Kirsin kirjanurkka: Markku Ropponen: Kuolemanuni

Päätin keväällä 2021, että luen kaikki ne Vuoden johtolanka -palkinnon saaneet dekkarit, joita en ole vielä lukenut tai joista en ole kirjoittanut blogiini. Urakka on vasta alkumetreillään. Olen lukenut nyt kuusi ensimmäistä palkinnon pokannutta dekkaria 1980- ja 1990-luvuilta. Tehtävä on osoittautunut opettavaiseksi, ja olen jo onnistunut paikkaamaan monta ammottavaa aukkoa dekkarisivistyksessäni.

Vuonna 1992 Vuoden johtolanka -palkinto myönnettiin Markku Ropposelle romaanista Kuolemanuni. Palkintolautakuntaan kuuluivat Leena Lehtolainen, Jukka Parkkinen ja Kimmo Rantanen.

Palkintolautakunnan perustelut:

”Markku Ropposen järjestyksessä toinen dekkari Kuolemanuni on kielellisesti hallittu ja rakenteellisesti tiivis teos. Leimaa-antavaa sille on huumori, joka tulee esiin niin Ropposen vuolaan vaivattomassa, jopa lyyrisiin mittoihin kurkottavassa kielessä kuin myös juonen lähes absurdeina käänteinä.

Kuolemanunen lähtökohta on melodramaattinen, itsesääliin ja elämänhaluttomuuteen vajonneen miehen tarina. Ropponen ei kuitenkaan lankea hehkuttamaan elämän surkeudella, vaan antaa tapahtumille aivan toisenlaisen luonteen jo heti alussa farssimaisen itsemurhayrityksen myötä. Totisuus vaihtuu harkituksi, lajityypin konventioita hyväkseen käyttäväksi tyylittelyksi.

Palkitessaan Ropposen palkintolautakunta haluaa samalla kiinnittää huomiota dekkarikirjallisuuden uusiin tulokkaisiin, kääntää katseet huomiseen siinä toivossa, että dekkari lajityyppinä säilyttäisi vireytensä – ja kenties siinä sivussa ohimennen kaataisi muutaman kehitystä kahlitsevan aidankin.”

Kuolemanunen palkitsemisesta on siis tänä vuonna kulunut kolmekymmentä vuotta. Onkin myhäilyttävää todeta tuo palkintolautakunnan peruste kääntää katse tuoreisiin tekijöihin. Tänä päivänä Markku Ropponen kuuluu kotimaisen dekkarigenren todellisiin konkareihin, ja kirjallisen tuotannon lukumäärä on kunnioitettava. Suositussa Kuhala-sarjassakin on osia jo lähes kaksikymmentä.

Kuhala-sarjasta olen lukenut kaksi:

Kuhala ja vapaa pudotus
Kuhala ja isku Helsingissä

Kuolemanunen kävin hakemassa Salon pääkirjaston dekkarihyllystä, jossa sitä oli paikalla parikin kappaletta. Kansikuva soittelee vahvasti kelloja päässäni, ja olen melko varma, että olen kirjan joskus omistanut. Olenko lukenut? Ilmeisesti en.

Kuolemanuni on kyllä Johtolankansa hyvinkin ansainnut. Vaikka tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun alun synkkiin lamavuosiin, ei tarina ole yhtään vanhentunut. Ajankuvauksena se on mielenkiintoinen ja nuo ajat aikuisena eläneelle lukijalle tietysti nostalginenkin lukukokemus. Tummasävyinen mutta mustahkon huumorin aavistuksen keventämä tunnelma sopii suomalaiseen dekkariin mainiosti.

Tarina alkaa esimerkillisen säväyttävästi. Lukija tapaa minäkertoja Ape Halmeen, konkurssin tehneen siivousfirman entisen toimitusjohtajan, syrjäiseltä mökiltään itsemurhapuuhissa. Elämällä on tarjottavanaan vain nöyryytyksiä, joten miksi jatkaa? Ape on päättänyt ottaa itseltään hengen vakain tuumin: rauhoittavilla lääkkeillä ja konjakilla uskallusta, isän vanhalla pistoolilla lopullinen niitti.

Suunnitelma menee kuitenkin, kuten palkintoraatikin toteaa, farssiksi, ja aamulla Ape herää mökkinsä lattialta armottomassa kankkusessa. Krapulasaunan jälkeen hänelle tulee asiaa huussiin, missä häntä odottaa vertahyytävä yllätys. Hänen veljensä Sepi on hakattu Apen halkokirveellä hengiltä.

Absurdi tilanne näyttää tapausta tutkivan komisario Antikaisen silmin tietysti Apen kannalta mahdollisimman pahalta. Lisäksi avuliaat lähipiirin henkilöt tietävät kertoa, että Apen ja Sepin välit olivat tulehtuneet. Sepin mukaan Ape oli hänelle velkaa. Aihetodisteita siis riittää, mutta koska varsinaista näyttöä on vähän, Ape lasketaan pian vapaalle.

Kokonaiskuva on ankea: itsemurha on lässähtänyt nolosti kokoon, veli on murhattu ja Ape on pääepäilty. Lisäksi pitäisi alistua hakemaan mitä tahansa tarjolla olevia (surkeita) töitä, jotta pysyisi edes jotenkuten leivänsyrjässä kiinni. Pian Ape saa vielä kimppuunsa Sepin hämärät ystävät, jotka vannovat kostoa. Sitten alkaa tulla lisää ruumiita.

Pitkään Ape hapuilee veljensä murhan suhteen yhtä pimeässä kuin poliisitkin, mutta pienistä vihjeistä alkaa lopulta hahmottua jonkinlainen johtolanka, jota seurata. Ehtiikö hän saada syyllisen selville ennen kuin tämä päästää hänetkin päiviltään?

Markku Ropponen: Kuolemanuni
Tammi 1991. 166 s.

Kirjasto.