Harri Nykänen: Takapiru

           

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt viisi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980-luvulta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuoden 1990 Johtolanka-palkinto meni Harri Nykäsen dekkarille Takapiru.  Palkintolautakuntaan kuuluivat vuonna 1990 Heikki Kaskimies, Keijo Kettunen ja Erkka Lehtola.

Palkintolautakunnan perustelut:

Harri Nykänen on kuvannut jännitysromaaneissaan koruttomasti laitapuolen Helsinkiä, ryöstökeikkojen, huumekaupan, peliluolien ja hämärien pikkufirmojen maailmaa.

Nykäsen neljäs romaani Takapiru lujittaa hänen asemaansa kotimaisen dekkarin viimeaikaisessa kehityksessä. Romaani kertoo peliluolan ryöstöstä ja sen jälkiselvittelyistä. Omintakeisessa asetelmassa poliisien toiminta jää enimmäkseen taka-alalle ja päähenkilönä on uhkapeluri keskellä mutkikkaita huijausjuonia. Nykänen hämärtää tiukkoja oikean ja väärän rintamalinjoja, kuvaa elävästi pääkaupungin miljöötä ja höystää kerrontaansa vähäeleisellä huumorilla.

Ensimmäisen Johtolanka-palkinnon saadessaan vuonna 1990 Harri Nykänen toimi Helsingin Sanomien rikostoimittajana, mutta oli siis jo julkaissut aiemmin kolme romaania Kuusi katkeraa miljoonaa (WSOY, 1986) Juudaspeli (WSOY, 1987) ja Joku pelkää kirjettäsi (WSOY, 1988). Niistä en ole lukenut yhtään, kuten en ollut aiemmin lukenut Takapiruakaan. Sen sijaan olen kyllä lukenut useita Nykäsen myöhemmin kirjoittamia teoksia, kuten Raid- ja Ariel Kafka -sarjan kirjoja. Blogistani löytyvät jutut:

Rikoksen evankeliumi – Uhraus
Harri Nykäsen ja Jarkko Sipilän yhteisteos Paha paha tyttö

Takapiru on itsenäinen rikosromaani, jonka päähenkilö on Voitto Grön, ammattipeluri tai korttihuijari, näkökulmasta ja määrittelijästä riippuen. Niin tai näin, Voitto on kuitenkin ennen kaikkea herrasmies, niin rakkaus- kuin työasioissaankin. Tapahtumat käynnistyvät rivakasti, kun Grönin tuttavan Laakkosen pitämä laiton peliluola ryöstetään kesken illan. Kassa tyhjennetään, samoin kaikkien paikalla olevien lompakot ja käsilaukut. Pahaksi onnekseen Voitto on myös pelaamassa ryöstöhetkellä ja menettää käteisensä eli 30 000 markkaa, merkittävän summan siis.

Ryöstäjäkolmikko on naamioitunut kommandopipoihin ja raskaasti aseistettu. Grön kiinnittää huomionsa joukon johtajan erikoisen näköiseen konepistooliin, jota myös ryöstön lopussa käytetään. Ase antaa Grönille johtolangan, kun hän alkaa selvittää ryöstöä peliluokan omistajan piikkiin. Ryöstön tapahtumahetkellä paikalla on myös nainen, jonka Grön jäljittää. Nainen väittää, ettei tunnistanut ryöstäjiä, mutta jokin tämän reaktioissa herättää Grönin epäilyt. Tietääkö nainen sittenkin jotain, mitä ei suostu paljastamaan? Ei aikaakaan, kun Grön päätyy hieman omintakeisen komisario Leimun ansiosta poliisiaseman pahnoille murhasta epäiltynä. Kuka ryöstöporukan nokkamies oikein on?

Takapiru on hyvin tunnistettavaa melko kovaksikeitettyä Nykästä, kieleltään täsmällistä ja rakenteeltaan hallittua ja napakkaa kerrontaa. 1990-luvun lopun helsinkiläinen alamaailma on nykylukijan silmin kovin kiltti, vaikka ruumiita Takapirussakin tulee. Kaikki toimijat ovat kotimaisia, eikä toiminta vaikuta kovin järjestäytyneeltä, vaikka esimerkiksi pelipiireissä kaikki tuntuvat toisensa tuntevan, ja bisneksen liepeillä harjoitetaan monenlaista muutakin hämärää liiketoimintaa, kuten asekauppaa ja prostituutiota.

Rikoksia ratkaistaan perinteisin jalkatyömenetelmin, eli käydään puhuttamassa ihmisiä ja tarkkaillaan epäilyttävien tyyppien puuhia. Puhelin tarkoittaa vielä vanhaa kunnon lankapuhelinta, eikä tekniikka muutenkaan vielä hirveästi jyllää.

Alkuun ajattelin, että henkirikoksia ei olisi tulossa välttämättä ollenkaan ja että ryöstön selvittäminen olisi tässä se varsinainen dekkarijuoni. Olin väärässä. Ruumiita tulee lopulta muutamakin, ja aika karmaisevilla tavoilla, mutta väkivaltaa ei juuri kuvata. Mistä peliluolan ryöstössä oikeasti oli kyse ja kuka on takapiru, johon kirjan nimikin viittaa, selviää ihan loppumetreillä. Sitä ennen on päädytty melkoiseen amokiin piiritystilanteessa, joten toimintaakin on ihan mukavasti.

Harri Nykänen: Takapiru
WSOY 1989.
Äänikirjan lukija Kai Vanne, kesto 5 h 19 min. Kustantaja Word Audio Publishing.

Itse maksettu Storytel.

Ilahduin, kun löysin Takapirun kuunteluaikapalvelusta äänikirjamuodossa. Se olisi ollut saatavana myös Salon pääkirjaston varastosta, mutta nyt ei tarvinnut sitä sieltä tilata tai hakea. Seuraavaksi vuoroon tulevan Markku Ropposen Kuolemanunen joudun kyllä kirjastosta hakemaan.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Merja Mäki: Ennen lintuja

 

Olen itsekin ollut välillä sitä mieltä, että talvi- ja jatkosotien ajasta on meillä jo kirjoitettu tarpeeksi romaaneja. Kerta toisensa jälkeen käy ilmi, että olen väärässä, kuten viime vuonna Rosa Liksomin upean ja vaikuttavan Väylän äärellä. Viimeksi totesin taas saaneeni uutta näkökulmaa lähihistoriamme traumaattisiin vaiheisiin Merja Mäen romaanin Ennen lintuja parissa. Mäen romaani sivuaa muuten kiinnostavasti Liksomin naisten ja lehmien evakkotaivalteemaa.

Allin perhe asuu Sortavalan maalaiskunnassa Haavuksen saaressa Laatokalla. Pienen saaren asukkaat ovat ammattikalastajia, niin myös Alavan perheen isä. Alli on 24-vuotiaana helmikuussa 1940 saamassa parantajan oppia Sortavalan kaupungissa, kun sitä ankarasti pommitetaan.

Paniikissa Alli pakenee takaisin kotiin, vaikka tietää, että äiti ei tule hänen paluutaan hyväksymään. Jos tytär on päättänyt pysyä naimattomana, on hankittava ammatti. Parantajana Alli voisi hankkia elantonsa. Mutta Alli ei halua parantajaksi vaan kalastajaksi. Kun veljet ovat lähteneet sotaan ja toinen jo kaatunutkin, haave voisi ehkä toteutua. Unelman tielle kuitenkin tulee yllättäen Sylvi, Tuomas-veljen raskaana oleva nuorikko.

Paljon ankarampi isku on rauhansopimus. Vaikka Sortavalan kohdalla rintama on pitänyt, kuuluvat sen alueet luovutettaviin. Evakkomatka alkaa sekasortoisissa tunnelmissa, ja Alli sekä Sylvi päätyvät kulkemaan talon lehmien ja hevosen kanssa kohti Seinäjokea, jossa Allin isän suvulla on maatila. Pohjanmaa ei kohtele kaiken menettäneitä evakkoja kovin lämpimästi. Vastoinkäymiset seuraavat toistaan.

Alli on Karjalasta lähtiessä vannonut isälleen, että he palaavat kotisaaren rantaan ennen muuttolintujen paluuta. Ihan niin ei tietenkään tapahdu, mutta epilogissa keitetään taas teevettä kodin liedellä, vaikka talon hirret vihollinen on vienyt mennessään.

Ennen lintuja on vetävä ja koskettava romaani. Mäen kerrontatapa vie lukijan vastustamattomasti tarinan pyörteisiin. Henkilökuvaus on onnistunutta, sillä kiinnyin kovasti minäkertoja Alliin ja lopulta myös Sylviin, jonka kanssa Alli monen yhdessä koetun vastuksen ystävystyy. Sen sijaan Allin kovasydämisestä ja ylpeästä äidistä on vaikea pitää. Äiti nujertaa ja väheksyy vanhinta tytärtään järjestelmällisesti. Lopulta lukijalle selviää syy tähän käytökseen, mutta se ei silti muutu. Alli joutuu kokemaan kohtuuttoman kovia kylmäkiskoisen äitinsä takia.

Mäki kuvaa armotta sitä sekasortoa, jossa alueluovutukset tapahtuivat. Virallisissa puheissa luvattiin monenlaista, mutta käytäntö oli toista. Evakuoitava omaisuus joko jätettiin olosuhteiden pakosta lähtöpaikoilleen, kuten Alavan talon rantaan Laatokalla, tai se katosi viimeistään harhaillessaan rautateillä ja asemilla. Miltä tuntuu ihmisestä, jolta on riistetty koko maallinen omaisuus ja kaikki arvokkuus? Entä kun vastassa on ynseyttä, epäluuloa ja ylenkatsetta?

Sodan uhreja eivät todellakaan olleet vain kuolleet ja haavoittuneet. Myös henkiset vammat olivat syviä, mutta niiden hoitoon ei ollut mahdollisuuksia tai osaamista. Nämä näkökulmat tulevat tarinaan mukaan Allin Tuomas-veljen kohtalon kautta. Myös Allin sotavammasairaalassa kohtaama Vilho on menettänyt sodassa muutakin kuin oikean kätensä sormet. Miten talonpoika voi elättää perheensä ja hoitaa tilaansa rampautuneena? Entä kun uusi sota tulee, eikä enää kelpaakaan rintamalle?

Koskettavin ja lohduttomin kohtalo on kuitenkin sotaorvoilla pikkulapsilla, joita kukaan ei tule hakemaan kotiin sairaalasta.

Sota oli murroskohta, jonka ytimessä nuori Alli on monellakin tapaa. Ihmiset repäistiin väkivalloin juuriltaan, kuten Alavan perhe. Alavat ja muut haavuslaiset ja heidän kaltaisensa menettivät elintapansa ja -keinonsa. Kukaan ei enää tarvinnut heidän ammattitaitoaan.

Samalla tilanne avasi myös uusia mahdollisuuksia, kuten Allikin huomaa. Parantaja olisi ollut hänelle perinneyhteisön hyväksymä ammatti, mutta sotasairaalassa työskentelee ja opiskelee naisia sairaanhoitajiksi. Onko siitä myös Allin unelmaksi? Riuska nainen pystyy tosin muutenkin elättämään itsensä tilanteessa, jossa työvoimasta on huutava pula. Mutta vaikka maailma muuttuu rytinällä, monet luutuneet moraalikäsitykset elävät edelleen sitkeästi. Onko Allilla voimaa niiden murtamiseen?

Kuten sanottu, kiinnyin Alliin kovasti. Välillä sydän nousi kurkkuun pelosta ja huolesta, välillä taas olisi mieli tehnyt ravistella Allia ja kieltää häntä kuuntelemasta äidin ilkeitä sanoja.

Kuten alussa sanoin, Ennen lintuja -romaanissa on yhteisiä aineksia viime vuonna ilmestyneen Rosa Liksomin Väylä -romaanin kanssa. Pakolaisuusteema on tietysti ilmeisin, samoin sodan ja sen seurausten tarkastelu naisten näkökulmasta. Konkreettisimmillaan yhtäläisyydet ovat kuvauksessa Allin ja Sylvin matkasta Sortavalasta Seinäjoelle. Alavan lehmäkin poikii kesken evakkotaipaleen, ja naisten on selviydyttävä tilanteesta keskenään. 

Liksomin romaanin kieli on väkevää murretta, mutta ei Mäkikään ole suinkaan tyytynyt pelkkään yleiskieleen. Monet karjalaiset ilmaukset antavat sävyä romaanin hienolle kielelle. Kielten ja kulttuurien pieniltä yhteentörmäyksiltäkään ei vältytä.

Merja Mäki: Ennen lintuja
Gummerus 2022. 415 s.

Ennakkokappale.

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta

 

”Siri Koulun Pelko ihmisessä on taitavasti rakennettu ja kylmäävän ajankohtainen dystopia. Kammottavan helposti tarttuva sairaus suistaa kaiken raiteiltaan ja saa ihmiset käyttäytymään äärimmäisillä tavoilla.”

Näin olen kirjoittanut syksyllä 2014, kun olen peräjälkeen lukenut Siru Kolun romaaniparin Pelko ihmisessä ja Ihmisen puolella, eli tuttavallisemmin PI:n ja IP:n. Kylmäävä dystopia on muuttunut sittemmin ainakin melkein osaksi arkeamme, voisi näin kolmannen koronavuoden pikkuhiljaa käynnistyessä todeta. Veikkaanpa, että juuri tästä syystä Kolu on kirjoittanut romaaniparilleen itsenäistä jatkoa eli romaanin Iltasatuja maailmanpalosta. (Korostan, että tämä on todellakin omaa villiä veikkailuani, sillä mistäpä minä tiedän kirjan syntyhistoriasta yhtään mitään. Eikä tarvitsekaan.)

Blogimerkintöjeni mukaan olen ollut varsin ihastuksissani erityisesti Pelko ihmisessä -kirjasta. Harmikseni on kuitenkin todettava, että en blogijuttuni luettuanikaan enää saa mieleeni, mitä kirjoissa juonen tasolla tapahtui. Mutta se ei oikeasti haittaa mitään, sillä Iltasatuja maailmanpalosta toimii lupausten mukaisesti myös itsenäisesti luettuna erinomaisesti.

Edelleen päähenkilönä on aiemmista kirjoista tuttu Pilvi. Ajassa on hypätty kaksitoista vuotta eteenpäin, eli eletään uuden ajanlaskun mukaista vuotta 12. Ajanlasku on aloitettu rauhansopimuksesta, jossa on sovittu alueista, joissa pihmiset eli P-influenssan sairastaneet, siitä hengissä selvinneet mutta perimältään muuttuneet voivat elää. Helsingissä heidän aluettaan ovat olleet esimerkiksi Hietaniemi ja Lapinlahden sairaala.

Rauha on kuitenkin jäänyt vain parin kuukauden mittaiseksi. Kun pihmiset (homo feris) on kansainvälisesti julistettu eri lajiksi kuin ihmiset, he ovat menettäneet samalla ihmisoikeudet ja muuttuneet vainotuksi vähemmistöksi. Pilvi on joutunut pienen perheensä eli sotilasmiehensä Largon ja kasvattipoikansa Julianin kanssa lähtemään pakomatkalle, jolla ei ole päämäärää. Vuosien liikkeellä olon jälkeen he ovat asettuneet jonnekin Keski-Eurooppaan, jossa nimettömäksi jäävän kaupungin laidalla on Tehdas, turvatalo, johon salaa ihmisiltä kootaan pihmispakolaisia.

Pilvillä on Tehtaassa tärkeä ja ainutlaatuinen tehtävä. Hän haastattelee yhteisön suojiin pyrkivät, kerää heidän tarinansa ja punnitsee niiden todenperäisyyden. Koska pihmisillä ei ole passeja tai henkilötodistuksia, heidän tarinansa toimivat papereina.

Tehtaassa on kuitenkin tapahtumassa muutoksia, jotka Pilvi aistii ja joista hän ei pidä. Ollaan valmistautumassa sotaan. Mitä silloin tapahtuu sadoille siviileille? Pilvin poika Julian on sotilas, jonka puoliso Liv on ihminen. Pienen perheen salaisuus voi olla hengenvaarallinen kaikille kolmelle. Sitten on vielä Largo, Pilvin puoliso, joka on kaikkien pihmissotilaiden kunnioittama sotasankari ja johtaja ja jolta Pilvi on paennut Julianin kanssa.

Juoneen liittyen mainittakoon vielä, että pihmiset ovat taudin mutatoimia eivätkä pysty lisääntymään. Myös sekasuhteista alkunsa saavat lapset joko syntyvät ennen aikojaan tai kuolleina tai menehtyvät alle kaksivuotiaina. Lisäksi pihmisillä on petomaisia fyysisiä ominaisuuksia, mutta Kolu keskittyy kuitenkin enemmän henkisen puolen kykyihin eli siihen, että osalla pihmisistä on vahvat telepaattiset taidot. Esimerkiksi Julian pystyy selaamaan kenen tahansa mielen eli lukemaan toisen ajatukset ja muistot.

Teemoiltaan Iltasatuja maailmanpalosta on melkoinen runsaudensarvi. Millä perusteella voimme eristää ihmiset muusta yhteiskunnasta, milloin heiltä voidaan riistää ihmisoikeudet? Millaisiin tekoihin tämä oikeuttaa vähemmistöön joutuneet? Mikä on perhe, mitä on rakkaus, kun olot ovat äärimmäiset? Mikä on tarinoiden voima?

Rakenteeltaan Iltasatuja maailmanpalosta ei ole aivan helpoimmasta päästä. Tarina ei etene täysin kronologisesti, vaan seassa on muutamia takaumia uuden ajanlaskun alun ja nykyhetken välillä. Silti tarinaan jää ammottavia aukkoja niin kirjan henkilöiden tarinoiden kuin suuremman kuvankin osalta. Minäkertojia on kolme: Pilvi, hänen aikuinen kasvattipoikansa Julian ja tämän ihmispuoliso Liv. Mukana on lisäksi otteita Livin alias Livian blogimerkinnöistä sekä muistiinmerkittyjä satuja, joita Pilvi on kertonut Julianille ja muille heidän pakolaiselämänsä aikana.

Aukkoisuus ja paikoin muutenkin viitteellinen kerronta tekee teoksesta hieman raskassoutuisen. Tunnelma on pääosin painostava ja ahdistava, eikö mitään hyvää tunnu olevan luvassa kenellekään. Ihmissuhteet ovat tulvillaan petosta ja vilppiä. Lopussa jo uusi tuhoisa pandemia on keräämässä voimiaan idässä. Mutta on tarinan loppusivuilla onneksi sentään pieni toivonkipinäkin.

Siri Kolu: Iltasatuja maailmanpalosta
Otava 2021. 333 s.

Arvostelukappale.

J. S. Meresmaa: Kenties tapan sinut vielä

 

Aleksi on 17-vuotias ihan tavallinen poika, joka opiskelee ammattikoulun sähkölinjalla ja harrastaa tosimielellä videopelejä tavoitteena ura menestyneenä e-urheilijana. Huonosti menneen pelisession jälkeen Aleksi lähtee tuulettamaan tunteitaan ja poikkeaa jätskibaariin, jossa ei ole juurikaan aiemmin asioinut.

Tuo jäätelöbaarivierailu muuttaa Aleksin elämän silmänräpäyksessä täysin ja peruuttamattomasti. Hän nimittäin tapaa baarissa Noran, upean goottitytön, joka vain muutamaa hetkeä myöhemmin paljastuu pesunkestäväksi ja 132-vuotiaaksi vampyyriksi. Nora on suunnitellut Aleksista seuraavaa ateriaansa, mutta aie jää viime hetkellä toteutumatta, kun asiaan sekaantuu salaperäinen mutta ilmeisen ilkeämielinen Kaspar.

Odottamattomasta kohtaamisesta kehkeytyy lopulta vielä odottamattomampi ja melko pomppuinen ystävyyssuhde. Aleksi tosin huomaa pian, että olisi mielellään Noralle enemmänkin kuin vain pelkkä ystävä. Lisäksi hän oivaltaa, että monet vampyyreille luontaiset ominaisuudet olisivat kovaa valuuttaa pelimaailmassa…

J. S. Meresmaan uunituore nuorten fantasiaromaani Kenties tapaan sinut vielä on melko monen toiveeni täyttymys. Ensinnäkin sen päähenkilö on tuiki tavallinen nuorukainen, joka opiskelee ammattikoulussa. Kouluun ja opiskeluun kirjassa tosin viitataan vain ohimennen pari kertaa. Silti ehditään nostaa esiin sekin ilmiö, että usein ystävysten tiet eroavat, jos peruskoulun jälkeen valitaankin eri reitit. Aleksin ehdottomasti paras ystävä Roope on mennyt lukioon, mutta poikien ystävyys ei ole siitä muuksi muuttunut. Roope pelaa snookeria yhtä omistautuneesti kuin Aleksi harrastaa esportia.

Toiseksi kaikki muu tavallisuus on tarinasta kaukana! Vampyyriromantiikka ja -perimätieto on raikkaasti päivitetty. Lukijalle on iloa perinteen ja tuoreemmankin aiheen ympärille rakentuneen populaarikulttuurin tuntemuksesta, mutta se ei ole missään nimessä välttämätöntä. Kirjasta saa poimittua myös luku- ja katseluvinkkejä, mikäli sellaisia kaipaa.

Tarinan juoni on kekseliäs ja jännittävä sekä etenee rivakasti, mikä onkin tietysti plussaa, sillä kirjassa on vain 135 sivua. Se onkin sen kolmas huomionarvoinen etu! Fantasiaromaanin ei tosiaankaan aina tarvitse olla mahdottoman paksu tiiliskivi toimiakseen. Himolukijoille toki tarvitaan kunnon lukupaketteja, mutta välipalaksi tämä hujahtaa kyllä heillekin. Tottumattomampi lukija saa tästä kirjasta kaivatun kokemuksen kokonaisen kirjan lukemisesta. Lisäksi loppuratkaisu on kirjoitettu niin, että vahva lupaus jatko-osasta jää leijumaan ilmaan. Lukunälkä on oivallisesti herätetty!

Lyhyydestään ja vetävyydestään huolimatta Kenties tapaan sinut vielä ei ole yksinkertainen tai liian suoraviivainen. Rakenteessa on sopivasti pientä koukkua, ja tulkinnoillekin on jätetty tilaa. Kielensä puolesta teos on raikasta luettavaa. Peruskoulu- ja teiniarjesta vieraantuneelle keski-ikäiselle tämä oli riemastuttavaa ja virkistävää lukukokemus!

J. S. Meresmaa: Kenties tapaan sinut vielä
Karisto 2022. 135 s.
Kansi Saana Nyqvist.

Arvostelukappale

Mikael Bergstrand: Kolmella jaollinen mies

Millaista on elämä, kun kärsii pakko-oireisesta häiriöstä eli OCD:stä (obsessive-compulsive disorder)? Ruotsalainen toimittaja-kirjailija Mikael Bergstrand tietää, koska hän sairastaa kyseistä häiriötä. Pakkoajatusten takia hän on joutunut usean kuukauden ajaksi hoitoon psykiatriselle klinikalle: hän ei päässyt irti ajatuksesta, että hänen jalkansa olivat hien ja bakteerien peitossa. Tilanne oli niin paha, että Bergstrand toivoi kuolevansa.

Bergstrandin oma tilanne on sittemmin parantunut ja sairaus on hyvin hallinnassa. Hyvä niin, sillä hän on todistettavasti pystynyt taas kirjoittamaan, ja luettavissammme on romaani Kolmella jaollinen mies. Sen päähenkilö Ingemar Modig kärsii pahasta pakko-oireisesta häiriöstä. Jonkinlaisia pakkoajatuksia hänellä on ollut aina, mutta valloilleen ne ovat riistäytyneet kymmenen vuotta sitten tapahtuneen pahan onnettomuuden jälkeen.

Omaa tilannettaan helpottaakseen Ingemar on sairauseläkkeelle jäätyään muuttanut Borstaforsiin, jonka asukkaat työllistänyt iso kenkätehdas on vuosia sitten suljettu. Asukaskadon takia tehtaan entiset työläisasunnot ovat halpoja ja paikkakunta lähinnä kuollut muutenkin. Sopivan virikkeetöntä Ingemarille siis. Voi kaikessa rauhassa toteuttaa pakkoajatusten seurauksia, kuten laskea olohuoneen maisematapetin koivunrunkoja (33 kappaletta, kai) tai siivota asuntonsa kolme kertaa päivässä Elviksen kokoelmalevyn tahdissa.

Uneliaan Borstaforsin rauha kuitenkin rikkoutuu, kun leirintäalueen mökkeihin sijoitetaan joukko Syyrian pakolaisia. Erityisesti pakolaisten joukossa olevat nuoret miehet herättävät ärtymystä tietyissä piireissä. Ingemar kuitenkin pysyttelee visusti erillään vieraista ihmisistä, ovatpa nämä sitten ruotsalaisia tai syyrialaisia.

Eräänä päivänä Ingemar kuitenkin sattuu kävelemään hiekkakentän ohi, jolla on menossa koulupoikien kiivastahtinen futismatsi. Seassa on yksi pelaaja, joka erottuu nopeudellaan, ketteryydellään, pelitaidoillaan ja rivosuisuudellaan kaikista muista. Ingemarin hämmästykseksi hän on 11-vuotias syyrialaistyttö Dalia, jolle Ingemar antaa mielessään lempinimen Aleppon vauhtikuula.

Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä Ingemar ja Dalia ystävystyvät. Kuten arvata saattaa, tilanne ei ole ongelmaton, kun 63-vuotias eläkeläismies ja 11-vuotias pakolaistyttö tapaavat miehen asunnossa. Hankaluuksia siis seuraa pian silläkin suunnalla.

Borstaforsin tilannetta hämmentää vielä Storköping Allehanda -lehden paikallistoimittaja Ludvig Nilsson, jonka surkeassa tilassa oleva toimittajanura kaipaa kunnon potkua, skuuppia, joka nostaisi hänet kaivattuun rikostoimittajan pestiin kaupungissa. Ludvigilla on tapana hieman oikaista sääntöjen noudattamisessa, milloin se tuntuu tarpeelliselta. Valitettavasti menetelmä on sillä tavalla huono, että kaikkia seurauksia ei pystykään hallitsemaan.

Kolmella jaollinen mies on aidosti hyvän mielen romaani. Siinä on paljon samaa henkeä kuin Bergstrandilta aiemmin lukemassani Delhin kauneimmat kädet -sarjassa (jonka pohjalta tehtyä tv-sarjaa suosittelen myös lämpimästi), mutta tahti on rauhallisempi ja huumori vielä muutamaa astetta lempeämpää ja lämpimämpää. Ingemarin pakkoajatukset ja niistä seuraava toiminta on kuvattu niin, että lukija tuntee myötätuntoa muttei sääliä. Jotkut yksityiskohdat hymyilyttävätkin, mutta ei pilkallisesti. Dalialle tilaansa selittävä Ingemar avaa sairauttaan hienosti, ja samalla lukijakin oppii paljon.

Leppeästi etenevän mukavan tarinan lomassa Bergstrand kertoo paitsi pakko-oireisesta häiriöstä kärsivän ihmisen elämästä myös monesta muusta asiasta. Pakolaispolitiikka, yhteiskunnan ja median muutokset, pakolaisten kohtalot, perheväkivalta, ääriliikkeet ja moni muu asia tulee kuin varkain mukaan romaanin henkilöiden ja tapahtumien kautta ilman, että niitä sen kummemmin alleviivataan, hämmästellään korkeintaan.

Pidin myös kirjan lopusta, joka on juuri niin onnellinen kuin nyt suinkin voi olla. Kaikki järjestyy lopulta parhain päin, jopa inhan Ludvig Nilssonin osalta.

Tästäkin kirjasta on tekeillä (tai jo tehty?) tv-sarja, jonka mielelläni katson aikanaan.

Mikael Bergstrand: Kolmella jaollinen mies (Ingemar Modigs uppvaknande)
Suom. Riie Heikkilä. Kansi Elina Warsta.
Atena 2021. 357 s.
Äänikirjan lukija Markus Niemi, kesto 10 h 2 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu Storytel.

Eeva Louko: Onnellisten saari

 

Suomalainenkin jännityskirjallisuuden kenttä on nykyään ilahduttavan laaja ja monipuolinen. Jokaiseen lukumakuun löytyy varmasti sopivaa luettavaa, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Itsekin pidän monenlaisista jännitysromaaneista ja dekkareista, ja pidän itseäni melko avarakatseisenakin genren suhteen. Välillä kuitenkin kirjaan tulee tarttuneeksi väärin asennoituneena, odotushorisontti jotenkin vinossa, ja huomaa, että jokin nyt vain kirjassa tökkii hyvästä yrityksestäni huolimatta.

Näin valitettavasti kävi Eeva Loukon esikoisdekkarin Onnellisten saari parissa. Ilahduin saamastani ennakkokappaleesta, ja päätin lukaista kiinnostavalta vaikuttavan esikoisen pikaisesti, olihan sen ilmestyminen ajoitettu aivan vuoden alkuun. Viimevuotiset hyvät ja erinomaiset esikoisdekkarit asettivat riman ja odotukset varsin korkealle. Olin valmis yllättymään positiivisesti uuden sarjan avausosan parissa.

Ennakkokappaleen kansi antaa mielestäni lupausta jostakin synkästä ja uhkaavasta. Ylimmäksi on kuitenkin painettu teksti: ”Herkullisen koukuttava sarjan avaus.” Herkullisen koukuttava? Okei, kyllähän koukuttumisen tunnetta voi herkulliseksikin kuvata. Miksipä ei voisi?

Kustantamon sivuilla taas luvataan (tai varoitetaan?): ”Uuden dekkarisarjan avaus on täydellinen yhdistelmä koukuttavia juonenkäänteitä ja herkullisia ihmissuhdesotkuja.” Tämä kuvaus piti sitten lopulta paremmin kutinsa, sillä erilaiset romanttiset ihmissuhdesotkut ovat tärkeitä niin romaanin nykyhetkessä päähenkilön elämässä ja lähipiirissä kuin menneisyyden tasollakin, mistä kaikki juontaa juurensa.

Tässä ei ole mitään vikaa, oikeastaan ihan päinvastoin. Seuraan monia dekkarisarjoja, joissa päähenkilöiden ihmissuhdekuviot ovat keskeisiä ja saattavat viedä jopa yli puolet koko kirjasta. Hyvä esimerkki olkoon vaikka Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, jossa Ruthin ihmissuhdevatulointi on viety melkoiseen huippuunsa ja josta pidän ehkä juuri siksi. Toisaalta taas väsähdin esimerkiksi ruotsalaisen Viveca Stenin Sandhamnin murhat -sarjaan, koska en vain enää jaksanut päähenkilön rakkaus- ja perhehuolista jankuttamista. On välillä todella vaikea analysoida, mikä se juttu on, mikä itseen joko vetoaa tai sitten ei vain millään kiinnosta.

Onnellisten saaren päähenkilö on kolmikymppinen Ronja, joka on vuosia sitten lähtenyt maailmalle luomaan toimittajanuraa. Toiveet eivät kuitenkaan ole täysin toteutuneet, ja Ronja on tyytymätön niin työ- kuin parisuhdetilanteeseensakin. Ollessaan matkalla tapaamaan isäänsä ja ystäviään kotiin Suomeen ja Lauttasaareen Ronja saa tiedon, että hänen eläköitynyt isänsä on löytynyt Kasinonrannasta tapettuna. Vaikka isän ja Ronjan välit ovat olleet etäiset, uutinen on silti järkyttävä. Kuka on tappanut harmittoman yhteiskoulun entisen historianopettajan, jonka käytännöllisesti katsoen kaikki lauttasaarilaiset tuntevat? Ajatus on absurdi.

Kirjassa Lauttasaari kuvataan pieneksi kylämäiseksi yhteisöksi, jossa kaikki tuntevat toisensa. Niinpä ei liene yllätys, että Ronjalla on kytkös myös isän tapauksen parissa työskentelevään rikostutkija Anton Koivuun. Miltei kaikki vastaantulijat myös tunnistavat Ronjan ja ilmaisevat osanottonsa sekä järkytyksensä. Ronjan on vaikea tajuta isän poismenoa. Mitään aktiivista tutkijan- tai selvittäjänroolia hän ei silti ota, vaikka isän outo kuolema muuttaakin myös tämän menneen elämän kuvaa, josta Ronja haluaisi päästä paremmin selville. Miksi isä oli aina niin sulkeutunut?

Poliisinkaan tutkimukset eivät oikein ota edetäkseen. Ihmisiä kuulustellaan ja kaikkia mahdollisia epäillään. Vasta kun sekavalta vaikuttava vanha rouva puhuttelee Ronjaa kadulla, varoittaa menemästä rantaan ja antaa vanhan ruosteisen avaimen (jota myöhemmin tosin kuvataan messinkiseksi), asiat alkavat pikkuhiljaa edetä. Isän asuntoon myös murtaudutaan. Onko Ronjakin vaarassa? Kun oudon vanhan naisen henkilöys yllättäen paljastuu, Ronja kiinnostuu tämän menneisyydestä ja kuulee ensimmäistä kertaa kadonneiden lasten tapauksesta, joka on kuohuttanut Lauttasaarta loppukesästä 1975. Liittyykö hänen isänsä jotenkin siihen tragediaan?

Onnellisten saaressa on neljäsataa sivua ja melkoinen joukko henkilöitä. Siksikö tuntuu, että homma ei etene ollenkaan, vaikka teksti itsessään on sujuvaa luettavaa? Kuvaileviin verbeihin on panostettu, mutta muuten kieli on selkeää, helposti luettavaa ja mukavan dialogipainotteista.

Olen useampaan kertaan tainnut sanoa, että jos dekkarissa haluaa käyttää varsinaisen tarinan lomassa kulkevaa toista tasoa ja ääntä, joka yleensä kuuluu murhaajalle paljastamatta kuitenkaan hänen henkilöyttään, kannattaisi harkita. Kikka on nimittäin todella kulunut runsaassa käytössä, joten sen pitää ihan oikeasti tuoda tarinaan lisäarvoa ja se on toteutettava raikkaasti ja taiten.

Louko on päätynyt kirjoittamaan Onnellisten saareen tällaisia tasoja kaksi! Toinen on otsikoitu 1975, ja sen minäkertojana on selvästikin hullun lailla rakastunut nuori mies. Toisen otsikko on Lokikirja. Valitettavasti näistä kumpikaan ei ole sillä tavoin lisäarvoa tuova tai raikas, kuin toivoisin. Lokikirja on nähdäkseni mukana lähinnä siksi, että se avaa lukijalle murhaajan motiiveja, niin paljon kuin se nyt on mahdollista.

En siis tavoittanut Onnellisten saarten parissa luvattua herkullista koukuttumista. Syynä lienee ainakin, että Loukon henkilöt eivät jostain syystä olleet minusta tuttuja eli samastuttavia. Harmillisesti eniten kosketuspintaa minulla oli rantaveteen tapetun Harrin kanssa, tylsä historianopettaja kun olen aikanaan ollut itsekin. Nuorehkojen helsinkiläisten pariutumiskuviot eivät sen sijaan ottaneet oikein nyt tulta.

Mutta sitäkin ilmeisempi syy koukuttumattomuuteeni on teoksen juonen kertakaikkinen ja kaikenkattava epäuskottavuus. Kirjan kannet suljettuani olin jopa vähän kiukkuinen. Miten kummassa kirjailija oletti minun nielevän kaiken sen, minkä olin juuri lukenut? Niinpä olin ällistynyt, kun Helsingin Sanomien Antti Majander päättää kritiikkinsä näin:

”Olennaista kuitenkin on, että debytantti on rakentanut monisyisen, taitavan, yllättävän ja siten vallan viihdyttävän kuvion, joka kertoo lahjakkuudesta juuri tähän kirjallisuudenlajiin.”

Ja Etelä-Saimaa-lehden kriitikko on kirjoittanut näin (juttu on maksumuurin takana, ja sitaatin olen kopioinut Otavan Facebook-sivun linkistä):

"Monia langanpäitä tarinassa on, mutta uskottavuus ei ole koetuksella kertaakaan, vaan kaikki osaset loksahtelevat paikoilleen.”

Myönnän auliisti, että kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua ja mahdollista. Dekkarissakin voi olla yliluonnollisia ilmiöitä tai poliisilla näkijän lahja, kuten vaikka Saija Kuuselan Katseessa, tai tarina voi lähteä melkoisille scifi-fantasia-kierteille, kuten vaikka Tuomas Liuksen Sudenkorennon kesä, ja olla silti tarinansa maailmassa uskottava ja teoksena viihdyttävä.

Onnellisten saaressa ei ole yliluonnollisuutta, vaikka kauhutunnelmaa paikoin tavoitellaankin, eikä scifi- tai fantasiaulottuvuuksia. Sen kuvaama maailma on perin arkinen ja tavallinen, realistinen. Mutta sen tapahtumat eivät ole realistisia eivätkä johdonmukaisia. Kun aloin tehdä itselleni listaa, mitkä kaikki asiat ovat tarinassa epäuskottavia, se venyi nopeasti pitkäksi. Onko kirjailija sitten edes tavoitellut realistisuutta? En voi sitä tietää, mutta arvelen, ettei ole.

Katariina Sourin vuosien takaista dekkaripaneelikommenttia voinee siis vapaasti mukaillen tässä lainata: Miksi tuhlata aikaa faktojen selvittämiseen? Jos ei tiedä jotain, voi sen keksiä. Kyllä voi ja saa, mutta lukija pitää silloin onnistua houkuttelemaan niin syvälle tarinaan sisäiseen maailmaan, että hän nielee kaikki epäjohdonmukaisuudet ja fiktiiviset faktat kakistelematta. Se ei nyt minun kohdallani valitettavasti onnistunut.

Jos siis kaipaa jännityselementeillä höystettyä ihmissuhderomaania, jossa Lauttasaari miljöönä on kuvattu ilmeisen tunnistettavasti joskaan ei ainakaan vielä ihan samalla pieteetillä kuin Outi Pakkasella on tapana, Onnellisten saari on varmasti oivallista ja erinomaisen viihdyttävää luettavaa. Jos pitää lukemastaan, voi jäädä tyytyväisenä odottelemaan jatkoa. Kirjan lopussa jo viritellään mielestäni seuraavaa arvoitustakin.

Eeva Louko: Onnellisten saari (Ronja Vaara -sarja, osa 1.)
Otava 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo, kesto 11 h 43 min.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu Storytel.

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla

 

Olen ollut vaikuttunut ja ihastuksissani Veera Salmen nuortenromaanista Saari. Teos ei ole ihan helpoimmasta päästä, mutta sitäkin antoisampi. Ihan samat sanat voin vilpittömästi sanoa Salmen nuortenromaanista Kaunis ilma kuolla. Lisäksi olen kuullut hänen säeromaanistaan Olin niinku aurinko paistais vain arvostavia ja ihastuneita kommentteja. Salmi mitä ilmeisimmin kuuluu kotimaisen nykynuortenkirjallisuuden kärkinimiin. Suosittelen lämpimästi tutustumaan, oletpa nuori tai aikuinen!

Kaunis ilma kuolla alkaa toisen minäkertoja Leon virkkeellä: ”Kuolin kolme päivää pandojen näkemisen jälkeen.” Aloitusluvussa selviää myös, että Leon ei pitänyt kuolla, vaan Isran, jolle oli tapahtunut pahaa. Isra on romaanin toinen minäkertoja.

Leo ja Isra ovat peruskoulun viimeistä luokkaa käyviä nuoria Itä-Helsingistä. Leon tausta on venäläinen, ja Isran muslimiperhe on muuttanut Suomeen Marokosta. Leon äiti on aikanaan kavaltanut rahaa työnantajaltaan, joutunut vankilaan ja sieltä vapauduttuaan kadonnut poikansa elämästä. Isä on kertonut olevansa pilvitutkija, mutta totuus on ollut kuitenkin jotain muuta. Leo on kiertänyt lyhyen elämänsä aikana useissa itähelsinkiläisissä sijaisperheissä löytämättä kotia.

Isralle taas ovat kääntäneet selkänsä kaikki ystävät ja koulun väki sekä oma perhe ja suku sen jälkeen, kun nettiin on julkaistu eräs video. Koulun kovis on kuollut onnettomuudessa, johon Israsta kuvattu video liittyy. Ei siis ihme, että tyttö on päättänyt kuolla. Sitä ennen hän on kuitenkin päättänyt vapauttaa Ähtärin pandat.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Isra ja Leo päätyvät epätoivoiselle automatkalle halki Suomen. Auto on varastettu tai ainakin otettu käyttöön omin luvin. Romaanin aloitusvirke jo paljastaa, että matka ei tule päättymään hyvin. Sen Leo on oikeastaan tiennyt alusta asti, koska kaikki hänen elämässään tuntuu tapahtuvan kahdesti ja hän on jo aikanaan vanhempiensa kanssa kokenut yhden huonosti päättyneen pakomatkan.

Kaunis ilma kuolla -romaanissa on siis juoni, mutta se ei ole pääasia. Ainakin itse pidin eniten Salmen henkilöistä. Sekä Leo että Isra ovat rikkinäisiä mutta rakastettavia nuoria, joille toivoo sydämestään parasta. Ja vaikka heidän pakomatkansa päättyykin traagisesti, on romaanissa silti lopulta enemmän toiveikkuutta kuin epätoivoa.

Nuorten maahanmuuttajataustaa ei alleviivata, vaan se tuodaan tarinaan luonnollisesti. Lukija saa itse oivaltaa monia asioita. Leo ja Isra eivät ole mitään yksioikoisia taustojensa uhreja ja stereotypioita, vaan itsenäisiä kiinnostavia persoonia. Heidät on kumpikin heitetty epätoivoiseen ja näköalattomaan tilanteeseen, jossa elämä ei näytä tarjoavan mitään ulospääsyä. Onneksi heillä on sentään toisensa ja taivaansininen Huyndai.

Nuorten henkilöiden persoonallisuus tulee esiin myös heidän käyttämässään kielessä. Leo haaveilee tiedemiehen tai palkkamurhaajan urasta, ja hänen kielensä on säntillistä. Isra taas viljelee reippaasti englantia ja sensuroimatonta nuorisokieltä.

Kaunis ilma kuolla voi olla vähän vaikeahkosti lähestyttävä nuortenromaani kokemattomalle lukijalle, mutta se ei haittaa. Ei nuorille pidäkään kirjoittaa vain helppoa luettavaa, vaikka sillekin on tilauksensa. Kyllä kirja saa myös vähän haastaa lukijaansa. Haaste kannattaa ottaa vastaan, sillä Kaunis ilma kuolla palkitsee monin tavoin sen, joka lukee loppuun asti. Sopii mainiosti myös aikuisille!

Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla
Otava 2020. 221 s.

Arvostelukappale.

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät

 

Luin kolme vuotta sitten yhteen menoon Elina Pitkäkankaan Kuura-trilogian, jossa maailman riesana on lykantropiaa aiheuttava virus. Tartunnan saanut ihminen muuttuu ihmissudeksi, joka täydenkuun yönä muuttuu kooltaan kolminkertaiseksi ja voimiltaan kymmenkertaiseksi tuhoa ympärilleen kylväväksi alkukantaiseksi pedoksi. Ihmiset ovat eristäytyneet kaupunkeihin muurien sisään, missä heitä suojelee Jahti-niminen sotilaallinen järjestö.

Trilogian spin off -teos Hukan perimät sijoittuu vuoteen 2005 eli ajallisesti jonkin verran alkuperäistä sarjaa aiempaan aikaan. Sen voi lukea täysin itsenäisenä teoksena, ennen Kuura-trilogiaa tai sen jälkeen, kuten minä.

Keskiössä on tällä kertaa Jahdin arvostettu kapteeni Väinö Ollikainen, joka saa tehtäväkseen jäljittää hukkia eli ihmissusia Kuusamon alueella. Vastoin tahtoaan Väinö saa alaisuuteensa myös kokemattoman aliupseerikokelas Alexin, Väinön ryhmän aliupseeri Kristinan pojan.

Ryhmän tehtävä menee monin tavoin pieleen, ja sotilaat ovat vielä metsässä täydenkuun yönä. Odottamattoman suuri lauma ihmissusia iskee Väinön ryhmän kimppuun, ja vain kaksi heistä jää henkiin, Väinö ja Alex, mutta kumpikin on saanut pureman.

Tilanne on painajaismainen. Miesten elämä on kerralla muuttunut täysin. Suomen lakien mukaan ihmissudet teloitetaan. Ainoa vaihtoehto on sulkeminen vankilasairaala Myrskynsilmään. Jos siis heidät saadaan kiinni. Toinen vaihtoehto on jatkaa elämää piileskelemällä metsissä ja mahdollisesti johonkin hukkalaumaan liittyminen.

Kolmas näkökulmahenkilö on Ella, Väinön vaimo. Kun Ella saa tietää, että Väinö on hengissä, hän päättää tehdä kirjaimellisesti kaikkensa auttaakseen miestään. Väinön elossa olo on kuitenkin tarkkaan salattava. Ryhtyessään selvittämään, millaisissa oloissa ihmissusia Myrskynsilmässä pidetään, Ella törmää johonkin hyvin vaaralliseen.

Puolivälissä kirjaa mukaan tulee myös teini-ikäinen Ronja, joka epäonnistuneen bileillan päätteeksi päätyy ihmissudeksi ja osaksi Väinön pientä ja hajanaista laumaa. Väinön lauma törmää lopulta siihen outoon hukkalaumaan, joka aikanaan hyökkäsi hänen partionsa kimppuun. Yhteentörmäys käynnistää tapahtumasarjan, joka paljastaa joukon huolella varjeltuja salaisuuksia.

Pidin aikaan itselleni yllätykseksi melkoisesti Kuura-sarjasta, vaikka teinibiletys ja äärimmilleen viritetty teinieroottinen esileikki ei ihan ominta lukumakuani kohtaakaan. Hukan perimät on selvästi trilogiaa aikuisempaan makuun kirjoitettu. Mielenkiintoisia näkökulmia syntyy Väinön ja Alexin jääkäriydestä. He joutuvat katsomaan ja arvioimaan omaa aiempaa toimintaansa ja sen oikeutusta tuoreesta näkökulmasta, eikä kaikki näytäkään enää aivan niin yksioikoiselta. He esimerkiksi vääjäämättä päätyvät tilanteisiin, joissa he itse tahtomattaan muuttuvat tappajiksi.

Oman mausteensa kuvioon tuovat Ella ja Werecare-aktivistit, jotka yrittävät auttaa lainsuojattomia hukkia. Hukat eivät ole itse aiheuttaneet tilaansa ja ahdinkoaan, vaan ovat selkeästi uhreja. Silti heitä odottaa yhteiskunnan taholta kuolemanrangaistus. Kärjistetyimmillään tämä kuvio on, kun tartunnan saa Jahdin jääkäri ollessaan suorittamassa hengenvaarallista virkatehtävää. Suojelijasta tuleekin yhdessä yössä vaarallinen ja vainottu lainsuojaton.

Lisäksi kiehtova on kysymys ihmisyydestä. Ihmissusi on ainakin pääosin ihminen lukuun ottamatta täydenkuun yötä. Lykantropia on ilmiselvä uhka ihmiskunnalle, mutta onko oikein surmata ihmisiä sen varjolla? Miten lakata rakastamasta läheistään, joka on enimmän aikaa aivan entisensä kantamastaan taudista huolimatta? Miten suhtautua lajitoveriin, joka on surmannut ja syönyt jonkun, ehkä oman äitini?

Moraalikysymykset ovat vaikeita, eikä Pitkäkangas sorru antamaan niihin yksiviivaisia vastauksia. Lukija joutuu tai pääsee ratkomaan niitä yhdessä tarinan henkilöiden kanssa. Ihmissusien maailmassa on lainalaisuuksia, joita ei ihminen ymmärrä.

Ei silti pidä luulla, että Hukan perimät olisi hidastempoinen ja pullollaan filosofisia keskusteluja. Kaukana siitä! Pitkäkangas osaa tarinankerronnan ja taitaa koukuttamisen. Ennen kuin huomaakaan, sivut kääntyvät tiuhaan tahtiin. Veriroiskeisia taistelukohtauksia rytmittävät paranormaalin romanssin eläimellistä himoa tihkuvat tuokiot, kaipuu ja sydäntä raastava ikävä puuttuvan puolison luo. Jännitystä ja toimintaa ei todellakaan puutu!

Elina Pitkäkangas: Hukan perimät
Myllylahti 2020. 363 s.
Kansi Karin Niemi.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Anniina Piiparinen, kesto 13 h 6 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

Kirjabloggaajan vuosikatsaus ja vilkaisu tulevaan vuoteen

 

Millainen oli kirjabloggaajan vuosi 2021? Mitä on luvassa vuonna 2022?

Vuoden vaihtuminen herättelee miettimään tekemisiään, joten kokosin vähän ajatuksiani lukemisesta ja kirjoittamisesta ja niiden liepeiltä vuoden varrelta.

Luettujen kirjojen määrän suhteen vuosi 2021 oli hyvin tavanomainen, eli luin yhteensä 156 kirjaa. Vertailun vuoksi kerrottakoon, että vuonna 2020 luin 155 kirjaa. Määrä on pysynyt suhteellisen vakiona jo pitkään. Korostettakoon vielä tässäkin, että mittaaminen tai laskeminen ei ole mikään itseisarvo eikä lukeminen kilpalaji, mutta ihan itseäni viihdyttääkseni olen merkinnyt kaikki lukemani kirjat muistiin jo vuodesta 1980 alkaen.

Mitä sitten luin? Joulukuussa huomasin, että olin tullut lukeneeksi huomattavan pinon vuoden 2021 kotimaisia esikoisdekkareita. Viime vuosi oli poikkeuksellisen hyvä esikoisdekkarivuosi. Nyt vielä jännitetään, minkä niistä Suomen dekkariseuran Johtolanka-raati valitsee vuoden esikoiseksi. Jos siis hyvin käy, olen sen jo lukenutkin.

Keväällä ja kesällä luin muutamia elämäkertoja, jotka kertovat suomalaisista naistaitelijoista. Salla Leponiemen Niin kauan kuin tunnen eläväni -teos kertoo taidemaalari Elin Danielson-Gambogista, ja yllätyksekseni törmäsin teokseen myös loppuvuodesta lukiessani Tuula Kallioniemen nuortenromaania Mopoautolla mun prinssini saapuu. Siinä nuori taiteilijan ammatista haaveileva päähenkilö Ella on saanut kyseisen kirjan isoäidiltään lahjaksi. Ella haluaisi joskus olla yhtä rohkea ja taitava kuin Elin.

Loppuvuodesta havahduin siihen, että en ollut aikoihin lukenut ainuttakaan lasten- ja nuortenkirjallisuuteen tai YA-kirjallisuuteen lukeutuvaa teosta, ja päätin lukea koko joulukuun vain lanu- ja YA-kirjallisuutta. Se päätös pitikin hyvin, ja itse asiassa otin vähän varaslähtöäkin, sillä listan kaksi ensimmäistä kirjaa luin jo marraskuun lopussa. Mutta nämä kirjat siis luin vuoden 2021 lopuksi:

Hertta Vierula & Broci: Kuollut tyttö ja muita tarinoita Maatuvanlaaksosta
Satu Leisko: Avaruuden rajalla
J. S. Meresmaa: Dodo
Tuula Kallioniemi: Mopoautolla mun prinssini saapuu
Anne-Maija Aalto: Korento
Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Anniina Mikama: Myrrys
Briitta Hepo-oja: Suomea lohikäärmeille
Briitta Hepo-oja: Sydämiä seireeneille
Hannele Lampela: Talventaian tarinoita - Lumikuningattaren lumous
Mila Teräs: Amiraali
Elina Pitkäkangas: Hukan perimät
Veera Salmi: Kaunis ilma kuolla

Jälkikäteisanalyysissä huomaan, että kolmentoista kirjan lista on ilahduttavan monipuolinen ja korkeatasoinen. Mukana on scifi-selkoromaani ja säeromaani, novellikokoelma, dystopioita ja fantasiaa sekä useita palkittuja teoksia. Kaikki lukemani ovat kotimaisia teoksia ihan tarkoituksella. Hyllyssäni on lukuvuoroa odottamassa kiinnostavia käännösteoksiakin, mutta halusin käyttää lukukuukauden nimenomaan suomalaisen lanu- ja YA-kirjallisuuteen. Sen sijaan en tarkoituksella valinnut vain naisten kirjoittamia teoksia, mutta jostain syystä arvostelukappalepinoni kaikki kotimaiset lanu- ja YA-kirjat ovat naisten kirjoittamia.

Tähän väliin mainittakoon, että perustimme syksyllä Kirjapöllön huhuiluja - ja Yöpöydän kirjat -blogien bloggaajien kanssa Facebook-ryhmän Lukuvimma – Lasten- ja nuortenkirjallisuusryhmä, johon kaikki lasten- ja nuortenkirjallisuudesta ja YA-kirjallisuudesta kiinnostuneet ovat tervetulleita jakamaan ja saamaan lukuvinkkejä ja keskustelemaan aiheesta.

Heinäkuun pidin some- ja dekkarilomaa. En siis lukenut ainuttakaan dekkaria kokonaiseen kuukauteen. Vahingossa toinen dekkariton kuukausi tuli joulukuusta, vaikka kyllä monet lukemani nuortenkirjatkin olivat jännittäviä. Edelleen kuitenkin kaipaan nuortendekkareita. Kuka kirjoittaisi, mikä kustantamo julkaisisi?

Heinäkuun dekkariloma kyllä kompensoitui syyskuussa, kun luin urakalla kotimaista jännityskirjallisuutta. Sain nimittäin Suomen dekkariseuralta toimeksiannon vetää Turun kirjamessuilla dekkaripaneelin, johon oli kutsuttu kirjailijat Patricia Bertényi, Marko Kilpi, Seppo Mustaluoto ja Christian Rönnbacka. Myönnettäköön, että hieman nousi tuskanhiki otsalle tämän nimilistan edessä. Mikä voisi olla paneelin aihe, joka olisi edes jotenkin tuore ja liittyisi kaikkien neljän tuotantoon?

Päädyimme yhdessä Dekkariseuran puheenjohtaja Leena Korsumäen kanssa otsikkoon ’Päättymätön tarina vai hallittu kaari?’, jokainen panelisti kun on kirjoittanut ainakin yhtä jännityskirjasarjaa. Luin ja kuuntelin paneelia varten yhteensä kolmetoista kirjaa, joten heinäkuun paaston jälkeen oli pientä yliannostusvaaraa ilmassa! Näistä sarjoista ja niiden uusimmista kirjoista keskustelimme:

Patricia G. Bertényi: Pimeyden kirja
Marko Kilpi: Undertaker 5 – Kuolemanpelko
Seppo Mustaluoto: Reikäpää
Christian Rönnbacka: Tulen aika

Vuoden 2021 kirjallisuusrientoja varjosti tiedätte-kyllä-mikä. Onneksi moni tapahtuma kuitenkin onnistui. Kesäkuun alussa toteutui eräänlainen kirjariento, kun osallistuin ystäväni kanssa opastetulle kierrokselle Pyhän Henrikin pyhiinvaellusreitin alkukilometreillä. Luin alkuvuodesta Ann-Christin Antellin teoksen Puuvillatehtaan varjossa, ja retken kohteista monet olivat myös romaanin tapahtumapaikkoja. Heinäkuun alussa toteutui pitkäaikainen suunnitelma vierailusta Seilin saarella, kirjallinen kohde sekin.

Koroinen kesällä 2021.

Pitkään olin toivonut mahdollisuutta päästä tutustumaan Lohjan Sammatissa sijaitsevaan Eeva Joenpellon kirjailijaresidenssi Vares-Kantolaan. Joenpellon juhlavuoden kunniaksi WSOY:n kirjallisuussäätiö mahdollisti toiveeni toteutumisen, kun kesäkuussa Vares-Kantolaan kutsuttiin kirjabloggaajia tutustumiskierrokselle. Olin yksi onnekkaista kutsutuista. Kiitos vielä tästä mahdollisuudesta!

Lohjan Pyhän Laurin kirkon seinämaalauksia.

Joenpelto-teema jatkui alkusyksystä, kun Lohjalla järjestettiin Eeva Joenpelto -seminaaripäivä. Pitkästä aikaa kirjallisuusohjelmaa ihan paikan päällä nautittuna tuntui mahtavalta. Lisäsimme vielä muutaman valikoidun ystävän kanssa päivän kulttuuripanostusta opastetulla käynnillä Lohjan Pyhän Laurin kirkkoon. Kyseisen kirkon maalaukset ovat mitä ilmeisimmin Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalanneen ryhmän tekemiä, joten kierroksella puhuttiin paljon Anneli Kannon Rottien pyhimyksestä.

Perinteiseen syysohjelmaamme jo kuuluva Dekkarifestivaali järjestettiin jo toisen kerran peräkkäin vain virtuaalisena tapahtumana. Päätimme kuitenkin panostaa kotikatsomossa kunnolla, ja nautimme paitsi kivasta kirjallisuusohjelmasta myös hyvästä seurasta ja ruuasta.

Clare Mackintosh olohuoneessamme (melkein).

Iloinen asia oli ehdottomasti, että muut syksyn isot kirjallisuustapahtumat onnistuttiin kaikesta huolimatta järjestämään lähitapahtumina. Itse osallistuin jo mainitsemiini Turun kirjamessuihin sekä Helsingin ja Tampereen kirjamessuihin, vaikka osallistumiseni jäi kyllä eri syistä Turun ja Helsingin osalta aiempaa vaisummaksi.

Työ- ja yksityiselämän esteiden takia Turkuun pääsin vain sunnuntaina, vaikka useana aiempana vuonna olen messunnut juuri Turussa koko tapahtuman eli kolme päivää putkeen. Helsingissä olin samaten vain yhden päivän eli lauantain, ja tein siellä yhden työkeikankin eli haastattelin Tommi Laihoa hänen esikoisdekkaristaan Uhanalaiset.

Kirjailija Tommi Laiho
ja haastettelija Helsingin kirjamessuilla.

Tampereella järjestettiin pitkästä aikaa kirjamessutapahtuma, ja olimme paikalla seuralaiseni kanssa molemmat päivät. Kun kerran niin kauas lähdettiin, oltiin sitten pitempään.

Blogiin syntyi vuonna 2021 tekstejä ihan mukavasti, lopulta yhteensä 113 kappaletta. Se on jonkin verran enemmän kuin kuivimpina blogivuosina on ollut, mutta ei kuitenkaan lähelläkään alkuinnostusvaiheen lähes kahdensadan blogijutun vuositahtia. Olen ihmetellyt, miten oikein aikanaan olen ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa niin paljon. Blogiarkiston perusteella olen viime vuosina jättänyt erilaiset pikapäivitykset pois blogista. Ne ovat kuin luonnostaan siirtyneet blogin somekanaviin, joita ei silloin kymmenisen vuotta sitten vielä ollut olemassakaan. Nykyään kirjoitan blogiin pääasiassa ihan puhtaita kirjaesittelyjuttuja.

Ilokseni saan edelleen kirjoittaa myös lehtiarvioita paikallislehteemme Salon Seudun Sanomiin. Lehdessä ilmestyi viime vuonna kaksitoista kirjoittamaani juttua. Yhdessä jutuista käsiteltiin kahta kirjaa, eli lehteen sain sanoa sanottavani kolmestatoista uutuuskirjasta. Olen vuosien varrella hyvin satunnaisesti avustanut myös Suomen dekkariseuran jäsenlehteä Ruumiin kulttuuria. Viime vuonna kirjoitin siihen yhden jutun.

Vuoden 2022 osalle olen yrittänyt olla tekemättä liikoja luku- ja kirjoitussuunnitelmia. Intohimoinen harrastaminen kun riistäytyy niin helposti hallinnasta ja muuttuu suorittamiseksi. Sitä yritän välttää. Mutta tietysti edessä odottava vuosi lähes merkinnöttömine kalentereineen myös houkuttaa suunnittelemaan vaikka mitä.

Syksyllä tulin liittyneeksi kahteen lukupiiriin, joiden lukuohjelmat sanelevat jonkin verran luettavia kirjojani. Toinen lukupiireistä kokoontuu toteutuessaan neljä kertaa ja toinen kolme kertaa kevään mittaan, joten kovin ahdistavalta niiden kirjojen lukeminen ei aikataulutuksesta huolimatta tunnu. Enköhän selviydy! Lukupiirit pitkän tauon jälkeen tuntuvat muuten tosi ihanilta. Olen kaivannut sellaistakin yhteisöllisyyttä lukemiseeni.

Olisi mukavaa jatkaa viime vuonna alkuun laittamaani sarjaa, jossa luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joista en ole vielä kirjoittanut blogiin. Viime vuonna sain luettua ja kirjoitettua jutut näistä:

Paul-Erik Haataja: Häkkilinnut

PenttiKirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Sarjani etenee siis verkkaisesti. Jospa tavoitteeksi laittaisi, että tänä vuonna luen toiset neljä voittajakirjaa?

Viime vuoden kevätkaudella esittelin myös kulttuuri- ja kirjallisuuslehtiä, joita tilaan:

Särö
Lumooja
Nuori Voima
Parnasso

Juttusarjan innoittamana tilasin muutamia uusiakin lehtiä, joten tätä sarjaa voisi hyvin jatkaa. Jutut ovat kiinnostaneet blogin lukijoitakin jonkin verran.

Viime vuoden esikoisdekkarisadon erinomaisuuden innoittamana yritän panostaa edelleen esikoiskirjojen esittelyyn. Vanhoja tuttuja sarjoja luen varmasti myös, mutta en välttämättä saa niistä kaikista blogijuttua tehtyä. Kotimaista lanu- ja YA-kirjallisuutta olisi mukavaa lukea hieman tasaisemmin kuin vain yhtenä kuukautena. Siinä voisin todella parantaa. Mutta en varmaankaan luovu historiallisten romaanien ahminnastakaan. Siitä puheen ollen, kuuluthan jo Facebookissa Historialliset romaanit -ryhmään?

Kirjabloggaajia jakaa jonkin verran kysymys kustantajilta saatavista arvostelukappaleista. Koska olen kirjoittanut lehtiarvioita huomattavasti kauemmin kuin pitänyt kirjablogia, suhtaudun niihin aika yksioikoisesti. Ne ovat työvälineitä, kun kirjoitan lehtijuttuja tai valmistelen kirjailijahaastattelua. Ne ovat eräänlaisia työvälineitä myös, kun kirjoitan kirjajuttuja blogiini tai jaan juttujani tai vain vaikka saamieni kirjojen kuvia blogini somekanavilla. Painettu kirja menettää myyntiarvonsa siinä vaiheessa, kun se on tullut tontillemme. Kirjastosta saisin saman materiaalin käyttööni maksutta, jos niin haluaisin.

Niinpä otan iloisena vastaan kaikki ennakko- ja arvostelukappaleet, joita minulle lähetetään. Kiitos kaikille laskelmieni mukaan yli kolmellekymmenelle kustantamolle ja parille omakustannekirjailijallekin, jotka lähettivät minulle kirjoja viime vuonna! Pääosin kirjoitin niistä blogiin, muutamasta lehtijutun, kuten yllä totesin. Lisäksi marraskuussa vinkkasin joka päivä yhdestä toistaiseksi vielä lukemattomasta lukupinoni dekkarista Instagram-tililläni. Tänä vuonna aion julkaista kuvan Instassa jokaisesta saamastani kirjasta, luenpa sen tai en.

Vaikka luen ja kirjoitan mielestäni ahkerasti, en millään ehdi kaikkea saamaani kirjallisuutta lukea. Yritän välttää arvostelukappaleiden pyytämistä, koska mielestäni se on aina samalla sitoutuminen eli lupaus, että kirjasta tulee myös juttu blogiini. Ihan sataprosenttisesti en ole onnistunut välttämään arvostelukappaleiden pyytämistä, ja tälläkin hetkellä muutama kevään kirjauutuus on jo tilattuna.

Moneen kirjaa tarjoavaan sähköpostiin joudun vastaamaan kielteisesti. En halua etenkään omakustanteita tarjoavien tai pikkiriikkisten kustantamojen käyttävän rahojaan turhaan. Kirjojen postittelu ei ole aivan halpaa puuhaa! Tiedän sen, enkä siksi ole kovin innokas järjestämään kirja-arvontoja blogissa, niin mukavaa kuin se olisikin. Mutta jos kuitenkin mietit, miten saisit kirjoittamallesi tai kustantamallesi teokselle näkyvyyttä kirjablogeissa tai -somessa, katso ihmeessä Lukujonossa-blogin mainio vloggaus aiheesta! Ohjeet ovat erittäin käypiä edelleen.

Vaikka siis mitään suunnitelmia ei ole, on niitä kuitenkin aika monia! Olisi kivaa myös ehtiä lukemaan viime vuonna rästiin jääneitä hienoja uutuuksia. Ja entäpä ne kirjahyllyihini tunkemani upeat kirjat, jotka odottavat jotain joskus koittavaa parempaa lukuaikaa? Milloin ehdinkään niiden pariin?

Tällaisia ajatuksia siis on täällä kirjaboggaajan lukukammiossa tammikuun ensimmäisen sunnuntain kääntyessä jo kohti iltaa. Millaisia lukusuunnitelmia Sinulla on vuotta 2022 varten?

Kiitos, että luit tämän jutun. Kiitos blogini seuraamisesta ylipäätään! Ilman lukijoita ja uskollisia seuraajia tässä harrastuksessa ei olisi mieltä. Onnellista vuotta 2022 juuri Sinulle!