Ari Wahlsten: Kyynelten laakso

 

”Helsinkiläinen yksityisetsivä Kit Karisma on persoonallinen dekkarihahmo suomalaisessa dekkarigenressä. Miehen isä on afroamerikkalainen ja äiti suomalainen. Musta mies puhuu siis äidinkielenään suomea, mutta on kahden maan kansalainen monessakin mielessä.

Nelikymppinen karheankomea Kit pitää toimistoaan pääkaupungin teollisuusalueen liepeillä tyhjenevässä toimistokolossissa ja usein viskipulloa käden ulottuvilla. Karisma harrastaa intohimoisesti nyrkkeilyä ja suomalaista tangomusiikkia.

Kit Karisman tutkimukset ovat juonenkuljetukseltaan luistavia ja kieleltään vaivattomasti soljuvia napakoita dekkareita. Kovaksikeitettyä tyylikästä noir-henkeä on teosten tunnelmassa ihan mukavasti, ja humoristinen pilke silmäkulmassa -vire on kerronnan pohjalla.”

Näin esittelin Ari Wahlstenin dekkarisankarin Salon Seudun Sanomissa keväällä 2020, kun sain kirjoittaa lehteen arvion neljännestä Kit Karisma -dekkarista Hyvästi, enkelini! Samat sanat kopioin nyt tämän Wahlstenin sarjan uusimman eli jo kuudennen osan Kyynelten laakson esittelyni alkuun. Toisto sallittakoon, sillä Wahlstenin dekkarit ovat ihan oikeasti ’sarjan itsenäisiä osia’, mutta niiden perusrunko eli päähenkilö ja minäkertoja Kit Karisma on vakaa kuin kallio. Kitin aiemmista vaiheista ei tarvitse tietää mitään, kun avaa minkä tahansa osan kannen, eikä siinä varmasti myöskään paljasteta miehen aiempien seikkailujen ratkaisuja.

Olen monesti toistellut mukafiksua väitettäni, että hyvässä dekkarissa on kolme kriittistä kohtaa: alku, keskikohta ja loppu. Alun pitää olla täräyttävä, jotta lukija koukuttuu, keskikohdassa pitää tapahtua muutakin kuin jaanailua, jotta lukijan mielenkiinto ei herpaannu, ja lopun pitää tietysti olla palkitseva, mielellään vähän yllättäväkin.

Kyynelten laakso on malliesimerkki dekkarista, joka täyttää nuo vaatimukseni. Alku on suorastaan räjähtävä, sillä sivulla 18 Helsingin keskustassa räjähtää autopommi, ja Kit Karisma on aivan lähituntumassa tapahtumahetkellä ja saa tarinan ensimmäisen aivotärähdyksensä. Kyynelten laakso on nimittäin Kitin kannalta kahden aivotärähdyksen tarina, joten tuttuun tapaan Kit joutuu todella tukaliin tilanteisiin useaan otteeseen.

Osoittautuu, että tuhoisa räjähdys liittyy kuuden vuoden takaiseen rahankuljetusauton ryöstöön. Ilmeisesti kolme henkilöä on osallistunut kahden miljoonan euron arvoisen saaliin ryöstöön. Kaksi tekijöistä eli Niilo Salovaara ja Johannes Ritala jäi kiinni tuoreeltaan ryöstön jälkeen, mutta he eivät missään vaiheessa suostuneet paljastamaan sen paremmin kolmannen ryöstäjän henkilöyttä kuin rahojen kätköpaikkaakaan. Nyt kaksikko on vapautunut vankilasta kahden viikon välein. Ensin vapautunut Ritala on kadonnut kuin tuhka tuuleen, Salovaara on löytynyt kotoaan hengettömänä ja tapausta tutkinut poliisi on räjäytetty taivaan tuuliin.

Poliisi varoittaa Kitiä ankarasti puuttumasta tapauksen selvittämiseen, mutta se on luonnollisesti kuin kutsu ryhtyä toimeen. Niilo Salovaaran leski Tuija osoittautuu kaikin puolin miellyttäväksi naiseksi, joka pyytää Kitin apua. Joku tuntematon taho ahdistelee naista ja uhkailee tätä ja tämän pientä tytärtä. Ilmeisesti ainakin joku taho olettaa, että leskellä olisi tiedossaan rahakätkön paikka.

Vyyhti osoittautuu poikkeuksellisen sotkuiseksi. Peliin ovat sekaantuneet ainakin ammattirikolliset ja jokin tuntematon tekijä, joka häärii sekoittamassa pakkaa mitä yllättävimmissä tilanteissa. Kaikki Kitin tapaamat ihmiset tuntuvat salailevan jotain tai suoraan valehtelevan. Kun paljastusten hetket sitten koittavat, sekä Kit että lukijakin yllättyvät pariinkin kertaan. Kit tosin ei myönnä yllättyvänsä kuin vain toisella kerralla, mutta kuitenkin.

Minusta on tämän sarjan mittaan tullut melkoinen Kit Karisma -fani, kuten varmaan olette huomanneetkin. Wahlsten on onnistunut luomaan hänestä kovaksikeitetyn dekkarisankarin, joka on kuitenkin inhimillinen ja kiinnostava. Uuden Kit Karisma -dekkarin ilmestyminen alkaa olla jo vakiintunut dekkarikevääni kohokohdaksi. Seuraavaa kimuranttia tapausta jään tyytyväisenä odottelemaan!

Ari Wahlsten: Kyynelten laakso
CrimeTime 2022. 270 s.
Kansi Timo Numminen.

Arvostelu-/ennakkokappale.

 

Kit Karisma -sarja:

Kuka pelkää mustaa miestä? Kosmos, 2016
Lumimies Kosmos, 2016
Nelisormi Kosmos, 2017
Hyvästi, enkelini! CrimeTime, 2020
Ikiuni CrimeTime, 2021
Kyynelten laakso CrimeTime 2022

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara

 

Kun lähtee lukemaan ruotsalaisten Thomas Engströmin ja Margit Richertin dystopiaromaania Nattavaara, on hyvä tietää, että se on Nordmark-trilogian aloitusosa. Ei ole siis tarkoituskaan, että juonilangat vielä tämän teoksen kuluessa solmiutuvat yhteen ja muodostavat valmiin kuvion. Nyt vasta pohjustetaan.

Lukijaa ei sitten sen kummemmin pohjustetakaan, vaan paiskataan kylmiltään tarinan outoa maailmaan ja keskelle hyytäviä tapahtumia. Pala palalta saa kuitenkin pian koottua jonkinlaisen käsityksen maailmasta, jossa ollaan, eli lähitulevaisuudessa, kahden tuhoisan pandemian ja ilmastokatastrofin jälkeisessä pohjoisessa, jonne on syntynyt kummallinen itsenäinen tai ainakin autonominen Nordmarkin valtio.

Pienessä Jokkfallin kylässä 16-vuotias Erik tekee kammottavan löydön. Vanhemmat ovat tehneet itsemurhan heidän pienen maatilansa rantasaunassa. He ovat jättäneet Erikin selviytymään yksin ja huolehtimaan myös 9-vuotiaasta pikkusiskostaan Sofiasta. Käy kuten Erik jo osaa pelätäkin, eli kyläneuvosto häätää hänet ja Sofian kotoaan. Oikeutta voisi saada, mutta sitä varten pitää lähteä kauas Kiirunaan tuomioistuimen eteen. Matka ei tule olemaan vaaraton.

Samaan aikaan Strittjomvaren kylässä Marjan ja Mårtenin käy huonosti. Pariskunta on aikanaan muuttanut etelästä pysyvästi mökilleen, kun ajat ovat käyneet yhä huonommiksi. Kahdestaan omillaan sinnitellyt pariskunta on pärjäillyt juuri ja juuri. Mårten on kadonnut markkinamatkallaan ja Marja päätyy ryöstelevän polkupyöräjengin matkaan jouduttuaan ensin itse ryöstelijöiden uhriksi. Marja päättää selviytyä ja pelastaa Mårteninkin, joka on ilmeisesti päätynyt orjaksi.

Nordmarkia johtaa itsevaltaisesti epävakaasti käyttäytyvä jaarli Sebastian Hall apunaan juonitteleva varajaarli Daniel Hartmann. Vallassa pysyminen sekavina aikoina ei ole helppoa. Riesoja on monenlaisia, muun muassa uskonlahko hesekieliläiset, joiden aikeista pitäisi saada selkoa, ja kapinoivat saamelaiset, jotka on jollakin aikavälillä kukistettava lopullisesti. Vaalitkin lähestyvät, mutta niitä voitaneen sopivasti lykätä, mikäli valtakuntaa uhkaa sota. Kehenkään ei voi luottaa.

Juristin koulutuksen saanut ja vapaana kirjoittajana toimiva Thomas Engström on ennen Nordmark-trilogiaa julkaissut kuusi jännitysromaania, joista neljä muodostaa poliittisten trillereitten sarjan. Sarjasta on tehty tv-versio. Engströmin vaimo Margit Richert on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

Aftonbladetin arviossaan kriitikko Lotta Olsson kuvailee, että Nattavaara muistuttaa paikoin Game of Thronesin ja Mad Max II:n yhdistelmää. Nattavaaran kylän liepeillä sijaitseva leiri, jonne Marja teoksen loppuvaiheissa päätyy, taas muistuttaa kammottavasti ihmiskunnan historian pahimmista ja synkimmistä vaiheista.

Tuttuja sysimustia dystopiatunnelmia Nattavaarassa tosiaan viritellään. Itselleni nousivat mieleen ainakin Harri V. Hietikon apokalyptiset dystopiat, joissa häikäilemättömimmän ja vahvimman laki voittaa anarkistisessa maailmassa. Kovinkaan monta toivonsädettä ei Nattavaarassa pilkahda.

Nordmark-trilogian seuraava osa on nimeltään Armasjärvi. Jälleen kyseessä on suomalaiselta kalskahtava paikannimi (kirjan nimi on siis myös ruotsiksi Armasjärvi, kuten Nattavaarakin on Nattavaara). Sillä viitataan paikkakuntaan, jossa Erik käy uskonnollista eliittikoulua soluttauduttuaan hesekieliläisiin.

Thomas Engström ja Margit Richert: Nattavaara (Nattavaara)
Suom. Kari Koski.
Into 2022. 359 s.
Äänikirjan lukija Toni Kamula, kesto 11 h 26 min.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu BookBeat.

T. J. Klune: Talo taivaansinisellä merellä

 

"Meillä kaikilla on ongelmamme. Minulla on vararengas vyötäröllä.
Hänellä on Saatana isänä.
Ei mitään, mitä ei saataisi selvitettyä, kunhan vain yritämme tarpeeksi."

Linus Baker työskentelee Maagisen Nuorison Huolenpito-Osaston (MNHPO) ankeaakin ankeammassa virastossa tunnollisena ja sääntöjä kirjaimellisesti noudattavana sosiaalityöntekijänä. Työpaikka on kaukana mukavasta, mutta työ on tärkeää. Linuksella on suuri vastuu orpokoteihin sijoitettujen maagisten lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Hänellä ei ole ainuttakaan virhemerkintää ms Jenkinsin lipevän apulaisen Guntherin millintarkasti pitämässä kirjanpidossa.

Jos työpaikalla on ankeaa, yhtään paremmin ei mene Linuksen yksityiselämässä. Kaupungissa sataa kirjaimellisesti koko ajan. Pieni asunto on kalsea, naapuri kaikkea muuta kuin ystävällinen ja Linuksen kissa Calliopekin on lähinnä tyly isännälleen. Rakkauselämäkin taitaa olla lopullisesti kuivahtanut. Lohtua Linus saa vain rakkaiden vinyylilevyjensä kuuntelusta.

Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Linus kutsutaan yllättäen viraston Äärimmäisen Korkean Johtoportaan vastaanotolle ja hänelle annetaan poikkeuksellinen ja erittäin salainen tehtävä. Linuksen on matkustettava valtameren rannalle Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin ja tarkkailtava sen toimintaa kokonaisen kuukauden ajan. Orpokotia johtaa arvoituksellinen Arthur Parnassus, ja siellä asuu vain kuusi lasta, mutta he ovat erityisen poikkeuksellisia tapauksia jopa MNHPOn mittapuulla. Erityisin heistä on 6-vuotias poika Lucy, joka Linuksen täydelliseksi kauhuksi on maagiselta lajityypiltään – antikristus.

T. J. Klune on yhdysvaltalainen kirjailija, jonka teoksissa on mukana romantiikkaa ja fantasiaa sekä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvia hahmoja ja niihin liittyviä teemoja. Hän on kirjoittanut useita sarjoja, kuten Green Creek ja Tales from Verania, joista ensimmäisessä on päähenkilönä seksuaalivähemmistöön kuuluva ihmissusi. The Extraordinaries -sarja on suunnattu nuorille aikuisille.

Talo taivaansinisellä merellä on Klunen ensimmäinen itsenäinen eli sarjoihin kuulumaton romaani. Sen idean taustalla ovat alkuperäisväestöjen lapsien kohteluun liittyvät tositapahtumat Kanadassa ja USA:ssa. Klune halusi kirjoittaa romaanin, joka osoittaisi, miten tärkeää on hyväksyä kaikki lapset sellaisina kuin he ovat ja antaa heille turvalliset kasvuolosuhteet. Teos on ollut Yhdysvalloissa myyntimenestys, ja se on saanut useita palkintoja.

Ylisanoja ja erityisesti sanaa ’ihana’ tulisi visusti välttää, jos haluaa esiintyä itseään kunnioittavana kirjabloggaajana. Tämän kirjan yhteydessä on kuitenkin luovuttava tästä periaatteesta, sillä Talo taivaansinisellä merellä oli yksiselitteisen ja kertakaikkisen ihana lukukokemus!

Karkkimaisten kansien perusteella laitoin kirjan alkuaan odottelemaan nuortenkirjapinooni, mutta kun jossain vaiheessa julkaisin kuvan kyseisestä pinosta, minua oikaistiin, ettei Klunen teos suinkaan ole nuortenkirja. Hieman tätä epäillen lähdin lukemaan, mutta pian totesin, että kohderyhmän haarukoiminen on tässä tapauksessa harvinaisen turhaa. Kirja puhuttelee varmasti lukijaa kuin lukijaa, joka vain antautuu sen vietäväksi. Kuvittelisin, että se sopii hyvin jopa 8–10-vuotiaille ääneen luettavaksi. Se ei ole liian pelottava eikä missään tapauksessa sopimattoman rohkea, vaan vain kutkuttavan jännittävä ja lempeän hauska. Mutta yhtä hyvin se sopii kaltaiselleni kypsään ikään ehättäneelle jo miltei kaiken nähneelle ja aavistuksen ehkä kyynistyneelle lukijalle. Kirja on kirjoitettu taitavasti monitasoiseksi, joten yhteiset lukuhetket eri ikäisten kesken ovat varmasti antoisia.

Pintataso on hulvatonta maagista realismia parhaimmillaan, mutta paljoakaan ei tarvitse raaputtaa huomatakseen, että kyse on hyvin perustavanlaatuisista asioista: oikeudesta olla oma itsensä, vapauteen ja rakkauteen; siitä, miten vaikeaa on hyväksyä erilaisuutta ja miten helppoa on lietsoa pelkoa ja vihaa. Tarina on kuitenkin toivoa herättävä ja lempeä. Tulin tämän kirjan lukemisesta todella hyvälle mielelle, oikeastaan onnelliseksi!

”Hassua, kuinka kaikki järjestyy, vai mitä?
Että saatamme löytää mitä odottamattomimpia asioita silloin, kun emme edes etsi niitä.”

 

T. J Klune: Talo taivaansinisellä merellä (The House in Cerulean Sea)
Suom. Mika Kivimäki.
Karisto 2021. 446 s.
Äänikirjan lukija Paavo Kääriäinen, kesto 13 h 51 min.

Arvostelukappale. Äänikirja Storytel.

Liliana Lento: Kissanaisia

 

Mai ja Helmi työskentelevät tamperelaisessa tilitoimistossa. Mai käy töissä osa-aikaisesti, koska hän tekee gradua kissaeläimiin liittyvistä uskomuksista. Helmi on perehdyttänyt Main ja pitää tästä kovasti. Tytöllä tuntuu kuitenkin olevan jotain vaikeuksia, sillä tämä on myöhästynyt töistä jo useaan otteeseen ja on jäänyt kerran kiinni työpöytänsä ääreen nukahtamisestakin.

Maille tosiaan uni maistuu tavallista paremmin. Syynä ei ole kuitenkaan masennus, vaikka parhaan ystävän menettäminen auto-onnettomuudessa onkin ollut raskasta. Onneksi Mailla on kuitenkin poikaystävä Tero. Isoäidiltä perityn syrjäisen mökin viereisessä metsässä hän pääsee myös silloin tällöin metsästämään.

Onneksi Tero ei tiedä metsästysharrastuksesta mitään eikä ole siitä pahemmin kiinnostunutkaan, joten Mai saa käydä retkillään yksin. Mai ei ole uskaltanut paljastaa tarkoin varjeltua sukusalaisuuttaan edes Terolle, ja toistaiseksi kaikki on sujunut oikein hyvin. Mutta entä kun Tero alkaa haluta muuttaa Main kanssa yhteen asumaan?

Eräänä iltana naiset lähtevät yhdessä yökerhoon, ja Helmi vaihtaa pari sanaa todella kiehtovan naisen kanssa. Kuka nainen oikein on? Helmi tuntee pitkästä aikaa haluavansa jotain muutakin kuin vain haikailla entisen tyttöystävänsä perään. Nainen kuitenkin katoaa Helmin näköpiiristä mutta ei hänen unistaan.

Liliana Lennon neljäs romaani Kissanaisia on kustantaja Nysalorin mukaan Tampereelle sijoittuva urbaani ja sateenkaareva fantasiaromaani. Kuvaus pitää hyvin kutinsa, vaikka ei kerrokaan ihan kaikkea. Kyseessä on melkoinen genrehybridi, sillä kepeänä chic litinä alkava tarina saa tosiaan pian fantasian ja maagisen realismin, jopa scifin piirteitä ja kääntyy loppukolmanneksessa melkoiseksi jännitystarinaksi. Tarina on lennokas ja vetävä, ja viihdyin sen parissa oikein mukavasti. 

Kovin syviin vesiin sen teemat eivät sukella. Erilaisuus, sen hyväksyminen tai hyväksymättömyys, ihmisyyden rajojen ahtaus sekä julma ahneus nousevat esiin, mutta varsinainen pohdinta jää lukijalle. Tämä ei tosiaankaan ole moite, sillä näistä teemoista saa helposti aikaan saarnaa ja sormi pystyssä opettamista. Sen sijaan olisin mieluusti sukeltanut syvemmälle Main suvun salaisuuden juuriin, joita nyt vain varovasti hipaistaan. Kyseessä on kuitenkin melkoisen jännittävä ja kiehtova ilmiö! 

Liliana Lento: Kissanaisia
Nysalor 2021. 190 s.
Kansi Eve Lumerto.

Kirjasto.

***
Tässä yhteydessä on mielestäni sopiva hetki avata hieman nykyisiä blogikäytäntöjäni. Miten kirjat päätyvät esitellyiksi blogissani tai somekanavillani?

Kirjailija Liliana Lento otti minuun sähköpostitse yhteyttä ja tarjosi kirjastaan arvostelukappaletta. Pohdinnan jälkeen päädyin vastaamaan kieltävästi. Tiedän, että kirjojen postittaminen on kallista puuhaa, eikä blogissa julkaistu juttu todennäköisesti vaikuta kirjan myyntiin tai lainauslukuihin millään tavalla tai ainakin vain hyvin vähän.

Pienen kustantamon rahojen ja ajan käyttäminen arvostelukappaleen postittamiseen tuntui kyseenalaiselta, koska en voisi luvata, että ehdin kirjan lukea ja siitä kirjoittaa. Päädyin sen sijaan varaamaan ja lainaamaan kirjan kirjastosta luettavakseni. Samoin olen toiminut joidenkin muidenkin pienten kustantamojen teosten kanssa. Toisinaan olen myös ostanut joitakin tällaisten pienten kustantamojen kirjoja ja kirjoittanut niistä jutun.

Sen sijaan isompien kustantamojen julkaisemista kirjoista kirjoitan blogiini ja somekanaviini nykyään vain, mikäli olen saanut kirjasta painetun arvostelukappaleen (pdf-tiedostoja en lue, kiitos vain). Jos päädyn ostamaan kirjan, en siitä kirjoita blogijuttua. Kaikista saamistani kirjoista en ehdi kirjoittaa blogiin, mutta julkaisen niistä kuitenkin kuvan ja esittelyn Instagram-tililläni. 

Joistakin kirjoista kirjoitan jutun Salon Seudun Sanomiin, mikäli toimitus juttua pyytää tai ostaa tarjoamani jutun. Lehteen päätyy kuitenkin vain muutama lukemani kirja vuodessa.

Veera Salmi: Oboin kirja

 

Ajattelin sitä ja muita kirjoja. Ne olivat kuin siemen. Kun ne olivat hyllyssä, ne olivat hiljaa, elämät sisällään. Mutta sillä hetkellä, kun joku tarttui kirjaan, avasi kannen, se heräsi eloon, tarina alkoi avautua. Kirjat avasivat maailmansa uupumatta, kerta toisensa jälkeen, aina vain uusien ihmisten edessä. Kertaheitolla ymmärsin sen ihmeen. Tarinan ihmeen.

Tarinan ihmeen saa kokea myös lukija, joka tarttuu Veera Salmen upeaan fantasiaromaaniin Oboin kirja. Lukukokemus on häkellyttävä. Millaisia kirjailijoita meillä onkaan! Kuinka monipuolinen ja taitava kirjailija Veera Salmi onkaan! Upea tarina lukemisesta, kirjoista, tarinoista, ilmastonmuutoksesta (toiveikkaasti), pandemian jälkeisestä ajasta ja – niin, vaikka mistä!

Tarina alkaa keskeltä tapahtumia. 13-vuotias Oboi on juuri tupsahtanut raskaan ja vaarallisen matkan jälkeen kaupungin laidalle. Vähitellen selviää, että Oboi on onnistunut karkaamaan pohjoisen meren keskellä sijaitsevasta Tómos-Raamatin vankilasta. Hän on luvannut siskoilleen Fantalle ja Marmeladille etsiä keltaisen talon, jossa he muistikuviensa mukaan ovat pieninä asuneet. Kolmikko muistaa lapsuudestaan vain aamiaiskohtauksen, jonka lopussa he näkivät viimeisen kerran äitinsä. Miksi heidät on lapsina suljettu vankilaan, ei ole koskaan heille selvinnyt.

Oboi yrittää ottaa selvää, millaiseen kaupunkiin on tupsahtanut. Kaikki vaikuttaa oudolta. Missään ei ole näkyvillä kirjoitettua tekstiä. Ihmiset tuijottavat kämmenessään kiinni olevaa valoa hohtavaa laitetta eivätkä kiinnitä huomiota ympäristöönsä. Mitä heille laitteen kautta välitetään? Kuka vetelee naruista jossain taustalla?

Kaikkialla on kasveja. Niitä kasvaa ruukuissa ja hylätyt talot tuntuvat pursuavan erilaisia puita ja kukkia. Kirpputorilla vanha nainen houkuttelee Oboin ostamaan omituisen kirjan, jossa melkein kaikki sivut ovat tyhjiä. Pian Oboi ällistyksekseen huomaa, että kirjaan ilmestyy tekstiä, joka kertoo hänestä itsestään ja antaa neuvoja ja ohjeita ongelmatilanteissa.

Tarinan juonen avaamiseen on turha käyttää enemmän mustia merkkejä, sillä siitä kannattaa ottaa itse selvää. Salmi on luonut teokseen loistavan rakenteen, joka kääntää kaikki palaset kerta toisensa jälkeen uuteen uskoon. Oboin lisäksi lukija saa kokea yllätyksiä toisensa perään, vaikka alkaakin aavistella, mistä lopulta on kyse.

Nautin valtavasti runsaista kirjallisista viittauksista, joita tarina suorastaa pursuaa. Oboin kirja on paitsi erinomainen ja jännittävä fantasiaseikkailu myös kunnianosoitus lukemiselle ja kirjallisuudelle. Ilahduin valtavasti, kun löysin kirjan lopusta säntillisen luettelon, joka on otsikoitu Sitaatit, viittaukset ja inspiraatio. Siitä voi viittausten ja sitaattien bongailija tarkistaa tietonsa ja poimia lukuvinkkejä. Uskon myös, että Oboin kirjasta nauttii sellainenkin lukija, joka ei vielä viittauksia tai inspiraation lähteitä huomaa ja tunnista.

Jälleen päädyin mietiskelemään, kenelle Oboin kirja on kirjoitettu. Kustantaja on asettanut sen lasten- ja nuortenkirjallisuuden kategoriaan, minkä mainiosti ymmärrän. Ihan pienimpien iltasaduksi tästä ei ole, mutta kyllä 7-8-vuotiaat ja sitä vanhemmat lapset varmasti pitävät tästä ja saavat paljon irti ainakin aikuisen kanssa yhdessä lukien. Kirja sopii mainiosti myös lukevaan tottuneen yläkoululaisen käteen. Mutta kuten sanottu, 56-vuotiaskin lumoutui tästä!

Veera Salmi: Oboin kirja
Otava 2022. 304 s.
Kansi Nelli Långstedt.

Arvostelukappale.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä

 

Archie ja Tanja hytisevät räntäsateisena marraskuun iltana Hämeenlinnan kaduilla. Kovat tyypit kun eivät Archien mukaan käytä sateenvarjoa. Omien sanojensa mukaan Stadista mutta oikeasti Korsosta alkusyksystä muuttanut Archie haluaa tehdä vaikutuksen Tanjaan ja ehdottaa, että he puhaltavat terveyskeskuksen pihalta jonkin auton käyttöönsä. Tanjaa kauhistuttaa, mitä kotona sanotaan, jos he jäävät kiinni. Ja entä miten Archiella muka voisi olla ajokortti, hehän ovat kumpikin 15-vuotiaita?

Sattuman oikusta paikalle kurvaa automaailman kaunotar DeSoto Adventurer 1960 (aito dollarihymy, kannattaa guuglata kuva!), jonka nuoret hämäläiset Bonnie ja Clyde nappaavat lennosta ja hurja seikkailu alkaa. Peräänsä kaksikko saa alkuun poliisit, sitten kiukkuisen maanviljelijän ja lopulta pelottavat rikolliset.

Jäätävää kyytiä on Tapani Baggen uunituore nuortenjännitysromaani. Pyysin kirjasta kustantajalta arvostelukappaleen luettavakseni, koska olen useaan otteeseen viime vuosina peräänkuuluttanut yläkouluikäisille sopivia dekkareita ja Jäätävää kyytiä kuulosti esittelyn perusteella siihen huutoon vastaavan. Ihan dekkariksi sitä en kuitenkaan itse ensimmäiseksi määrittelisi, mutta kuten sanottu, kelpo toiminnallinen jännitysromaani se nyt ainakin on. Rikos tai parikin siinä tehdään ja myös selvitetään, ja lisämausteena on huumoria ja ripaus teiniromantiikkaa.

Kun olin kirjan lukenut ja etsin sitä Goodreads-palvelusta, huomasin, että Jäätävää kyytiä on ilmestynyt jo vuonna 2020 Avaimen kustantamana selkokirjana. 120-sivuinen pehmeäkantinen selkokirja on nyt siis ilmestynyt uudessa kuosissa 104-sivuisena ja kovakantisena. Selkotausta selittää* ehkä osaltaan, miksi tarinaan lukiessani välillä kummastelin hyvinkin rivakoita kohtauksia, joista tuntui puuttuvan tavanomaista kertovaa osuutta.

Satasivuisena opus vastaa oivallisesti tarpeeseen tilanteessa, jossa yritetään houkutella vastahakoista nuorta tarttumaan kokonaiseen kirjaan tai jossa johdatellaan selkokirjojen kanssa alkuun päässyttä lukijaa eteenpäin kirjojen maailmassa. Silti vauhdikas ja monikäänteinen tarinan olisi sietänyt vielä vähän rohkeammin lihaa luidensa ympärille.

Tanja ja Archiekin jäävät valitettavan ohuiksi, vaikka heissä tuntuisi olevan paljon kiinnostavaa pinnan alla. Tanjan Kuhmoisissa asustelevat eno ja ukki esimerkiksi ovat vallan mainioita tyyppejä, joista myös lukisi mielellään vähän enemmänkin.

Tapani Bagge: Jäätävää kyytiä
Aviador 2022. 104 s.
Kansi Jussi Kaakinen.

Arvostelukappale.

* Taas sorruin arvuuttelemaan, mitä teoksen syntyyn liittyy. Facebookin puolella kirjailija kiistää olettamani ja kertoo vain jättäneensä tylsät kohdat pois. 

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen: Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet

 

Luin runsas vuosi sitten Pirkko Soinisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet (Bazar, 2021) eli biofiktiivisen (silloin ei vielä termiä muuten käytetty) romaanin arkkitehti Wivi Lönnistä. Romaani oli paitsi taiten kirjoitettua kaunokirjallisuutta myös erittäin inspiroivaa luettavaa faktojen osalta. Olen esimerkiksi vuosikymmeniä ihastellut Tampereen pääpaloaseman upeaa julkisivua suomatta ajatustakaan sen suunnittelijalle. Vaan nytpä opin, että se on syntynyt Wivi Lönnin piirustuspöydällä ja herättänyt aikanaan kiivasta debattia. Google oli kovassa käytössä romaania lukiessani, ja kotimaan matkakohteiden lista sai useita lisäyksiä.

Wivi Lönnin nimen sentään olin kuullut ennen Soinisen romaanin lukemistakin, mutta hänen rakkaasta ystävästään ja elämänkumppanistaan kauppaneuvos Hanna Parviaisesta en ollut kuullut sanaakaan. Wivi Lönn ei ollut ensimmäinen suomalainen naispuolinen (miten kankea ja vanhahtava ilmaus!) arkkitehti, mutta hän oli ensimmäinen nainen, joka perusti oman arkkitehtitoimiston. Hanna Parviainen taas oli ensimmäinen nainen, joka sai kauppaneuvoksen arvonimen. Hän johti pitkään perheensä merkittävää teollisuusyritystä.

Soinisen biofiktiivinen romaani herätteli oivallisesti tiedonjanoa, johon kuin tilauksesta sain helpotusta Kristiina Markkasen ja Leena Virtasen kirjoittamasta kaksoiselämäkerrasta Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet. Tuhti ja perusteellinen teos ilmestyi viime syksynä.

Vaikka teoksen alaotsikkona on Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet, kerrotaan Wivi Lönnin ja Hanna Parviaisen elämänvaiheista myös ennen ja Wivin osalta myös jälkeen heidän yhteisten vuosiensa. Itselliset ja tahoillaan komean uran luoneet naiset tapasivat joko vuonna 1911 tai 1912, jolloin Wivi Lönn oli 39-vuotias ja Hanna Parviainen kaksi vuotta nuorempi. Luja ystävyys ja elämänkumppanuus jatkui Hanna Parviaisen kuolemaan asti vuoteen 1938.

Lönn ja Parviainen olivat siis läheiset ystävät, jotka tekivät tiiviistä yhteistyötä liike-elämässä ja matkustivat ympäri Eurooppaa kiivaimpina matkavuosina kuukausitolkulla. He olivat osa-aikanaapureita niin Jyväskylässä kuin Helsingin Kulosaaressakin, ja viimeiset ajat he asuivat yhteisessä asunnossa Helsingin keskustassa. Mutta olivatko he myös rakastavaiset?

Asiaa pohdiskellaan teoksessa, mutta varmaa tietoa ei enää ole mahdollista saada. Naisten keskinäistä kirjeenvaihtoa ei ole säilynyt, eikä muutakaan kirjallista todistusaineistoa ole olemassa. Kirjeenvaihdon puuttumista voi pitää merkityksellisenä, sillä sata vuotta sitten kirjeitä kirjoitettiin valtavasti. Lönnin ja Parviaisen kirjeenvaihto on mitä ilmeisimmin tarkoituksella hävitetty. Todennäköisesti naiset ovat itse päätyneet tähän ratkaisuun.

Markkanen ja Virtanen asettavat Wivi Lönnin ja Hanna Parviaisen elämäntarinan, urat ja keskinäisen suhteen hienosti aikakautensa kehyksiin. Jälleen kerran nykylukija voi vain voimattomana purra hammasta raivoaan pidätellessään, kun käydään läpi naisosaajien kokemia vastuksia. Esimerkiksi Lönn menestyi upeasti arkkitehtuurikilpailuissa, koska niihin osallistuttiin nimettömänä. Takaiskuja tuli silti, sillä voittajatyötä ei aina toteutettukaan, koska se oli naisen piirtämä. Näin kävi Tampereen VPK:n talon tapauksessa. Itse J. K. Paasikivi taas oli sitä mieltä, ettei Parviaisten perheyritystä missään nimessä pitäisi antaa minkään vanhan neidin hallintaan!

Olen suomalaisten taitelijoiden elämäkertoja ja heistä kertovia kaunokirjallisia teoksia lukiessani hämmästellyt, miten ahkerasti he matkustelivat ulkomailla. Opiskelu ja työ veivät monet kuukausiksi ja vuosiksi Eurooppaan ja kauemmaskin, ja sitä pidettiin luonnollisena ja välttämättömänä. Myös Wivi Lönn matkusti paljon työnsä takia, ja Hanna Parviaiseen tutustuttuaan naiset tekivät monia pitkiä matkoja kylpylöihin ja muihin kohteisiin. Olipa heillä jossain vaiheessa asuntokin Pariisissa.

Kirjassa on kokonainen osio, joka keskittyy naisten matkoihin. Tärkeimpänä lähteenä on pieni noin 70 valokuvaa käsittävä albumi, joten kovin niukan materiaalin varassa kirjoittajat usein ovat. Siitä huolimatta tuntuu, että niin Wivi Lönnistä kuin Hanna Parviaisestakin on nyt kerrottu lähestulkoon kaikki, mikä suinkin on mahdollista. Tuntuu, kuin melkein tuntisin heidät! Ja Säynätsaloon on kyllä päästävä käymään!

Kristiina Markkanen ja Leena Virtanen: Wivi ja Hanna – Arkkitehdin ja kauppaneuvoksen yhteiset vuodet
Atena 2021. 297 s.
Kansi Laura Noponen.

Arvostelukappale.

Kirja on tyylikkäästi toteutettu kaunis esine. Ville Lähteenmäen taitto on ilmava, ja mukana on paljon valokuvia. Lopussa on kattava lähdeluettelo, josta voi poimia lukuvinkkejä.

Suosittelen lämpimästi lukemaan myös alussa mainitsemani Pirkko Soinisen romaanin Valosta rakentuvat huoneet. Teokset täydentävät toisiaan hienosti.

Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat

 

Brittidekkaristi Elly Griffiths on tullut suomalaislukijoille tutuksi forensiseen arkeologiaan erikoistuneesta Ruth Gallowaysta kertovasta leppoisasta dekkarisarjastaan, jota on suomennettu rivakkaan tahtiin eli kaksi osaa vuodessa. Sarja on Suomessa edennyt yhdenteentoista osaansa, kun Kivikehät ilmestyy tänä keväänä. Alkukielellä sarja on toistaiseksi neljätoistaosainen.

Tuotteliaalla Griffithsillä on kaksi muutakin mysteerisarjaa, tällä hetkellä kuusiosainen Stephens and Mephisto Mystery -sarja (myös nimellä The Brighton Mysteries), joka sijoittuu 1950- ja 1960-luvuille Brightoniin, ja Harbinder Kaur tutkii -sarja, josta on ilmestynyt kolme osaa. Sen ensimmäinen osa on nyt suomennettu nimellä Muukalaisen päiväkirjat.

Uskollisena Ruth Galloway -fanina (olen lukenut tai kuunnellut kaikki sarjan suomennetut osat) tartuin innokkaana Muukalaisen päiväkirjoihin. Odotin mukavan viihdyttävää tarinaa ilman sen kummempia ennakkotietoja. Enkä pettynyt yhtään! Päinvastoin, ihastuin kovasti tähän pikkuisen kirjallisempaan dekkaritarinaan. Rikosylikonstaapeli Harbinder Kaur vaikuttaa sympaattiselta päähenkilöltä, jonka uutta tapaamista jään innokkaana odottamaan.

Harbinder Kaur on sussexilaisen pikkukaupungin sikhiperheen tytär, joka vielä 35-vuotiaana asuu vanhempiensa luona. Jumalaisia aterioita loihtiva äiti odottaa edelleen, että tytär jonakin päivänä esittelisi vanhemmilleen sulhasehdokkaan. Äiti ja isä ovat ilmeisesti ainoat Harbinderin lähipiirissä, jotka eivät tiedä hänen olevan lesbo. Poliisin ammattia vanhemmat pitävät vähän turhan miehisenä valintana.

Harbinder Kaur on yksi kolmesta tarinan minäkertojasta. Alkuun lähdetään Talgarthin peruskoulussa englantia opettavan Claren matkassa. Clare on muuttanut paikkakunnalle teini-ikäisen tyttärensä Georgien kera saatuaan opettajan paikan avioeronsa jälkeen. He asuvat hylätyn tehtaan vieressä entisessä työntekijöiden asuintalossa pienen Herbert-koiransa kanssa. Clare haaveilee kirjoittavansa kirjan goottikirjailija R. M. Hollandista, jonka koti on sijainnut aikanaan Talgarthin koulun vanhassa osassa eli Holland Housessa.

Claren rauhallinen elämä järkkyy, kun hänen lähin kollegansa ja paras ystävänsä Ella löydetään kotoaan kuoliaaksi puukotettuna. Ellan käsiin on tehty stigmat samalla tavalla kuin R. M. Hollandin tunnetuimmassa kauhunovellissa ’Muukalainen’. Lisäksi Ellan viereltä löytyy muistilappu, johon on kirjoitettu novellin avainlause: ”Helvetti on tyhjä.”

Pian poliisi alkaa kysellä Clarelta ja muilta Ellan ystäviltä, mitä ikävää tapahtui kesällä Hythessä, kun joukko Talgarthin opettajia oli siellä koulutuksessa. Clare kieltää tietävänsä asiasta mitään. Kun hän tarkistaa päiväkirjoistaan kesän tapahtumista kirjoittamiaan muistiinpanoja, hän huomaa jonkun toisenkin kirjoittaneen hänen päiväkirjaansa. Kuka on voinut päästä käsiksi hänen tavaroihinsa? Tilanne muuttuu yhä uhkaavammaksi, kun toinenkin Talgarthin koulun henkilökunnan jäsen löytyy tapettuna. Ovatko Clare ja Georgie myös vaarassa?

Kolmas näkökulmahenkilö ja minäkertoja on Claren 15-vuotias tytär Georgie, joka on äidiltään salaa liittynyt lukion englannin opettajan vetämään luovan kirjoittamisen ryhmään. Muutenkaan äidillä ei ole aivan kirkasta käsitystä tyttären puuhista, vaikka sen hän toki tietää, että Georgie seurustelee Ty-nimisen 21-vuotiaan nuorukaisen kanssa. Clare ja ex-mies Simon eivät oikein hyväksy tilannetta, mutta vaikea sitä on estääkään.

Näiden kolmen naisen kertomana osa tapahtumista valottuu useampaan kertaan, mutta myös edetään tarinassa. Ratkaisu on oivallinen, sillä eri näkökulmat valaisevat tapahtumia hyvinkin mielenkiintoisesti. Kuinka paljon voi luottaa esimerkiksi siihen, mitä Clare kirjoittaa päiväkirjaansa? Tai Georgie julkiseen nettipäiväkirjaansa?

Lisäksi tarinan lomaan on vielä kirjoitettu auki R. M. Hollandin kuuluisa ’Muukalainen’-novelli, jota rikokset tuntuvat kammottavalla tavalla kopioivan.

Nautin Muukalaisen päiväkirjoissa monesta asiasta. Griffiths kuvaa suorastaan murhaavan herkullisesti ja tarkkanäköisesti koulumaailmaa erityisesti opettajanäkökulmasta. Yllättävänkin moni asia tuntuu olevan täsmälleen samoin brittiläisessä julkisessa peruskoulussa kuin suomalaisessakin, vaikka tietysti sävyerojakin on. Tietyt opettajahuoneen tyypit on kuitenkin helppo tunnistaa, samoin opetustyön nurjat ja parhaat puolet.

Oman mausteensa työpaikan kiemuroihin tuo brittiyhteiskunnan luokkarakenne, jonka hienovaraiset vivahteet Griffiths tuo myös humoristisesti esiin. Claren vanhemmat ovat molemmat käyneet yliopiston, mutta pettymyksekseen hän ei ole kuitenkaan päässyt huippuyliopistoon Oxfordiin tai Cambridgeen. Hänen toiveensa on nyt asetettu Georgieen, joka taas suhtautuu niihin huolettoman yliolkaisesti.

Muukalaisen päiväkirjat on ihanan kirjallinen dekkari. R. M. Holland on valitettavasti Griffithsin luoma fiktiivinen kirjailija, mutta moni muu tarinassa vilahtava kirjailija on ollut ihan oikeasti olemassa ja suomalaisellekin lukijalle tuttu. Griffiths leikittelee loistavasti monenlaisen kirjallisen (britti)perinteen kanssa. Goottilainen kauhutunnelma väreilee miellyttävästi tarinan pohjavireenä, ja mukana on aivan pikkiriikkinen ripaus yliluonnollisuuttakin, mikä sopii oikein hyvin maustamaan kokonaisuutta. 

Elly Griffiths: Muukalaisen päiväkirjat (The Stranger Diaries)
Suom. Cristina Sandu.
Tammi 2022. 393 s.
Kansi Markko Taina.

Arvostelukappale.

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Tanssipartneri

 

Kirjailija Kauko Röyhkä ja entinen rikospoliisi Anneli Aunola julkaisivat viime vuonna yhdessä rikosromaanin Liian lempeä mies, joka aloitti Helsingin rikospoliisissa työskentelevästä Alisa Arosta kertovan dekkarisarjan. Tänään eli 3.2.2022 ilmestyy sarjan kakkososa Tanssipartneri.

Liian lempeä mies sijoittuu vuoteen 1993, ja Tanssipartneri kuvaa tapahtumia joitakin vuosia myöhemmin eli jossakin vuosien 1997 tai 1998 tienoilla. Aloitusosassa kertovassa jutussani olen todennut, että tarinassa kuvataan jonkin verran päähenkilön eli rikostutkija Alisa Aron henkilökohtaista elämää. Tanssipartnerissa Alisan yksityiselämän osuus korostuu, ja kirjan alkupuoli onkin pitkälti hänen perhe- ja ihmissuhdekuvioidensa kuvausta.

Avioeron jälkeen Alisa seurusteli tovin työkaverinsa Timon kanssa, mutta suhde on päättynyt vähän ikävällä tavalla, eikä tilannetta ole puhuttu kunnolla auki. Sitten Alisa tapaa tanssiravintolassa Samin, isokokoisen ja vähän jäyhänoloisen körilään. Lukijalla hälytyskellot kalkattavat kuin kirkonkellot, mutta Alisa rakastuu tai ainakin ihastuu, ja kohta Alisa ja Sami ovat muuttaneet yhteen. Aika pian yhteiselossa alkaa pilkahdella erilaisia epämukavia tilanteita, mutta Alisa ei haluaisi katua päätöstään.

Heti ensi tapaamisella Sami kertoo Alisalle harrastavansa tanssia Åke Blomqvistin vetämillä kursseilla. Iso mies liikkuukin ällistyttävän sulavasti. Tanssipariaan Kerttua Sami ei kuitenkaan halua myöhemminkään Alisalle esitellä.

Samalla kun seuraillaan Alisan perheen tilanteen vähittäistä heikkenemistä, seurataan myös Alisan ja muiden rikostutkijoiden eteen tulevia rikostapauksia. Mielenkiintoinen on entisen diplomaatin rouvan katoamistapaus, johon liittyy nuoren turvatalosta hatkaan lähteneen tytön katoaminen. Alisan vanha asiakas nousee esiin toisessa yhteydessä, kun pariskunnan eroasia aktivoituu. Mies on pitkään pahoinpidellyt vaimoaan, mutta tämä on kerta toisensa jälkeen vetänyt jutun pois. Myös nuoren naisen raiskaustapaus päätyy Alisan pöydälle, mutta saadaanko siitä nostettua syytettä?

Osa tutkinnassa olevista rikoksista kietoutuu lopulta kammottavalla tavalla yhteen, eikä Alisan yksityiselämäkään jää täysin ulkopuolelle. Tapahtuu onneton ketjureaktio, jossa yksi asia johtaa vääjäämättä toiseen, kuten Alisan esimies Kivi lopussa toteaa. Kirja loppuu veret seisauttavan dramaattiseen kohtaukseen.

Aunolan ja Röyhkän työskentely tuntuu sujuvan saumattomasti, ja pidin tätä Tanssipartneria rakenteensa puolesta hallitumpana kuin Liian lempeää miestä. Tanssipartnerissakin kertojanäkökulma vaihtelee jonkin verran, ja tapahtumia valotetaan useilta kanteilta. Alisa pysyy kuitenkin selvästi päähenkilönä. Poliisin työskentelyä kuvataan asiantuntevan oloisesti mutta ei kuitenkaan puuduttavan yksityiskohtaisesti.

Teemana ovat tällä kertaa naisiin kohdistuva raakakin väkivalta ja erityisesti parisuhdeväkivalta. Alisan kautta valottuu hienosti, miten kuka tahansa voi päätyä väkivaltaiseen suhteeseen ja kuinka vaikea siitä on päästä irti. Teoreettinen tieto asioista ei välttämättä auta paljoakaan, kun varsinainen peli pelataan tunnepuolella. Tanssipartneri näyttää myös karusti, miten väheksyvästi vielä muutama vuosikymmen sitten suhtauduttiin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Kauko Röyhkä ja Anneli Aunola: Tanssipartneri
CrimeTime 2022. 304 s.

Arvostelu/ennakkokappale.