Sotien jälkeen nuori Eeva Joenpelto tarvitsi lisäansioita Nuori Voima -lehden toimituspalkkioiden oheen. Aviomies Jarl Hellemann työskenteli jo Tammessa, ja lopulta kumpikin päätti kokeilla siipiään kirjailijana, kirjoilla kun oli hyvä menekki. Omilla nimillä ei kuitenkaan kirjoja lähdetty julkaisemaan, vaan otettiin käyttöön pseudonyymit.
Eeva Joenpelto julkaisi esikoisteoksensa Seitsemän päivää
kirjailijanimellä Eeva Helle, joten kovin aktiivisesti ei taidettu haluta
salanimen taakse kätkeytyä. Teosta on luonnehdittu ’ekspressionistiseksi
kokeiluksi ja moraliteetiksi, jopa dekkariksi’. Elämäkertateoksessa Elämän
kirjailija Eeva Joenpelto Helena Ruuska toteaa useaan otteeseen,
että Joenpelto halusi myöhemmin mieluiten unohtaa koko teoksen.
Niin tai näin, Seitsemän päivää on edelleen ihan
lukukelpoinen tiivis psykologinen rikosromaani. Rakenne on monista genren
teoksista tuttu, eli alkuun lähdetään lopusta. Pikkukaupungin
vanhapoikakirjakauppias Ilmari Malmström tupsahtaa ryvettyneenä ja sekavana
poliisilaitokselle pääsiäissunnuntaina ja haluaa tunnustaa murhan. Hän on
tappanut nuoren naisen nimeltä Iris Kivi. Poliisikomisario on vähintäänkin
epäuskoinen.
Sitten palataan ajassa pääsiäisviikoin maanantaihin, jolloin
kirjakauppias Malmströmin elämä muuttui. Hänen kirjakauppaansa ilmestyy
huikaisevan kaunis mutta röyhkeä nainen, Iris Kivi. Ensikohtaaminen tekee
ihmisiä ja erityisesti naisia välttelevään Malmströmiin niin ravistelevan vaikutuksen,
että hän tapojensa vastaisesti ryyppää itsensä tukevaan humalaan. Se taas
järkyttää hänen uskollista vanhaa taloudenhoitajaansa Idaa syvästi.
Tapahtumia seurataan sekä Ilmarin että Iriksen näkökulmista,
ja kummankin henkilön luonnetta sekä historiaa valotetaan. Iriksen tilanne on
tukala. Hän on mukana rikkaan johtaja Airolan seurueessa, joka on tullut miehen
kustantamana viettämään pääisäistä kaupunkiin. Iris on ollut aikanaan Airolan
rakastajatar, mutta on tullut aikoja sitten syrjäytetyksi. Jostain syystä hän
edelleen roikkuu mukana, ainakin osittain rahattomuuttaan, mutta myös ylpeyttään.
Kuten oletettua, Ilmarin ja Iriksen tiet risteävät
uudelleen, ja Iris viettelee kokemattoman Ilmarin. Ruuska pitää rakastelukohtauksen
kuvausta ajalle epätyypillisen realistisena, mitä se varmasti onkin. Nykylukijaa
se lähinnä huvittaa suorasukaisuutta tavoittelevassa kainoudessaan. Sen sijaan
minua hätkäytti kylmäävän yksityiskohtainen ja verinen kuvaus kahdesta laittomasta
abortista, joihin Airola on Iriksen pakottanut heidän rakkaussuhteensa aikana.
Vastaavaan en ole juuri törmännyt uudemmassakaan kirjallisuudessa.
Hyvästä pohjustuksesta huolimatta Ilmarin ratkaisu tulee
kuitenkin vähän yllätyksenä, tosin niin se tulee järkyttävänä yllätyksenä
hänelle itselleenkin, ja romaanin viimeiset virkkeet ovat pysäyttäviä.
Kansankirja 1946. 184 s.
Kirjasto.
Lähteenä myös
Helena Ruuska: Elämän kirjailija Eeva Joenpelto
WSOY 2015. 498 s.
Tämänhän voisi lukea! Olen lukenut Joenpellolta Veljen varjon, joka oli aika hyvä.
VastaaPoistaEn tiennytkään, että Joenpelto on kirjoittanut tällaisenkin kirjan, kiva kun esittelit sen.
VastaaPoista