Arttu Tuomisen Verivelka ei hävinnyt
huonolle, kun Tove Alsterdal viime vuonna nappasi arvostetun
pohjoismaisen Lasiavain-palkinnon. Vähän se lohduttaa, vaikka edelleen
olen sitä mieltä, että suomalaiset teokset ovat ihan liian harvoin kisassa
pärjänneet, onhan kolmestakymmenestä palkinnosta vain yksi tullut Suomeen eli
vuonna 2007 Matti Röngän Ystävät kaukana -romaanista nappaama. Tosin
suomalaiset on hyväksytty kisaan mukaankin vasta vuonna 1997, mutta silti.
Lasiavaimen napannut Alsterdalin dekkari Juurakko on
hänen kuudes romaaninsa. Aiemmasta tuotannosta on suomennettu esikoisteos Kadonneet
vuonna 2012 (Gummerus) ja Haudattu hiljaisuudessa vuonna 2013
(Gummerus). Suomentamatta on edelleen kolme näiden jälkeen ilmestynyttä kirjaa,
mutta Ruotsissa viime vuonna ilmestynyt Juurakon jatko-osa Slukhål
on juuri ilmestynyt suomeksi nimellä Vajoama.
Jotain kertonee runsaasta tarjonnasta ja kapeasta
kysynnästä, että näinkin loistavan kirjailijan kerrassaan hienon tuotannon
suomeksi julkaiseminen loppuu alkuunsa. Onneksi nyt on kuitenkin päädytty uuden
kustantajan Aula & Con ansiosta aloittamaan suomentaminen uudelleen.
Juurakko onkin hyvä kohta aloittaa, sillä se on uuden ja erittäin
kiinnostavan sarjan aloitusosa.
Sanotaan nyt vielä, että Juurakko on aivan
tyrmistyttävän hyvä romaani ja loistava dekkari. Suosittelen siihen tarttumista
niillekin, jotka vieroksuvat dekkarigenreä. Parhaat dekkarit ovat minusta juuri
tällaisia, kuten Arttu Tuomisen ja Matti Röngänkin teokset. Ne eivät ole ’vain’
dekkareita, vaan hienoja romaaneja, joissa on mukana rikos. Rikosromaanikaan ei
ole terminä täysin tyydyttävä kuvaamaan tätä kirjallisuuden aluetta, mutta
sillä kai on mentävä.
Tiedätte varmasti sellaiset kaatuneiden puiden pystyssä
törröttävät juurakot, joiden Aleksis Kivi kuvaili Seitsemässä
veljeksessä muistuttavan pimeässä metsässä seisomaan nousseita karhuja.
Sellaisella konkreettisella juurakolla on oma karmaiseva osuutensa Juurakon
juonessa, mutta nimi on mukavan monimerkityksinen. Juurakkoa muistuttaa monin
tavoin menneisyyden salaisuuksien vyyhti, joka kirjassa kaivetaan
kärsivällisesti esiin kuihtuvassa pikkukaupungissa. Menneisyys on siellä pinnan
alla olemassa, vaikka se ei näy.
Juurakko ja sarja sijoittuvat Ådaleniin eli Ångerman-joen
jokilaaksoon Kramforsin kunnan alueelle, joka sijaitsee Pohjanlahden rannikolla
melko tarkkaan Vaasan korkeudella. Kuihtuvalla paikkakunnalla on teollinen
menneisyytensä, johon liittyy Ådalenin laukauksina tunnettu tragedia
1930-luvulta. Myös Sandön sillan rakentamisen yhteydessä tapahtui vakava
onnettomuus vuonna 1939. Kumpaankin tapahtumaan viitataan Juurakossa,
joten tulin niitä guuglanneeksi. Aiemmin en ollut niistä tai Kramforsista
kuullutkaan.
Kramforsin poliisissa tätä nykyä työskentelevä konstaapeli
Eira Sjödin on aikoinaan muiden nuorten tavoin karistanut Ådalenin pölyt
hartioiltaan ja lähtenyt Tukholmaan. Takaisin kotiseudulle on kuitenkin
houkutellut tai hätistellyt yksinään asuva äiti, jonka muistisairaus pahenee
vauhdilla. 32-vuotias Eira on siis palannut paitsi kotipitäjään myös
lapsuudenkotiinsa. Ei kovin mieltä ylentävää sinkkuelämää.
Eira oli yhdeksänvuotias pikkutyttö, kun paikkakunnalla
tapahtui kuohuttava rikos. Vain neljätoistavuotias Olof Hagström tunnusti
murhanneensa metsässä itseään muutaman vuoden vanhemman Lina Stavredin. Tytön
ruumista ei koskaan löydetty, mutta tutkinta päättyi Olofin tunnustukseen.
Alaikäisenä rikoksentekijänä häntä ei koskaan varsinaisesti tuomittu, mutta
tapaus tuhosi hänen ja hänen perheensä elämän. Eira muistaa hyvin kauniin Linan
ja tragedian, joka hänen katoamisestaan ja murhastaan paikkakunnalla seurasi.
Olof ei ole ollut tekemisissä perheensä kanssa 23 vuoteen.
Nyt hän on tullut tapaamaan isäänsä, joka asuu yksin perheen entisessä kodissa.
Olof epäröi, mutta päättää lopulta kuitenkin mennä sisään taloon, jossa kaikki
ei tunnu olevan kunnossa. Ulkoseinää pitkin valuu vettä ja sisällä haukkuu
epätoivoiselta kuulostava koira. Kauhukseen Olof löytää isänsä yläkerran
suihkusta kuolleena.
Kun paljastuu, että iäkäs Sven Hagström on murhattu omassa
asunnossaan ja että hänen ruumiinsa löysi murhaajapoikana tunnettu Olof, on Kramforsissa
pieni helvetti irti ainakin poliisin näkökulmasta. Eiran omat muistot parinkymmenen
vuoden takaisista tapahtumista nousevat pintaan, eikä hän suinkaan ole Kramforsissa
ainoa, jolla on omakohtaisia muistoja vanhoista tapahtumista. Monet ovat
valmiita tuomitsemaan Olofin myös isänsä murhasta.
Juurakon juoni on rakennettu miltei nerokkaasti. Sven
Hagströmin murha on vasta alkusoittoa tapahtumille. Kun poliisi ryhtyy
selvittämään tuoretta murhaa, alkaa pian paljastua monikerroksinen kudelma salaisuuksia.
Mitkä asiat liittyvät mihinkin ja mitkä tapahtumat linkittyvät toisiinsa?
Alsterdal on hyödyntänyt romaaninsa aineksina ainakin paria
todellista ruotsalaista tapahtumaa ja yhteiskunnallista ilmiötä. Hän avaa niitä
ja niiden osuutta kirjasta lyhyesti jälkisanoissa, jotka kannattaa ehdottomasti
lukaista.
Juurakko on siis juuri sellaista kirjallisuutta,
josta pidän kovasti. Siinä on, kuten jo olen tainnut kolmesti sanoakin, todella
taitavasti rakennettu rikosjuoni. Sen lisäksi Alsterdal on melkoinen velho
kuvaamaan ihmistä ja ihmisyyttä. Millaisia motiiveja meillä on teoillemme? Miten
muut vaikuttavat päätöksiimme oikeasta ja väärästä? Ja kuten sanottu, Alsterdal
saa myös miljöönsä elämään ja hengittämään todella vaikuttavasti. Olen myyty.
Tove Alsterdal: Juurakko (Rotvälta)
Suom. Kari Koski.
Aula & Co. 2022. 414 s.
Äänikirjan lukija Karoliina Kudjoi.
Arvostelukappale. Äänikirja itse maksettu kuunteluaikapalvelu.