S. J. Bennett: Windsorin solmu

 

Sain vuosi sitten ennakkokappaleen S. J. Bennettin dekkarista Windsorin solmu. Pikaisella tutkiskelulla selvisi, että kirjassa rikoksia ratkaisee Englannin kuningatar Elisabet II ja että kyseessä on Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan aloitusosa. Kannessa vielä kerrotaan, että ”Miss Marple kohtaa The Crown -sarjan.”

Olen ollut vuosikymmeniä neiti Marplen ystävä ja The Crown on yksi kaikkien aikojen suosikki-tv-sarjoistani, mutta silti (tai juuri siksi?) kirjan idea lähinnä epäilytti. Kuningatar Elisabet tutkimassa murhia? Kaikkea kanssa.

Olen kesän alkuviikkoina yrittänyt vielä vajentaa viimevuotisten lukematta jääneiden dekkareiden pinoja, ja sieltä käteen osui taas Windsorin solmukin. Jostain syystä päätin kuitenkin kokeilla tätäkin, sillä en ainakaan muistanut törmänneeni mihinkään kovin negatiivisiin kommentteihin kirjasta tai sarjasta. Onneksi tartuin! Ihastuin tähän leppeään ja lempeän huumorin sävyttämään dekkariin lopulta ikihyviksi. Jatko-osa ilmestyy suomeksi onneksi aivan tuota pikaa.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 2016 kevääseen, jolloin kuningatar Elisabet täytti 90 vuotta. Miljöönä on lähinnä Windsorin linna, mutta myös Buckinghamin palatsissa ollaan jonkin verran. Windsorin linnassa on pääsiäisen jälkeen järjestetty epämuodollinen illallinen prinssi Charlesin toiveesta, ja kutsuvieraslistalla on muun muassa venäläinen oligarkki Juri Peyrovski kauniine vaimoineen. Illan viihteestä vastaavat Peyrovskin toiveesta nuori venäläistaustainen pianisti Brodsky sekä kaksi balettitanssijatarta. Vieraslistalla ovat lisäksi muun muassa Sir David Attenborough sekä Canterburyn piispa.

Nuori salskea Brodsky on paitsi taitava pianisti myös hurmaava seuramies ja upea tanssija. Sitä ei kiellä edes Elisabet, joka itselleenkin yllätykseksi suostui nuorukaisen kanssa pyörähtelemään tanssilattialle. Aikaisen vetäytymisensä takia kuningatar ei kuitenkaan enää ollut näkemässä tulikuumaa tangoa, johon Brodsky vei miltei kuusikymppisen arkkitehdin. Aamulla Brodsky löytyy linnan pienestä ullakkohuoneesta hirttäytyneenä oman kylpytakkinsa vyöhön jalassaan naisten alushousut.

Tapaus järkyttää myös kuningatarta, joka kokee olevansa vastuussa ihmisistä, jotka majoittuvat hänen kattonsa alla. Kun vielä käy ilmi, ettei nuorukaisella ollut juuri omaisia, tuntee Elisabet syvää myötätuntoa tätä kohtaan. Hyvin nopeasti käy myös ilmi, ettei kyseessä sittenkään ole seksileikkien päättyminen onnettomuuteen, vaan kyseessä on lavastus. Brodsky on tapettu ja aseteltu sitten irvokkaasti näytille. Tilanne on kuumottava. Mitään ei saa tihkua medialle, mutta syyllinen on löydettävä. Voisiko se olla joku linnan omasta väestä?!

Kuningatar Elisabetilla on vuosikymmenten kokemus erilaisten arvoitusten ratkaisemisesta. Hänellä on käytössään uskollisia alaisia, jotka hoitavat käytännön tutkimukset hänen pyynnöstään, ja kun asiat alkavat selvitä, kuningatar ohjailee virallisia tutkimuksia haluamaansa suuntaan. Poliisit ja virkamiehet kuvittelevat itse hoitaneensa hommat, ja kuningatar voi myhäillä ovelasti ja tyytyväisenä taustalla.

Samaa menetelmää Elisabet käyttää tälläkin kertaa. Tutkintaa hoitavat niin MI5 kuin poliisikin, mutta niiden pääteoria liittyy Putiniin, jonka arvellaan olevan murhan takana. Teoria on toki kiinnostava, mutta ei Elisabetin mielestä kuitenkaan oikea. Niinpä hän värvää uuden apulaisyksityissihteerinsä Rozie Oshodin tekemään salaisia tiedusteluja puolestaan. Niin salaisia, että Rozien on salattava ne omalta esimieheltään eli kuningattaren yksityissihteeri Sir Simonilta.

Rozie kuitenkin on sopiva valinta tehtävään, sillä hän on Afganistanin sodan veteraani sekä luonut lyhyen mutta loistavan uran pankkiirina. Rozien lisäksi kuningatar tarvitsee apua vanhalta ystävältään, jo eläköityneeltä poliisilta Billy MacLachlanilta. Kumpikin on ehdottoman uskollinen kuningattarelleen. Rozie on kaikin tavoin ehdottoman virkistävä dekkarihenkilö, ja tykästyin häneen kovasti. Toivottavasti hän jatkaa hänen majesteettinsa palveluksessa.

Juoni on riemastuttavan monimutkainen ja koukeroinen, eivätkä poliisi ja MI5 tahdo millään päästä eteenpäin, ei, vaikka lisää ruumiitakin tulee. Eniten kuitenkin pidin siitä, miten lempeän rakastavasti Bennett kuvaa hänen majesteettiaan ja tämän arkea. Samalla se herätti mielessä kyllä kysymyksiä. Elisabet II on edelleen elossa, mutta hänestä ja hovin muistakin jäsenistä on kirjoitettu fiktiota ja tehty elokuvia sekä tv-sarjoja. En ota kantaa asian moraaliseen puoleen, vaikka sekin on kiinnostava. Mutta mielenkiintoista on, miten etäännyttävää monarkian julkisuus oikein on. Tuntuu, kuin tuntisin Elisabetin ja hänen elämänsä hyvinkin. On muistutettava itseään, että tunne perustuu pelkästään fiktiivisiin tarinoihin.

The Crownin uusia jaksoja joutuu edelleen odottelemaan, mutta Hänen majesteettinsa tutkimuksia -sarjan toinen suomennos Kolme koiraa haudattuna ilmestyy ihan tuota pikaa. Sen kylkeen pitää valmistaa Elisabetin suosikkiaperitiivi:

1 osa Gordon’s Giniä
2 osaa Dubonnet’a
sitruunaviipale
2 palaa jäätä

S. J. Bennett: Windsorin solmu (The Windsor Knot)
Suom. Kaisa Haatanen.
WSOY 2021. 249 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.

Ennakkokappale.

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa

 

Timo Saarron Leo Waara -trilogia sijoittuu vuoden 1917 lopusta noin puoliväliin vuotta 1918. Miljöönä on Helsinki, joka toimii Suomen itsenäistymisen ja kansalaissodan käänteiden näyttämönä. Näissä kuohuissa miliisi Leo Waara ratkoo rikoksia. Saarto sai trilogian ensimmäisestä osasta Kuoleman kuukausi Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2018. Sarjan osat ilmestyivät siis melko tarkkaan sata vuotta myöhemmin kuin niissä kerrotut historialliset tapahtumat tapahtuivat.

Viime vuonna ilmestynyt historiallinen dekkari Pimenevässä kaupungissa on eräänlainen Leo Waara -sarjan spin off, sillä se sijoittuu yli kaksikymmentä vuotta myöhempään aikaan eli vuoden 1939 syksyyn talvisodan kynnykselle. Päähenkilökin on vaihtunut, sillä nyt rikoksia ratkoo etsivä Albert Vaara eli Alppu, kuten hänen äitinsä miestä edelleen kutsuu. Albert on sama poika, joka Kuoleman kuukaudessa löytää kirjan alussa ruumiin. Rikosta tutkinut Leo Waara on sittemmin avioitunut Albertin äidin Bettyn kanssa ja on siis Albertin isäpuoli.

Albert päätyy tutkimaan töölöläisen varakkaan perheen tyttären tekemää tappoa. Helena Leppänen on kalauttanut itseään häirinneen miehen kynttilänjalalla hengiltä perheen kellarikomerossa. Suojellakseen tytärtään Paavo Leppänen lähettää Helenan toipumaan järkytyksestään Kammion mielisairaalaan ennen kuin poliisi ehtii puhuttaa häntä. Kun Albert Vaara lopulta pääsee juttusille Helenan kanssa, alkaa tapauksesta paljastua monenlaisia kummallisia yksityiskohtia.

Helenaa on häiritty jo aikaisemminkin. Tapaukseen liittyy makaaberi tarina. Leppästen talon edestä on tietöiden yhteydessä löytynyt kadun alle haudattu vainaja ruumisarkkuineen päivineen. Näkyä ihmettelemään mennyttä Helenaa on lähestynyt sekavalta vaikuttanut vanha nainen, joka on vannonut, että murha kyllä kostetaan. Kenen ruumis oli, miksi vanha nainen uhkaili juuri Helenaa ja mistä murhasta hän puhui? Miksi vuosikymmeniä vanha arkku löytyi kadun alta?

Samaan aikaan kun kansakunta ja sen pääkaupunki alkavat yhä kiihtyvään tahtiin valmistautua koko ajan väistämättömämmältä vaikuttavaan sotaan, Albert kaivelee Helena Leppäsen tapausta. Yllättäen apua tulee Betty-äidiltä, joka alkaa kysellä salaperäiseen ruumisarkkuun ja vainajaan liittyviä tietoja vanhojen suhteidensa avulla.

Tutkinta saa yhä karmivampia käänteitä. Saarto on kirjoittanut hyytäviä kohtauksia niin mielisairaalaan kuin ruumishuoneellekin. Kun Leo pääsee Helenan kimppuun hyökänneen miehen ja tämän rikostoverin jäljille, alkavat tapahtumat vyöryä melkoisella vauhdilla, eikä sen paremmin Helenan kuin Albertinkaan henki ole kovin kallista valuuttaa.

Pimenevässä kaupungissa on yhtä huolellista ja kiinnostavaa ajankuvausta kuin Saarron aiemmassakin tuotannossa. Albert Vaaran punaisehko menneisyys on haitannut hänen poliisinuraansa, mutta nyt sodan kynnyksellä ääni esimiesten kellossa on selvästi muuttunut. Juoni on punottu monisäikeiseksi, ja osassa säikeitä on ripaus mystistä juonnetta. Mitään yliluonnolliseen liittyvää ratkaisua ei kuitenkaan tarvitse pelätä, vaan kaikki arvoitukset ja kysymykset saavat lopulta varsin arkiset ja loogiset ratkaisunsa.

Mukavaa oli tavata pitkästä aikaa tuttuja henkilöitä, erityisesti Bettyä ja Leoa, joiden elämä tulee muuttumaan jälleen ankarampaan suuntaan sodan syttyessä. Albertkin vaikuttaa oikein miellyttävältä poliisietsivältä, jonka tapaisin mielelläni vielä uudelleenkin.

***
Minua valistettiin, että itse asiassa Albert Vaara on Timo Saarron kahden ensimmäisen dekkarin eli Vaiteliaan pojan (Karisto, 2011) ja Vesimiehen ajan (Karisto, 2015) päähenkilö. Niistä olen jälkimmäisen lukenutkin, mutta en ole ennen yhteyttä tajunnut!

Timo Saarto: Pimenevässä kaupungissa
Karisto 2021. 239 s.
Kansi Mika Kettunen.
Äänikirjan lukija Antti Virmavirta.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Leo Waara -sarja:

Kuoleman kuukausi
Kevään varjo
Kivikalmisto

Pekka Hyyti: Tuonen morsian

 

Kirjatulvan keskellä kroolaileva kirjabloggaaja havahtui jälleen kerran siihen, että syksyn kirjauutuudet ovat pian täällä, ja viimevuotistenkin kirjojen pinot ovat edelleen syyttävän korkeat. Dekkaristi Pekka Hyytin historiallinen rikospoliisi Voitto Karhusta ja reportteri Ina Djurlingista kertova sarja saa viidennen osansa syyskuussa, kun Omantunnon kysymys ilmestyy. Sitä esitellään kustantamo Myllylahden sivuilla näin:

”Talvisodan kynnykselle sijoittuva jännitysromaani rikostutkinnasta, jota kuormittaa niin poikkeusolot kuin huoli rintamalle lähteneiden kohtalosta. Elävän ajankuvan mestari Pekka Hyyti puhuttelee lukijaa komisario Voitto Karhun ja hänen kipakan toimittajavaimonsa Inan silmin, mutta antaa äänen myös monelle muulle isänmaamme puolustajalle – tai viholliselle.”

Minulla oli vielä viime vuonna ilmestynyt neljäs osa Tuonen morsiankin lukematta, mutta onneksi tuli tarttuneeksi siihen nyt. Kirjailija on tuon esittelyn perusteella päättänyt tehdä aikahypyn sarjassaan ja loikata miltei koko 1930-luvun yli. Tuonen morsian nimittäin sijoittuu vuoden 1930 syyspuolelle, ja kuten näkyy, Omantunnon kysymyksessä ollaankin sitten jo vuodessa 1939.

Hyytin sarjan kirjat ovat rikostapausten osalta yksittäisiä kirjoja, mutta päähenkilöiden eli Voiton ja Inan elämää seurataan kronologisesti ja varsin tiiviisti. Jos siis haluaa seurata sitä juonilankaa aikajärjestyksessä, kannattaa aloittaa sarja alusta. Mutta jos ei siitä niin piittaa, kirjat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.

Tuonen morsian alkaa murhaavan tehokkaasti! Lyhyessä prologissa kuvataan mystinen murha, joka saa tarinan mittaan selityksensä. Varsinainen tarina käynnistyy kolmella suunnalla. Kalle ja Jussi käyvät pitkästä aikaa metsään kätkemällään pontikkapannulla, mutta heitä odottaa paikalla karmaiseva yllätys: laavun pressun alle on kätketty naisen torso, mätänevä raajaton ja päätön ruumis. Toisaalla nuorukaiset Mara ja Pena murtautuvat Amurissa sijaitsevaan kauppaan. Ryöstöretki päättyy surullisesti, sillä kauppias herää meteliin ja päätyy ammutuksi oman liikkeensä takahuoneeseen.

Kolmas tapaus on jos mahdollista vieläkin dramaattisempi, sillä Inan ja Voiton hääjuhla päättyy siihen, että rikostarkastaja Kuusniemeä ammutaan kohtalokkain seurauksin. On epäselvää, oliko Kuusniemi varsinainen kohde, vai oliko salaperäisen ampujan tarkoitus päästää hengiltä tuore rouva Karhu.

Tilanne on kaoottinen. Poliisiorganisaatiota on kohdannut murhenäytelmä, mutta kaupungissa on ratkaisematta koko joukko vakavia rikoksia. Juuri ylikonstaapelikurssinsa läpäissyt Voitto Karhu nimitetään suoraan omista häistään esimiehensä Kuusniemen tuuraajaksi selvittämään tilannetta. Tuore avioliitto saa kohtalaisen karun alun.

Kaikki eivät poliisissa katso Voiton urakehitystä hyvällä, vaan joku heittää kapuloita kokemattoman ylikonstaapelin rattaisiin minkä ehtii. Rikosten selvittely kuitenkin etenee, ja samalla yhä useammin alkaa keskusteluissa vilahdella salaperäisen leskirouva Aleksandra Berglundin nimi. Rouva pitää palatsimaisessa talossaan orpokotia, mutta muuten hänestä ei paljoa tiedetä. Leskeä huomattavasti vanhemman aviomiehen kuolemasta liikkuu epämääräisiä huhuja. Mistä lumoavan kaunis nainen on tullut ja mitä talon korkean aidan takana oikein tapahtuu?

Hyyti on punonut tarinaan oivallisen kutkuttavan juonen, jossa on jännittäviä ja arvoituksellisia käänteitä riittämiin. Karhu saa lyödä kaiken osaamisensa peliin, eikä Inakaan malta olla tekemättä omia uskaliaita tutkimuksiaan. Henkilökuvaus on onnistunutta, ja huomaan pitäväni kirja kirjalta enemmän niin Voitto Karhusta kuin Ina Djurlingistakin.

Myös vuoden 1930 Tampere, Suomi ja Inan työn takia vähän Eurooppakin on kuvattu elävästi ja uskottavasti. Lopputulos on vaatinut todennäköisesti hurjan määrän taustatyötä ja sen sulattelua. Lukija kiittää tästä työstä lämpimästi ja nauttii antaumuksella. Rikostutkintaa on mielenkiintoista seurata, samoin Inan toimittajantyötä. Kerrassaan oivallinen historiallinen jännitysromaani!

Pekka Hyyti: Tuonen morsian
Myllylahti 2021. 373 s.
Äänikirja Saga Egmont, lukija Jari Nissinen.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

 

Tavoitteenani on tänä vuonna lukea ja esitellä erityisesti esikoisdekkareita ja uusien dekkarisarjojen aloitusosia. Esikoidekkarisarjaan sujahtaa pienehkön Enostone kustannuksen esikoiskirjailija Miia Laineen dekkari Kuolema ei lomaile. Sen esittely juhannusviikolla on erinomaisen sopivaa, sillä tarinan alussa helteisen juhannuspäivän aamuna mökkilaiturin vierestä löytyy ruumis.

Ruumis kuuluu 51-vuotiaalle Henri Ahmasuolle, ja mökki Kielo Wash -nimisen yrityksen varakkaalle omistajaperheelle ja sitä emännöi kuusikymppinen leski Helena Karvia, Ahmasuon tuore morsian. Henri Ahmasuota on lyöty astalolla päähän, ja sitten ruumis on pudotettu rantaveteen.

Epäiltyjä ovat tietysti morsian Helena Karvia, jonka selkä on omituisesti kipeytynyt yön aikana, Helenan poika Patrik, joka on riidellyt iltayöstä tulevan isäpuolensa kanssa raha-asioista, ja Patrikin vaimo Hanna, jonka rakennekynnen palanen löytyy laiturinraosta ja jonka myös on aattona nähty kiistelevän Henri Ahmasuon kanssa.

Lisäksi mahdollisia tekijöitä ovat kuvataiteilija Anneli, Helenan paras ystävä, joka on ollut mukana juhannusta viettämässä mökillä, sekä Helenan esoteerisuuteen taipuva tytär Lisa, joka on yllättäen palannut Intiasta Suomeen jo aattona.

Tätä kimuranttia rikosta ryhtyvät ratkaisemaan dekkarin päähenkilö entinen poliisi, nykyinen yksityisetsivä Emilia sekä tämän entinen työtoveri Sami. Emilia palkataan avustamaan poliisia, koska keskikesällä resurssipula painaa ja Emilia nyt on muutenkin sopiva entiseen työyksikköönsä. Kokonaisuuden kannalta on kyllä lopulta aivan sama, onko Emilia mukana yrittäjänä vai poliisina, sillä alkuvalmistelujen jälkeen asiaan ei enää sen kummemmin kiinnitetä huomiota.

Emilia on siis päähenkilö, ja hänen näkökulmastaan tapahtumia kuvataan eniten. Välistä kuvakulma siirtyy muun muassa Samiin, Helenaan, Hannaan ja Anneliin, mutta murhaajan päänsisäistä monologia ei tällä kertaa tarjoilla.

Murhajuoni ei lopulta ole kovin monimutkainen, ja käteen jää vähän sellainen vaikutelma, että tarinaa on sen vuoksi lihotettu monenlaisella aineksella. Osa niistä on henkilökuvauksen kannalta kiinnostavaa ja tärkeääkin, kuten Emilian irtisanoutumisen taustat, mutta paikoin tuntuu, että on vain lähdetty selittämään jotain ilmiötä sen osuessa kohdalle. Unientulkinnat ja Kielo Washin tuotantoperiaatteet nyt vaikka esimerkkeinä.

Hieman moitin myös teoksen viimeistelemättömyyttä. Valmiissa tekstissä on turhan monta oikeakielisyys- tai painovirhettä, jotka olisi kannattanut vielä siivota pois, samoin henkilöiden nimet sekaantuvat muutamaan otteeseen, esimerkiksi Anneli onkin yhtäkkiä Helena ja seuraavassa virkkeessä taas Anneli.

Myös taitto on paikoin raskas. Dekkarissa kannattaisi suosia lyhempiä kappaleita, sillä ainakin minusta kovin pitkät, miltei sivun mittaiset yhtenäiset tekstijaksot ovat jotenkin raskaslukuisia. Dialogi kulkee mukavasti ja osaltaan keventää vaikutelmaa. Kieli on kuvailevaa, paikoin tarkoitushakuisen tuntuisen erikoista: ”-- päivä laski luomiaan salamoiden välkkeessä” -tyyppiset kielikuvat lähinnä kohauttavat kulmia.

Kuolema ei lomaile on kepeähkö ihmissuhdepainotteinen arvoitusdekkari, jonka teemoista esimerkiksi romanssihuijausta olisi voinut hyödyntää tehokkaamminkin. Mukava leppoisa välipaladekkari, jossa eivät suolenpätkät lentele. Suosittelen laiturinnokkaan (mutta kannattaa varmistaa selustansa!).

Miia Laine: Kuolema ei lomaile
Enostone Kustannus 2022. 221 s.

Arvostelukappale.

Eppu Nuotio ja Tiina Brännare: Veto

 

Eppu Nuotion ja Tiina Brännaren romaani Veto alkaa räväkästi. Kesken ylellisen syntymäpäiväillallisen Kiti ja Marko naida ryskyttävät Eliten vessassa. Sen jälkeen Kiti torjuu kolmannen kerran Markon kosinnan, nostaa tältä voittamansa vedonlyöntisumman 50 000 euroa käteisenä, nielaisee sim-korttinsa ja ottaa taksin rautatieasemalle.

Kiti on juuri täyttänyt 40 vuotta. Hän on taas sinkku ja edelleen lapseton. Mutta ei enää rahaton! Lopultakin hänellä on varaa ottaa asuntolaina. Ensin on kuitenkin edessä loma Savukoskelta vuokratussa mökissä, kaukana Markosta ja muista Helsingin riesoista.

Kaikki ei kuitenkaan mene ihan Kitin suunnitelmien mukaan. Matkaan alkaa tulla yhä lisää mutkia ja yllätyskäänteitä. Onneksi pohjoisessa on sentään muutama mukavakin ihminen, joihin Kiti voi luottaa. Mutta kuka lopulta petkutti ketä ja miksi?

Vetoon ei kannata tarttua suurta taide-elämystä tai syvällistä kaunokirjallista kokemusta odotellen. Kyse on rehellisestä viihteestä. Sekaan on heitetty reilulla kouralla aineksia ainakin chick-litistä ja dekkareista, ja mausteina on reippaasti emansipoitunutta seksiä, ronskia huumoria, absurdeja käänteitä, odottamattomia ratkaisuja ja päätöntä kohellustakin.

Kun lukijallekin paljastuu, millaisesta vedonlyöntikuviosta Kitin ja Markon välillä oikein on ollut kyse, ei enää kauheasti odota kovin realistisia käänteitä. Silti kaiken sählingin alla on ripaus vakavaakin asiaa hyväksikäytöstä ja valitettavan yleisistä huijauksista.

Eppu Nuotion Ellen Lähde -kevytdekkareiden tai esimerkiksi tuoreimman Leinikkimekon ystäville Veto on kohtalaisesti ronskimpaa menoa, mutta yhden illan juttu tämä on mittansa ja sisältönsäkin puolesta. Välillä sellaiselle on paikkansa.

Eppu Nuotio ja Tiina Brännare: Veto
Otava 2022. 238 s.
Kansi Tuuli Juusela.
Äänikirjan lukija Kirsti Valve.

Arvostelukappale.

Satu Rämö: Hildur

 

Marraskuussa vuonna 1994 kahdeksanvuotias Rósa ja hänen pikkusiskonsa Björk katoavat jäljettömiin Islannin Länsivuonojen alueen Ísafjörðurin kylässä. Tytöt myöhästyvät koulubussista ja päättävät vastoin kaikkia ohjeita ja kieltoja kävellä kotiin. He tietävät, että tekeillä oleva naapurikylään vievä kuusi kilometriä pitkä maantietunneli on jo puhkaistu läpi, joten vaaraa lumimyrskyssä eksymisestä ei olisi.

Vuonna 2019 Rósan ja Björkin isosisko Hildur työskentelee Ísafjörðurin kylässä Länsivuonojen ainoana rikostutkijana. Hän on erikoistunut kadonneita lapsia koskeviin tapauksiin, mutta tekee muiden poliisien tavoin kaikkea mahdollista poliisin työhön kuuluvaa. Kaiken vapaa-aikansa Hildur käyttää urheiluun ja treenaamiseen. Hänen lempilajinsa on surffaus, jota hän harrastaa miltei säällä kuin säällä.

Ísafjörðurin poliisi saa vahvistusta, kun suomalainen Jakob Johanson tulee tekemään työvaihtojaksoaan Islantiin. Jakob on alanvaihtaja, joten hän ei ole ihan poikanen enää, vaikka poliisikokemusta ei vielä paljoa olekaan. Jakobilla on takanaan traumaattinen ero norjalaisesta vaimostaan, joka yrittää kaikin keinoin estää miestä tapaamasta pariskunnan viisivuotiasta poikaa. Jakobin pakkomielle ei ole treenaaminen vaan komeiden villapuseroiden neulominen.

Varsinaiset tapahtumat käynnistyvät, kun kylän laidalla tapahtuu tuhoisa lumivyöry, joka pyyhkäisee matkaansa useita kesämökkejä. Mökeissä ei saa asua talvisaikaan juuri lumivyöryriskin takia, mutta tiedetään, että poliisillekin ikävän tuttu kaveri Jón on uhmannut kieltoa. Jónin mökki on yksi lumivyöryn alle jääneistä. Kun mies sitten saadaan kaivettua esiin, paljastuu karmea rikos.

Islannissa pitkään asunut ekonomi, somevaikuttaja ja kirjailija Satu Rämö debytoi dekkarikirjailijana teoksella nimeltä Hildur. Kyseessä on myös varsin tuttuun tapaan uuden dekkarisarjan aloitus, joten voi olla huoleti lukiessaan: lisää on luvassa!

Selvästikin dekkarigenre on Rämöllä hyvin hallussa, kuten sujuva ja mukaansa tempaava kirjoittamistyylikin. Mukana on monta tuttua dekkarin rakennuspalikkaa ja piirrettä, mutta niitä on myös tohdittu mukavasti raikastaa. Esimerkiksi traumatisoituneet poliisithan ovat jonkinlainen genren kärkiklisee, mutta sekä Hildur että Jakob ovat traumoineen lähinnä sympaattisia, eivät rasittavia. Kumpikin pystyy kanavoimaan tuskansa pääasiassa rakentavasti.

Kovin uutta ei ole sekään, että nykyhetken tutkinta alkaa liipata kovin läheltä tutkivan poliisin eli tässä tapauksessa Hildurin henkilökohtaista elämää. Kadonneiden pikkusiskojen selvittämätön tapaus putkahtelee yhä tiheämpään tahtiin esille. Liittyykö vanha Jón ja hänen kuolemansa jotenkin asiaan? Mitä neljännesvuosisata sitten oikein tapahtui? Siskojen tapahtuma-aikaan Hildur oli kymmenvuotias, joten hänen omat muistikuvansa ovat vääristyneitä.

Tuttua sadoista dekkareista ovat myös tarinan lomaan pujautetut välähdykset murhaajan ajatuksista. Minulle on yhä kasvavassa määrin arvoitus, miksi tämä on niin suosittu rakenteellinen ratkaisu. Hildurissa sillä saavutetaan mielestäni jotain varsinaista ekstraa vain yhdessä kohtaa teoksen keskikohdan tuntumassa. Tosin tämä on jo huomattavasti enemmän kuin lukuisissa muissa lukemissani dekkareissa.

Satu Rämö on julkaissut useita kiinnostavia tietokirjoja Islannista, islantilaisesta elämäntavasta sekä siitä, millaista on elää ulkopuolelta tulleena islantilaisten keskuudessa. Kieltämättä Hildurin parissakin tulee paikoin tunne, että tässä nyt suomalaiselle (tai muulle ei-islantilaiselle) lukijalle selitetään, millaista Islannissa on, miten siellä toimitaan missäkin tilanteessa eri tavalla kuin esimerkiksi Suomessa.

Näppärä keino tuoda tätä puolta esiin on tietysti suomalaisen Jakobin kirjoittaminen tarinaan. Onhan ihan selvä, että ensimmäistä kertaa Islannissa oleva mies on monesti ymmällään uusien ja outojen toimintatapojen ja olosuhteiden edessä. Sen sijaan Hildurin näkökulmasta kerrotuissa kohdissa se ei ihan niin luontevalta aina tunnu. Mutta onhan Islanti kiehtova maa, josta suorastaan janoaa saada lisätietoa. Itsekin myönnän guuglanneeni muun muassa ajoreittiä Ísafjörðurista Reykjavikiin.

Hildurin murhakuvioiden taustalla oleva motiivi on lopulta tyydyttävän islantilainen ja juonikuvio ovela. Kun tämä yhdistetään verrattoman mielenkiintoiseen miljööseen ja miellyttäviin ja kiinnostaviin päähenkilöihin, voi vain tyytyväisenä jäädä odottamaan jatkoa. Tapaan enemmän kuin mielelläni niin Hildurin kuin toivottavasti myös Jakobin uudelleen.

Satu Rämö: Hildur
WSOY 2022. 363 s.
Kansi Ville Laihonen.
Äänikirjan lukija Sanna Majuri.

Arvostelukappale.

Dekkariviikko kirjablogeissa 2022 -yhteenveto

Perinteinen kesäkuun alun #Dekkariviikko kirjablogeissa on tältä vuodelta nyt paketissa.

Lämpimät kiitokset kaikille mukana olleille blogeille ja bloggaajille!

Mukana oli kaikkiaan 27 blogia, osa yhdellä jutulla mutta moni ahkeroi peräti seitsemän juttua eli joka päivälle omansa. Itsekin tavoittelin seitsemää, mutta kaikenlaista muutakin puuhaa tässä on ollut, joten jouduin tyytymään kuuteen juttuun. Ihan hyvänä saavutuksena pidän sitäkin!

Dekkareita totisesti on joka makuun. Sen ainakin huima listamme, jossa esitellään yhteensä 78 eri teosta (joista kymmenen kahteen kertaan), kiistatta osoittaa. Bloggaajat olivat lukeneet ja kuunnelleet dekkareita paitsi suomeksi myös englanniksi, espanjaksi ja ranskaksi. Joukossa on monta aivan tuoretta, jopa vasta viime viikolla ilmestynyttä dekkaria, mutta myös monia klassikoita. Muutama bloggaaja kirjoitti myös yleisempiä dekkariaiheisia juttuja.

Bongaa alta itsellesi kesäluettavaa! Kerro toki kommenteissa, mikä erityisesti kiinnostaa tänä kesänä.

Itse aion jatkaa dekkariteemalla koko kesäkuun loppuun, ja sitten blogi jääkin heinäkuuksi kesätauolle.

Nämä dekkarit esiteltiin kirjablogeissa dekkariviikolla 6.6.-12.6.2022:

Ahonen Markus: Meduusa (WSOY, 2016), Jokken kirjanurkka
Ahonen Markus: Anna pahan kiertää (WSOY, 2021), Kirjarouvan elämää
Alasalmi Päivi: Alamaailman kuningatar (Gummerus, 2022), Kirjasähkökäyrä
Alsterdal, Tove: Juurakko (Aula & Co, 2021), Kirja vieköön!
Andersson Laura: Kuolema Kulosaaressa (Otava, 2022), Kirjakaapin kummitus & Tuulevin lukublogi
Beck Zoë: Minun silmäni näkevät (Kustantamo Huippu, 2022), Kulttuuri kukoistaa & Tuulevin lukublogi
Bell Josephine: Sähköloukku (Gummerus, 1966), Sataa valoa
Buchholz Simone: Verikuu (Kustantamo Huippu, 2020), Jokken kirjanurkka
Börjlind Cilla ja Rolf: Jäätynyt kulta (S&S, 2021), Tarukirja
Christie Agatha: Neiti Pinkertonin salaisuus (WSOY, 2018), Kirjoja ja kikatuksia

Christie Agatha: Eikä yksikään pelastunut (WSOY, 2012), Kirjoja ja kikatuksia
Cleeves Ann: Kulovalkea (Karisto, 2021), Kirsin Book Club
Corsari Willy: Pikajuna pysähtyi (WSOY, 1961), Sataa valoa
Denis Christian: Et si ça vous arrivait?, Jotain syötäväksi kelvotonta
Doyle Arthur Conan: A Study in Scarlet, Jotain syötäväksi kelvotonta
Doyle Arthur Conan: The Sign of the Four, Jotain syötäväksi kelvonta
Engberg Katrine: Isola (Otava, 2022), Kuunnellut äänikirjat
Erlandsson Karin: Kuolonkielot (S&S, 2016),Kirjaimia
Faber Kim, Pedersen Janni: Tierra de invierno, Kirja vieköön!
French Nicci: Perjantai mielessä (BlueMoon, 2022), Tuulevin lukublogi

French Tana: In the Woods, Kirjaluotsi
Frost Anne: (Älä) tule tänne (Lector Kustannus, 2022), Kirsin kirjanurkka
Griffiths Elly: Musta enkeli (Tammi, 2022), Yöpöydän kirjat
Haakana Kari: Välitön uhka (Aula & Co, 2022), Kirjarouvan elämää
Hakkarainen Milka: Maa kauhein isien (Myllylahti, 2022), Kirjarouvan elämää
Halinen Simo: Nainen joka katosi (CrimeTime, 2022), Kirsin kirjanurkka
Heikkilä Akseli: Hiljainen vieras (WSOY, 2022), Kulttuuri kukoistaa
Heinichen Veit: Kuolema odotuslistalla (Kustantamo Huippu, 2021), Tuulevin lukublogi
Helle Eeva: Seitsemän päivää (Kansankirja, 1946), Kirsin kirjanurkka
Hunter Cara: Jäljettömiin (Otava, 2021), Tuulevin lukublogi

Hytönen Ville: Johannes-Andreas (Like, 2022), Kirjasähkökäyrä
Hämeen-Anttila Virpi: Vapauden vahdit (Otava, 2022), Kirsin Book Club
Härkönen Anna-Leena: Rikospaikka (Otava, 2022), Kirjasähkökäyrä
Ihrén Anna: Manttelinperijä (Word Audio Publishing, 2022), Kirja vieköön!
Ilves, J.M: Sorjonen – Loppupeli (Gummerus, 2017), Kirjastoni
Jansson Anna: Varjo kannoillasi (Gummerus, 2022), Kulttuuri kukoistaa
Johnsrud Ingar: Kummitäti (Like, 2022), Kirsin Book Club & Luetut.net
Jokinen Pauli: Jääleinikin kuolema (Myllylahti, 2022), Ja kaikkea muuta & Kirja vieköön!
Jokinen Seppo: Pahasti tehty (CrimeTime, 2022), Kirjarouvan elämää
Jokinen Seppo: Koskinen ja raadonsyöjä (Karisto, 1997, Otava 2019), Luettua ja maistettua

Jokinen Seppo: Koskinen ja siimamies (Karisto, 1996, 2011), Luettua ja maistettua
Jónasson Ragnar: Sumu (Tammi, 2022), Kirjarouvan elämää
Karhu, Miska: Nimeni on Alex (Karisto, 2021), Kirjaimia
Kilpi Marko: Undertaker – Kuolemanpelko (CrimeTime, 2021), Kirjastoni
Kuusela Saija: Vyöry (Tammi, 2022), Kirjaluotsi
Laestadius Ann-Helén: Varkaus (Storytel, 2022), Kirjarouvan elämää
Laine Matti: Kuolemanloukku (Bazar, 2022), Kirsin Book Club
Larsson Åsa: Isien pahat teot (Otava, 2022), Tarukirja & Tuulevin lukublogi
Lehtolainen Leena: Valapatto (Tammi, 2019), Tarukirja
Leon Donna: Pimeillä vesillä (Otava, 2022), Kirsin Book Club

Lowe Katie: Graham Cattonin murha (Gummerus, 2022), Kirjan jos toisenkin & Kirjoja napit korvissa
May Nikki: Wahala, Kirjaimia
Mikkanen Minna: Mustissa vesissä (Reuna, 2022), Kirsin kirjanurkka
Morelli Valentina: Kuolema keskipäivällä (Saga Egmont, 2022), Tuijata
Moström Jonas: Kameleontti (Gummerus, 2021), Kirjasähkökäyrä
Mäki Reijo: Hotel Calfornia (Otava, 2022), Tuijata
Mörttinen Valtteri: Mutta suurin niistä on raha (CrimeTime, 2022), Kirjarouvan elämää
Nyholm, Tuomas: Leijona (Otava, 2017), Kulttuuri kukoistaa
Parker Robert B: Paper Doll, Jotain syötäväksi kelvotonta
Patrakka Anu: Syyllisyyden ranta (Into, 2019),  Kirjaimia

Raevaara Tiina: Sielujen syöveri (Like, 2022), Tuijata
von Rensburg Laure: Ei muita kuin me (Otava, 2022), Kulttuuri kukoistaa
Ropponen Markku: Kuolemanuni (Tammi, 1991), Kirsin kirjanurkka
Rudberg Denise: Kahdeksan askelta pimeässä (Into, 2022), Kuunnellut äänikirjat
Rudberg Denise: Seitsemän syytä kuolla (Into, 2021), Kirsin Book Club
Rämö Satu: Hildur (WSOY, 2022), Kirsin Book Club & Tuijata
Rönnbacka Christian: Henna Björk – Isku (Bazar, 2022), Kupliva maailmani & Kirsin kirjanurkka
Sarenbrant Sofie: Avoimet ovet (WSOY, 2019), Kuunnellut äänikirjat
Sarenbrant Sofie: Suojelusenkeli (WSOY, 2022), Kuunnellut äänikirjat
Sipilä Jarkko: Kahdesti tapettu (CrimeTime, 2022), Kuunnellut äänikirjat

Sjöstrand Veronica: Ángeles muertos, Kirja vieköön!
Sjöstrand Veronica: Sisäpiiri (Word Audio Publishing, 2021), Kirja vieköön!
Sjöwall Maj, Wahlöö Per: Roseanna (Karisto, 1969; WSOY, 2021), Kirsin Book Club
Somppi, Tero: Jengit (Myllylahti, 2022), Kirja vieköön! & Vinkkivitonen
Tenhunen Eeva: Mustat kalat (WSOY, 1964), Sataa valoa
Trigo Xulio Ricardo: El objetivo del crimen, Kirja vieköön!
Wahldén Christina: Älä puhu kuolleista (Minerva Kustannus, 2022), Kirjarouvan elämää & Tuulevin lukublogi
Xiaolong Qiu: Musta sydän (Otava, 2007), Kirjaimia

Yleistä dekkaripohdintaa:

Genrekysymyksiä, The Books of My Life
Kesän dekkarisuunnitelmia pohtimassa, Ja kaikkea muuta
Kolme lukemisen arvoista trilogiaa, The Books of My Life
Mitä luen ja julkaisen dekkariviikolla?, The Books of My Life

 

Markku Ropponen: Kuolemanuni

 

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt kuusi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980- ja 1990-luvuilta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuonna 1992 Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Markku Ropposelle romaanista Kuolemanuni. Palkintolautakuntaan kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen.

Palkintolautakunnan perustelut:

”Markku Ropposen järjestyksessä toinen dekkari Kuolemanuni on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.

Kuolemanunen lähtökohta on melodramaattinen, itsesääliin ja elämänhaluttomuuteen vajonneen miehen tarina. Ropponen ei kuitenkaan lankea hehkuttamaan elämän surkeudella, vaan antaa tapahtumille aivan toisenlaisen luonteen jo heti alussa farssimaisen itsemurhayrityksen myötä. Totisuus vaihtuu harkituksi, lajityypin konventioita hyväkseen käyttäväksi tyylittelyksi.

Palkitessaan Ropposen palkintolautakunta haluaa samalla kiinnittää huomiota dekkarikirjallisuuden uusiin tulokkaisiin, kääntää katseet huomiseen siinä toivossa, että dekkari lajityyppinä säilyttäisi vireytensä – ja kenties siinä sivussa ohimennen kaataisi muutaman kehitystä kahlitsevan aidankin.”

 

Kuolemanunen palkitsemisesta on siis tänä vuonna kulunut kolmekymmentä vuotta. Onkin myhäilyttävää todeta tuo palkintolautakunnan peruste kääntää katse tuoreisiin tekijöihin. Tänä päivänä Markku Ropponen kuuluu kotimaisen dekkarigenren todellisiin konkareihin, ja kirjallisen tuotannon lukumäärä on kunnioitettava. Suositussa Kuhala-sarjassakin on osia jo lähes kaksikymmentä.

Kuhala-sarjasta olen lukenut kaksi:

Kuhala ja vapaa pudotus
Kuhala ja isku Helsingissä

Kuolemanunen kävin hakemassa Salon pääkirjaston dekkarihyllystä, jossa sitä oli paikalla parikin kappaletta. Kansikuva soittelee vahvasti kelloja päässäni, ja olen melko varma, että olen kirjan joskus omistanut. Olenko lukenut? Ilmeisesti en.

Kuolemanuni on kyllä Johtolankansa hyvinkin ansainnut. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alun synkkiin lamavuosiin, ei tarina ole yhtään vanhentunut. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen ja nuo ajat aikuisena eläneelle lukijalle tietysti nostalginenkin lukukokemus. Tummasävyinen mutta mustahkon huumorin aavistuksen keventämä tunnelma sopii suomalaiseen dekkariin mainiosti.

Tarina alkaa esimerkillisen säväyttävästi. Lukija tapaa minäkertoja Ape Halmeen, konkurssin tehneen siivousfirman entisen toimitusjohtajan, syrjäiseltä mökiltään itsemurhapuuhissa. Elämällä on tarjottavanaan vain nöyryytyksiä, joten miksi jatkaa? Ape on päättänyt ottaa itseltään hengen vakain tuumin: rauhoittavilla lääkkeillä ja konjakilla uskallusta, isän vanhalla pistoolilla lopullinen niitti.

Suunnitelma menee kuitenkin, kuten palkintoraatikin toteaa, farssiksi, ja aamulla Ape herää mökkinsä lattialta armottomassa kankkusessa. Krapulasaunan jälkeen hänelle tulee asiaa huussiin, missä häntä odottaa vertahyytävä yllätys. Hänen veljensä Sepi on hakattu Apen halkokirveellä hengiltä.

Absurdi tilanne näyttää tapausta tutkivan komisario Antikaisen silmin tietysti Apen kannalta mahdollisimman pahalta. Lisäksi avuliaat lähipiirin henkilöt tietävät kertoa, että Apen ja Sepin välit olivat tulehtuneet. Sepin mukaan Ape oli hänelle velkaa. Aihetodisteita siis riittää, mutta koska varsinaista näyttöä on vähän, Ape lasketaan pian vapaalle.

Kokonaiskuva on ankea: itsemurha on lässähtänyt nolosti kokoon, veli on murhattu ja Ape on pääepäilty. Lisäksi pitäisi alistua hakemaan mitä tahansa tarjolla olevia (surkeita) töitä, jotta pysyisi edes jotenkuten leivänsyrjässä kiinni. Pian Ape saa vielä kimppuunsa Sepin hämärät ystävät, jotka vannovat kostoa. Sitten alkaa tulla lisää ruumiita.

Pitkään Ape hapuilee veljensä murhan suhteen yhtä pimeässä kuin poliisitkin, mutta pienistä vihjeistä alkaa lopulta hahmottua jonkinlainen johtolanka, jota seurata. Ehtiikö hän saada syyllisen selville ennen kuin tämä päästää hänetkin päiviltään?

Markku Ropponen: Kuolemanuni
Tammi 1991. 166 s.

Kirjasto.

 

Vuoden johtolanka -palkitut dekkarit:
(Linkki vie omaan blogijuttuuni teoksesta.)

2024: Kale Puonti: Fadi

2023: Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit 

2022: Niko Rantsi: Kuka viereesi jää

2021: Jyrki Erra: Lyijyvalkoinen

2020: ArttuTuominen: Verivelka

2019: Eva Frantz: Kahdeksas neito

2018: Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

2017: Mikko Porvali: Veri ei vaikene

2016: Pauliina Susi: Takaikkuna

2015: Kati Hiekkapelto: Suojattomat

2014: Timo Sandberg: Mustamäki

2013: Reijo Mäki: Sheriffi

2012: Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

2011: Antti Tuomainen: Parantaja

2010: Marko Leino: Ansa

2009: Jarkko Sipilä: Seinää vasten

2008: Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

2007: Tapani Bagge: Musta taivas

2006: Matti Rönkä: Ystävät kaukana

2005: Tuula-Liina Varis: Vaimoni

2004: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

2003: Taavi Soininvaara: Koston komissio

2002: Seppo Jokinen: Hukan enkelit

2000: Jari Tervo: Minun sukuni tarina

1999: Ilkka Remes: Karjalan lunnaat

1997: Leena Lehtolainen: Luminainen

1996: Hannu Vuorio: Nyman

1994: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja rakkauden nälkä

1993: Pentti Kirstilä: Imelda

1992: Markku Ropponen: Kuolemanuni

1990: Harri Nykänen: Takapiru

1988: Paul-ErikHaataja: Häkkilinnut

1987: Pentti Kirstilä: Sinivalkoiset jäähyväiset

1986: Sulevi Manner (Juha Numminen ja Eero J. Tikka): Susi

1985: Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja heimolaiset

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä

 

Pihla ja Henri päätyvät hankkimaan kodikkaan keltaisen mummonmökin tummavetisen lammen rannalta kesäpaikakseen. Lähikylään on matkaa, eikä naapureita vaikuta juuri olevan. Vastarannan vanha harmaa mökki tuntuu olevan autio, mutta yllättävänkin lähellä vesakoituneen rantakaistaleen suojassa piileksivä naapurimökki on kyllä käytössä.

Luokanopettajana Pihlalla on koko kesä aikaa laittaa mökkiä kuntoon, mutta juuri uuden tavoitellun työpaikan kaupungista saanut Henri ehtii mökille vain viikonloppuisin. Kaikki vaikuttaa ainakin Pihlan mielestä täydelliseltä. Kun vielä lähistöllä asuva mummo vinkkaa hyvät lakkapaikat viereiseltä suolta, mitään ei tunnu puuttuvan.

Vähitellen esiin alkaa kuitenkin piirtyä tummempia sävyjä. Marjapaikoista kertonut mummo on vihjaillut suolle aikoinaan kadonneesta veljenvaimostaan. Mökkinaapuri taas osoittautuu jonkinlaiseksi öykkäriksi, joskin Pihlan mielestä myös häkellyttävän houkuttelevaksi. Miehen rintakehä on kuin ladonovi, joskaan ei yhtään laho sellainen. Mutta mihin katosi miehen pelokaskatseinen naisystävä keltaisissa bikineissään ja Hai-saappaissaan?

Lisäksi lammella ja Pihlan ja Henrin pihapiirissä tuntuu liikuskelevan salaperäinen vanha mies, joka pysyttelee visusti piilossa kaikilta muilta kuin Pihlalta. Sitten suolta löytyy ruumis.

Mustissa vesissä on Minna Mikkasen ensimmäinen jännitysromaani. Napakassa ja mukavatempoisessa dekkarissa idyllinen mökkikesä saa yhä painajaismaisempia käänteitä. Tarinan päähenkilö on Pihla, vaikka välillä näkökulma vaihtuu toviksi tai pariksi myös Henriin. Varsinaisen tarinan lomassa on muutamia takaumia, joissa kuvataan minäkertojien avulla uhrien viimeisistä hetkistä. Lukija siis tietää koko ajan, että liikkeellä on murhaajakin.

Pihla on dekkarisankarien tapaan utelias ja sinnikäs tyyppi. Hän ei luovuta saatuaan vainua jostakin itseään kiinnostavasta, joten ei aikaakaan, kun hän on itsekin melkoisissa vaikeuksissa. Mutta vaikka kuinka pelottavia asioita tapahtuu, Pihla yöpyy sitkeästi viikosta toiseen yksin mökillään. Hän myös työntää nokkansa paikkoihin, joihin ei tosiaankaan kannattaisi!

Juonessa punoutuvat yhteen kylän menneet tapahtumat ja nykyhetken rikokset, eikä Mikkanen ole lainkaan hullummin onnistunut tässä punonnassa. Myös kesäisen leppoisan tunnelman ja vähitellen kiristyvän ilmapiirin kuvaus on onnistunutta. Seassa on ripaus kauhutunnelmaa ja vähän reippaampi annos eroottista latausta. Ei lainkaan hassumpaa!

Minna Mikkanen: Mustissa vesissä
Reuna 2022. 187 s.

Arvostelukappale.

Eeva Helle: Seitsemän päivää

Sotien jälkeen nuori Eeva Joenpelto tarvitsi lisäansioita Nuori Voima -lehden toimituspalkkioiden oheen. Aviomies Jarl Hellemann työskenteli jo Tammessa, ja lopulta kumpikin päätti kokeilla siipiään kirjailijana, kirjoilla kun oli hyvä menekki. Omilla nimillä ei kuitenkaan kirjoja lähdetty julkaisemaan, vaan otettiin käyttöön pseudonyymit.

Eeva Joenpelto julkaisi esikoisteoksensa Seitsemän päivää kirjailijanimellä Eeva Helle, joten kovin aktiivisesti ei taidettu haluta salanimen taakse kätkeytyä. Teosta on luonnehdittu ’ekspressionistiseksi kokeiluksi ja moraliteetiksi, jopa dekkariksi’. Elämäkertateoksessa Elämän kirjailija Eeva Joenpelto Helena Ruuska toteaa useaan otteeseen, että Joenpelto halusi myöhemmin mieluiten unohtaa koko teoksen.

Niin tai näin, Seitsemän päivää on edelleen ihan lukukelpoinen tiivis psykologinen rikosromaani. Rakenne on monista genren teoksista tuttu, eli alkuun lähdetään lopusta. Pikkukaupungin vanhapoikakirjakauppias Ilmari Malmström tupsahtaa ryvettyneenä ja sekavana poliisilaitokselle pääsiäissunnuntaina ja haluaa tunnustaa murhan. Hän on tappanut nuoren naisen nimeltä Iris Kivi. Poliisikomisario on vähintäänkin epäuskoinen.

Sitten palataan ajassa pääsiäisviikoin maanantaihin, jolloin kirjakauppias Malmströmin elämä muuttui. Hänen kirjakauppaansa ilmestyy huikaisevan kaunis mutta röyhkeä nainen, Iris Kivi. Ensikohtaaminen tekee ihmisiä ja erityisesti naisia välttelevään Malmströmiin niin ravistelevan vaikutuksen, että hän tapojensa vastaisesti ryyppää itsensä tukevaan humalaan. Se taas järkyttää hänen uskollista vanhaa taloudenhoitajaansa Idaa syvästi.

Tapahtumia seurataan sekä Ilmarin että Iriksen näkökulmista, ja kummankin henkilön luonnetta sekä historiaa valotetaan. Iriksen tilanne on tukala. Hän on mukana rikkaan johtaja Airolan seurueessa, joka on tullut miehen kustantamana viettämään pääisäistä kaupunkiin. Iris on ollut aikanaan Airolan rakastajatar, mutta on tullut aikoja sitten syrjäytetyksi. Jostain syystä hän edelleen roikkuu mukana, ainakin osittain rahattomuuttaan, mutta myös ylpeyttään.

Kuten oletettua, Ilmarin ja Iriksen tiet risteävät uudelleen, ja Iris viettelee kokemattoman Ilmarin. Ruuska pitää rakastelukohtauksen kuvausta ajalle epätyypillisen realistisena, mitä se varmasti onkin. Nykylukijaa se lähinnä huvittaa suorasukaisuutta tavoittelevassa kainoudessaan. Sen sijaan minua hätkäytti kylmäävän yksityiskohtainen ja verinen kuvaus kahdesta laittomasta abortista, joihin Airola on Iriksen pakottanut heidän rakkaussuhteensa aikana. Vastaavaan en ole juuri törmännyt uudemmassakaan kirjallisuudessa.

Hyvästä pohjustuksesta huolimatta Ilmarin ratkaisu tulee kuitenkin vähän yllätyksenä, tosin niin se tulee järkyttävänä yllätyksenä hänelle itselleenkin, ja romaanin viimeiset virkkeet ovat pysäyttäviä.

Eeva Helle: Seitsemän päivää
Kansankirja 1946. 184 s.

Kirjasto.

Lähteenä myös
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
WSOY 2015. 498 s.

Simo Halinen: Nainen joka katosi

 

Simo Halinen on elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja, jonka kolmas romaani on psykologinen trilleri Nainen joka katosi. En ole Halisen aiempia romaaneja Idänsydänsimpukka (2004) ja Lemmenomenia (Tammi, 2008) lukenut, mutta pikaisen guuglailun perusteella näyttäisi, että Nainen joka katosi on Halisen ensimmäinen jännityskirjallisuudeksi laskettava teos, joten se saa nyt blogissani tunnisteen ’esikoisdekkari 2022’.

”Kohtasin naisen Hotelli Tornin baarissa samana päivänä kun äitini haudattiin.”

Tällä virkkeellä romaani alkaa, ja varsin tehokkaasti alkaakin. Kirja ensimmäisen osan ajan äänessä on mies, joka kohtaa naisen baarissa ja vie tämän sitten kotiinsa. Alkaa omintakeinen romanssi. Nainen ei kerro mitään menneisyydestään, ja kuten myöhemmin käy ilmi, ei totuutta edes nimestään tai työpaikastaan. Fyysinen läheneminenkin ottaa aikansa. Kun lopultakin alkaa tuntua, että suhteesta saattaa tulla jotain aitoa, nainen katoaa.

Seuraavaksi ääneen pääse nainen, joka katosi. Hän kertoo, mitä oli tapahtunut juuri ennen kuin hän päätyy Hotelli Tornin baariin. Lukija saa tietää paljon muutakin, mitä on tapahtunut menneisyydessä. Osan siitä on tosin jo arvannutkin, mutta menneisyyden mustat tapahtumat ovat lävähtäneet oudolla tavalla naisen nykyhetkeen. Siinä tilanteessa kohtaaminen miehen kanssa baarissa on kuin pelastusrengas. Mutta onnistuuko se pitämään naisen pinnalla?

Nainen joka katosi on miltei pienoisromaani. Halinen rakentaa pahaenteistä tunnelmaa taiten, vaikka paikoin henkilöiden toiminnan logiikka koetteleekin uskottavuuden rajoja. Kumpikin, niin mies kuin nainenkin, on pahoin rikki. Menneisyyden synkät tapahtumat varjostavat heidän elämäänsä kohtalokkaasti.

Simo Halinen: Nainen joka katosi
CrimeTime 2022. 208 s.
Äänikirjan lukijat Anni Kajos ja Anssi Niemi.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.

Anne Frost: (Älä) tule tänne

 

Marraskuun alussa vuonna 1944, kun Lapissa vielä soditaan, helsinkiläinen tohtori ja kirurgi Adina Lujanen matkustaa junalla uuteen kotikaupunkiinsa Savonlinnaan. Matka sujuu ahdistuneissa tunnelmissa, sillä Adina tuntuu olevan jonkinlaisella pakomatkalla ja lisäksi juttuseuraksi lyöttäytynyt mies sairastuu matkan kuluessa vakavasti. Adina diagnosoi umpisuolen tulehduksen ja huolehtii, että mies kiidätetään asemalta hänen omaan tulevaan työpaikkaansa eli kaupunginsairaalaan.

Ensikosketus uuteen työyhteisöön ei ole kovin lupaava. Ylilääkäri Roos tyrmistyy tajutessaan, että on tullut palkanneeksi naiskirurgin. Ennenkuulumatonta! Naiset ovat korkeintaan tavallisia lääkäreitä, mieluiten kuitenkin hoitajia. Kireänutturainen ylihoitajatar ei suhtaudu Adinaan sen suopeammin.

Pula-ajan koettelema marraskuinen Savonlinna näyttää Adinan silmissä kaikkea muuta kuin kutsuvalta. Joka suunnalla pyörteilevä musta vesikin tuntuu uhkaavalta. Kaikesta huolimatta hän pian ostaa itselleen tilavan asunnon ja palkkaa sairaalasta kotiutuvan yksikätisen ja sulkeutuneen Rebekan kotiapulaisekseen. Kerrostalonaapurit ja talonmieskin vaikuttavat jotenkin omituisen tungettelevilta tai juroilta.

Mutta työpaikalla ongelmat alkavat kasautua nopeasti. On pientä, että Adinaa kohdellaan alentuvasti ja jopa avoimen epäasiallisesti esimiehen taholta. Toinen talon kirurgeista on kuin tohtori Frank nuoruuteni lääkärisarjoista, ja Adinakin tuntee kummaa vetoa tähän lipevään komistukseen. Mutta sitten sairaalassa alkaa tulla ruumiita. Ensin kuolee Adinan junasta pelastama mies sairaalavuoteeseensa, sitten yksi hoitajista puukotetaan hengiltä liinavaatevarastossa. Riehuuko sairaalassa sarjamurhaaja vai peräti aave?

Murhia tai oikeammin murhaa, sillä potilaan kuolemaa pidetään luonnollisena, saapuu ratkomaan komea ylikonstaapeli Mäkiaho apureineen. Kun poliisin huostassa ollut vankipotilas katoaa mystisesti vuoteestaan, alkaa tilanne olla Adinan kannalta kuumottava. Kuka oikein on kaiken takana ja miksi? Epäilyttävästi käyttäytyviä henkilöitä on lopulta viljalti, eivätkä poliisin resurssit ole kummoiset.

(Älä) tule tänne on kirjailijanimi Anne Frostin ensimmäinen yksinään kirjoittama dekkari ja samalla uuden dekkarisarjan aloitusosa. Anne Frost on toinen puolikas kirjailijanimi A. M. Frostin taakse kätkeytyvästä pariskunnasta, joka on muutaman vuoden ajan julkaissut majuri Jangin sodanaikaisista seikkailuista kertovaa kirjasarjaa. M. Frost menehtyi yllättäen jokin aika sitten, ja Anne Frost jatkaa nyt yksin kirjailijanuraansa.

Anne Frost on päätynyt etsimään kirjoilleen uuden kustantamon. Sekä uuden Jang-trillerin Aarteenmetsästäjät että (Älä) tule tänne -dekkarin on kustantanut Lector Kustannus.

Lähimenneisyyteen sijoittuvien nostalgiadekkareiden ystäville (Älä) tule tänne on mielenkiintoinen tuttavuus, ja tästä joukosta löytynevät sarjan tulevienkin osien innokkaimmat lukijat. Frost on huolella tutkinut kuvaamaansa aikakautta ja silloista Suomea ja erityisesti Savonlinnaa, ja lukija saa nautiskella monenlaisesta sen aikaisesta arjen ja sairaanhoidon sekä lääketieteen yksityiskohdasta. Mielenkiintoinen tietoaines ei kaikin paikoin kuitenkaan ihan saumatta solahda huomaamattomaksi osaksi kerrontaa.

Dekkaria vaivaa myös jonkinlainen tukkoisuus, sillä aineksia ja tyylilajeja tuntuu olevan vähän joka lähtöön. Kauhutunnelmia tavoitellaan mustien vesien pyörteistä ja aavehuhuista, toisaalta taas sairaalassa väreilee polttavan kuuma eroottinen lataus, joka saa Adinan rehevät muodot hehkumallisesti kihelmöimään. Mukana on sairaalasarjojen verisiä leikkauksia ja riutuvia potilaita ja poliisidekkareista tuttuja teknisiä tutkimuksia. Vähän jokaiselle jotakin -tyyppinen ratkaisu siis, joka ei ihan parhaalla tavalla toimi.

Kirurgi Adina Lujanen on mukava valinta dekkarisarjan päähenkilöksi. Hänen kauttaan päästään helposti tarkastelemaan sukupuolirooleja ajan yhteiskunnassa ja työelämässä. Adina vaikuttaa päättäväiseltä mutta kuitenkin inhimilliseltä ihmiseltä, joka suhtautuu intohimoisesti työhönsä ja kunnianhimoisesti uraansa. Rakkausasiat ovat vähän solmussa, mutta mikään tai kukaan ei taida voida tulla Adinan ja leikkaussalin väliin. Häntä ei niin vain lannisteta!

Anne Frost: (Älä) tule tänne
Lector Kustannus 2022. 389 s.

Arvostelukappale.

Christian Rönnbacka: Henna Björk - Isku

 

Christian Rönnbackan pohjalaistaustaisesta mutta Porvooseen asettuneesta komisario Antti Hautalehdosta kertova suosittu dekkarisarja eteni viime vuoden puolella yhdeksänteen osaansa, kun Tulen aika ilmestyi. Edellisessä osassa Ruska Hautalehto ajautui sellaiseen umpikujaan, että sarja olisi saattanut päättyä siihen, mutta niin vain Antti nousi tuhkasta ja tummahkolla huumorilla höystetty toiminta jatkui. Mukaan tuli kuitenkin uutta verta, kun Ruotsista saatiin suomalaisirakilaistaustainen Henna Björk mukaan torjumaan jengiväkivaltaa Helsinkiin.

Nyt Rönnbacka on aloittanut uuden trillerimäisen sarjan, jonka päähenkilönä on Henna Björk. Tämä korostuu ainakin aloitusosan nimessäkin: Henna Björk – Isku. Sarjan kyytiin voi vallan mainiosti hypätä, vaikka ei olisi Rönnbackaa ennen lukenutkaan. Edes Tulen aikaa ei mitenkään välttämättä ole tarvinnut lukea, vaikka toki siihen pikaisesti pariin otteeseen Iskussa viitataankin. Mutta esimerkiksi rikosjuoni jää paljastamatta, joten lukija voi halutessaan palata siihen myöhemminkin.

Henna on alle kolmikymppinen göteborgilaispoliisi, joka työskentelee jengirikollisuuteen perehtyneessä erikoisyksikössä. Hän on ollut hyllytettynä tehtävistään ja tekee nyt paluuta yksikköönsä. Se ei kuitenkaan tapahdu ongelmitta, ja niinpä Henna on kypsä poimittavaksi, kun Suomen suojelupoliisin ylitarkastaja Rautiainen värvää hänet palvelukseensa. Ensimmäisenä tehtävänä on tuoda Ruotsissa asuva entinen sierraleonelainen lapsisotilas Ismael Suomeen todistamaan oikeudessa Toojay-nimistä entistä pomoaan vastaan.

Valitettavasti Espoon Westendissä kaikessa rauhassa elelevä entinen sierraleonelainen sotarikollinen on saanut selville, että hän on paljastunut. Abdul, yksi entisistä lapsisotilaista, on päätynyt Suomeen, tunnistanut Toojayn ja päätynyt kiristämään tätä. Se on kuitenkin kallis erehdys. Toojay haluaa todistajat hengiltä ja näiden hallussa olevat aikanaan palkaksi saadut veritimantit itselleen hinnalla millä hyvänsä. Miehen ja tämän apureiden kynsiin joutuvat uhrit saavat kärsiä kammottavan kuoleman.

Abdulin kautta kammottu ja täysin keinoja kaihtamaton Toojay pääsee myös Ruotsissa piileskelevien entisten sotilaittensa jäljille. Henna huomaa hyvin nopeasti, että helpoksi kuvattu kuljetuskeikka muuttuu hengenvaaralliseksi kujanjuoksuksi, jossa hänellä on perässään paitsi Ruotsin häikäilemättömimmät rikollisjengit myös virkavalta. Lisäkierrettä hommaan tuo Ismaelin 12-vuotias tytär, joka vahingossa päätyy myös pakokeikalle.

Trillerigenrelle ominaisesti Iskussa ei pahemmin syvennetä henkilökuvausta tai pohdiskella ilmiöiden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, vaan pääpaino on tiheätahtisessa toiminnassa. Kunhan Hennan työ- ja yksityiselämäkuviot on saatu nopeasti kunnolla solmuun, alkaakin tapahtua melkoisella sykkeellä. Henna joutuu tosissaan käyttämään osaamistaan ja verkostojaan melkoisen paineen alla. Hieman tilannetta helpottaa, ettei Ismael ole mikään tavallinen perusperheenisä, vaan hänestä löytyy tarvittaessa myös sisua ja käyttökelpoisia taitoja.

Kun tie näyttää lopullisesti nousevan totaalisesti pystyyn, auttava käsi ojentuu vähän turhankin jumala koneesta -tyyppisenä ratkaisuna, ja valitettavasti loppuratkaisun suhteen Iskussa käy kuten lukemattomissa muissakin toimintatrillereissä: se vähän lätsähtää. Kaiken toki viihdyttävän rymistelyn, ovelien ansojen ja täpärien pelastumisien jälkeen olisi sittenkin odottanut jotain, niin, enemmän. Ehkä sitten seuraavassa Henna Björk -seikkailussa?

Vaikka Henna Björkiä ei kovin syvältä luodatakaan, on hän kuitenkin oikein tervetullut henkilö toimintatrillerikentällemme. Henna on nuori, etnisiin vähemmistöihin kuuluva nainen, jolla ei mene vähästä sisu kaulaan tai sormi suuhun. Hän on rautainen ammattilainen edelleen varsin miehisellä alalla.

Christian Rönnbacka: Henna Björk – Isku
Bazar 2022. 272 s.
Äänikirjan lukija Elisa Salo.

Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.