koulunsa suorittamalla opintoja kesällä. Paras opettaja olisi oma isä. Iina ei ilahdu, sillä välit isän kanssa ovat olleet vuosia lähes poikki viinan takia. Iina kuitenkin lähtee isän luo Keski-Suomeen, ja sillä aikaa Dodo karkaa.

Kuten sanottu, pidin tästä valtavasti. Kieli on tiivistä ja hiottua, ilmaisu omintakeista ja taitto tukee kokonaisuutta. Mietin, että tämä kirja kyllä menettää osan, jos sen kuuntelee äänikirjana, niin vannoutunut äänikirjojen kannattaja kuin olenkin.

Ilahduin myös valtavasti, kun tajusin, että yksi ratkaiseva miljöön tarinassa on Särkisalon Förby ja sen romahtanut kalkkikaivos. Kaivoskuilujen romahtaminen keskellä kylää oli aikanaan valtava järkytys, ja paikka on tosiaan edelleen aidalla suljettu. Aavemainen paikka.

Dodossa käsitellään aivan hurja määrä tärkeitä ja kipeitä teemoja, mutta silti Meresmaa ei saarnaa säkeenkään verran. Pienessä ja tiiviissä (ja samalla älyttömän ilmavassa) teoksessa on todella paljon annettavaa. Lisäksi se on koskettava, paikoin jännittävä, vähän arvoituksellinen ja maaginen sekä sopivasti yllättävä. Aivan loistava!

Dodolle on ilmestynyt tänä vuonna jatko-osa Khimaira, ja trilogia täydentyy ensi vuonna.

J. S. Meresmaa: Dodo
Myllylahti 2020. 157 s.

Arvostelukappale.

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu

 

Tuula Kallioniemi on tehnyt pitkän, tuotteliaan ja arvostetun uran lasten- ja nuortenkirjailijana. Hänellä on useitakin tunnettuja lastenkirjasarjoja, joista suosituimmat ovat Reuhurinne- ja Konsta-sarjat. Sarjoissa on ilmestynyt yhteensä kymmeniä teoksia, ja yksittäisten teosten ja lyhyempiin sarjoihin kuuluvien teosten yhteismääräkin on vaikuttava.

Kallioniemen uusin yksittäinen nuortenromaani Mopoautolla mun prinssini saapuu on suunnattu hieman vanhemmille eli noin yläkouluikäisille lukijoille. Se edustaa melko perinteistä nuortenromaanityyppiä, jossa nuori kamppailee kasvukipujen ja ihmissuhdeongelmien kanssa. Lopussa kuitenkin päästään jonkinlaiseen ainakin melko onnelliseen loppuun. Romaani on tiivis ja suhteellisen helppolukuinen, mutta teemoissa on kyllä pureskeltavaa lukijalle.

Minäkertoja Ella on juuri päässyt peruskoulusta ja viettää kesälomaansa ennen lukion alkua. Äiti on yksinhuoltaja, koska perheen isä on kuollut muutama vuosi sitten sydänkohtaukseen. Pikkuveli Veeti on suosittu jääkiekkoilija, ja Ellan parhaista kavereista Pilvi on ihastunut häneen. Ella itse on kuolettavan rakastunut Toniin, joka on saanut kesätyön jätskikipsalta ja aikoo aikuisena taiteilijaksi.

Ella itse on lahjakas piirtäjä, ja isäkin oli taiteilija. Samoin isän äiti, lasten mummo, on tunnettu kuvittaja. Mutta äiti ei pidä taiteilijaa ammattina eikä hyväksynyt isän maalaamista, vaikka kannustaakin Ellaa piirustusharrastuksen pariin. Kesälukemisena Ellalla on mummolta saatu taiteilija Elin Danielson-Gambogin elämäkerta. Ollapa kuin Elin! Rohkea, taitava ja kuuluisa!

Erilaisten kommellusten ja kriisien kautta Ellan sydämenasiat ja tulevaisuudensuunnitelmat asettuvat uomiinsa. Siinä sivussa paljastuvat myös pienen perheen ja suvun salassa pidetyt asiat. Puhuminen ei tosiaankaan ole ollut Ellan perheen vahvuus, ja erityisen vaikeaa on ollut puhua isän kuolemasta. Asian käsittelemättä jättäminen ei ole ollut kovin viisas ratkaisu, vaikka ymmärrettävä toki. Nyt on kuitenkin katsottava yhdessä totuutta silmiin.

Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu
Otava, 2021. 141 s.
Kansi Päivi Puustinen.

Arvostelukappale.

Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta

 

Yksikseen tuvassaan asusteleva iäkäs Loviisa on juuri laskenut lehmänsä Lemmikin ja Vuokon kevätlaitumelle, kun hän huomaa pihan vanhassa tammessa jotain outoa. ”Tammi suhisee mekaanisella äänellä kuin kanavien väliin nitkahtanut radio.” Rungossa olevasta kolosta kajastaa outoa valoa, ja kun Loviisa työntää päänsä koloon, yksi sienirihmastoista sujahtaa hänen korvaansa.

Kolo on portti maailmankaikkeuteen, ja Loviisa saa sitä kautta viestin, että Maa on saamassa pian vierailijoita. Pitäisi valmistautua! Vanhus kokoaa voimansa ja tekee hankalan bussimatkan Maatuvanlaakson kaupunkikeskukseen Kaunalahteen. On kirjoitettava Nasaan, pääministerille ja Ilmatieteenlaitokselle. ”Dear Nasa, is space problem.”

Loviisa on yhden Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta -nimisen kauhunovellikokoelman tarinan päähenkilö. Kokoelman kauhutarinat on kirjoittanut Hertta Vierula ja kuvittanut Broci. Kustantamon esittelytekstissä kerrotaan, että Vierula kirjoittaa urbaania fantasiaa. Häneltä on aiemmin ilmestynyt kaksi lapsille suunnattua kuvakirjaa, mutta Kuollut tyttö on selvästi varttuneempien lukijoiden teos.

Loviisa on kokoelman ainoa mummoikäinen päähenkilö, muiden tarinoiden keskiössä on lapsia tai nuoria. Ikänsä puolesta Loviisa oli minulle läheisin henkilö, ja koska muistisairauskin koskettaa läheltä, samastuin eniten juuri tarinaan Loviisa ja maailmankaikkeus. On tietysti oma tulkintani, että Loviisan kokemukset voivat johtua myös muistisairaudesta, ja kukin lukee tekstin omasta tulokulmastaan. Mutta minä luin tämän riemastuttavana muistisairaan sisäisen maailman kuvauksena, jossa on mukava Stephen King -tvisti lentävän lautasen odotuksineen.

Novelli päättyy suorastaan karnevalistiseen kohtaukseen:

Navetan ovet aukeavat. Lehmät astuvat ulos yhtä jalkaa. Sokaisevan kirkas valo paistaa Loviisan kasvoihin. Hän istuu Lemmikin selässä kahareisin. Hänellä on yllään vain vanha roosanvärinen alushameensa, hienoin vaate, joka kaapista löytyi. Loviisa on avannut pitkän lettinsä ja hänen harmaa tukkansa kiemurtelee pitkin selkää. Hänen huulensa ovat karpalonpunaiset.
Lehmät astelevat varoen eteenpäin. Ne eivät väisty eivätkä pelkää, ne ovat maailman urheimpia eläimiä. Niistä tulee ensimmäiset lehmät avaruudessa.

Vierulan kieli on värikästä ja väkevää, ja hän on panostanut paljon tekstien tunnelmaan. Osin vastenmieliset yksityiskohdat luovat tarinoihin painostavan ja paikoin aika ahdistavankin yleisvaikutelman. Brocin kuvat tukevat hienosti tekstiä. Kuvia on niukasti, vain yksi kuva tarinaa kohden, mutta ne ovat kaikki koko sivun kokoisia.

Brocin kuvitus kauhunovelliin Rihmasto.

Nuorille suunnatut kirjat saavat aina yläkoulun äidinkielenopettajan minussa hereille. Tämäkin kirja on aivan mainiota materiaalia yläkoulun genrekirjallisuusjaksoon, mutta suosittelen opettajaa huolella lukemaan tekstit ennen kuin niitä opetuksessa käyttää. Tämä kirja ei ihan herkimmille välttämättä sovi ainakaan ihan itsekseen luettuna. Mutta vähän rohkeammille tässä on oivallisia tarinoita nautittavaksi.

Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta
Karisto 2020. 69 s.

Arvostelukappale.

Satu Leisko: Avaruuden rajalla

 

Visa herää vuoden 3257 maaliskuun 30. päivänä, kuten jokaisena tavallisena päivänä, automaattiseen herätykseen. Kaikki ei kuitenkaan ole tavallisesti. Isä keskustelee ulko-ovella avaruustutkija Kaarlo Korkelaksi itsensä esittelevän miehen kanssa. Korkela vaatii isää lähtemään välittömästi Telakalle, jonne on tuotu tuntematon alus.

Visan vanhemmat Markus ja Siru ovat molemmat insinöörejä. Äiti makaa parhaillaan sairaalassa koomaan vaipuneena. Telakalla tapahtui pari kuukautta sitten tuhoisa räjähdys, kun äiti oli siellä tutkimassa tuntematonta alusta. Isä ei haluaisi lähteä Maasta, koska äiti voi herätä ja hän haluaa silloin olla paikalla. Telakka sijaitsee suuressa ilmakuplassa Maan ilmakehän ulkorajoilla.

Visa ja isä kuitenkin päätyvät Telakalle. Sinne tuotu tuntematon alus alkaa kiehtoa Visaa, vaikka häntä on ankarasti kielletty lähestymästä sitä. Poika ei voi vastustaa kiusausta. Yllätyksekseen hän tajuaa, että alus puhuu hänelle!

Avaruuden rajalla on Satu Leiskon selkokielellä kirjoitettu nuorten scifiseikkailuromaani. Olen käsitellyt selkokieltä aikaisemmin muun muassa tässä jutussani, joten kannattaa kurkistaa sieltä, jos aihe on entuudestaan vieras. Jutussa myös esittelen koko joukon selkokirjoja. 

Leiskon teos on erinomainen scifiromaani. Juoni on jännittävä ja teemat antavat ajattelemisen aihetta aikuisellekin lukijalle. Avaruuden rajalla on myös erinomaisesti toteutettu selkoromaani. Kieli on selkeää ja taitto tukee sitä. Myös kuvitus on mietitty huolella. Siitä vastaa Antti Kosonen.

Satu Leisko: Avaruuden rajalla
Opike 2020. 98 s.

Arvostelukappale.

Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan

 

Mainostoimistossa työskentelevä Arttu Lampare on muuttanut väliaikaisesti Helsingistä Tampereelle. Maisemanvaihdos on ollut toivottu monestakin syystä, eikä vähiten niin sanotun Kuusisaaren tapauksen vuoksi. Kuusisaaren tapauksella viitataan rikokseen, jonka ratkaisemisessa Artulla katsottiin olleen ratkaiseva osuus. Media on nostanut hänen nimensä ja kasvonsa esiin jutusta uutisoidessaan, ja samassa yhteydessä on poliisi saanut osakseen ankaraa arvostelua ja pilkkaa.

Julkisuus ei Arttua kiinnosta, oikeastaan päinvastoin. Tampereelle hänet on tuonut mieluinen työtehtävä. Häneltä on tilattu teollisuusneuvos Voitto Vatjalaisen muistelmat. Asunto on järjestynyt vallan oivalliselta paikalta ja edullisin ehdoin. Syltti-kollista huolehtiminen on leppoisaa puuhaa, kun samalla voi ihailla asunnostaan käsin Näsinpuistoa ja Tallipihaa. Artun kämppä siis sijaitsee aivan kansallismaiseman kupeessa, vain pikaisen kävelymatkan päässä Vapriikki-museokeskuksesta.

Kaikki näyttää siis olevan hyvin kesäisen kauniin Tampereen keskustassa, mutta idylli särkyy, kun teollisuusneuvos Vatjalainen eli Artun työnantaja löytyy murhattuna Vapriikista viikinkinäyttelyn kosteiden avajaisten jälkeisenä aamuna.

Poliisi ja erityisesti rikoskomisario Yrjö Hiirelä suhtautuu Arttuun odotetun epäluuloisesti. Häntä varoitellaan toistuvasti sotkeutumasta tutkimuksiin. Arttu ei itsekään ole mitenkään innokas tunkemaan nenäänsä tapaukseen, mutta kun hänen asuntoonsa murtaudutaan ja muistelmateoksen aineistoa pengotaan, tapaus alkaa tuntua henkilökohtaiselta. Lisäksi Arttu tutustuu mukavannäköiseen freelance-toimittaja Paulaan, joka on luonnollisesti kiinnostunut uutisaiheesta.

Tilaisuus tekee murhaajan on tamperelaisen Lasse Honkasen esikoisdekkari ja aloittaa samalla Arttu Lampareen tutkimuksista kertovan sarjan. Teollisuusneuvoksen murhatutkimuksista kehkeytyy lopulta oikein mukavantuntuinen leppoisahko arvoitusdekkari, jossa hienolla miljööllä on keskeinen osuus.

Tamperetta Honkanen kuvaa ehdottoman rakastavasti. Keskeiset tapahtumapaikat ovat tuttuja Tampereella vain vierailuilla käyneellekin, joten muistojaan voi verestää ja uusia tutustumiskohteita listata seuraavia käyntejä varten.

Pidin myös päähenkilöistä eli Artusta, Paulasta ja rikoskomisario Hiirelästä. Mitään kovin syvälle luotaavaa ei henkilökuvaus ole, mutta ei sen tarvitsekaan. Artulla tai Paulalla ei tunnu olevan mitään kovin pirullisia luurankoja kaapeissaan tai synkkiä traumaattisia kokemuksia menneisyydessään, mikä tuntuu välillä oikein virkistävältä.

Poliisitutkimusten yksityiskohdillakaan lukijaa ei kuormiteta, koska päähenkilö on vähän vastentahtoinen amatöörietsivä. Mielelläni kuulen kolmikosta lisää!

Ainoa minua varsinaisesti ärsyttämään jäänyt yksityiskohta oli Artun keksimä uudissana ’ällykkä’, jota hän ryhtyy käyttämään älypuhelimestaan. Sitä sanaa en toivo enää näkeväni tai kuulevani!

Entä mitä siellä Kuusisaaressa oikein tapahtui? Sekin onneksi selvisi.

Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan
Karisto 2021. 304 s.
Äänikirjan lukija Jalmari Savolainen, kesto 9 h 52 min.

Arvostelukappale kustantajalta, äänikirja itse maksettu BookBeat.

Vuoden 2021 aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)
Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)

Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)

Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)
Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan (Karisto)

Joona Keskitalo: Tottelemattomat

 

Vuosi 2021 on ollut poikkeuksellisen hieno, jos sitä katsoo kotimaisen esikoisdekkarisadon näkökulmasta. Uusia kirjailijoita on putkahtanut dekkarikentälle sankoin joukoin. Osa on samalla esikoiskirjailijoita, osa taas on jo julkaissut jotain muuta mutta siirtynyt nyt kirjoittamaan aikuisten jännityskirjallisuutta. Määrä on ainakin minun näppituntumallani aiempaa suurempi, mutta erityisen ilahduttavaa on esikoisdekkareiden poikkeuksellisen kova laatu.

Kustannusmaailman ilmiöitä on sekin, että nykyään yhä useampi esikoisdekkari on samalla myös uuden sarjan aloitusosa. Niin on myös Joona Keskitalon Tottelemattomat, joka kustantaja Bazarin mukaan ”aloittaa huumekaupan maailmaan sijoittuvan rikosromaanisarjan ja kertomuksen kaveriporukasta, jossa jokaiselle oma etu on paras etu.”

Seuraava osa Kunniattomat ilmestyy syksyllä 2022. Jotain suomalaisen kirjallisuuden mainiosta nykytilasta kertoo sekin, että tämä Keskitalon sarja on jo ostettu Saksaan, ja että Tottelemattomat on jo optioitu tv-draamaksi.

Joku muukin on siis ollut innoissaan tästä aloituksesta kuin minä. Pidin Tottelemattomista niin paljon, että valitsin sen tämän vuoden parhaiden lukemieni kotimaisten dekkarien kuusikkoon eli Varjo-Johtis-listalleni.

Sain Tottelemattomien ennakkokappaleen jo kevätkesän tietämillä, mutta kirjan ulkonäkö ei nostanut sitä lukupinoni yläpäähän. Kiinnostus kuitenkin nousi kertaheitolla, kun katselin Keskitalon haastattelun syksyn Dekkarifestivaalissa. Silti varsinainen kirjaan tarttuminen eli tällä kertaa äänikirjan kuunteleminen (ennakkokappaleeni on lainassa) jäi melko myöhäiseen vaiheeseen.

Tottelemattomat on rikosromaani, jossa ei ratkaista rikosta vaan oikeastaan päinvastoin seurataan, miten periaatteessa aivan tavalliset suomalaiset miehet luisuvat lain väärälle puolelle ja vielä erittäin syvälle sinne, ja miten kiinni jäämistä ja tuhoa onnistutaan välttämään. Kehyskertomuksessa yksi päähenkilöistä eli Pete kertoo tarinaansa toimittajalle vuonna 2021.

Varsinainen tarina, joka sijoittuu noin kymmenen vuotta aikaisemmaksi eli 2010-luvun alkuun, avautuu monesta eri näkökulmasta. Kyseiseen ajankohtaan osui suomalaisen huumekaupan murros. Kauppaa alettiin tehdä laajasti netin pimeällä puolella, mikä oli mullistava muutos aiempaan käsikauppadiilaamiseen verrattuna.

Samaan aikaan tapahtumayrittäjänä nopeaa menestystä hamunneen Peten haaveet karahtavat pahasti kiville. Jostain olisi saatava nopeasti tilille rahaa, tai edessä on paitsi konkurssi myös avioero. Kasvojen menettämisen pelko on kova. Sattumalta Pete törmää peruskouluaikaiseen kaveriinsa Maxiin, jonka elämä ja yritys ovat vielä surkeammassa jamassa kuin hänellä.

Mutta Maxilla on tarjota idea. Jos kaverukset saisivat jostain taiottua pääomaa, hän tietää, mistä saa ostaa hashista. Sen saisi nopeasti muutettua rahaksi, ja kaksikon huolet pyyhkiytyisivät kuin taikaiskusta kadoksiin. Alkupääoma päätetään lainata kaksikon niin ikään peruskouluaikaiselta kaverilta Jesseltä, joka on nykyään menestyvän ohjelmointiyrityksen omistaja.

Kunnollinen ja rahahuoleton Jesse vastustelee jyrkästi, ja asettaa lopulta osallistumisehdokseen kolmikon yhteisen koulukaverin Jonaksen mukaan tulon. Jonas on nykyään juristi ja mukana menestyvässä lakifirmassa. Nelikko on kouluaikoinaan pyörittänyt laajaa tupakan salakuljetusta ja kauppaa, mutta aikuisiällä yhteydenpito on jäänyt vähäiseksi.

Alkuvaikeuksien ja muutaman todella kiperän tilanteen jälkeen Jonas tajuaa, miten huumebisnes saadaan oikeasti poikimaan isot rahat ja samalla riskit minimoitua lähes olemattomiin. Kaverukset perustavat Yhtiön, joka markkinoi ja välittää tuotteitaan aivan uudella ja mullistavalla tavalla.

Niin Jonaksen, Jessen kuin Petenkin osaamista hyödynnetään aiempaa huomattavasti tuottoisampiin bisneksiin. Mutta kun tuotot kasvavat, kovenevat myös panokset. Esimerkiksi Venäjän mafian tai kotimaisten liivijengien kanssa ei ole leikkimistä, sen saavat miehet huomata. Poliisikin aiheuttaa omat harminsa.

Nopeasti käy ilmi, että ammattirikollisen elämällä on varjopuolensa. Perhe tai muut rakkaat ihmiset ovat rikollisen heikko kohta, joka helposti joutuu uhatuksi pelissä, jossa ei ole sääntöjä. Kun voitot ovat häikäisevän suuret ja rahaa on yllättäen kahmaloittain, paljastuu kaikista osallisista puolia, joita ei tavallisesti haluta näyttää.

Keskitalon vahvuuksia onkin taiten rakennetun kylmäävän juonen ja sen luistavan kuljetuksen lisäksi uskottava henkilökuvaus. Neljä kaverusta muodostavat mielenkiintoisen porukan, jota yhdistää lopulta vain rikollinen elämä. Ilman sitä he tuskin aikuisina olisivat keskenään paljoakaan tekemisissä. Lojaalius on pakon sanelemaa, ja kun tarve vaatii, kukin valvoo tiukasti omaa etuaan. Surullisen nopeasti tavallinen kunnon kansalainen sotkeutuu niin pahasti rikoksen verkkoon, ettei paluuta enää ole, vaikka kuinka haluaisi niin itselleen uskotella.

Kustantajan sivuilla kerrotaan, että ”kirjailija on saanut aiheita ja ideoita lukuisilla matkoillaan kohtaamiensa ihmisten elämästä.” Tottelemattomien perusteella kirjailijan elämä ja tuttavuudet alkavat vaikuttaa jokseenkin – pelottavilta? Tälle kirjalle jään malttamattomana odottamaan jatkoa!

Joona Keskitalo: Tottelemattomat
Bazar 2021.

Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 13 h 6 min.

Ennakkokappale kustantajalta, äänikirja itse maksettu BookBeat.

 

Vuoden 2021 aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:
Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)
Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)

Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)

Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)

Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)
Lasse Honkanen: Tilaisuus tekee murhaajan (Karisto)

Varjo-Johtis-lyhytlistani eli vuoden 2021 parhaat dekkarit

 

Tänään 7.12.2021 Suomen dekkariseuran asettama Vuoden johtolanka -palkintoraati julkaisee palkinnon historian ensimmäisen lyhytlistan. Seuran verkkosivuilla kerrotaan asiasta näin:

”Vuonna 2021 otetaan käyttöön myös niin sanottu lyhyt lista. Johtolanka-raati valitsee saamistaan ja lukemistaan ehdokaskirjoista 4–6 kirjan listan, joka julkistetaan joulukuun alkupuolella. Näistä lyhyen listan ehdokaskirjoista raati valitsee lopullisen voittajan seuraavan vuoden tammikuussa ja palkinto jaetaan helmikuussa.

Lyhyen listan käyttöönotolla Dekkariseuran hallitus haluaa korostaa suomalaisen rikos- ja jännityskirjallisuuden nykyistä korkeaa tasoa ja saada enemmän julkisuutta useammalle laadukkaalle teokselle.”

Seura on muutenkin selkiyttänyt palkinnon sääntöjä, sillä tästä lähtien se on parhaasta kotimaisesta fiktiivisestä jännityskirjasta myönnettävä palkinto.

Johtolanka-raadin entisenä jäsenenä ja dekkariseuralaisena iloitsen sääntömuutoksista, ne ovat juuri sitä, mitä palkinto ja suomalainen dekkarikirjallisuus tällä hetkellä kaipaavat. Tosin tunnen myötätuntoa raatilaisia kohtaan, koska luku- ja harkinta-aika lyhenivät samaan aikaan, kun kotimaisia dekkareita julkaistaan enemmän kuin koskaan. Luku-urakka on melkoinen.

Olen monena vuonna näihin aikoihin julkaissut blogissani jonkinlaisen vuoden parhaiden dekkareiden listauksen. Tänä vuonna inspiroiduin tuosta Johtolangan lyhytlistasta ja päätin julkaista siitä oman versioni. Niinpä alla on lista, jolla on kuusi parasta tänä vuonna lukemaani kotimaista uutuusdekkaria (ilmestynyt vuonna 2021).

 

1.    Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)

Tottelemattomat on hurja ja pelottavan realistisen oloinen romaani siitä, miten ihan tavallisista suomalaisista miehistä tulee rikollisia ja miten vääjäämättä rikoksen polulle lähtenyt uppoaa tahtomattaan yhä syvemmälle vaikeuksiin. Kylmäävä, koukuttava tarina. Tottelemattomat aloittaa jatkuvajuonisen sarjan, jonka kyytiin kannattaa ehdottomasti hypätä! Ällistyttävää, että kyse on tekijänsä esikoisteoksesta.

 

2.    Marko Kilpi: Undertaker 5 – Kuolemanpelko (CrimeTime)

Undertaker-sarja on edennyt viidenteen osaan, ja lisää on tulossa. Sarja on jatkuvajuoninen ja hengästyttävän tiivistahtinen, ja jouduin itsekin kuuntelemaan sen uudelleen alusta pysyäkseni vauhdissa mukana. UT on jotain täysin erilaista kuin mikään muu jännityskirjallisuuden kentällä. Kilpi on jo kerran saanut Johtolangan edellisen sarjansa aloitusosasta, mutta UT:tä ei vielä ole palkinnolla huomioitu. Kenties nyt? En panisi lainkaan pahakseni.

 

3.   Tuomas Lius: Sudenkorennon kesä (Like)
Sudenkorennon kesä on toistaiseksi ainoa Tuomas Liuksen tuotannosta lukemani teos, mutta ei takuulla viimeinen. Lumouduin tämän teoksen vastustamattomasta imusta. Tarina on täyteläinen, rönsyilevä, nostalginen, hurja, mielikuvituksellinen! Lius yhdistelee ennakkoluulottomasti eri genrejä, ja tulos on vangitseva. Nautin!

 

4.    Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Anu Ojalan esikoisdekkari vaan ei esikoisteos Jääsilkkitie miltei tyrmäsi minut. Kemi-Tornion alueelle alkaa virrata kovia huumeita, ja jälki on pahaa. Ruumiita tulee niin kiivaaseen tahtiin, että rikostekniikan osasto alkaa kärsiä akuutista resurssipulasta. Mutta kuka huumeita oikein välittää? Henkilökuvaus on vahvaa, ja raikkautta (!) tulee uudesta näkökulmasta perheväkivaltaan. Jääsilkkitie on kylmäävän hyvä avaus!

 

5.   Arttu Tuominen: Vaiettu (WSOY)
Vaiettu on kolmas ja vähän erilainen osa Tuomisen Delta-sarjaa. Pääjuoni sijoittuu nykypäivän Poriin, jossa tutut poliisit saavat ratkottavakseen erikoisen tapauksen. Palveluasunnossa asuva hyvin iäkäs mies yritetään hirttää kesken myöhäisen iltakävelyn viereisessä puistossa. Rinnalla kulkee menneisyyteen eli toisen maailmansodan aikaan Saksaan ja Ukrainaan sijoittuva tarina, joka luonnollisesti liittyy nykyajan tapahtumiin. Sekä dekkarijuoni että sotatapahtumat on kirjoitettu taiten, ja lukijan pohdittavaksi jää koko joukko kysymyksiä syyllisyydestä, kauheiden tekojen oikeutuksesta ja kostosta. Vaikuttava romaani.

 

6.    Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Listani kolmas esikoisdekkari on Antti Vihisen Punainen prinsessa, jossa yhdistyvät poliisidekkari, vakoiluromaani sekä poliittinen lähihistoria yllättävän koukuttavalla tavalla. Teos aloittaa sarjan, jossa tamperelaispoliisit ratkovat kiperiä rikoksia. Tällä kertaa tamperelainen eläköitynyt saksanopettaja löytyy murhattuna. Kun tapausta aletaan selvittää, paljastuu todella yllättäviä seikkoja naisen menneisyydestä. Pian KRP:n komisariot Berglund ja Ruokosalmi löytävät itsensä keskeltä tosielämän trilleriä.

 

Raati on tänä vuonna saanut luettavakseen 106 kotimaista uutuusdekkaria. Itse en ole ehtinyt niin suurta määrää lukea, vaan omaan Varjo-Johtis-kisaani osallistui noin 35–40 teosta. Sain myös ihan itse valita diktaattorin lailla oman listani, kun taas raadin lista on aina neuvottelutulos. Silti oma listanikin on kompromissi. Moni todella hyvä dekkari jäi ulkopuolelle kärkkymään, ja jouduin tönimään niitä sydän verta vuotaen listalta pois. Helposti olisin saanut kokoon vaikka tusinan parhaan dekkarin listauksen. Mutta tällä nyt mennään tällä kertaa, puhtaasti oman fiiliksen pohjalta. Onneksi en joudu raadin lailla päättämään, mikä lyhytlistan teos on lopullinen voittaja!

Johtolanka-raati valitsee myös vuoden parhaan esikoisdekkarin kunniakirjan saajan. Eipä ole helppo sekään tehtävä tänä vuonna. On ollut aivan poikkeuksellisen mielenkiintoinen esikoisdekkarivuosi. Laitan tähän vielä listauksen lukemistani kotimaisista esikoisdekkareista.

Vuoden 2021 aikana lukemani uudet kotimaiset esikoisdekkarit:

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Liian lempeä mies (CrimeTime) 
Antti Vihinen: Punainen prinsessa (Into)
Tommi Laiho: Uhanalaiset (Myllylahti)
Heidi Airaksinen: Vierge moderne (Arktinen Banaani)
Risto Miettinen: Petturi (Aula & Co)
A. M. Ollikainen: Kontti (Otava)
Martta Kaukonen: Terapiassa (WSOY))
Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)
Johanna Savolainen: Se, joka pääsi pakoon (Mäkelä)
Mikko Kalajoki: Velkakirja (Otava)
Johanna Hasu: Roihu (Reuna)
Saija Kuusela: Katse (Tammi)
Sari Rainio ja Juha Rautaheimo (R&R): Vainajat eivät vaikene (Siltala)
Janne Toivoniemi: Sateenkaarimurhat (CrimeTime)
Anu Ojala: Jääsilkkitie (Like)
Joona Keskitalo: Tottelemattomat (Bazar)

***
Julkaisin yllä olevan juttuni siis tiistaina 7.12.2021 klo 9.00 samaan aikaan, kun Suomen dekkariseura julkaisi oman listansa niin lehdistötiedotteena kuin somekanavillaankin. Vuoden johtolanka -raadin jäsenet ovat vuosina 2021-2022 Elo Lammi (puheenjohtaja), Kyösti Pienimäki ja Helena Ranta.

Heidän listansa on seuraava (raadin perustelut kursiivilla, omat kommenttini tavallisilla kirjasimilla ja lainaukset blogistani sinisellä kursiivilla):

Taina Haahti: Bulvaani (Docendo / CrimeTime)

Taina Haahti on kirjoittanut vahvan rikosromaanin globaalista jätebisneksestä. Työlleen omistautuva tutkija pääsee Suomesta Hongkongiin ja kehitysmaihin ulottuvan hämärän jäteliiketoiminnan jäljille. Bulvaani on koskettava ja ajankohtainen kirja häikäilemättömästä kansainvälisestä talousrikollisuudesta, jossa etsitään uusia reittejä ja mahdollisuuksia.

Haahdin Bulvaania en vielä ole ehtinyt lukea enkä sitä edeltävää Strategiakaan, mutta sarjan aloitusosan Kolumnistin olen lukenut ja siitä blogiinkin kirjoittanut muun muassa näin:

Dekkarina Kolumnisti on ihan mukavaa tasoa. Alkuun tosin lähdetään minun makuuni turhan kaukaa ja viivytellen. Jos olisin lukenut tämän painettuna, olisin varmasti harpponut alkupuolelta pitkähköjä tuulivoimateoreettisia osuuksia yli. Kun niistä on päästy ja Mara saatu ujutettua Joppilaan, alkaa kerronta notkistua ihan mukavasti, vaikka kestää tuskallisen kauan ennen kuin Mara pääsee yhtään jyvälle mistään. Juoni on lopulta ehkä turhankin kimurantti ja monihaarainen. Tuli sellainen olo, että lukijaa oli yritetty harhauttaa vähän turhankin perusteellisesti.

Tykästyin kuitenkin Mara Nuutiseen, joka on kokenut kovia mutta joka ei ryve missään loputtomassa itsesäälissä. Huikka kyllä tuntuisi maistuvan, mutta juominen on hallinnassa. Hentorakenteinen nainen ei epäröi tirvaista tarvittaessa nokkaan isompaakaan korstoa, mutta silti hän ei ole mikään ihmenainen.

 

Milka Hakkarainen: Ei verta rantaa rakkaampaa (Myllylahti)

Milka Hakkaraisen esikoisdekkari on osin tragikoominenkin tarina suomalaisyhteisöstä Ruotsissa ja yhteisön vaalimista arvoista. Tekijä availee kirpeästi kipeistä asioista vaikenemisen kulttuuria. Päähenkilö toimittaja Rosa intoutuu penkomaan vanhoja ja uusia salaisuuksia ja hakee tuekseen vastahakoisen Janin, molemmat ovat virkistävän tuoreita hahmoja dekkarikirjallisuudessa.

Milka Hakkaraisen esikoisdekkarin luin kesällä ja pidin siitä kovasti! Kuten sanottu, esikoisdekkarivuosi on ollut todella hedelmällinen. Kirjoitin Hakkaraisen kirjasta blogiini muun muassa näin:

Rikosjuoni on rakennettu taiten, ja tarinassa on useitakin mielenkiintoisia käänteitä ja sivujuonteita. Tosin yksi tapahtumista ohitetaan kummallisen kevyesti siihen nähden, kuinka omituinen se on. Huomasin kihiseväni turhautumistani, kun ilmeisen kiinnostava seikka tuntui vain ohittuvan! Onneksi sekin sitten aikanaan sai selityksensä.

Parasta Ei verta rantaa rakkaampaa -romaanissa on kuitenkin ruotsinsuomalaisuuden perinpohjainen ruoppaus. Hakkarainen ei säästele yhtään, vaan pöyhii todella pohjamudatkin. Skutskärissä suomalaiset maahanmuuttajat ovat työllistyneet Stora Enson sellutehtaassa. Koko paikkakunta on aina haissut sellulta, joten sitä on myös kutsuttu Skitskäriksi.

 

Tuomas Niskakangas: Roihu (Otava)

Dystopia vuoden 2028 Suomesta, jossa poliittinen tilanne on niin jännittynyt, että rajun sisäisen väkivallan uhka on erittäin lähellä. Niskakankaan esikoiskirja on asiantunteva ja mukaansatempaava. Myös kirjan henkilöt ovat inhimillisiä ja kiinnostavia. Intensiivinen ja hengästyttävä tarina pitää jännitteensä alusta loppuun.

Niskakankaan Roihun luin tuoreeltaan, sillä sen asetelma kuulosti jo etukäteen kiinnostavalta. Ja olihan se todellakin otteessaan pitävä dystooppinen trilleri! Blogissa siitä muun muassa näin:

Tietoa on siis ujutettu toiminnan lomaan runsaasti. Se kyllä toimii toivotusti vakuuttaessaan lukijaa tapahtumien uskottavuudesta, mutta on paikoin vaarassa lipsahtaa pitkästyttävyyden puolelle. Tunnustan kyllä, että Googlellekin oli taas käyttöä kirjaa lukiessani. Uskottavuutta Roihu sai ehkä vähän yllättäenkin maailman tapahtumista tämän vuoden alussa. Välillä toivoo, että maailma ei niin nopeasti alkaisi muistuttaa kirjallisuutta…

 

Niko Rantsi: Kuka viereesi jää (Tammi)

Vankka poliisiromaani rikostutkijoiden sinnikkäästä työstä, mutta myös heidän arkielämänsä huolista ja perheongelmista. Kuka viereesi jää inhimillistää poliisin arkea ja uurastusta, silti kirjan ei tarvitse tinkiä toiminnallisesta rikosjuonestaan. Työläät epäiltyjen kuulustelutilanteet saavat kirjassa vaikuttavan kuvauksen.

Luin viime vuonna Niko Rantsin esikoisdekkarin Sinun puolestasi vuodatettu, jolle tämä Kuka viereesi jää on ilmeisesti suoraa jatkoa. Olen esikoisesta todennut:

-- en ollut Rantsin esikoisesta mitenkään hurmaantunut. Se avaa kyllä mielenkiintoisia ja aika kylmääviäkin näkymiä poliisin toiminnan sisälle, mutta kaunokirjallisesti sen ansiot jäävät vielä raakileeksi. Kliseisesti voisi jälleen todeta, että käsillä on lupaava esikoinen. Kunhan Rantsi saa henkilöihinsä vähän lisää lihaa ja verta, ollaan jo pitkällä. Juonenkäänteisiinkin saa mieluusti vielä lisätä muutaman kierteen ja vauhtia.

Ilmeisesti kierrettä ja vauhtia on löytynyt lisää? Pitänee itse tarkistaa.

Sari Rainio & Juha Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene (Siltala)

Suomalaista cozy crimea edustava esikoisromaani, jossa on oivaa miljöö- ja ympäristökuvausta. Kirjassa ovat tekniset faktat kohdallaan ruumiinavauksia myöten ja tarinan ansioita lisäävät uskottavat ja sympaattiset henkilöt. Kirjassa on hyvällä tavalla ”vanhanaikaisen dekkarin” vetovoimaa.

Odotin tätä esikoisdekkaria kovasti, ja pidinkin tunnelmoivasta ja rakastavasta Helsingin kuvauksesta ja persoonallisista, sympaattisista päähenkilöistä. Mutta ihan täysiä pisteitä en vielä olisi tälle erittäin mielenkiintoiselle avaukselle antanut:

Itse siis kaipailin hienoista jäntevöittämistä tarinaan. Tunnelmoinnin ja viipyilyn osalta arvioisin, että lopputulos ei olisi heikentynyt, vaikka muutamia kohtauksia, kuten Karilan ja kumppaneiden mateenpyyntiretki, olisi jätetty poiskin. Sen sijaan annan kiitettävät pisteet kiinnostavista henkilöistä. Erittäin mieluusti palaan Karilan ja Kaarion pariin vastakin. 

 

Matti Remes: Norjalainen tyttöystävä (Tammi)

Useita rikosromaaneja kirjoittanut Matti Remes tavoittaa hyvin pienen kaupungin tunnelmaa. Hiukan boheemi ja hyväsydäminen Ruben Waara on mainio tarinan päähenkilö monimutkaisine ihmissuhteineen. Kirjan kiinnostavaa antia ovat myös välähdykset Hangon sodanaikaisesta menneisyydestä.

Olen lukenut osan Remeksen Hankoon sijoittuvista Ruben Waara -romaaneista, viimeisimpänä v. 2019 ilmestyneen Periaatteen miehen. Blogiin olen kirjoittanut vuonna 2017 Regatasta aika nuivasti:

Kerronnan ongelma on jonkinlainen kummallinen lakonisuus. Kun hiekkarannalta löydetään murhattu mies ja murha on tehty kymmenen vuotta aikaisemmin käytetyllä makaaberilla menetelmällä, asia vain todetaan ja ohitetaan, vaikka uhrikin lopulta paljastuu ihan tutuksi kaveriksi. Samoin käy, kun Waara itse törmää toiselle rikospaikalle, vaikka hän tuntee uhrinkin henkilökohtaisesti. Samaten Remes jättää käyttämättä kadonneen naisen juonihaaran herkulliset ulottuvuudet ja solmii sen langan anteeksiantamattoman siirappisesti!

****

Mielenkiintoisesti Johtolanka-raati valitsi omalle listalleen siis ihan eri kirjat kuin minä! Se on tietysti osoitus suomalaisen dekkarikirjallisuuden kovasta tasosta. Kärki on timanttista laatua. Kärki on myös vuosi vuodelta leventynyt. Laadukasta jännityskirjallisuutta riittää joka makuun. On myös selvää, miksi Johtolanka-raati vaihtuu kokonaan kahden vuoden välein. On loistavaa, että erilaiset dekkarimaut pääsevät vaikuttamaan valintoihin. Nyt on hyvä jäädä jännittämään, mikä kuudesta ehdokkaasta valikoituu varsinaiseksi voittajaksi.

Onnittelut kaikille varsinaiselle Johtolanka-listalle päässeille! Onnea myös oman listani upeille kirjoille. Onnittelut ja suuret kiitokset lisäksi kaikille, jotka ovat vuoden mittaan kirjan julkaisseet. On ihanaa saada lukea loistavia kirjoja!