Eeva Louko: Onnellisten saari

 

Suomalainenkin jännityskirjallisuuden kenttä on nykyään ilahduttavan laaja ja monipuolinen. Jokaiseen lukumakuun löytyy varmasti sopivaa luettavaa, mikä on vain ja ainoastaan hyvä juttu. Itsekin pidän monenlaisista jännitysromaaneista ja dekkareista, ja pidän itseäni melko avarakatseisenakin genren suhteen. Välillä kuitenkin kirjaan tulee tarttuneeksi väärin asennoituneena, odotushorisontti jotenkin vinossa, ja huomaa, että jokin nyt vain kirjassa tökkii hyvästä yrityksestäni huolimatta.

Näin valitettavasti kävi Eeva Loukon esikoisdekkarin Onnellisten saari parissa. Ilahduin saamastani ennakkokappaleesta, ja päätin lukaista kiinnostavalta vaikuttavan esikoisen pikaisesti, olihan sen ilmestyminen ajoitettu aivan vuoden alkuun. Viimevuotiset hyvät ja erinomaiset esikoisdekkarit asettivat riman ja odotukset varsin korkealle. Olin valmis yllättymään positiivisesti uuden sarjan avausosan parissa.

Ennakkokappaleen kansi antaa mielestäni lupausta jostakin synkästä ja uhkaavasta. Ylimmäksi on kuitenkin painettu teksti: ”Herkullisen koukuttava sarjan avaus.” Herkullisen koukuttava? Okei, kyllähän koukuttumisen tunnetta voi herkulliseksikin kuvata. Miksipä ei voisi?

Kustantamon sivuilla taas luvataan (tai varoitetaan?): ”Uuden dekkarisarjan avaus on täydellinen yhdistelmä koukuttavia juonenkäänteitä ja herkullisia ihmissuhdesotkuja.” Tämä kuvaus piti sitten lopulta paremmin kutinsa, sillä erilaiset romanttiset ihmissuhdesotkut ovat tärkeitä niin romaanin nykyhetkessä päähenkilön elämässä ja lähipiirissä kuin menneisyyden tasollakin, mistä kaikki juontaa juurensa.

Tässä ei ole mitään vikaa, oikeastaan ihan päinvastoin. Seuraan monia dekkarisarjoja, joissa päähenkilöiden ihmissuhdekuviot ovat keskeisiä ja saattavat viedä jopa yli puolet koko kirjasta. Hyvä esimerkki olkoon vaikka Elly Griffithsin Ruth Galloway -sarja, jossa Ruthin ihmissuhdevatulointi on viety melkoiseen huippuunsa ja josta pidän ehkä juuri siksi. Toisaalta taas väsähdin esimerkiksi ruotsalaisen Viveca Stenin Sandhamnin murhat -sarjaan, koska en vain enää jaksanut päähenkilön rakkaus- ja perhehuolista jankuttamista. On välillä todella vaikea analysoida, mikä se juttu on, mikä itseen joko vetoaa tai sitten ei vain millään kiinnosta.

Onnellisten saaren päähenkilö on kolmikymppinen Ronja, joka on vuosia sitten lähtenyt maailmalle luomaan toimittajanuraa. Toiveet eivät kuitenkaan ole täysin toteutuneet, ja Ronja on tyytymätön niin työ- kuin parisuhdetilanteeseensakin. Ollessaan matkalla tapaamaan isäänsä ja ystäviään kotiin Suomeen ja Lauttasaareen Ronja saa tiedon, että hänen eläköitynyt isänsä on löytynyt Kasinonrannasta tapettuna. Vaikka isän ja Ronjan välit ovat olleet etäiset, uutinen on silti järkyttävä. Kuka on tappanut harmittoman yhteiskoulun entisen historianopettajan, jonka käytännöllisesti katsoen kaikki lauttasaarilaiset tuntevat? Ajatus on absurdi.

Kirjassa Lauttasaari kuvataan pieneksi kylämäiseksi yhteisöksi, jossa kaikki tuntevat toisensa. Niinpä ei liene yllätys, että Ronjalla on kytkös myös isän tapauksen parissa työskentelevään rikostutkija Anton Koivuun. Miltei kaikki vastaantulijat myös tunnistavat Ronjan ja ilmaisevat osanottonsa sekä järkytyksensä. Ronjan on vaikea tajuta isän poismenoa. Mitään aktiivista tutkijan- tai selvittäjänroolia hän ei silti ota, vaikka isän outo kuolema muuttaakin myös tämän menneen elämän kuvaa, josta Ronja haluaisi päästä paremmin selville. Miksi isä oli aina niin sulkeutunut?

Poliisinkaan tutkimukset eivät oikein ota edetäkseen. Ihmisiä kuulustellaan ja kaikkia mahdollisia epäillään. Vasta kun sekavalta vaikuttava vanha rouva puhuttelee Ronjaa kadulla, varoittaa menemästä rantaan ja antaa vanhan ruosteisen avaimen (jota myöhemmin tosin kuvataan messinkiseksi), asiat alkavat pikkuhiljaa edetä. Isän asuntoon myös murtaudutaan. Onko Ronjakin vaarassa? Kun oudon vanhan naisen henkilöys yllättäen paljastuu, Ronja kiinnostuu tämän menneisyydestä ja kuulee ensimmäistä kertaa kadonneiden lasten tapauksesta, joka on kuohuttanut Lauttasaarta loppukesästä 1975. Liittyykö hänen isänsä jotenkin siihen tragediaan?

Onnellisten saaressa on neljäsataa sivua ja melkoinen joukko henkilöitä. Siksikö tuntuu, että homma ei etene ollenkaan, vaikka teksti itsessään on sujuvaa luettavaa? Kuvaileviin verbeihin on panostettu, mutta muuten kieli on selkeää, helposti luettavaa ja mukavan dialogipainotteista.

Olen useampaan kertaan tainnut sanoa, että jos dekkarissa haluaa käyttää varsinaisen tarinan lomassa kulkevaa toista tasoa ja ääntä, joka yleensä kuuluu murhaajalle paljastamatta kuitenkaan hänen henkilöyttään, kannattaisi harkita. Kikka on nimittäin todella kulunut runsaassa käytössä, joten sen pitää ihan oikeasti tuoda tarinaan lisäarvoa ja se on toteutettava raikkaasti ja taiten.

Louko on päätynyt kirjoittamaan Onnellisten saareen tällaisia tasoja kaksi! Toinen on otsikoitu 1975, ja sen minäkertojana on selvästikin hullun lailla rakastunut nuori mies. Toisen otsikko on Lokikirja. Valitettavasti näistä kumpikaan ei ole sillä tavoin lisäarvoa tuova tai raikas, kuin toivoisin. Lokikirja on nähdäkseni mukana lähinnä siksi, että se avaa lukijalle murhaajan motiiveja, niin paljon kuin se nyt on mahdollista.

En siis tavoittanut Onnellisten saarten parissa luvattua herkullista koukuttumista. Syynä lienee ainakin, että Loukon henkilöt eivät jostain syystä olleet minusta tuttuja eli samastuttavia. Harmillisesti eniten kosketuspintaa minulla oli rantaveteen tapetun Harrin kanssa, tylsä historianopettaja kun olen aikanaan ollut itsekin. Nuorehkojen helsinkiläisten pariutumiskuviot eivät sen sijaan ottaneet oikein nyt tulta.

Mutta sitäkin ilmeisempi syy koukuttumattomuuteeni on teoksen juonen kertakaikkinen ja kaikenkattava epäuskottavuus. Kirjan kannet suljettuani olin jopa vähän kiukkuinen. Miten kummassa kirjailija oletti minun nielevän kaiken sen, minkä olin juuri lukenut? Niinpä olin ällistynyt, kun Helsingin Sanomien Antti Majander päättää kritiikkinsä näin:

”Olennaista kuitenkin on, että debytantti on rakentanut monisyisen, taitavan, yllättävän ja siten vallan viihdyttävän kuvion, joka kertoo lahjakkuudesta juuri tähän kirjallisuudenlajiin.”

Ja Etelä-Saimaa-lehden kriitikko on kirjoittanut näin (juttu on maksumuurin takana, ja sitaatin olen kopioinut Otavan Facebook-sivun linkistä):

"Monia langanpäitä tarinassa on, mutta uskottavuus ei ole koetuksella kertaakaan, vaan kaikki osaset loksahtelevat paikoilleen.”

Myönnän auliisti, että kaunokirjallisuudessa kaikki on sallittua ja mahdollista. Dekkarissakin voi olla yliluonnollisia ilmiöitä tai poliisilla näkijän lahja, kuten vaikka Saija Kuuselan Katseessa, tai tarina voi lähteä melkoisille scifi-fantasia-kierteille, kuten vaikka Tuomas Liuksen Sudenkorennon kesä, ja olla silti tarinansa maailmassa uskottava ja teoksena viihdyttävä.

Onnellisten saaressa ei ole yliluonnollisuutta, vaikka kauhutunnelmaa paikoin tavoitellaankin, eikä scifi- tai fantasiaulottuvuuksia. Sen kuvaama maailma on perin arkinen ja tavallinen, realistinen. Mutta sen tapahtumat eivät ole realistisia eivätkä johdonmukaisia. Kun aloin tehdä itselleni listaa, mitkä kaikki asiat ovat tarinassa epäuskottavia, se venyi nopeasti pitkäksi. Onko kirjailija sitten edes tavoitellut realistisuutta? En voi sitä tietää, mutta arvelen, ettei ole.

Katariina Sourin vuosien takaista dekkaripaneelikommenttia voinee siis vapaasti mukaillen tässä lainata: Miksi tuhlata aikaa faktojen selvittämiseen? Jos ei tiedä jotain, voi sen keksiä. Kyllä voi ja saa, mutta lukija pitää silloin onnistua houkuttelemaan niin syvälle tarinaan sisäiseen maailmaan, että hän nielee kaikki epäjohdonmukaisuudet ja fiktiiviset faktat kakistelematta. Se ei nyt minun kohdallani valitettavasti onnistunut.

Jos siis kaipaa jännityselementeillä höystettyä ihmissuhderomaania, jossa Lauttasaari miljöönä on kuvattu ilmeisen tunnistettavasti joskaan ei ainakaan vielä ihan samalla pieteetillä kuin Outi Pakkasella on tapana, Onnellisten saari on varmasti oivallista ja erinomaisen viihdyttävää luettavaa. Jos pitää lukemastaan, voi jäädä tyytyväisenä odottelemaan jatkoa. Kirjan lopussa jo viritellään mielestäni seuraavaa arvoitustakin.

Eeva Louko: Onnellisten saari (Ronja Vaara -sarja, osa 1.)
Otava 2022. 396 s.
Äänikirjan lukija Mimosa Willamo, kesto 11 h 43 min.

Ennakkokappale kustantajalta. Äänikirja itse maksettu Storytel.