maanantai 28. maaliskuuta 2022

Laura Malmivaara: Vaiti

 


Keväällä 2018 kahdeksan suomalaista näyttelijää syytti julkisesti, että ohjaaja Aku Louhimiehen työskentelytavat olivat nuoria naisia alistavia ja nöyryyttäviä. Muistan tuosta alkaneen kohun kyllä, vaikka en sitä seurannut kuin korkeintaan otsikkotasolla. En avannut klikkiotsikoita enkä tosiaankaan katsonut television keskusteluohjelmia, joissa asiaa puitiin.

Vielä vähemmän tiesin, että näyttelijä Laura Malmivaara oli ollut aiemmin naimisissa Louhimiehen kanssa ja että heillä on yhteisiä lapsia. Kuulin asian vasta, kun luin ensimmäistä kertaa Malmivaaran esikoiskirjasta Vaiti, joka on autofiktiivinen romaani edellä mainitusta kohusta ex-vaimon näkökulmasta.

Romaani Vaiti ilmestyi syksyllä 2021, eli muutamia vuosia kohun jälkeen. Tunnustan, että kovin kiinnostunut en siitä alkutietojen perusteella ollut. Elina Warstan tekemä kansi oli toki kaunis, eikä minulla mitään Malmivaaraakaan vastaan ollut, mutta aihe ei vain kiinnostanut. Muutin mieleni, kun kävin Tampereen kirjamessuilla joulukuun alussa ja satuin kuuntelemaan Malmivaaran haastattelun.

Näyttelijä-kirjailija kertoi kirjan synnystä kiinnostavasti ja miellyttävästi, ja ajattelin, että ehkä sitten kuitenkin. Kun vielä selvisi, että Malmivaara lukee kirjan itse äänikirjaksi Marja Packalénin kanssa, päätin antaa kirjalle mahdollisuuden.

Romaanin minäkertoja matkustaa tapansa mukaan kesänviettoon merenrantamökille, joka on aikanaan hankittu aviomiehen eli Aten ja vanhempien kanssa kimpassa. Mökillä naisen on tarkoitus vain olla ja levätä raskaan myllerryskevään jälkeen. Atte on joutunut julkisuusmyllytykseen #metoo-liikkeen mainingeissa. Väistämättä myös Aten entinen perhe joutuu ottamaan osansa ryöpytyksestä vastaan.

Mökillä iäkkäät vanhemmat tekevät parhaansa, jotta tytär ja tämän tyttäret saisivat tilanteensa taas tasapainoon. Helppoa se ei ole, sillä jo mökki itsessään nostattaa pintaan monia muistoja, niin hyviä kuin katkeriakin. Eikä mökilläkään pääse pakoon ulkomaailmaa, puhelimet ja netti pitävät siitä huolen.

Malmivaara kirjoittaa kauniisti. Minäkerronnan lomassa on lyhyitä tekstipalasia, joissa minäkertojan persoonallinen äiti puhuu suoraan tyttärelleen lähinnä itsestään ja avioliitostaan (nämä osuudet Packalén lukee äänikirjaversiossa). Se on ollut ja on kokonaan toisenlainen kuin tyttären avioliitto on ollut. Malmivaara kirjoittaa myös rohkeasti. Kohtaukset, joissa minäkertoja etsii avioeron jälkeen lohdutusta satunnaisilta miehiltä, ovat paljaudessaan aristavia.

Tampereella Malmivaaralta kysyttiin, aikooko hän kirjoittaa lisää kaunokirjallisuutta. Muistaakseni vastaus oli myöntävä. Ikävästä kohusta siis seurasi ainakin se hyvä, että Malmivaara alkoi kirjoittaa. Vaiti on oikein hyvä esikoisromaani, joka ilmeisesti vaati tulla kirjoitetuksi niin sanotusti pois alta. Se antaa hyvän lupauksen mielenkiintoisesta tuotannosta.

Laura Malmivaara: Vaiti
Otava 2021. 243 s.
Kansi Elina Warsta.
Äänikirjan lukijat Laura Malmivaara ja Marja Packalén.


Painettu kirja kustantajalta, äänikirja itse maksetusta kuunteluaikapalvelusta.

lauantai 26. maaliskuuta 2022

Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha

 


Koronapandemia on piinannut meitä jo reippaat kaksi vuotta, mutta kirjoissa siihen on törmännyt lähinnä sivulauseissa. Valtteri Mörttisen esikoisromaanissa Mutta suurin niistä on raha pandemia on ensimmäisiä kertoja hieman merkittävämmässä roolissa. Se vie espoolaiselta taksiyrittäjä Matti Virtaselta tienestit kerta heitolla maaliskuussa 2020.

Samalla hallituksen pandemiatoimet avaavat innovaatioihin kykeneville huumekauppiaille ennennäkemättömiä mahdollisuuksia. Jos myytävää on, totisesti markkinoita riittää. Uudenmaan sulku on kuin taivaan lahja! Yleistyvät kasvomaskit ovat oivallinen anonymiteetin lisääjä hämärähommailijoille.

Yllättävän hauskaa oli poimia vahvan satiirisesti sävytetystä dekkarista lähimenneisyydestä tuttuja ilmiöitä ravintolasulkuineen ja liikkumisrajoituksineen. Mörttinen on löytänyt moniin yksityiskohtiin uutta tulokulmaa, joka nosti hymyn huulille ja sai välillä ääneenkin naurahtamaan. Ei huono!

Mutta suurin niistä on raha on aloitusosa Rajakari-sarjalle, jota luonnehditaan takakansitekstissä yhdistelmäksi viiltävää yhteiskuntakritiikkiä, amerikkalaista kovaksikeitetyn dekkarin kyynistä perinnettä ja villiä parodiaa. Sarjan nimihenkilö on helsinkiläinen rikosylikonstaapeli Ailon Rajakari, jonka persoonallisesta olemuksesta saadaan aloitusosasta ilmeisesti vasta vähän maistiaisia.

Ailon on ainakin ylempiensä mielestä kiusallisen epäsovinnainen oman tiensä kulkija, joka ei tarpeen tullen häikäile käyttää kyseenalaisiakaan keinoja päästäkseen tuloksiin. Naisen taustaan liittyy jotain hyvin dramaattista ja ilmeisen traumaattista, mutta sitä ei ainakaan vielä avata. Pikkusikarit ja laadukas viski ovat Ailonin heikkouksia, eivätkä sellaiset pikkuseikat kuin tupakkalaki tai koronasulku voi estää häntä saamasta nautintojaan.

Ailonilla on tapana tarrautua terrierin lailla sellaisiinkin tapauksiin, joista muut olisivat olleet valmiita jo aikoja sitten hellittämään tuloksettomina. Sellaiseksi tapaukseksi osoittautuu kirjan alussa paljastuva rikos. Nuori maahanmuuttajataustainen poika löytyy ammuttuna Kalasataman alueelta rakennuskuopasta. Pojan sormet on katkottu, ja ranteesta on ilmeisesti viety kello. Ailonin ryhmä päättelee, että tapaus liittyy helsinkiläisiin huumekuvioihin. Kun jutun tutkinta alkaa polkea paikallaan, se yritetään arkistoida. Mutta Ailon ei anna periksi. Murhan selvittäminen veisi huumetutkintaakin aimo askeleen eteenpäin.

Toisaalla onnettomien pandemiarajoitusten kurittaman Matti Virtasen käsiin putoaa muutaman sattumuksen kautta erä heroiinia. Taloudellinen ahdinko pakottaa Virtasen ensinnäkin selvittämään, mitä huumetta hänellä on hallussaan, mutta Tori.fi ei asiassa auta, vaikka niin toisaalla internetissä vinkataan… Sattumalta Virtanen myös keksii, mistä löytää tuotteelleen kiinnostuneet ja maksukykyiset asiakkaat. Jo yhden myyntipäivän tienesti on ällistyttävä!

Täysin kaikista huumebisneksen kuvioista pihalla oleva uusi tulokas toki huomataan nopeasti, ja pian Matti Virtanen päätyy Kalasataman rakennustyömaalle ojennettavaksi. Tilanne kuitenkin etenee varsin odottamattomalla tavalla, ja pian Virtanen on mukana huumeorganisaatiossa, jota lukijan riemuksi pyöritetään kuten mitä tahansa nopeasti kasvavaa menestysyritystä. Tosin ihan helppoa se ei yritykseen rekrytoidun henkilöstön avulla aina ole. Kuviot lähtevät vähän turhan helposti lapasesta ja sitten eskaloitumaan melkoista vauhtia.

Mikael Viiman esikoisdekkarissa Verijälki sankaripoliisipäähenkilö Aarni Susi paikkailee ja lääkitsee itse pahasti murjotut vartalonsa ja naamataulunsa ja jatkaa rikollisen perässä juoksua kylkiluut tohjona. Mörttisen Ailon Rajakari ei totisesti jää ainakaan tässä kisassa kakkoseksi! Mitähän tässä vielä tämän vuoden dekkareissa nähdäänkään?

Satiirisen otteen käyttö ja parodiointi ovat jokseenkin vaikeita lajeja. Satiiri joko iskee lukijaan tai sitten ei, parodiakin menee helposti yli hilseen. Mutta Mörttisen tyylistä kyllä pidin. Kuvaus siitä, miten tavallistakin tavallisempi kaveri päätyy ammattirikolliseksi ei ole kovin ainutlaatuinen, mutta toimii oikein hyvin. Poliisin ja rikollisen välinen häilyvä rajapintakin on usein toistuva teema, mutta Mörttinen saa siitäkin taas uutta irti. Liioittelu tyylikeinona toimii, kun sitä käyttää säästellen. Sillä rajalla kyllä välillä luistellaan, mutta tasapaino kuitenkin säilyy. Rajakari-sarja siis jatkoon!

Valtteri Mörttinen: Mutta suurin niistä on raha
CrimeTime 2022. 346 s.
Äänikirjan lukija Jarmo Mäkinen.

Painetun kirjan olen saanut kustantajalta, äänikirjan kuuntelusta maksanut itse.

Seuraan erityisesti kotimaista esikoisdekkarikenttää. Jos olet julkaisemassa tänä vuonna esikoisdekkarin tai olet kuullut kiinnostavasta esikoisesta, vinkkaa ihmeessä.

torstai 24. maaliskuuta 2022

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie

 


”Täydellinen hyvyys on pahuutta ja täydellinen pahuus hyvyyttä.
Kun ympyrä sulkeutuu, on vaikea erottaa hullua nerosta ja neroa hullusta.”

 

Ei ehkä ole täysin ainutlaatuista mutta kyllä hyvin harvinaislaatuista, että kirjailijan lähes kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ilmestynyt romaani ja sen muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa julkaistaan uudistettuina ja laajennettuina ja että niille julkaistaan vielä kaksi täysin uutta jatko-osaa perään. Ei tämä ainakaan suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa mitenkään tavallista ole.

Mutta JP Koskiselta on onnistunut moni muukin ulkopuolisen silmin jokseenkin vaikealta vaikuttava kirjallisuusprojekti, joten miksi ei sitten tällainen. Vuonna 2004 Kariston julkaisema Koskisen historiallinen esikoisromaani Ristin ja raudan tie siis ilmestyy tänään 24.3.2022 Liken kustantamana uudistettuna versiona. Ristiretki-sarjan neljäs osa Taivaan vartijat ilmestyy elokuussa 2023.

Blogiani vähänkään seuranneet lienevät huomanneet, että olen lukenut melkoisen määrän JP Koskisen teoksia. Havahduin kuitenkin verrattain myöhään huomaamaan, että hänen tuotantonsa on todellakin tutustumisen arvoinen, sillä ensimmäinen lukemani Koskinen on vuonna 2015 ilmestynyt Kuinka sydän pysäytetään. Sitä ennen olin kyllä jo lukenut Koskisen novellin Pimeyden ruhtinas rikosnovelliantologiasta Rikos – 7 rikostarinaa, mutta edes vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaana ollut Ystäväni Rasputin ei siis ollut vedonnut historiallisten romaanien ystävään vielä tuolloin.

Kuinka sydän pysäytetään tekikin minusta sitten kertaiskulla Koskisen tuotannon innokkaan lukijan, ja luin muutamia hänen varhaisempia teoksiaan eli Savurenkaita, Ystäväni Rasputin ja Eilispäivän sankarit. Koskisen repertuaari on laaja ja julkaisutahti varsin nopea, joten innokkaallakin fanilla on välillä vaikeuksia pysyä lukemalla perässä hyvistä yrityksistä huolimatta, mutta huijaamatta toistakymmentä Koskisen teosta olen tähän mennessä jo lukenut.

Ristin ja raudan tie vuodelta 2004 ja sen itsenäinen jatko-osa Seitsemäs temppeliherra ovat kököttäneet hyllyssäni jo jonkin aikaa, mutta lukemaan en niitä ole ehtinyt. Kun kuulin sarjan uudelleen julkaisemisesta ja uusista loppupään kirjoista, ajattelinkin odottaa uudistettujen versioiden ilmestymistä. Ilokseni sain Ristin ja raudan tiestä luettavakseni ennakkokappaleen.

Kirjailijan tervehdyksessään Koskinen kertoo, että tarinan alkuperäisversio Ristin tie palkittiin aikanaan historiallisten romaanien käsikirjoituskilpailussa. Nyt ilmestyvä teos on siis tarkalleen ottaen jo kolmas versio. Myös ajatus neliosaisesta kirjasarjasta on jo noilta esikoisromaanin julkaisun ajoilta, mutta toteutuminen on siis ottanut aikansa.

”Suuret historian tapahtumat on aina rakennettu pienistä ihmiskohtaloista ja niiden kautta myös historia herää henkiin”, sanoo JP Koskinen. Erittäin totta. Sattuman oikusta luin Ristin ja raudan tietä seuraten samalla toisella silmällä Ukrainan sotatapahtumia.

Ei tarvittu kovinkaan vilkasta mielikuvitusta tai terävää älyä huomatakseen, miten samoja lainalaisuuksia 1000-luvun loppuvuosiin sijoittuva ensimmäisen ristiretken vaiheita seurailevassa romaanissa ja nykymediassa seuraillaan. Ihminen ei todellakaan ole muuttunut, eikä sota ole lopulta sen kummempaa nyt kuin ennenkään.

Koskisen pieni ihminen on nuori skotti Mikael Canmore, joka on isänsä kuoltua päätynyt ritari Munron aseenkantajaksi. Kaksikko tavataan Amalfin piirityksen liepeiltä. Miehet ovat joutuneet pakenemaan Toulousesta osin hämäriksi jäävien tapahtumien seurauksena, mutta sitä ennen Mikael on nähnyt taivaallisen näyn, jonka takia hän on päättänyt liittyä ristiretkelle lähtevien soturien joukkoon. Jerusalemin pyhä hauta on vapautettava muslimien hallusta. Mikael on vannonut valan Jumalalle ja ommellut siitä merkiksi viittansa olkapäälle ristin.

Mikaelin usko on vahva, mutta hänen päätöstään vahvistaa vielä pari asiaa. Hänen rakas veljensä Malcolm on kadonnut ja todennäköisesti päätynyt Jerusalemiin. Toulousessa Mikael on rakastunut, mutta nyt kaunis Michelle on teillä tietymättömillä. Mikael kuitenkin päättelee, että myös Michelle on lähtenyt seuraamaan pyhiinvaeltajien joukkoa Jerusalemiin löytääkseen Mikaelin.

Mikael on kieli-, kirjoitus- ja lukutaitoinen soturi, ja koska hän on Munron aseenkantajana lähinnä tämän ystävä, pääsee hän sujahtamaan tapahtumien kulisseihin poikkeuksellisen helposti. Ainakin näennäisesti monet ristiretkeä johtavat ylimykset tuntuvat pitävän hänestä, mutta harva lopulta luottaa kaikkien kanssa toimeen tulevaan mieheen.

Ristiretki on merkillinen sekoitus hurskasta pyhiinvaellusta ja puhdasta valloitussotaa. Edes sotajoukoilla ei ole selkeää johtajaa, vaan eri valtakuntien ja kaupunkien ruhtinaat tuovat mukaan omia joukkojaan. Vallasta käydään jatkuvaa katkeraa kamppailua, jossa kaikki mahdolliset keinot ovat käytössä. Juonittelu, petokset ja väijytykset, liittoumat ja konfliktit ovat arkea.

Vuosia kestävä matka on taisteluiden ja piiritysten katkeamaton ketju. Joukkoja piinaavat erilaiset vitsaukset taudeista väijyviin vihollisiin ja petollisiin ystäviin. Kuumuus ja hirvittävä nälkä verottavat voimia tasaisin väliajoin. Kun kaupunkien muurit sitten sortuvat valloittajien hyökkäyksistä, alkaa hillitön tappaminen ja ryöstely ja pyhät päämäärät unohtuvat hetkessä.

Ristin ja raudan tie on massiivisten ja huolella taustoitettujen historiallisten romaanien ystäville oivallinen herkkupala, mutta Koskisen parhaimmistoon se ei omalla mittapuullani ihan yllä. Mikael jää lopulta vähän turhan etäiseksi henkilöksi. Hän kokee musertavia henkilökohtaisia menetyksiä, mutta ne eivät tunnu oikein vaikuttavan häneen. Vai ovatko sotien kauhut tuhonneet hänen sisintään sittenkin liikaa?

Henkilömäärä on mittava, ja koska kaikki juonittelevat kaikkien muiden pään menoksi, juonikuvioiden seurailu on paikoin työlästä. Kuten itse ristiretkikin, tarina tuntuu etenevän paikoin tuskastuttavan työläästi. Antiokian kaupungin piiritys ja valloitus nousevat lopulta tarinan jonkinlaiseksi huippukohdaksi, mutta kirja ei suinkaan pääty vielä siihen. Retken päätepiste on historiankirjoista tuttu, mutta Mikaelin ratkaisut ja kohtalo ovat lukijalle yllätyksiä.

Parasta antia teoksessa on sodan mielettömyyden näyttäminen. Henkilöt itsekin toteavat moneen kertaan, kuinka turhaa on kärsiä ja kuolla taisteluissa. Mitä hyötyä kaikesta lopulta on kenellekään? Nautin myös huolella rakennetusta miljööstä. Ennakkokappaleessa ei ainakaan ollut karttaa, jota välillä kaipasin pysyäkseni perillä vaivalloisen matkan mutkista.

Pidin kyllä Mikaelista, samoin äreästi murahtelevasta Munrosta, mutta lopulta suosikikseni nousi Mikaelin vaivoiksi sysätty palvelijatar Anna. Naisen ulkomuodon pilaa kasvojen poikki kulkeva ruma arpi, mutta se ei sitkeää naista lannista. Tarpeen tullen Anna taistelee rengaspaidassa siinä missä miehetkin. Mikaelin ja Annan välit eivät vaikuta ruusuisilta, mutta totuus on lopulta toinen.


”Jumala tahtoo sitä!”

 

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie
Like 2022. 389 s.

Ennakkokappale.

maanantai 21. maaliskuuta 2022

Mikael Viima: Verijälki

 


Dekkari- ja jännityskirjallisuutta välistä moititaan kaavamaisuudesta. Kotimaisen dekkarikirjallisuuden kenttää ja erityisesti esikoisdekkareita melko laajasti lukevana voin kyllä olla eri mieltä. On hämmästyttävää, miten erilaisia sarja-avauksia, tuoreita ideoita ja persoonallisia tyylejä sekä lähestymistapoja putkahtelee julki jatkuvasti.

Mikael Viima, sarjarikollisten profiloinnista psykologian tohtoriksi väitellyt IT-alan yrittäjä, varoittaa esikoisromaaninsa Verijälki esilehdillä lukijaa teoksensa perustuvan Suomessa 1980–2000-luvuilla tehtyihin rikoksiin. Ainakaan minä en suomalaista rikoshistoriaa niin hyvin tunne, että olisin tunnistanut tosielämän rikoksia Verijäljestä, mutta se ei haitannut.

Olen ollut sitä mieltä, että kirjan kuin kirjan voi yhtä hyvin lukea itse tai kuunnella äänikirjana. Verijäljen kuuntelin ensin, ja kohtalaisen hyvin sujui. Luin otteita myös painetusta versiosta ja huomasin, että Viiman persoonallinen kirjoitustapa ja erityisesti kirjan tekstin taitto ja typografia eivät täysin välity äänikirjamuodossa. Verijälkeen kannattaa ehdottomasti tutustua painetussa muodossa, jos haluaa saada kaiken sen irti, mitä kirjailija on halunnut antaa.

Rakenteellisesti Verijälki ei aivan mullistavan uutta tuo rikoskirjallisuuteen. Liikkeelle lähdetään jouluaaton aatosta Karibialta, missä kirjan päähenkilöksi pian osoittautuva Aarni Susi löytää itsensä lentokenttäbaarin tiskiltä. Muisti on mennyt täysin. Kuka hän on, missä hän on ja mitä hän siellä tekee? Käsissä on verta, tiskillä pino valmiiksi kirjoitettuja postikortteja ja lompakossa lentolippu Helsinkiin. Lisäksi tuntuu siltä, että jossain vaiheessa on murtunut kylkiluu tai pari.

Toinen aikataso alkaa Helsingistä Pasilan poliisiasemalta joulukuun ensimmäisen päivän yönä. Väkivaltarikosyksikön analyysitutkijana toimiva Aarni Susi selailee papereita, joissa kerrotaan pahamaineisen väkivaltarikollisen päässeen juuri vapaaksi kärsittyään ansaitun pitkän vankeusrangaistuksen. Susi kuitenkin tietää, että Kärkkäinen tulee tekemään pian taas uusia kammottavia rikoksia. Loputon hippaleikki poliisien ja rosvojen välillä siis jatkuu.

Tällä kertaa Susi on kuitenkin väärässä. Vielä samana yönä hänet hälytetään onnettomuuspaikalle Kompassitorin laidalle. Mies on ilmeisesti yrittänyt itsemurhaa ja ajanut autolla suoraan mereen. Kun pelastuslaitos on nostanut miehen kuiville, on merestä löytynyt myös raa’asti puukotettu ruumis. Pian käy ilmi, että puukotettu kroppa on juuri vankilasta vapautunut Kärkkäinen. Alkaa omituisen tapauksen erikoinen tutkinta, jossa Aarni Susi ja hänen leveää itämurretta suoltava työparinsa Otso joutuvat paiskimaan hartiavoimin töitä päästäkseen kärryille tapahtuneesta.

Aikatasot vuorottelevat. Nykyhetki etenee hitaammin kuin menneet tapahtumat, ja ennen kuin tarina päättyy, ne ovat kohdanneet ja täydentäneet toisensa. Miten Kompassitorin rannasta löytynyt kuollut sarjarikollinen ja Karibian rikkaille tarkoitettu unelmalomakohde liittyvät toisiinsa? Merkillistä kyllä Viima saa kuvion toimimaan, vaikka melkoisia käänteitä siihen kyllä tarvitaan.

Aarni Susi on niin moniongelmainen keski-ikäinen poliisi, että jo melkein alkaa naurattaa. Hän on eronnut, ja pian käy ilmi, että eroon on syynä pariskunnan pikkupojan kuolema. Miten ja miksi poika on kuollut, selvinnee myöhemmin. Murheensa Susi hukuttaa klassisesti ja harvinaisen perusteellisesti viinaan. Hän on aiemminkin kärsinyt stressireaktion aiheuttamasta muistinmenetyksestä. Verijäljessä Aarni Susi joutuu raa’an pahoinpitelyn uhriksi, mutta lääkäriin hän menee vasta esihenkilönsä rankasti painostettua. Siihen asti hän vetelee kourakaupalla hämäräperäisiä kipulääkkeitä. Työ menee Suden arvoasteikossa kaiken edelle. Kuulostaako tutulta? Jeppis, niin minustakin.

Tyyliltään Verijälki on melkoisen synkkää nordic noiria sekä trillerin ja poliisiromaanin sekoitusta. Väkivaltaa kuvataan harvinaisen yksityiskohtaisesti kohtauksessa, jossa Aarni Susi joutuu sen uhriksi. Myös seuraukset ovat kivuliaita, ja ne kyllä hidastavat Aarnin menoa vaikka eivät häntä pysäytäkään. Romaani loppuu lajityypille epätyypilliseen käänteeseen, ja on mielenkiintoista nähdä, miten tästä lähdetään eteenpäin. Kyse on kuitenkin sarjan aloituksesta.

Verijälki jätti minut kummallisen kaksijakoisiin tunnelmiin. Juonikuviot on kehitelty vetäviksi, joskin lukijan pitää niellä melkoinen joukko sattumuksia ennen kuin ollaan loppuratkaisussa. Alkuasetelmat ovat harvinaisen kutkuttavia, niistä pisteet. Jatkossa ote vähän herpaantuu eikä Viima malta olla saarnaamatta pariinkin otteeseen muun muassa rikollisuudesta ja lainvalvonnasta. Viihdyin, ja pidin Viiman persoonallisesta tavasta kertoa tarinaa, vaikka välillä Suden supersankaruus vähän hymyilyttikin. Mielenkiintoinen, erottuva avaus.

Mikael Viima: Verijälki
WSOY 2022. 357 s.
Äänikirjan lukija Mikko Leskelä, kesto 11 h 51 min.
Kansi Ville Laihonen.


Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

maanantai 14. maaliskuuta 2022

Kale Puonti: Aribo

 


Kale Puontin on rikosylikonstaapelin virasta nykyään jo eläköitynyt mutta kolmekymmentä vuotta Helsingissä huume- ja järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnassa eli tuttavallisesti Pasilan Myrkyssä työskennellyt suosittu dekkaristi.  Kirjailija siis todellakin tietää, mistä kirjoittaa, mikä näkyy mukavasti hänen kiinnostavissa, napakoissa ja sujuvajuonisissa teoksissaan.

Kuten kaikissa sarjan tähänastisissa osissa on myös tässä neljännessä kirjassa Aribo vahvasti mukana rikollisen eli nimihenkilö Samuel Aribon näkökulma. Nuori nigerialainen Samuel Aribo on lähtenyt monien muiden tavoin etsimään vihreämpää oksaa Euroopasta. Vastoin tahtoaan hän on päätynyt räntäsateiseen Helsinkiin Musta kirves -nimisen rikollisorganisaation yleismieheksi. Järjestö on vahvasti levittäytynyt Tukholmaan, ja on ottamassa jalansijaa myös Helsingistä. Sen repertuaariin kuuluu kaikkea mahdollista ihmiskaupasta huumeiden välittämiseen.

Pasilan huumeyksikön työntekijät ovat jälleen toinen näkökulma. Poliiseista jonkinlaiseksi päähenkilöksi on parin kirjan mittaan seuloutunut rikosylikonstaapeli Kalle Pesonen, jo pidemmän uran tehnyt vanhanaikainen kunnon poliisimies. Aribossa kolmanneksi näkökulmaksi nousee tarinan mainio jokeri eli ohjelmointiyrittäjä Pekko Aalto, jonka vanha äiti on joutunut häikäilemättömän romanssihuijauksen uhriksi.  

Rikollisjärjestön toiminta on hiottu kylmäävän tehokkaaksi ja sujuvaksi. Prostituutioon pakotetut naiset vaihtuvat kuin liukuhihnalta, ja huumeet kulkevat heidän mukanaan sujuvasti maasta toiseen. Sivussa ehditään keräämään rahat romanssihuijausten uhreiltakin. Poliisilla ei näytä olevan paljoakaan mahdollisuuksia kuvion särkemiseen. Mutta sattuma puuttuu peliin, ja rikollisten systeemiin tule särö. Sen jälkeen tilanne lähtee eskaloitumaan melkoisella vauhdilla.

Puonti kirjoittaa jälleen suoraviivaisen kikkailematta. Mielestäni Aribo on tähänastisista Puonnin teoksista letkein ja siinä on reippaammin ironista huumoria kuin aiemmissa, vaikka mikään veijaridekkari se ei sentään ole. Sarjan teokset ovat hyvinkin itsenäisiä tarinoita, joten ne voi mielestäni lukea aivan missä järjestyksessä haluaa. Poliisien, edes Kalle Pesosen, yksityiselämää ei juurikaan syvennetä, ja rikostapaukset saadaan pääpiirteissään pakettiin joka kirjassa.

Kale Puonti: Aribo
Bazar 2022. 287 s.
Äänikirjan lukija Ville Tiihonen, kesto 5 h 56 min.


Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

Manni (Bazar, 2020)
Milo (Bazar, 2021)
Saarni (Bazar, 2021)
Aribo (Bazar, 2022)





lauantai 12. maaliskuuta 2022

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär

 


Olen aina rakastanut muhkeita hyvin kirjoitettuja historiallisia romaaneja, joiden sivujen välistä pääsee uppoamaan kokonaan toiseen todellisuuteen ja joiden parissa paitsi viihtyy myös kuin vahingossa oppii uutta. Hyvän historiallisen romaanin juoni vetää ja henkilökuvaus on uskottavaa. Parhaassa tapauksessa kielikin on sovitettu tarinan maailmaan istuvaksi. Kun kaikki palaset loksahtavat paikalleen, lukeminen on suuri nautinto.

Tällainen omaan lukumakuuni täydellisesti istuva herkkupala oli assyriologi Kaisa Åkermanin esikoisromaani Hajusteentekijän tytär. Jo kustantaja Bazarin kevään 2022 katalogia selatessani kiinnitin romaaniin ja sen kauniiseen kanteen huomiota, ja kun siitä sitten vilahti jossain päin kirjasomea kiinnostava maininta, päätin pyytää siitä arvostelukappaleen itselleni. Kun tutustuin kirjan tietoihin tarkemmin, vahvistui, että kirjailija Kaisa Åkerman on suomalainen ja tosiaan koulutukseltaan assyriologi eli ainakin voisi huoleti luottaa faktojen olevan kohdallaan.

Hajusteentekijän tytär sijoittuu yli kolmentuhannen vuoden takaiseen Lähi-itään. Tapahtumapaikkoina ovat Assyria, Heetti ja Egypti, ja tärkeimmät tapahtumapaikat on merkitty kirjan alkusivuilta löytyvään karttaan. Tarina alkaa prologilla, jossa Namirtu synnyttää tyttären Assurissa. Lapsi kiidätetään suoraan temppelin pappien tarkistettavaksi, sillä se on poikkeuksellisen selvästi merkitty: lapsen koko oikea puoli kasvoista alkaen on kirkkaan punainen. Tulenjumala Girru on merkinnyt hänet omakseen. Se tulkitaan hyväksi enteeksi.

Toistakymmentä vuotta myöhemmin Namirtu ja hänen tyttärensä Ilussa asuvat Kalhun kaupungin liepeillä sijaitsevassa majatalossa. Namirtu pitää käsissään majatalon talouden ohjaksia, ja Ilussa opiskelee äitinsä johdolla pienessä vajassa hajusteentekijän eli muraqqitun ammattia. Äiti on ankarasti kieltänyt häntä näyttäytymästä päiväsaikaan kaupungilla, joten orjapoika Erenu saa hoitaa tarvikkeiden hankinnan hänen puolestaan.

Namirtu kasvattaa tytärtään ankarin ottein, mutta iltaisin heillä on tapana istua pimenevässä puutarhassa. Silloin Namirtu kertoo tyttärelleen tarinoita ja teroittaa tämän mieleen, kuinka tärkeää on kaikissa olosuhteissa pitää huolta vanhasta savitaulusta, joka on seurannut heidän mukanaan Assurista asti. Savitauluun on kirjoitettu jotain nuolenpääkirjoituksella, mutta Namirtu ei suostu paljastamaan tekstin sisältöä Ilussalle. Luku- ja kirjoitustaito on vain koulutettujen kirjureiden hallitsema taito.

Heidän omaa tarinaansa Namirtu ei kuitenkaan suostu Ilussalle kertomaan. Miksi he ovat aikanaan lähteneet Assurista? Kuka Ilussan isä on? Miksi Ilussa ei saa käydä kaupungissa? Miksi hänen pitäisi äidin ohjeiden mukaan nousta omaa sukuaan vastaan? Ennen kaikkea, mitä savitaulussa lukee? Kysymyksiä on paljon, ja sitten äkkiä onkin liian myöhäistä. Ilussa päätyy vaaralliselle matkalle kohti Egyptiä. Mutta mikä on hänen kohtalonsa, jonka merkit Girru on painanut hänen kasvoihinsa?

Åkerman on punonut oivallisen juonen, jossa on salamyhkäisyyttä, ilkeää juonittelua ja väkivaltaa, yllättäviä käänteitä sekä romanttisia sivupolkuja. Ilussa joutuu selviytymään ahneiden ja pahantahtoisten juonittelujen verkossa, mutta hän ei onneksi ole yksin. Uskollinen orja Erenu, Rahima-ystävä sekä karavaaneja autiomaiden halki luotsaava egyptiläinen kauppias Ahuru ovat korvaamattomia, vaikka aina ei siltä ihan tunnukaan.

Ilussa kasvaa tapahtumien pyörteissä aikuiseksi ja oikeaksi naiseksi, joka huomaa herättävänsä huomiota miesten keskuudessa ja ennen kaikkea, että miehet herättävät hänessä erilaisia kiihkeitäkin tuntemuksia. Hänen on myös tehtävä vaikeita päätöksiä omaan elämäänsä liittyen. Mitä Namirtu-äiti ja tulenjumala Girru ovat hänen tehtäväkseen ajatelleet? Onko hänen tulevaisuutensa ammatistaan ylpeänä hajusteentekijänä vai sittenkin uskollisena vaimona ja äitinä? Voiko hän itse tehdä valintansa, vai päättävätkö niistä sittenkin miehet tai papit, sukulaiset tai tuomarit?

Hajusteentekijän tytär alkaa hieman verkkaisesti, mutta hyvin nopeasti huomasin jääneeni täysin tarinan koukkuun. Ahmin muhkean kuusisataasivuisen romaanin lopulta parissa päivässä samaan aikaan kiihkeästi toivoen saavani tietää, miten kaikki päättyy, ja peläten kirjan sivujen loppumista. Ilussasta tuli miltei ystäväni, ja halusin palata hänen seuraansa aina kun vain voin. Åkerman on loihtinut kirjan sivuille aavikon kuumuuden, hiekan tuoksun ja auringon armottoman valon taitavin vedoin. Hajustepajojen aromit ja hienostuneiden voiteiden tuoksut voi miltei haistaa sieraimissaan!

Åkerman ei selitä mitään, vaan lukija temmataan suoraan tarinaan. Kirjan lopussa on lyhyt romaanin maailmaa avaava tietopaketti Mesopotamiasta ja sen kulttuurista. Erityisen kiehtovia ovat savitauluasiakirjat, joita on säilynyt runsaasti ja joita ei ole vielä läheskään kaikkia ehditty tutkia. Toisin kuin papyrus tai paperi, savi ei tuhoudu kuumuudessa eli esimerkiksi tulipalo ei tuhoa savitauluarkistoa.

Loppusivuilla on myös henkilöluettelo kirjan henkilöistä, mutta sitä en ainakaan itse pahemmin kaipaillut. Samoin lopussa on laaja luettelo termeistä selityksineen, mikä on erinomaista lukijoiden palvelua mutta jota tutkimattakin tarinassa pysyy mainiosti kärryillä.

Vaikutuin Åkermanin taitavasta kerronnasta. Jos Ilussan tarina ei enää saisikaan jatkoa, toivon Åkermanin kuitenkin vielä kirjoittavan lisää historiallisia romaaneja. Minusta tuli fani kerta heitolla!

Kaisa Åkerman: Hajusteentekijän tytär
Bazar 2022. 603 s.
Äänikirjan lukija Elina Varjomäki, kesto 17 h 29 min.
Kansi Eija Kuusela.


Arvostelukappale. Äänikirja BookBeat.

torstai 10. maaliskuuta 2022

Eppu Nuotio: Leinikkimekko

 


Eppu Nuotion uuden dekkarisarjan avaavan Leinikkimekon takakannessa luvataan, että Raakel Oksa ratkaisee -sarja sammuttaa janon, jonka Ellen Lähteen tutkimuksia -sarja jätti lukijoihin. Itse määrittelisin tuon janon toiveeksi ja tarpeeksi lukea välillä jotain kevyttä, hyvin kirjoitettua ja leppoisaa, mutta silti mukavasti huomaansa ottavaa. Raskaat ajat erityisesti luovat tarvetta myös hyvälle viihteelle, ja ainakin minulle Nuotion kevytdekkarisarjat ja yksittäiset romanttishenkiset romaanitkin ovat juuri sitä tarjonneet.

Niin tarjosi Leinikkimekkokin. Puuseppäyrittäjä Raakel Oksa on monipuolisine kädentaitoineen ja herkkine vaistoineen oivallinen päähenkilö uudelle sarjalle. Leinikkimekon alussa Raakel saa remontoitavakseen vanhan töölöläisen jugendkerrostalohuoneiston, joka on joskus kuusikymmentäluvulla jaettu kahdeksi asunnoksi mutta jonka uudet omistajat haluavat jälleen yhdistää yhdeksi.

Purettavasta väliseinästä löytyy vanha peltinen keksilaatikko, johon on säilötty kuusikymmenluvun muodin mukainen leinikkikuvioinen kesämekko, paksu ruskea hiuspalmikko ja pala hartsia. Arvoituksellinen kätkö kutkuttaa Raakelin mielikuvitusta ja uteliaisuutta. Kenen tavarat olivat? Miksi ne on kätketty seinän sisään? Remonttipuuhien, perhe- ja sydämenasioiden seassa Raakel alkaa selvittää, ketkä asunnossa ovat tavaroiden kätkennän aikaan asuneet ja mitä oikein oli tapahtunut.

Romaanin toinen taso kulkee nykyhetken lomassa. Se sijoittuu vuoden 1960 kesään, jolloin nuori ristijärviläinen Hilkka Lampinen saa elämänsä tilaisuuden ja pääsee Helsinkiin Sibelius-Akatemiaan kesäkurssille. Asunto järjestyy maalle kesäksi muuttaneen tuikean Aune-tädin hulppeasta kerrostaloasunnosta Töölöstä. Hilkan ihanaa vapauden kesää varjostavat kuitenkin ilkeä ja ahdisteleva professori ja vihamielisesti käyttäytyvä naapuri.

Leinikkimekko etenee melko pitkälle niin, että on epävarmaa, onko ylipäätään tapahtunut mitään rikosta ja jos on, mikä se on ollut. Sitkeä Raakel kuitenkin jatkaa menneisyyden kaivelua ja haastattelee ihmisiä, jotka ovat olleet osallisia tapahtumiin tai ainakin aikalaisia. Vähitellen palasista alkaa muodostua kuvio, ja riittävästi asiaa pengottuaan Raakel alkaa päästä totuuden jäljille. Samaan aikaan hänen oman elämänsä perustuksia ravistellaan ankarasti.

Nuotio kirjoittaa tutun tunnistettavalla ja luistavalla tyylillään ja dialogipainotteisesti. Vaikutelma on kepeä, mikä ei ole lainkaan helppo saavutus. Vaikka aikatasoja on kaksi, on juonta helppo seurata. Eikä lopulta haittaa sekään, että ihan kaikkiin kysymyksiini en saanut tyydyttävää vastausta. Pääpaino on muualla kuin varsinaisessa rikosjuonessa.

Nuotion henkilönsä ovat rakastettavia inhimillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Ja kyllä, romaanin ei aina tarvitse olla yli 300-sivuinen ollakseen riittävä! Myös miljööllä on väliä. Helsinki näyttää pääasiassa paremmat kasvonsa lukijalle, ja ei-helsinkiläinenkin nautti (ja kurkki ahkerasti katunäkymiä Googlesta!). Jatkoa odottelemaan vain!

Eppu Nuotio: Leinikkimekko
Raakel Oksa ratkaisee 1
Gummerus 2022. 232 s.
Kansi Timo Numminen.


Arvostelukappale.

torstai 3. maaliskuuta 2022

Mikko Kamula: Kalevan pojat. Metsän kansa 4.

 


Mikko Kamulan uuden romaanin Kalevan pojat ilmestyminen oli tämän vuoden helmikuun viimeisten päivien parhaita juttuja, vaikka ihan niin kauas reaalimaailman surkeista uutisista se ei vienyt, kuin olin toivonut. Metsän kansa -sarjan neljättä osaa saatiin odottaa jo vähän levottomuutta herättävän pitkään, sillä edellinen osa Tuonela ilmestyi runsaat kaksi vuotta sitten. Mutta kannattihan tätä odottaa!

Metsän kansa -sarjassa seurataan Savon sydänmailla 1400-luvun loppupuolella elelevää Juko Rautapartaa ja hänen perhettään. Rautaparran perhe hankkii elantonsa metsästämällä ja kalastamalla sekä kaskiviljelyllä. Elanto on niukkaa, kuten kaikilla erämaissa asuvilla niihin aikoihin, mutta toimeen tullaan, kunhan kruunun veronkantajat ja karjalaiset ja lappalaiset saa pidettyä kohtuullisen loitolla.

Sarja on jatkuvajuoninen ja tarkoitettu luettavaksi ilmestymisjärjestyksessä. Lukijaystävällisesti Kalevan pojissa on parin sivun mittainen tiivistelmä aiemmista tapahtumista meitä huonomuistisia lukijoita tai niitä varten, jotka päättävät hypätä kyytiin tästä osasta. Jatkoa sarjaan on ainakin lupailtu, toivottavasti sitä myös tulee.

Kalevan pojat jatkuu lähes suoraan Tuonelan tapahtumien jälkeen (ja nyt tulee sitten pakostakin vähän juonipaljastuksia aiemmista osista!). Juko Rautaparran nuorin poika Tenho, joka on tietäjän oppipoika, ja väkevä myrrysmies Yörnin äijä ovat onnistuneet palaamaan vaikealta matkaltaan Tuonelasta. Heidän kuukausia koomassa viruneet ruumiinsa ovat riutuneet ja heikentyneet vaarallisesti, ja toipuminen kestää pitkään. Tenho arvelee, ettei ehkä enää koskaan palaudu entiselleen.

Pahaksi onneksi Tenho ja Yörnin äijä ovat saaneet Tuonelasta peräänsä ilkeän Louhen, joka haluaa kostaa lapsensa tappamisen. Kun talvesta tulee poikkeuksellisen kylmä, johtopäätös on selvä. Louhi rankaisee kaikkia elollisia langettamalla ikuisen talven. Jotta maailma ei tuhoutuisi, Tenhon ja Yörnin äijän on voitettava Louhi. Kahdestaan he eivät siihen pysty, eikä edes Lapin väkevän noidan Askan apu ole vielä tarpeeksi. On saatava neuvoja legendaarisilta Kalevan pojilta, muinaisilta jättiläisiltä, jotka ovat kadonneet jonnekin pohjoisiin erämaihin. Matkasta tulee pitkä, vaikea ja vaarojen täyteinen, kuten tapana on.

Tenhon vanhemmat sisarukset Heiska ja Varpu ovat myös liikekannalla. Heiskan luonto ei taivu pelkkään isän jalanjälkien seuraamiseen. Hän omistaa poikkeuksellisen aseen, kahdenkädenmiekan nimeltä Sisu, jonka takomisessa hän aikanaan oli itse avustamassa. Taistelu isoa härkää vastaan oli kokemus, joka ei unohdu, ja Heiska haluaa värväytyä Olavinlinnan sotajoukkoihin. Vaimo Kulta on valmis seuraamaan miestään, vaikka ryssän hyökkäykseen valmistautuva linna ei asuin- ja työpaikkana kauheasti häntä houkutakaan.

Varpu huomaa jääneensä isänsä ja tämän vaimon kanssa huolehtimaan kodista. Onko hänen kohtalonsa jäädä sinne ja naida kotivävy tekemään raskaat työt? Varpun parantajanopit jäivät kesken paisetaudin riehuttua Juvalla ja vietyä myös hänen sulhasensa. Syyllisyys sairaiden hylkäämisestä kaihertaa Varpua. Erinäisten vaiheiden jälkeen Varpu huomaa vanhan kutsumuksensa taas nostavan päätään. Miksi juuri hänen pitäisi taipua vanhempien tahtoon? Elämällä on ehkä sittenkin tarjottavanaan jotain kiinnostavampaa myös hänelle.

Tarinaa kuljetetaan siis edelleen kolmen näkökulmahenkilön kautta. Näin syntyvä kerronnan rytmi on hyvä, ja juoni etenee tahoillaan pääasiassa jouhevasti, vaikka edelleen Kamula pysähtyy kuvaamaan tarkasti erilaisia vanhoja työtapoja ja menetelmiä. Esimerkiksi Heiskan saama sotilaskoulutus kuvataan pikkutarkasti eri vaiheineen.

Kamulan luomassa maailmassa kansanperinteen taruolennot ja yliluonnolliset ilmiöt ovat osa henkilöiden reaalimaailmaa. Ristiriitaa kristittyjen kanssa ei juuri ole, ja tietäjä kutsutaan apuun Olavinlinnaankin, kun saadaan todisteita venäläisten mukana olevasta yliluonnollisesta hirviöstä.

Runsaita ja ihastuttavan mielikuvituksellisia fantasia-aiheita sisältävän historiallisen romaanin voisi tosiaan kuvitella vievän lukijansa mahdollisimman kauas reaalimaailman ahdistavista uutisista, mutta lukija ei pysty lukemaan tyhjiössä sen paremmin kuin kirjailija kirjoittamaan. Niinpä Kalevan pojat -teokseenkin uppoutuneena siitä luki maailmanmerkkejä: venäläisten jatkuva uhka, sodan kauhut, vähemmistökansojen sorto, luonnon hävittäminen, kulkutaudit, ilmastonmuutos. Kaikki kirjallisuus tuntuu olevan hyvin ajankohtaista näinä aikoina.

Mikko Kamula: Kalevan pojat. Metsän kansa 4.
Gummerus 2022. 714 s.
Kansi Jenni Noponen.


Arvostelukappale.

Metsän kansa -sarja:

Ikimetsien sydänmailla
Iso härkä
Tuonela
Kalevan pojat