JP Koskinen: Ristin ja raudan tie

 

”Täydellinen hyvyys on pahuutta ja täydellinen pahuus hyvyyttä.
Kun ympyrä sulkeutuu, on vaikea erottaa hullua nerosta ja neroa hullusta.”

 

Ei ehkä ole täysin ainutlaatuista mutta kyllä hyvin harvinaislaatuista, että kirjailijan lähes kaksikymmentä vuotta aikaisemmin ilmestynyt romaani ja sen muutamaa vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa julkaistaan uudistettuina ja laajennettuina ja että niille julkaistaan vielä kaksi täysin uutta jatko-osaa perään. Ei tämä ainakaan suomalaisessa kirjallisuusmaailmassa mitenkään tavallista ole.

Mutta JP Koskiselta on onnistunut moni muukin ulkopuolisen silmin jokseenkin vaikealta vaikuttava kirjallisuusprojekti, joten miksi ei sitten tällainen. Vuonna 2004 Kariston julkaisema Koskisen historiallinen esikoisromaani Ristin ja raudan tie siis ilmestyy tänään 24.3.2022 Liken kustantamana uudistettuna versiona. Ristiretki-sarjan neljäs osa Taivaan vartijat ilmestyy elokuussa 2023.

Blogiani vähänkään seuranneet lienevät huomanneet, että olen lukenut melkoisen määrän JP Koskisen teoksia. Havahduin kuitenkin verrattain myöhään huomaamaan, että hänen tuotantonsa on todellakin tutustumisen arvoinen, sillä ensimmäinen lukemani Koskinen on vuonna 2015 ilmestynyt Kuinka sydän pysäytetään. Sitä ennen olin kyllä jo lukenut Koskisen novellin Pimeyden ruhtinas rikosnovelliantologiasta Rikos – 7 rikostarinaa, mutta edes vuoden 2013 Finlandia-ehdokkaana ollut Ystäväni Rasputin ei siis ollut vedonnut historiallisten romaanien ystävään vielä tuolloin.

Kuinka sydän pysäytetään tekikin minusta sitten kertaiskulla Koskisen tuotannon innokkaan lukijan, ja luin muutamia hänen varhaisempia teoksiaan eli Savurenkaita, Ystäväni Rasputin ja Eilispäivän sankarit. Koskisen repertuaari on laaja ja julkaisutahti varsin nopea, joten innokkaallakin fanilla on välillä vaikeuksia pysyä lukemalla perässä hyvistä yrityksistä huolimatta, mutta huijaamatta toistakymmentä Koskisen teosta olen tähän mennessä jo lukenut.

Ristin ja raudan tie vuodelta 2004 ja sen itsenäinen jatko-osa Seitsemäs temppeliherra ovat kököttäneet hyllyssäni jo jonkin aikaa, mutta lukemaan en niitä ole ehtinyt. Kun kuulin sarjan uudelleen julkaisemisesta ja uusista loppupään kirjoista, ajattelinkin odottaa uudistettujen versioiden ilmestymistä. Ilokseni sain Ristin ja raudan tiestä luettavakseni ennakkokappaleen.

Kirjailijan tervehdyksessään Koskinen kertoo, että tarinan alkuperäisversio Ristin tie palkittiin aikanaan historiallisten romaanien käsikirjoituskilpailussa. Nyt ilmestyvä teos on siis tarkalleen ottaen jo kolmas versio. Myös ajatus neliosaisesta kirjasarjasta on jo noilta esikoisromaanin julkaisun ajoilta, mutta toteutuminen on siis ottanut aikansa.

”Suuret historian tapahtumat on aina rakennettu pienistä ihmiskohtaloista ja niiden kautta myös historia herää henkiin”, sanoo JP Koskinen. Erittäin totta. Sattuman oikusta luin Ristin ja raudan tietä seuraten samalla toisella silmällä Ukrainan sotatapahtumia.

Ei tarvittu kovinkaan vilkasta mielikuvitusta tai terävää älyä huomatakseen, miten samoja lainalaisuuksia 1000-luvun loppuvuosiin sijoittuva ensimmäisen ristiretken vaiheita seurailevassa romaanissa ja nykymediassa seuraillaan. Ihminen ei todellakaan ole muuttunut, eikä sota ole lopulta sen kummempaa nyt kuin ennenkään.

Koskisen pieni ihminen on nuori skotti Mikael Canmore, joka on isänsä kuoltua päätynyt ritari Munron aseenkantajaksi. Kaksikko tavataan Amalfin piirityksen liepeiltä. Miehet ovat joutuneet pakenemaan Toulousesta osin hämäriksi jäävien tapahtumien seurauksena, mutta sitä ennen Mikael on nähnyt taivaallisen näyn, jonka takia hän on päättänyt liittyä ristiretkelle lähtevien soturien joukkoon. Jerusalemin pyhä hauta on vapautettava muslimien hallusta. Mikael on vannonut valan Jumalalle ja ommellut siitä merkiksi viittansa olkapäälle ristin.

Mikaelin usko on vahva, mutta hänen päätöstään vahvistaa vielä pari asiaa. Hänen rakas veljensä Malcolm on kadonnut ja todennäköisesti päätynyt Jerusalemiin. Toulousessa Mikael on rakastunut, mutta nyt kaunis Michelle on teillä tietymättömillä. Mikael kuitenkin päättelee, että myös Michelle on lähtenyt seuraamaan pyhiinvaeltajien joukkoa Jerusalemiin löytääkseen Mikaelin.

Mikael on kieli-, kirjoitus- ja lukutaitoinen soturi, ja koska hän on Munron aseenkantajana lähinnä tämän ystävä, pääsee hän sujahtamaan tapahtumien kulisseihin poikkeuksellisen helposti. Ainakin näennäisesti monet ristiretkeä johtavat ylimykset tuntuvat pitävän hänestä, mutta harva lopulta luottaa kaikkien kanssa toimeen tulevaan mieheen.

Ristiretki on merkillinen sekoitus hurskasta pyhiinvaellusta ja puhdasta valloitussotaa. Edes sotajoukoilla ei ole selkeää johtajaa, vaan eri valtakuntien ja kaupunkien ruhtinaat tuovat mukaan omia joukkojaan. Vallasta käydään jatkuvaa katkeraa kamppailua, jossa kaikki mahdolliset keinot ovat käytössä. Juonittelu, petokset ja väijytykset, liittoumat ja konfliktit ovat arkea.

Vuosia kestävä matka on taisteluiden ja piiritysten katkeamaton ketju. Joukkoja piinaavat erilaiset vitsaukset taudeista väijyviin vihollisiin ja petollisiin ystäviin. Kuumuus ja hirvittävä nälkä verottavat voimia tasaisin väliajoin. Kun kaupunkien muurit sitten sortuvat valloittajien hyökkäyksistä, alkaa hillitön tappaminen ja ryöstely ja pyhät päämäärät unohtuvat hetkessä.

Ristin ja raudan tie on massiivisten ja huolella taustoitettujen historiallisten romaanien ystäville oivallinen herkkupala, mutta Koskisen parhaimmistoon se ei omalla mittapuullani ihan yllä. Mikael jää lopulta vähän turhan etäiseksi henkilöksi. Hän kokee musertavia henkilökohtaisia menetyksiä, mutta ne eivät tunnu oikein vaikuttavan häneen. Vai ovatko sotien kauhut tuhonneet hänen sisintään sittenkin liikaa?

Henkilömäärä on mittava, ja koska kaikki juonittelevat kaikkien muiden pään menoksi, juonikuvioiden seurailu on paikoin työlästä. Kuten itse ristiretkikin, tarina tuntuu etenevän paikoin tuskastuttavan työläästi. Antiokian kaupungin piiritys ja valloitus nousevat lopulta tarinan jonkinlaiseksi huippukohdaksi, mutta kirja ei suinkaan pääty vielä siihen. Retken päätepiste on historiankirjoista tuttu, mutta Mikaelin ratkaisut ja kohtalo ovat lukijalle yllätyksiä.

Parasta antia teoksessa on sodan mielettömyyden näyttäminen. Henkilöt itsekin toteavat moneen kertaan, kuinka turhaa on kärsiä ja kuolla taisteluissa. Mitä hyötyä kaikesta lopulta on kenellekään? Nautin myös huolella rakennetusta miljööstä. Ennakkokappaleessa ei ainakaan ollut karttaa, jota välillä kaipasin pysyäkseni perillä vaivalloisen matkan mutkista.

Pidin kyllä Mikaelista, samoin äreästi murahtelevasta Munrosta, mutta lopulta suosikikseni nousi Mikaelin vaivoiksi sysätty palvelijatar Anna. Naisen ulkomuodon pilaa kasvojen poikki kulkeva ruma arpi, mutta se ei sitkeää naista lannista. Tarpeen tullen Anna taistelee rengaspaidassa siinä missä miehetkin. Mikaelin ja Annan välit eivät vaikuta ruusuisilta, mutta totuus on lopulta toinen.

”Jumala tahtoo sitä!”

 

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie
Like 2022. 389 s.

Ennakkokappale.