Keski-ikäinen erityisopettaja, jota kutsutaan Hanna
Arvelan romaanissa Ihmeperhe vain mieheksi tai opettajaksi, ottaa
vastaan vain määräaikaisia opettajanpestejä. Yleensä hän aloittaa työt jossakin
koulussa muutamaa viikkoa ennen syyslomaa ja nostaa palkkaa seuraavan heinäkuun
loppuun asti. Lokakuun alussa erityisluokkien oppilaitten opettajaa ylityöllistävät
HOJKSit on yleensä jo päivitetty ja huoltajapalaverit pidetty.
Vajaa lukuvuosi per koulu on osoittautunut hyväksi
systeemiksi, sillä siinä ajassa ei vielä ehdi liikaa kiintyä kehenkään tai tottua
mihinkään, vaan voi vain ottaa työn työnä. Sitoutuminen ei ole hyväksi, sen
mies on elämänsä varrella karvaasti kokenut.
Mies päätyy pääkaupunkiseudulla sijaitsevan Saarivuoren
peruskoulun erityisluokan 4-5F sijaisopettajaksi. Lähiö on ankea, eikä koulu
ole sen kummempi. Kymmenen oppilaan pienryhmä on koulussaan pahamaineinen,
eivätkä sijaisopettajat ole viihtyneet pesteissään yleensä paria viikkoa
pidempään. Niinpä mies alkaa nopeasti kuulla olevansa poikkeus työskenneltyään
niin pitkään kyseisen luokan kanssa.
Pienryhmän oppilaat ovat pääosin maahanmuuttajataustaisia
poikia. Kansallisuuksien ja kielten kirjo on iloisen laaja, samoin erilaisten
diagnoosien, oppimisvaikeuksien ja rankkojen sosiaalisten ongelmien. Jonkinlaisena
kirsikkana kakussa on Keisha, neljäsluokkalainen pieni tyttö, jonka paikka
olisi oikeasti kehitysvamman takia erityiskoulussa mutta joka jonkin
hallinnollisen mokan takia on ’unohtunut’ Saarivuoreen.
Prologin takia lukija tietää, että edessä on vielä kaikkien
opettajien painajainen, eli yksi hänen oppilaistaan menehtyy joululomalla.
Tilanteeseen johtava kehityskulkua seurataan erityisluokan syyslukukauden
lomassa pieninä välähdyksinä.
Luokan koossa pitävä voima on virolaistaustainen keski-ikäinen
koulunkäynninohjaaja Marge, joka osallistuu aktiivisesti oppitunteihin, tuntee
oppilaat, heidän taustansa sekä koulun rutiinit kuin omat taskunsa.
Liioittelematta voi sanoa, että monelle luokan pojista Marge on elämän tärkein
ihminen, ja sen he myös monin pienin tavoin osoittavat, vaikka aina ei ihan
putkeen menekään.
Hanna Arvela on itsekin toiminut erityisluokkien
sijaisopettajana, mikä tosiaan huokuu romaanista monin tavoin. Arvela
valitettavan hyvin tietää, mistä kirjoittaa. Siksi tartuin kirjaan hieman
epäröiden. Haluanko tosiaan sukeltaa vielä vapaa-aikananikin tähän surkeuteen,
jota suomalaisessa koulumaailmassa luoja paratkoon myös kosolti riittää? Miksi
kiusaan itseäni lukemalla suomalaisen perusopetuksen ja työelämän ankeudesta,
epätoivosta ja kurjuudesta, joiden parissa saan painia riittämiin työssäni?
Kaunokirjallisuuden tehokeinovalikoimaan kuuluu liioittelu,
ja varmasti Arvelakin on sitä käyttänyt Saarivuoren lähiötä ja peruskoulua
rakentaessaan. Valitettavasti todellisuus on kuitenkin pahimmillaan näissäkin
asioissa niin tyrmäävää, ettei kuvaus tunnu liioitellulta kuin satunnaisesti. Eikä
se koulumaailman arkeen sisältä päin tutustuneita välttämättä juuri naurata,
korkeintaan surumielisesti ja kyynelten läpi.
Mutta jokin velhontaito Arvelalla kuitenkin on hallussaan,
sillä nopeasti huomasinkin viihtyväni erityisluokan kaoottisessa arjessa, jossa
opettajaparka yrittää luovia kriisistä toiseen. Ilman Margea siitä ei olisi
tullut mitään, mikä tunnustettakoon nyt tässäkin. Minulle kävi kuin huomaamatta
samoin kuin miesopettajalle. Aloin kaikesta huolimatta kiintyä oppilaisiin ja
toivoa heille jotain valopilkkua elämään. Muutakin kuin sitä, että ruokalassa
on tarjolla kalapuikkoja. Prologin takia kovin suurelle toiveikkuudelle ei
kuitenkaan ollut perustetta.
Arvelan kuvaus koulumaailman ja työelämän kipupisteistä on
siis valitettavan realistista, mutta hänen kuvaamansa 10–12-vuotiaat oppilaat
pystyvät parhaimmillaan hyvin kypsäänkin keskusteluun syvällisistä teemoista. Oma
kokemuksenikin tosin tukee tätä, sillä tiedän toki lasten keskinäisten erojen
voivan olla melkoisia. Ikä ei tosiaan kerro läheskään kaikkea silloinkaan, kun
kyse on alakouluikäisestä lapsesta. Joka tapauksessa erityisluokan kaoottinen
arki rytmittyy poikkeuksellisen usein hyvillä oppilaiden ja Margen kanssa
käydyillä keskusteluilla.
Toimivaksi ratkaisuksi osoittautui mielestäni romaani aikajänteen
suhteellinen lyhyys eli syksystä jouluun. Tarina ei jakaudu perinteisesti
luvuiksi vaan jaksot on otsikoitu lauluiksi ja jokaisen nimenä on sitaatti
jostakin oikeasta laulusta. Kirjan takaosasta löytyy luettelo siteeratuista
kappaleista, joten tarinalla on oma soittolistansa, jos niin haluaa. Kuuntelin
kirjan äänikirjana, joten tämä yksityiskohta alkoi kunnolla hahmottua vasta
kirjan loppupuolella.
Hanna Arvela: Ihmeperhe
Tammi 2022. 303 s.
Äänikirjan lukija Ilkka Villi.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti