R. M. Rosenberg: Hakoisten Anna

 

Kirjat ovat lukijalle itsestään selvästi tärkeämpiä kuin niiden kirjoittajat, mutta aina välillä törmää teokseen, joka herättää kiivaan uteliaisuuden ihan joka suuntaan. On saatava tietää lisää tapahtumapaikoista ja -ajasta, henkilöistä ja heidän suhteestaan historiallisiin faktoihin ja – kirjailijasta. Miten hänen oma tarinansa liittyy romaaniin? Miten hän on saanut idean teokseensa?

R. M. Rosenbergin historiallinen romaani Hakoisten Anna aiheutti päässäni melkoisen surinan ja guuglettelu on ollut vinhaa kirjan kansien sulkeuduttua ja jo kirjaa lukiessanikin (ja kuunnellessa). Romaani sijoittuu Hämeeseen Hakoisten kartanoon vuosiin 1757–1762 ja sen päähenkilö on Anna Magdalena Lilliebrunn, joka naitetaan Hakoisten kartanon perijälle adjutantti (myöhemmin kornetti) Karl Gustaf Ugglalle syksyllä 1757.

Omat vajavaiset tietonsa on tunnustettava. En muista Hakoisten kartanosta ennen kuulleenikaan, mutta varmaa se ei ole. Monenlaista on jo ehtinyt unohtuakin, myönnetään. Heti kirjaan tarttuessani kuitenkin etsin Wikipedia-artikkelin, jossa kuvataan maineikkaan kartanon vaiheita ja josta löytyy muun muassa luettelo kartanon omistajista. Sieltä löytyy romaanin Annan aviomies Karl Gustafkin oikealta paikaltaan.

Omistajasukujen luettelosta löytyy myös romaanin kirjoittajan sukunimi Rosenberg. Ylen hyvästä taustoitusjutusta, jonka suosittelen lukaisemaan romaanin jälkeen, selviää, että Riikka-Maria Pöllä on kartanon nykyisen nuoremman isännän Max Rosenbergin puoliso. Koulutukseltaan Riikka-Maria Pöllä nyk. Rosenberg on filosofian tohtori, ja hän on tutkinut uuden ajan alun ranskalaisten naisten elämää, muun muassa muotia, asumista ja seksuaalisuutta.

Voi vain hämärästi kuvitella, millaista on olla historiantutkija ja asua tuollaisessa paikassa! Rosenberg on nyt siis tarttunut oman kotitilansa historiaan liittyvään historiallisen henkilön tarinaan ja rakentanut sen pohjalta kiehtovan historiallisen romaanin. Hakoisten Anna on lähestulkoon täydellinen oman genrensä edustaja. Se on viihdyttävä, aavistuksen romanttinen ja aistillinen, samaan aikaan realistinen ja historian faktoihin pitäytyvä, mielikuvitusta ja uteliaisuutta ruokkiva ja vaikuttava teos.

Rosenbergin asiantuntemus aikakauden ranskalaisesta kulttuurista on kudottu mukavasti tarinaan. Lilliebrunnin perheessä on ollut aikanaan ranskalainen neiti antamassa lapsille kotiopetusta, joten Anna osaa hyvin ranskaa ja saa vieläkin kotiopettajattarelta lähetyksiä Ranskasta, muun muassa paheksuttuja mutta ah niin himoittuja ranskalaisia romaaneja. Mutta kuten jälkisanoista käy ilmi, tämä osuus on kirjailijan mielikuvitusta. Myös kartanon ja säätyläisten elämäntapaa kuvataan romaanissa elävästi ja runsaasti.

Anna solmii avioliiton hyvin myöhään, sillä hän on jo 34-vuotias avioituessaan pikkuveljensä parhaan ystävän ja naapurikartanon pojan Karl Gustafin kanssa. Hän on myös viitisen vuotta aviomiestään vanhempi. Syitä Annan pitkään neitoaikaan paljastuu tarinan mittaan, mutta sanottakoon nyt tässä sen verran, että häneen on liitetty ikäviä juoruja, jotka ovat pilanneet hänen mainettaan.

Avioliitto on järjestetty, mutta siitä huolimatta Anna ja Karl Gustaf ovat ainakin kohtuullisen onnellisia liitossaan. Ihan helppoa avio-onnen säilyttäminen ei ole, sillä jostain (lukijalle käsittämättömästä) syystä anoppi ja naimissa oleva käly tuntuvat inhoavan ja vihaavan Annaa sydämensä pohjasta. Myös oma veli suhtautuu Annaan ja parhaan ystävänsä avioliittoon nurjasti. Lisää epämiellyttäviä asioita aviomiehen menneisyydestä ja suvusta paljastuu Annalle koko avioliiton ajan.

Hakoisten Anna on siis nykymääritelmän mukaan myös biofiktiivinen romaani. Sen henkilöistä suurin osa on historiallisia henkilöitä. Silti kyse on fiktiivisestä romaanista. Yksi ulottuvuus romaanin lukemisessa olikin alati päässä käynnissä ollut pohdinta, mitkä asiat perustuvat kirjallisiin lähteisiin ja tutkimustietoon, mitkä taas ovat kirjailijan mielikuvitusta. Ilahduttavasti Rosenberg avaa teoksen lopussa käyttämiään lähteitä ja kertoo, mitkä asiat ovat kyllä sinänsä tosia mutta eivät välttämättä liittyneet juuri rouva Anna Ugglaan tai Hakoisiin. Teoksen alussa on kattava henkilöluettelo, jota kannattaa vilkuilla säästellen ennen romaanin aloittamista.

Oikeasti eläneen ihmisen elämänkaari ei aina ole kovin helppo runko romaanille, mutta rouva Anna Uggla on ollut onnistunut valinta. Hakoisten kartanon arki ja juhla heräävät romaanin sivuilla kiehtovasti eloon, samoin Anna ja hänen lähipiirinsä. Vaikka kaikkien henkilöiden käytös tai ratkaisut eivät selitykään aivan loogisesti, ei se haitannut, vaan luin teosta ennen kaikkea kiinnostavana romaanina. Odotan kovasti jo lisää Hakoisten historiaan liittyviä tarinoita!

R. M. Rosenberg: Hakoisten Anna
Tammi 2022. 384 s.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.
Kannessa tuntemattoman taiteilijan teos Nuoren naisen muotokuva 1750-1760.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Paula Havaste: Laahus

 

Kun Reeta on kaksitoistavuotias, on kotona ruoka lopussa. Vanhemmat päättävät, että tyttö viedään Turkuun pikkupiiaksi kauppiaan talouteen. Reeta on samaan aikaan sekä innoissaan että kauhuissaan. Turku siintelee tytön mielessä kaukaisena, unenomaisena suurkaupunkina, jossa olisi hänellekin tarjolla mahdollisuus parempaan elämään. Mutta samalla se tarkoittaisi eroa kodista ja vanhemmista. Tuntematon pelottaa, eikä yhtään auta, että kylmäkiskoinen äiti kehottaa hyvästiksi tytärtään olemaan varovainen. Mitä pitää varoa ja miksi?

Syy kyllä aikanaan selviää viattomalle Reetalle. Piika on käytännössä isäntänsä omaisuutta, ja kun kauppiaan sisäpiika palaa kotiinsa maalle synnyttämään kolmatta aviotonta lastaan, on Reetan aika tyydyttää sekä kauppiaan että tämän pojan tarpeet.

Paula Havasten romaanin Laahus alussa oleva tarina Reetan piikomisajasta Turussa on tuttu lukuisista historiallisista romaaneista. Silti se saa jälleen kerran tuntemaan voimatonta raivoa. Miten ihmeessä on voitu ajatella, että raiskattu lapsi on itse syypää kohtaloonsa ja vieläpä raiskaajan houkuttelemiseen syntiin? Jopa omat vanhemmat ovat raivoissaan Reetalle, kun tämä on lähetetty takaisin kotiinsa tultuaan raskaaksi. Reeta on pilattu tyttö, portto ja huora, myös kirkon silmissä. Syntyvä lapsi on automaattisesti hyljeksittävä äpärä, mikä merkitään myös kirkonkirjoihin.

1500-luvun lopun Suomessa (tai muuallakaan) ei teini-ikää tunnettu. Lapset joutuivat pienestä asti tekemään töitä elantonsa eteen, kuten Reeta. Piikominen Turussa päättyi, kun hän tuli raskaaksi, mutta työ ei suinkaan siihen loppunut, päinvastoin. Sattuman kautta Reeta päätyy isovanhempiensa luo ja sieltä auttamaan kestikievarissa pahimpina kiirehuippuina. Jo eno on kertonut kytemässä olevasta kapinasta, mutta kievarissa Reeta on lopulta kasvotusten itsensä kapinajohtaja Jaska Ilkkaisen kanssa. Ilkkaisen intensiivinen sininen katse tavoittaa myös Reetan ja tuntuu porautuvan suoraan tytön sieluun asti.

Reeta on ahkera ja hoksaavainen nainen ankarasta kohtalostaan huolimatta. Hänellä on myös naisihmiselle poikkeuksellinen taito: Reeta osaa ajaa härkiä. Taidosta on hänelle vielä arvaamatonta hyötyä, kun kapinan aallot lyövät yli paikkakunnan ja hänen on tehtävä ratkaisunsa tulevaisuutensa suhteen.

Laahuksen ydintä on (köyhän) naisen aseman kertakaikkinen toivoton alisteisuus. Naimattomana elelevä kievarinisäntä tuskailee, että vaimo tekisi piikojen työt maksutta. Reetallekin asetelma on päivänselvä. Onpahan hän sitten vaimo tai piika, ankaraa työtä ja raatamista on edessä määrättömästi hamaan loppuun asti.

Toinen keskeinen teema on sota ja sodan ikiaikainen ketään säästämätön julmuus. Kapinajoukkojen ja huovien toimet ovat keskenään surullisen samanlaisia: viholliset tapetaan julmasti, naiset ja lapset raiskataan ja häväistään, irtain omaisuus ryöstetään ja kiinteä poltetaan. Ei tarvita juurikaan mielikuvitusta, kun vetää yhtäläisyysmerkkejä parhaillaan käytäviin sotiin. Menetelmät ovat täsmälleen samoja kiivaasta propagandasta alkaen.

Laahus-romaanin nimi viittaa kaikkien surujen ja murheiden muodostamaan laahukseen, jota Reeta ja muut aikakauden ihmiset joutuivat kuljettamaan mukanaan läpi elämänsä. Sillä on myös oma konkreettinen merkityksensä tarinassa. Lukijan tulkinnan varaan jää, onko mukana ripaus yliluonnollista ulottuvuutta vai onko kyse vain Reetan kovia kokeneen mielen tepposista.

Laahus aloittaa uuden Nuijasota-sarjan, ja on mielenkiintoista nähdä, miten Havaste sarjaa kuljettaa tämän avausosan jälkeen. Historiallisia romaaneja on totuttu pitämään romanttisena viihteenä, mutta Laahus ei siihen muottiin solahda. Onneksi Reetankin varalle on elämä säästänyt edes pieniä onnen ja tyytyväisyyden hetkiä.

Paula Havaste: Laahus
Gummerus 2022. 428 s.
Äänikirjan lukija Jussi Lehtonen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Kari Levola: Iltatuulen viesti

Eläköitynyt turkulaispoliisi Raistola on dekkarikirjallisuutemme Mielensäpahoittaja. Änkyrämurisijan kuoren alla sykkii omistajansa mielestä harmillisen lempeä sydän. Tosin tuskin Raistola muuten olisi onnistunut lyömään hynttyitään yhteen Helenansa kanssa. Helena on myös ammatiltaan poliisi, mistä on Raistolalle sekä harmia että iloa omissa ’tutkimuksissaan’.

Ärrimurri Raistola on Kari Levolan jo neliosaiseksi venähtäneen parodisen dekkarisarjan päähenkilö ja minäkertoja. Levolan dekkarit ovat napakoita, noin 150-sivuisia teoksia, joissa varsinainen poliisityönkuvaus on vain viitteellistä, onhan päähenkilökin vain enää viitteellisesti poliisi, jos sitäkään.

Kirjojen huumori on vähän äijämäistä sellaisella piilolempeän ukkomaisella tavalla. Se joko lukijaa miellyttää tai sitten ei. Omaan makuuni luistellaan välillä niillä rajoilla, mutta toistaiseksi lopputulema on ollut positiivisen puolella. Ehkä ei kuitenkaan vastaisuudessa ole ihan fiksuinta lukea kahta Raistola-dekkaria putkeen, kuten nyt tein. Syy oli kuitenkin omani, kun viimevuotinen Jatulintarha oli vielä rästissä Iltatuulen viestin jo pukattua painosta. Tosin tarinat ovat niin itsenäisiä, että lukemisjärjestyksellä ei oikeasti ole väliä.

Jatulintarhassa Raistola on vähän sivuosassa, sillä tarinaan kuljetetaan jonkin verran myös hänen entisen naapurinsa Liimataisen näkökulmasta. Raistola on käytännössä muuttanut Helenan luo Itä-Suomeen. Samaan aikaan hänen kotinaapurinsa, hieman omituisen maineessa oleva Liimatainen on joutunut jonkinlaisiin vaikeuksiin. Mies on yön pimeydessä pakannut välttämättömimmän omaisuutensa sekä koiransa ja muuttanut läheiselle asuinalueelle pieneen kerrostaloyksiöön.

Asuinalueen keskellä Liimataisen uutta asuntoa vastapäätä on viheralue, jolle on rakennettu jatulintarhajäljitelmä lähistöllä sijainneen muinaismuiston kunniaksi. Liimataisen asunnosta näkyy myös läheisen mäen päällä sijaitseva vanha koulu, jota hän on itsekin lapsena käynyt. Kouluun ja sen lähialueeseen liittyy sekä hyviä että huonoja lapsuusmuistoja.

Tapahtumat käynnistyvät, kun Liimatainen herää keskellä yötä ja näkee, että jatulintarhan keskelle ollaan hautaamassa jotain, ilmeisesti ruumista. Kun hän koirineen ryntää ulos, paikalta kaahaa vaalea pakettiauto. Liimatainen soittaa tilanteesta hätäkeskukseen mutta katoaa sen jälkeen jäljettömiin.

Tapausta alkaa selvittää Kuusela, Raistolan seuraaja Turun poliisissa. Koska kadonnut Liimatainen osoittautuu Raistolan naapuriksi ja vielä toinenkin naapuri nousee toistuvasti esiin sekavan kuvion setvinnässä, Kuusela pyytää epävirallisesti apua edeltäjältään.

Iltatuulen viestissä Raistola on palannut Turun seudulle kotiinsa, kun Helena on saanut Turun poliisista päällikön paikan. Avopuoliso on antanut Raistolan ymmärtää, että olisi hyvä harrastaa jotain liikuntaakin muistelmien kirjoittamisen ja ylimalkaisen kodinhoidon lisäksi. Niinpä Raistola palaa koronasulun jälkeen avattuun uimahalliin vesijuoksuharrastuksensa pariin. Harmillisesti hyvät aikomukset ovat tyssätä alkuunsa, kun jo ensimmäisellä kerralla miestenpuolen saunasta kärrätään pois ruumis.

Raistolan pojan lapsuudenystävä Hannele ottaa yhteyttä ja kertoo olevansa palaamassa nopealla aikataululla Turkuun. Tarkoituksena on avata uimahallin yhteyteen fysikaalinen hoitolaitos, ja Raistola tarjoutuu remonttiavuksi. Paljastuu, että Hannelen paluun syynä on muukin kuin liikeidean huono menestys Pohjanmaalla. Hän on saanut riesakseen sitkeän stalkkerin.

Uimahallilta löytyy pian lisää ruumiita ja Hannelen stalkkeri ilmestyy kuvioihin epätoivotun nopeasti, joten Raistolan muistelmat etenevät nihkeästi muiden puuhien viedessä käytännössä hänen aikansa. Varsinaisia tutkimuksia hän ei tee tälläkään kertaa, eikä Helenakaan suostu paljastamaan, mitä poliisilla on meneillään virallisella tasolla.

Levolan dekkariparodiasarja on mukavan leppoisaa äijädekkaria, jonkinlainen vastine yleensä naisille suunnatuille cozy crime -dekkareille, ja sellaisena ihan kelpo lisämauste kotimaisessa dekkariskenessä.

Kari Levola: Jatulintarha
Robustos 2021. 181 s.

Kari Levola: Iltatuulen viesti
Robustos 2022. 158 s.

Kannet Heikki Savola.

Arvostelukappaleita.

Kari Levolan Raistola-sarja:

Live evil
Harju
Jatulintarha
Iltatuulen viesti

Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa

 

Opettaja, kouluttaja ja kirjoittaja Minna Haapasalon esikoisromaanin Tilkkuterapiaa kannet ovat kauniit kuin karamelli (ne on suunnitellut Terhi Ekebom) ja ne vihjasivat minulle, että kansien välissä oleva tarina olisi kevyttä ja sokeristakin hattaraa. Väärässä olin. Kirjailija itse kuvaa teostaan blogisivuillaan viihteelliseksi lukuromaaniksi. No on se toki sellainenkin, mutta myös paljon muuta. Vaikka ei minulla mitään viihteellisiä lukuromaaneja vastaankaan ole, ei sillä.

Luin juuri ennen Tilkkuterapiaan tarttumista Katariina Vuoren viihteellisen lukuromaanin Kasvun paikka, jossa huonekasviharrastus lähtee päähenkilöltä aivan lapasesta ja lopputulos on mainion absurdi. Ehkä siksikin ennakko-odotukseni oli, että myös Tilkkuterapiaa-romaanissa hurahdetaan täysillä ja absurdisti tilkkutöihin. Niin ei käy, vaikka päähenkilön tarinan kyllä kiertyy kansalaisopiston tilkkutyökurssin vaiheisiin ja käsillä tekeminen on keskeistä hänen paranemisprosessissaan.

Riinan elämä murenee kerralla, kun avopuoliso Jarkko pudottaa pommin: hänellä on suhde työkaveriinsa, joka on nyt raskaana. Jarkko ilmoittaa asiallisesti, että Riinan ja hänen tarina oli nyt sitten siinä. Kolme keskenmenoa on osoittanut, että Riina ei todennäköisesti saa koskaan omia biologisia lapsia, joten senkin osalta on syytä mennä eteenpäin.

Pariskunnan suhde on ollut taloudellisesti ja jälkikäteen arvioiden myös emotionaalisesti epätasapainoinen. Jarkolla on menestyvä rakennusalan yritys, joten rahasta ei ole ollut pulaa. Riina on saanut keskittyä hulppean talon ja tontin suunnitteluun ja toteuttamiseen, ja siihen hän todellakin paneutunut antaumuksella. Sivussa on syntynyt menestyvä sisustusblogi, jonka sisältöä Riina on tehnyt kotia ja pihaa yhä upeammiksi hinkkaamalla. Päivätyö huonekaluliikkeen myyjänä on ollut tavallaan vain kuviota täydentävää sivutoimintaa.

Pitkän avoliiton aikana Riinan välit omaan sukuun ovat jääneet retuperälle, mutta Jarkon ilmoituksen jälkeen Riina pakenee siskonsa perheidyllin pariin ja päätyy sitä kautta ankeaan kerrostaloyksiöön. Siellä nopeasti tärkeimmäksi harrastukseksi muodostuu siideritölkkien keräily lattialistojen vierille. Romahdus tuntuu täydelliseltä ja lopulliselta.

Saadakseen jotain muuta ajateltavaa kuin oman epätoivoisen tilanteensa ja sen viinaan hukuttamisen, Riina ilmoittautuu täysin kylmiltään ja ummikkona kansalaisopiston tilkkutyökurssille. Kurssipaikka on ikivanha huvila kaupungin (joka muuten on Turku) laidalla, ja tunnelma muutenkin hyvin autenttinen. Kurssia vetää kaksi vanhempaa naista, ja kurssilaisetkin ovat pääosin naisia. Mukana on vain yksi mies, joka on jo kokenut tilkkutyöharrastaja. Riina suhtautuu omaan osaamiseensa ja kiinnostukseensa skeptisesti, mutta kurssi osoittautuu lopulta hyvin antoisaksi ja avaa monia yllättäviäkin lukkoja hänessä ja hänen elämässään.

Minna Haapasalo kuvaa blogisivuillaan romaaninsa rakennetta ja sen takana olevaa ajatteluaan. Idea kyllä aukenee lukijalle muutenkin, mutta on mielenkiintoista verrata kirjailijan tarkoituksia omiin tulkintoihinsa.

Riina on monin tavoin lyöty palasiksi erossa. Vähitellen alkaa kuitenkin tapahtua eheytymistä, tosin helppoa ja suoraviivaista se ei ole. Kohtalolla on lisää takaiskuja hänen varalleen suunniteltuna, mutta elämä voittaa, eivätkä taide, käsillä tekeminen ja itseensä rehellisesti katsominen sekä uusiin ihmisiin ja osin vanhoihin tuttuihinkin uudelleen tutustuminen ainakaan ole haitaksi.

Odotin siis vimmattua käsityöharrastamista, mutta sitä en saanut. Tilkkuterapiaa-romaanissa kyllä tehdään käsitöitäkin, mutta ei yltiöpäisesti heittäytyen. Valmiiksi saaminenkaan ei ole välttämätöntä.

Riina ei ole mikään pyhimys eikä pelkkä uhri, vaikka hänen ja Jarkon liitosta vähitellen paljastuu monenlaista ikävää. Erosta selviytyminen ja oman elämän uudelleen rakentaminen ihan toisenlaisille perustuksille on romaanissa kuvattu hyvin, kiinnostavasti ja osin humoristisesti.

Välillä Riina tekee virheitä, isojakin, mutta lopulta tunnelin päässä alkaa näkyä muutakin kuin vastaantulevan junan ajovalo. Loppuratkaisuissa on ehkä hiven liikaakin onnenkantamoisia, mutta olkoon. Kuten sanottu, kyse on kuitenkin viihderomaanista.

Mitään villiä intohimoa tilkkutöitä tai kansalaisopiston käsityökursseja kohtaan ei tästä syttynyt, ja ehkä ihan hyvä niin. Mutta yllätyin, miten kovasti aloin Riinasta pitää ja miten hyvin kirjan parissa viihdyin. Ihan mainiota! Erityiskiitos romaanin tapahtumien sijoittumisesta Turkuun sekä mielenkiintoisesti kuvatusta ammattimaisesta blogiharrastuksesta.

Minna Haapasalo: Tilkkuterapiaa
Karisto 2022. 273 s.
Äänikirjan lukija Armi Toivanen.
Kansi Terhi Ekebom.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Aino Leppänen: Terkuin ope

 

Kylläpä osasi harmittomalta vaikuttava romaani saada aikaan ristiriitaisia tunteita ja ajatuksia! Mitä tästä oikein ajattelisin? Kenelle tämä on tarkoitettu, kenelle tätä suosittelisin?

Luin Aino Leppäsen romaanin Terkuin ope. Sen minäkertoja on 39-vuotias Aisku, joka työskentelee jossakin nimeämättömäksi jäävässä pienessä lukiossa äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina jossain päin Suomea Uudenmaan ulkopuolella. Aisku on 9-vuotiaan Alinan yksinhuoltaja ja entinen kansallisen kilpatason lentopalloilija, joka harrastuksekseen valmentaa Alinan joukkuetta.

Romaani kertoo Aiskun elämästä yhden lukuvuoden ajalta. Tuo lukuvuosi alkaa elokuusta 2019, joten lukija tietää paremmin kuin Aisku, että pientä lisäturbulenssia on lehtorin elämään tarjolla, kunhan kevät koittaa.

Yksinhuoltaja-arkeen jämähtäneen naisen elämään tulee aavistuksenomaista värinää, kun hän tutustuu koulun uuteen hyväkroppaiseen ja kotimaisesta klassikkokirjallisuudesta sitaatteja heittelevään Elmoon. Mutta toisaalta ex-aviomies Jussikin näyttää edelleen tosi hyvältä, eikä Aisku oikein saa mieleensä, miksi he aikanaan erosivatkaan. Ollako kuuma puuma vai kieriskelisikö vanhan suolan pauloissa?

Ihmissuhdejuoni on siis suoraan (nais)viihteen peruskuviosetistä napattu, eikä siinä mitään, ihan toimiva ja kivasti Leppäsen käsissä taivuteltu kuvio se on. Kolmiodraama on kuitenkin vain romaanin loimilankaa. Varsinaiset kudekuviot liittyvät Aiskun työhön lukion äikänmaikkana. Leppänen kertoo tarkasti, millaisia monenkirjavia työtehtäviä lukion opettajan arkeen ja vuodenkiertoon nykypäivänä kuuluu.

Olen moneen kertaan ihmetellyt, miksi koulumaailmaan ei juurikaan sijoiteta romaaneja, tai jos sijoitetaan, niiden kuvaama maailma näyttää usein opettajalukijan mielestä jokseenkin kummalliselta. Nyt Leppänen toteuttaa toiveeni ja vieläpä hyvinkin perinpohjaisesti. Miksi en vain hihku ilosta?

Ymmärsin, että Terkuin open on tarkoitus olla hauska kirja. Ilmeisesti huumorintajussani on juuri tässä kohtaa (tai ainakin tässä kohtaa, miten vain) jokin vika, sillä itku oli paljon useammin lähellä kuin nauru. Liioittelu on huumorin keino, mutta valitettavasti en osannut lukea Leppäsen opettajan työn kuvausta liioiteltuna vaan koin sen olevan surullisen realistista.

Tiedän paremmin kuin hyvin, että lukion niin kuin kaikkien muidenkin oppilaitosten opettajat ja muu henkilöstö ovat ylikuormitettuja ja monet kirjaimellisesti uupumuksen partaalla tai jo pahasti uupuneita. Työlle ja vaatimuksien kasvulle ei näy loppua, ja vain harva uskaltaa ajatella, miten selviytyy eläkkeelle asti terveenä ja hengissä. Maalia vielä siirretään jatkuvasti yhä kauemmas. Näiden ajatusten kanssa myös Aisku ja hänen kollegansa ankarasti painiskelevat, eikä heillekään ratkaisevaa helpotusta löydy (anteeksi vain spoilaus!).

Opiskelijoiden taidot ja motivaatio tuntuvat olevan totaalisesti hukassa. Leppänen ryydittää kuvaustaan äidinkielen opettajan työn turhauttavista hetkistä lainaamalla raflaavia esimerkkejä opiskelijoiden teksteistä ja Wilma-viesteistä. Valitettavasti ne eivät edes hymyilyttäneet, koska tiedän niidenkin olevan ihan totisinta totta.

Aisku vaikuttaa ihan mukavalta tyypiltä, jollaisen mielelläni ottaisin kollegakseni koska tahansa. Ihailtavasti hän saa pidettyä sarkasminsa ja kipakat kommenttiversionsa omana tietonaan eikä sano ääneen tai kirjoita, mitä oikeasti ajattelee. Pahimmat paheet ovat arkisia nautintoja kuten salatupakointi ja mieltymys rasvaiseen ruokaan ja punaviiniin.

En tiedä, onko Leppäsen tarkoituskaan mitenkään yllättää lukijaansa sillä tiedolla, että opettajatkin ovat virkarooliensa takana ihan tavallisia ihmisiä. Minä nyt en ainakaan yllättynyt, koska tunnen aika montakin opettajaa, ja meistä on kyllä moneksi. Jotkut jopa tupakoivat, ja olenpa nähnyt jonkun siemailevan viiniäkin. Kaikenlaisia kommelluksiakin sattuu niin työssä kuin vapaa-aikanakin. Ihan varma olen kuitenkin siitä, että ihan kaikki ajattelevat arkityössään välillä kuin Aisku, mutta suuri valtaenemmistö hänen laillaan pitää tiukasti kiinni ammatillisuudestaan ja säilyttää kasvonsa (ja virkansa).

Leppänen kuvaa suorastaan piinallisen tarkasti ja uskollisesti äidinkielen lehtorin työtä ylioppilaskoevalvontoineen ja korjattavien tekstien musertavine pinoineen, viikonlopputöineen ja opettajakokouksineen. Juuri tämä minua lopulta eniten askarrutti. Toisaalta oli ihan mukavaa, että kerrankin juuri minun ammattiani ja sen harjoittamista keskitytään kaunokirjallisessa teoksessa hartaasti kuvaamaan.

Mutta toisaalta, ketä tämä oikeasti kiinnostaa? Kenelle voisin kirjaa suositella? Lukion (äidinkielen) opettajille? Milloin he lukisivat tätä? Lukuvuoden aikana sen parissa voisi tilanne kriisiytyä ja kuormittuminen pahentua entisestään, kesäkeskeytyksen aikana sen lukeminen voisi pilata palautumisyritykset. Alalle aikoville en ainakaan uskalla suositella, sillä se saattaisi pahimmassa (vai parhaassa?) tapauksessa aiheuttaa opintojen keskeytymisen. Jos jostain syystä joku muulla alalla oleva haluaa tietää, millaista opettajan työ on, tästä kirjasta saa aika todenmukaisen kuvan.

Näistä pähkäilyistäni huolimatta viihdyin Terkuin open parissa kuitenkin oikein hyvin. Erityisesti arvostan, miten tarkasti Leppänen Aiskun kautta kuvaa pandemiakevään 2020 absurdeja tunnelmia. Olen harmitellut, etten pidä päiväkirjaa, sillä poikkeuksellisesta keväästä olisi ollut hyvä saada jotain paperillekin muistiin. Leppänen on nyt tehnyt sen puolestani. Aisku kollegoineen singahtaa parissa päivässä etäopetusmoodiin ja alkaa pitää opetustuokioitaan mykille mustille ympyröille läppärin näytöllä. Ylioppilaskirjoituksia nopeutetaan, Uusimaa eristetään, etäopetus jatkuu ja jatkuu, ylioppilasjuhlat peruutetaan… Muistatteko?

Leppänen kuvaa myös Aiskun työyhteisöä hyvin lempeästi. Rehtori Tuulikki on sydämellinen ja erinomainen esimies, eikä kollegoissakaan ole kuin vain muutama lievästi ärsyttävä tapaus. Yhteishenki on jopa erinomaisella tasolla, mikä pandemian iskiessä on erinomainen etu. Paljon raadollisemmankin työyhteisökuvauksen koulumaailmasta saisi vaivatta kokoon.

Aino Leppänen: Terkuin ope
Myllylahti 2022. 328 s.
Äänikirjan lukija Maija Lang.
Kansi Kaisu Sandberg.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

P.S. Olisipa tosi kiva tietää, miltä tämä kirja tuntuu jonkun muun kuin opettajalukijan mielestä! Muista käydä kertomassa, kun olet lukenut. 

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa

 

Vuonna 1946 Lyyli Huttunen on 37-vuotias työtön kotiapulainen, joka on viettänyt sotavuodet ja muutamia sotaa edeltänyttäkin vuotta Amerikassa piikomassa. Koska uranäkymät ovat laihat, Lyyli päättää tarttua isäntänsä tarjoamaan mahdollisuuteen ja matkustaa takaisin Suomeen ja Helsinkiin. Kenties kotimaassa voisi aloittaa uuden elämän?

Matkustaja-alus Île de Francella Lyyli tapaa sirkustaiteilija Riku Loimolan, jonka ura on myös kääntymässä ehtoopuolelle. Pariskunta onnistuu matkan aikana ratkaisemaan pankkiiri Robertsoniin kohdistuneen kiristysvyyhden. Menestys siivittää Lyyliä ja Rikua tekemään isoja ratkaisuja. Riku ehdottaa ensin Lyylille avioliittojärjestelyä, joka ratkaisisi monta heidän pulmistaan, eikä vähiten Rikun homoseksuaalisuudesta aiheutuvia. Lyyli voisi samassa yhteydessä alkaa käyttää uutta etunimeä. Lili Loimola kuulostaa paljon hohdokkaammalta kuin Lyyli Huttunen. Lili tarttuu Rikun tarjoukseen, ja niin hänestä tulee tuota pikaa rouva Loimola.

Sodasta toipuva Helsinki ei ole kaksinen paikka kotiin palaaville, mutta pian Lili ja Riku saavat uuden toimeksiannon ja päättävät ryhtyä tarjoamaan yksityisetsiväpalveluja. Joakim Holm -niminen sotainvalidi on päätynyt omituiseen tilanteeseen. Hän on kiristänyt varakkaalta Henry Aaltokoskelta rahaa uhkaamalla paljastaa tämän homoseksuaaliset taipumukset ja öiset seikkailut Esplanadinpuistossa. Nyt hän kertoo saaneensa poliisin peräänsä ja pestaa Lilin ja Rikun hankkimaan takaisin kiristyskirjeet.

Erikoinen toimeksianto johdattaa kaksikon matkustamaan lukuisia kertoja raitiovaunulla sillan yli Kulosaareen, missä liikemies Henry Aaltokoski asuu mahtavassa sukutalossaan kahden naimattoman sisarensa ja pyörätuolissa istuvan isoäitinsä Helenan kanssa. Palveluskuntaa tuntuu olevan myös runsaasti, mutta ainakin silmämääräisesti näyttää siltä, ettei puutarhuri ole tehtäviensä tasalla. Hienon talon puutarha on retuperällä.

Lili tutustuu Aaltokoskien palvelustyttönä työskentelevään Eeviin ja Riku neiti Aaltokoskiin, jotka kutsuvat Loimolat tuota pikaa seurapiirijuhliinsa. Oivallinen tilaisuus selvittää, missä Henry Aaltokoski säilyttää kirjeenvaihtoaan! Hiiviskellessään juhlien varjolla talon asukkaiden yksityistiloissa Lilille selviää, että Eevi on kadonnut pari yötä takaperin yllään vain yöasunsa. Kaksikko päättää kertoa huolensa Eevin kohtalosta Aaltokoskien juhlissakin mukana olleelle komealle komisario Huhdalle.

Loimolat ja Huhta päätyvät lopulta tekemään yhteistyötä, kun Aaltokoskien sotkuisen puutarhan perältä löytyy ikävä yllätys. Lili on ollut enemmän kuin oikeassa ajatellessaan, että kaikilla on salaisuuksia. Kulosaaren huviloiden asukkailla niitä tuntuu olevan kosolti, ja jokin niistä on niin tulenarka, etteivät ihmishenget ole sen suojelemiseksi liian arvokkaita.

Laura Anderssonin esikoisteos Kuolema Kulosaaressa aloittaa uuden Lili Loimola ratkaisee -dekkarisarjan, kuten nykyään ilmeisesti miltei kaikki esikoisdekkarit. Andersson esitellään kustantajan sivuilla kirja-alan ammattilaiseksi ja Agatha Christien arvoitusdekkarien ystäväksi.

Kuolema Kulosaaressa on tuhti yli 400-sivuinen esikoisdekkari, ja tyyliltään se on nostalginen leppoisaa cozy mystery -linjaa edustava teos. Mukavaa lisäkierrettä tarinaan tulee vahvasta queer-otteesta. Lili suhtautuu myötämielisen ymmärtävästi puolisonsa suuntautumiseen ja kauhistelee olosuhteita, joissa homojen on etsittävä kaltaistaan seuraa poliisia ja väkivaltaa jatkuvasti peläten. Lili taas edustaa vahvasti emansipoitunutta ja omasta urasta haaveilevaa naistyyppiä, jonka eteen viskotaan jatkuvasti erilaisia esteitä ja ennakkoluuloja.

Pisteet siis ehdottomasti oivallisesti rakennetusta kiinnostavasta päähenkilökaksikosta, joista Lilin osuus minäkertojana on selvästi dominoivampi. Myös Riku pääsee välillä ääneen kertomaan tapahtumista omasta näkökulmastaan, mutta harvemmin kuin Lili.

Ajankuva on samaten onnistunutta, vaikka esimerkiksi ajan poliittisesti kireät tunnelmat jäävät lähinnä parin satunnaisen maininnan varaan. Välillä tuntuu, että sodasta on kirjan henkilöiden mielestä kulunut runsaastikin aikaa ainakin sen perusteella, miten sotavuosiin viitataan menneenä aikana. Tapahtuma-ajankohta on joka tapauksessa valittu myös hyvin.

Juonessa on muutamia pahastikin onnahtavia kohtia, kuten jo alkuasetelman kiristäjän avunpyyntö antaa aavistaa, mutta jos ei takerru liikaa epäloogisiin ja epäuskottaviin yksityiskohtiin, kokonaisuus on mukavan viihdyttävä.

Andersson kirjoittaa sujuvasti ja dialogipainotteisesti liikoja maalailematta. Ruumiita tulee sopivaan tahtiin, jotta lukijan mielenkiinto pysyy pitkän tarinan mittaan vireillä.

Mielelläni palaan Lilin ja Rikun seurassa 1940-luvun jälkivuosien Helsinkiin ratkomaan kiperiä arvoituksia.

Laura Andersson: Kuolema Kulosaaressa
Otava 2022. 415 s.

Ennakkokappale.

Katariina Vuori: Kasvun paikka

 

Valehtelin paljon. Valehtelin saaneeni kasveja ilmaiseksi. Sanoin, että ne olivat minulla vain käymässä, läpikulkumatkalla, että ne olivat oikeasti jonkun toisen. --- Ja niin minä taas lähdin, ja pystyin hengittämään paremmin vasta, kun sain kaupassa jonkun kasvin syliini. Jos jäin sen kanssa kotona kiinni ja jouduin kuulusteltavaksi, valehtelin, että se on uutta erikoissalaattia tai jokin yrtti.

 

Silvia on kotirouva. Hänet vakinaistettiin tehtävään hääpäivänään. Miehellä on hyväpalkkainen työ, ja hän haluaa, että Silvia hoitaa kokopäiväisesti kotia kuten äitikin aina teki. Silvialla on kaksi alakouluikäistä tytärtä, joten kotona ei oikeastaan ole paljoakaan tehtävää, vaikka miehen ohjeiden mukaan leipoa pitääkin joka päivä.

Silvia ei oikein pysty näkemään itselleen tulevaisuutta. Kauppakoulu jäi vuoden jälkeen kesken, mutta perushoitajaopinnot* hän suoritti loppuun, vaikka ei sairaalassa pystykään työskentelemään. Ne hajut, tiedättehän. Opiskelu ja oppiminen ovat aina olleet hänelle vaikeita, eikä tilannetta ole helpottanut äidin kuuluvasti ilmaistu asenne, ettei Silviasta ole mihinkään.

Oma keittiöpsykologin diagnoosini Katariina Vuoren Kasvun paikka -romaanin päähenkilö Silvian tilanteesta on, että hän on turhautunut, vähän ehkä masentunutkin sekä hyvin yksinäinen. Sattuma johdattaa hänet huonekasviharrastuksen pariin, ja hän addiktoituu pahemman kerran. Kasvit tuovat sisältöä hänen päiviinsä, mutta pahimmillaan tilanne on sellainen, että vain kasvit tuntuvat ymmärtävän Silviaa ja tuovat konkreettista lohtua hänen elämäänsä.

Liioittelu on tuttu huumorin keino, ja sitä Vuori hyödyntää perin pohjin tarinassaan. Silvia tosiaankin kokee kaiken mahdollisen, mitä voi kuvitella kunnolla huonekasveihin hurahtaneen kokevan. Hän koukuttuu kasvien ostamiseen niin ruokakauppareissuilla marketeista kuin harrastajien nettikirppiksiltä. Hän ostaa ja myy sekä vaihtaa kaikkea mahdollista pistokkaista suurikokoisiin kasveihin. Posliinikukkiin hän onnistuu kehittämään sellaisen pakkomielteen, että suunnitteilla on jo matka Papua-Uuden-Guinean viidakoihin.

Onnettoman huonosta viherpeukalosta kehittyy lopulta maallikkoasiantuntija, joka onnistuu pelastamaan monia terminaalivaiheen kasvejakin. Vastoinkäymisiä tosin riittää matkan varrelle tuholaisista kasvitauteihin. Harmillisimpia ongelmia ovat kuitenkin kodin rajalliset tilat sekä siellä asuvat muut ihmiset, kuten aviomies, jotka eivät arvosta Silvian antaumuksellista kasviharrastusta. Silvia oppii nopeasti peittelemään hankintojaan kuin paraskin alkoholisti.

Vuori hukuttaa lukijan kasvitietouteen, ja paikoin tuli tunne, että vähän vähempikin olisi riittänyt. Koukutuin kuitenkin seuraamaan Silvian tarinaa. Kuinka pitkälle addiktio menee? Kuinka tuhoisia seurauksia intohimoon heittäytymisestä voi olla? Onko Silvialle tarjolla ulospääsyä tilanteesta? Ja ennen kaikkea, miten käy Silvian avioliitolle? Muuttuuko mikään? Viittaako romaanin nimi Kasvun paikka myös muuhun kuin Silvian viidakoksi muuttuvaan olohuoneeseen?

Oma huonekasviharrastuneisuuteni on hyvin vaatimatonta. Silti pystyin eläytymään Silvian hurahdukseen ja myös nautin Vuoren mielettömästä tietomäärästä, joka kirjan sivuilta tursuaa. Voin vain kuvitella, miten paljon tästä tarinasta saa irti sellainen lukija, joka tietää alasta minua enemmän. Joku varoitteli, että tämä saattaa sytyttää myös lukijassa himon haalia heikkopäisenä kasveja, mutta ainakaan toistaiseksi sellaista en itsessäni tunnista. Keskityn edelleen kirjojen haalintaan.

Siihen liittyen huomasinkin vasta nyt, että Katariina Vuorelta on tänä vuonna ilmestynyt toinenkin teos eli tietokirja Merireitti menneisyyteen – Kun rakastuin kuolleeseen merikapteeniin. Sekin kiinnostaa minua niin paljon, että ostin sen pari viikkoa sitten omaksi.

Katariina Vuori: Kasvun paikka
Otava 2022. 333 s.
Äänikirjan lukija Ella Pyhältö.

Ennakkokappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

*Tästä Silvian perushoitajan koulutuksesta ja pätevyydestä puhutaan useaan otteeseen, ja se särähti, koska perushoitajakoulutus päättyi Suomessa v. 1993. Silvia ei kuitenkaan ole minun mielestäni sen ikäinen, että hän olisi sen ehtinyt käydä, vaan hänen pitäisi olla koulutukseltaan lähihoitaja. No, kaikenlaiseen sitä tarrautuu.

Antti Leikas: Tonttu - Valot sammuvat

 

James Bondin ja muiden supersankareiden tehtävä on yleensä pelastaa maailma. Kirjailija Antti Leikkaan tehtävä on pelastaa universumi. Siitä on nimittäin kysymys Antti Leikkaan romaanissa Tonttu – Valot sammuvat.

Nimitin Leikkaan edellistä teosta Tonttu – Matka pimeyteen tonttutrilleriksi, jossa on mukana myös scifi-aineksia. Tonttu – Valot sammuvat on tukevaa tonttuscifiä fantasiamausteilla.

On kulunut vuosia kirjailija Antti Leikkaan, tonttu Koposen ja kumppaneiden edellisestä seikkailusta. Tontuista ei ole kuulunut mitään pitkiin aikoihin. Leikas yrittää kirjoittaa uutta romaania, mutta työ ei ota sujuakseen. Edes runojen kirjoittaminen ei onnistu. Työhuoneen sohvasta muodostuu hänen tärkein työvälineensä, sillä kun on mukava ottaa päivätorkut. Miksi tontut ovat kääntäneet hänelle selkänsä, kun avulle olisi kipeästi tarvetta?

Samaan aikaan universumin rakenne on järkkymässä. Muutos on pantu jo merkille Gran Sasson tutkimuskeskuksessa ja Cernissä. Hiukkastutkijat ovat ymmällään. Ongelmia on havaittu myös tonttujen keskuudessa. Ilmeisesti yksi neljästä tuhannesta tontusta on kadonnut. Kuka ja miksi, se pitää selvittää. Sekä fyysikko Simo Aholahti että tonttu Koponen muistavat kirjailija Antti Leikkaan ja päättävät kääntyä hänen puoleensa.

Niinpä kirjailija Leikas huomaa taas olevansa matkalla kohti Keski-Eurooppaa. Vaimo ei ole kirjailijan yllättävästä matkasta iloinen, sillä juhannukseen on vain pari päivää ja juhannuspäivänä kirjailijan on syytä olla paikalla kuuntelemassa pariskunnan lasten kuoroesitystä. Aikaa universumin pelastamiseen on todellakin niukalti!

Universumi on siis hajoamassa. Miten se voidaan pelastaa? Suunnitelman punomiseen tarvitaan maailman johtavien fyysikoiden, kirjailija Antti Leikkaan ja tonttujen saumatonta yhteistyötä. Lennokas suunnitelma syntyykin kuin ihmeen kaupalla, ja koska vaihtoehdot ovat vähissä, se päätetään saman tien myös toteuttaa. Päätöksellä on ainakin Leikkaan kannalta yllättäviä seurauksia, sillä hän pääsee muun muassa vielä kerran keskustelemaan edesmenneen isänsä kanssa.

Romaanihenkilö kirjailija Antti Leikas ei ole fyysikko eikä edes paljoa enää muista kouluaikojen matematiikan tai fysiikan oppituntien sisällöstä (ja kouluaikojen laiskottelu alkaa häntä totisesti kaduttaa!). Lukijankaan ei tarvitse olla sen paremmin perillä tieteestä, vaikka tarina pursuaa kvanttifysiikan ja vastaavan korkealentoisen tieteen sanastoa ja teorioita.

Ei lopulta haittaa mitään, että paljon pyyhkii yli hilseen eikä todellakaan tiedä, mikä lopulta on kirjailijan luomaa fantasiaa ja mikä tiedettä. Siinä oikeastaan onkin kirjan hulvaton juju. Tosin epäilen, että fysiikkaa minua paremmin ymmärtäville kirjasta aukeaa vielä tasoja, jotka jäävät minulta tavoittamatta. Hyväksyn sen mutinoitta.

Tonttu – Valot sammuvat on siis itsenäistä jatkoa Leikkaan edelliselle romaanille Tonttu – Matka pimeyteen. Itsenäisyys on tällä kertaa ihan todellista, eli ei haittaa oikeastaan mitenkään, vaikka ei olisi aiempaa osaa lukenut ennen tähän kakkososaan tarttumista. Ykkösosan voi mainiosti lukea myös tämän jälkeen. Suosittelen kumpaakin lämpimästi!

Antti Leikas: Tonttu – Valot sammuvat
Siltala 2022. 367 s.
Äänikirjan lukija Aku Laitinen.

Painettu kirja saatu kustantajalta, äänikirja itse maksetusta kuunteluaikapalvelusta.